Verdun, visions d'histoire (1928)

Vanha kansa tietää kertoa, miten vaarallista voikaan olla täydellisen vihjeettömyyden ja ahkeruuden yhdistyminen erityisen vaikutusvaltaisessa asemassa olevan ihmisen ajukopassa. Arkkiherttua Franz Ferdinandin kuoltua vaimonsa rinnalla serbinationalisteihin kuuluneen salamurhaajan luoteihin tuolloin Itävalta-Unkarin keisarikunnan hallitsemassa Sarajevossa vuonna 1914, keisarillisen armeijan imperialistisissa unelmissaan leijaileva ylipäällikkö Franz Conrad von Hötzendorf alkoi tavoilleen uskollisesti painostaa ikääntyvää monarkkia julistamaan sodan Serbialle. Moderniin sotaan vuosikymmeniä ajastaan jääneellä armeijallaan astuva ja siten valtakuntansa tuhoon tuominnut Hötzendorf tuli sytyttäneeksi yhdellä ainoalla kipinällä tuleen joukon eurooppalaisten suurvaltojen välisiä erillissotia, joista syntyneessä suuressa maailmanlaajuisessa kaaoksessa tuhoutui kokonainen sukupolvi ihanteineen.

Vuonna 1928 rauhansopimuksen solmimisesta tuli kuluneeksi jo kymmenisen vuotta, ja vanhat haavat olivat ainakin näennäisesti alkaneet jo parantua. Juhlavuoden kunniaksi vanhat viholliset päätyivät kukin tahollaan tuottamaan sarjan omia näkemyksiään tuhoisan inhimillisen katastrofin kulusta. Kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineen konfliktin osapuolista erityisesti Ranskassa ensimmäiseen maailmansotaan oli syttyessään suhtauduttu innokkaasti, kuin oikeutettuun revanssiin edellisen vuosisadan lopulla käydyistä tappiollisista sodista Saksaa ja Preussia vastaan. Vähitellen mielialat kuitenkin kääntyivät yhä enemmän mieletöntä väkivaltaa vastaan, ja sodan lopulla Ranskan yli pyyhkäisi paikallisten poliitikkojen ja kenraalien kauhuksi suuri pasifismin aalto, jonka vaikutus näkyy vahvana vielä meidänkin aikamme populäärikulttuurissa pelkurimaisen ranskalaisen arkkityyppinä.

Itsekin rintamalla tykkimiehenä palvelleen teatteri- ja elokuvan työmies Léon Poirierin ohjaama Verdun, visions d'histoire on gallialaisten rauhanlähettiläiden puolidokumentaarinen yritys ennallistaa ja käsitellä tuolloin pitkälti massoille suunnatusta isänmaallisesta propagandasta tuttua sodan todellisuutta ilman turhaa kaunistelua tai moralisointia. Vaikka mukaan onkin tarkoituksella asetettu myös pientä fiktiivistä draamaa ja muutamia ammattinäyttelijöitä, on Verduniin laadukkaan dokumentin hengessä kuitenkin viisaasti ymmärretty ynnätä paljon tarpeellisia selityksiä ja karttoja kummankin osapuolen joukkojen liikkeistä sekä taistelun kannalta keskeisistä tapahtumista. Vaikka kyseessä onkin nimellisesti tarina Verdunin taistelun vaiheista, voinee Poirierin teosta katsoa samalla suorana ja konstailemattomana kuvauksena länsirintaman taisteluista yleisesti, eikä jälki ole kaunista.

Seuraavaa ei Verdunin kohdalla juuri voikaan tarpeeksi painottaa: tämä elokuva on tehty ennen nykyaikaisten sotapätkien peruskliseiden syntyä, joten sen katsominen saattaa paikoin tuntua vähän erikoiselta, käydäänhän Verdunin taisteluja välillä tylsästi myös keskellä kirkasta kesäpäivää, siviilejä evakuoidaan, kaasuasetta käytetään vihollisen savustamiseksi koloistaan, propaganda leviää, alkeellinen ilmasota jyllää ja sotilaatkin toisinaan silpoutuvat räjähteiden voimasta. Poirierin panostus puhtaaseen realismiin onkin alallaan edelleen huippujälkeä, koostuuhan suuri osa "näyttelijöistä" oikeista sotaveteraaneista, aseet, välineet ja puvustus ovat autenttista materiaalia ja kuvauksetkin suoritettiin aidoilla tapahtumapaikoilla linnoituksia ja juoksuhautoja myöten, tekijöiden tiedetään jopa löytäneen kuvauspaikoiltaan roppakaupalla sinne hautautuneiden sotilaiden ruumiita ja irtojäseniä. Tarkkasilmäinen katsoja pystyy bongaamaan myös marsalkka Philippe Pétainin esittämässä itseään.

Kummallisinta Verdunissa onkin, etteivät sodan historialliset taustat henkilöineen näytäkään kiinnostaneen Poirieria likimainkaan yhtä paljon kuin tavallisen ihmisen arki liejuisella sotanäyttämöllä – siitäkään huolimatta, että tämä näkee tarpeelliseksi selittää suuremman mittaluokan ratkaisuja erilaisin kaavioin. Katsojalle ei esimerkiksi juurikaan kerrota Erich von Falkenhaynista ja suunnitelmasta tuhota Ranskan armeijan reservit hyökkäämällä historiallisesti arvokkaaseen Verdun-sur-Meusen kaupunkiin, lopussa sodassa tappiolle jäänyt