Puuristit (1932)

"Meidän ei tarvitse näytellä, vain muistaa..."

Vuodet vierivät ensimmäisen maailmansodan päättymisestä, mutta maanpäällisen helvetin kauhut eivät unohtuneet: Ranskassa pasifismin tuulet jatkoivat puhalteluaan, ja toinen toistaan sodanvastaisempi taideteos seurasi kaltaistaan. Samaan aikaan vanhan rintamalinjan toisella puolin jättimäisen laman ja maltillisempien poliitikkojen epäonnistuneiden manööverien seurauksena kansan syvien rivien suosioon päässeet natsit valmistautuivat kaappaamaan vallan sekä herättämään hetkellisesti tukahdutettua germaanista militarismia hävityn sodan nostattaman katkeruuden voimin. Säyseiden gallialaisten tietämättä idässä oli nousemassa hirmumyrsky, jonka riehuessa vanhat jalot ihanteet ihmisyydestä ja rauhaisasta yhteiselosta jälleen unohdettaisiin, ehkä tällä kertaa myös lopullisesti...

Raymond Bernardin Puuristit palaa kuitenkin vielä takaisin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus kuvaakin sotilashautausmaata ja loputonta riviä puisia ristejä: jokaisella näistä miehistä oli joskus perhe ja kokonainen elämä edessään, kunnes pahin mahdollinen tapahtui. Hautausmaalta Bernard vie meidät todistamaan iloista paraatimarssia, jossa silmän kantamattomiin jatkuva letka nuoria miehiä marssii kohti kuolemaansa villiintyneen yleisön juhliessa sodan alkua sekä sankareiden lähtöä puolustamaan isänmaataan pahalta viholliselta. Innokkaimmat puhuvat jo sodan voitosta sekä saksalaisten barbaarien maksamista jättimäisistä sotakorvauksista. Ilmassa on suuren juhlan tuntua, nuorille sankareille jopa tarjotaan ilmaista viiniä matkallaan kohti mainetta, kunniaa ja kuolemattomuutta.

Jo ensimmäisissä kohtauksissa katsojan silmään saattaa osua mystisellä tavalla tuttuja ranskalaisia näyttelijöitä, joita ei oikein osaa sijoittaa mielessään mihinkään. Bernardin teoksen keskeinen näyttelijäkaarti koostuukin monista mykän ajan virstanpylväistäkin tutuista nimistä, alkaen Napoleonissa sekä Jeanne d'Arcin kärsimys -klassikossa nähdystä Antonin Artaudista. Vaikka hahmoille onkin annettu yksilölliset nimet sekä ranskalaista yhteiskuntaa leikaten ammatit ylioppilaasta nahkuriin, jäivät ainakin itselleni kameran edessä tallustelevista persoonallisuuksista vahvimmin mieleen juuri erinomaisesti rooleihinsa valikoitujen karismaattisten esittäjien yksilölliset ulkoiset piirteet, kuten suuret silmät, kapea hartialinja, viikset ja parta. Osa hahmoista on taiteenlajin perinteiden mukaisesti kirjoitettu eloisammiksi huuliveikoiksi luomaan kontrastia inhorealistiset mittasuhteet saavaan sotaan.

Seuraava kehu saattaa kuulostaa vähän omituiselta tuntien Puuristien tekoajankohdan, mutta mielestäni Raymond Bernardin sotakuvaus on yksi vaikuttavimpia ja realistisimpia, joita elokuvan historiassa on ikinä nähty. Historiallisten eeposten parissa pätevöitynyt Bernard onkin eräässä myöhemmässä haastattelussa kertonut tarkoittaneensa elokuvansa herättämään ihmisissä mahdollisimman voimakasta inhoa ja vihaa sotaa kohtaan. Puhtaan realismin nimissä sotakohtaukset kuvattiinkin aiempien yrittäjien tapaan aidoilla tapahtumapaikoilla, ja suuri osa koko elokuvan ekstroista koostui sotaveteraaneista, joiden tarvitsi vain toistaa mahdollisimman tarkkaan kokemuksiaan rintamalta. Kaikkein vaikuttavinta sotakohtauksissa on mielestäni niiden uskomaton äänieditointi ja miksaus – ranskalaisten oli alkeellisen äänitekniikan ja vähäisen kokemuksen vuoksi kehitettävä kaikki tarpeellinen lennosta saadakseen rekonstruoitua aidontuntuisen sodan äänimaiseman.

Varsin simppeliksi vanhan ajan sotaelokuvaksi Puuristit paitsi tuntuu elävältä kuin mikä, mutta se käsittelee lyhyesti myös erilaisia pieniä teemoja, joita uudemmat yrittäjät harvoin edes koettavat näyttää. Puuristien sotilailla esimerkiksi on elämää myös rintaman ulkopuolella, ja yksi miehistä kertookin tovereilleen toisen miehen mukana lähteneestä vaimostaan. Koska kaikki temput on sodassa sallittu, ajautuvat juoksuhaudoissaan piileskelevät miehet toisinaan hulluuden partaalle jokaisen rapsahduksen ja kilahduksen ollessa mahdollinen merkki vihollisen hyökkäyksestä maan pinnalla tai sen alla – sota-aikaan eri osapuolilla oli tapana kaivaa tunneleita toistensa asemien alle ja räjäyttää pahaa aavistamattomat miehet taivaan tuuliin. Sotilaiden hyökätessä ihmisaaltona nimeämättömään kylään kenraalit istuvat lämpimässä salongissa nauttimassa snapsia suunnitellen jo seuraavaa suurta offensiivia.

Taistelu kylästä kestää kymmenen päivää, toiset kymmenen ja vielä kymmenen lisää. Armeijan rivit ovat huvenneet, samoin vähä mikä pikkuisesta kyläsestä on enää jäljellä. Kaukana jossain kotirintamalla ihmiset ovat kokoontuneet rukoilemaan apua Neitsyt Marialta, kamera kääntyy kohti kädettömiä ja jalattomia miehiä – eli niitä onnekkaita, jotka ylipäänsä pääsivät rintamalta elävänä kertomaan tarinansa. Aivan liian monen haavoittuneen sotilaan matka päättyi epilogissa nähtävän miehen tavoin kituen avun saavuttamattomissa vähitellen tästä maailmasta seuraavaan kuunnellen hiipuessaan muiden epätoivoisten avunhuutoja tuntemillaan ja itselleen vierailla kielillä. Armahtavan kuoleman lähestyessä elämä alkaa vilahtaa sotilaan silmissä: isänmaallinen hurmos kukkaseppeleineen, poliitikot ja kenraalit seuraamassa iloista paraatimarssia helvettiin, rahaa... ja hautajaiskulkue puuristeineen.

Raymond Bernard kertoi eräässä myöhemmässä haastattelussa Puuristien kuvausten olleen erityisen vaikeita ja tuskallisia, sillä kuvauspaikoilta löytyi yhä 30-luvulla läjäpäin ruumiita sekä räjähtämättömiä panoksia, jotka pahimmillaan olisivat voineet johtaa hengenvaarallisiin tilanteisiin. Kuvausten jälkeen Bernard oli yhdessä alkuperäisromaanin kirjoittaja Roland Dorgelèsin kanssa pyytänyt Ranskan silloista presidenttiä Paul Doumeriä Puuristien Moulin Rougessa pidettävään ensi-iltaan, mikä paikan huonon maineen tuntien oli miesten mielestä tavattoman hävettävää. Doumer suostui miesten pyyntöön, mutta kutsui samalla kumpaisenkin samalle parvekkeelle kanssaan. Jossain vaiheessa elokuvan pyöriessä Dorgelès nykäisi Bernardia hihasta ja viittoi ohjaajaa suuntaamaan katseensa presidenttiä kohti – Doumer oli Puuristejä katsoessaan liikuttunut kyyneliin asti. Bernard totesikin, että presidentin kyynelet saivat tämän tuntemaan kaiken näkemänsä tuskan ja vaivan tulleen palkituksi. Vähän aikaa myöhemmin presidentti Doumer itse kuoli salamurhaajan luoteihin.


Arvio: 5/5


LES CROIX DE BOIS, 1932 Ranska
Ohjaus: Raymond Bernard
Käsikirjoitus: André Lang, Raymond Bernard, Roland Dorgelès
Näyttelijät: Antonin Artaud, Charles Vanel, Gabriel Gabrio, Geo Laby, Jean-François Martial, Jean Galland, Marcel Delaître, Marc Valbel, Paul Azaïs, Pierre Blanchar, Pierre Labry, Raymond Aimos, Raymond Cordy, René Bergeron, René Montis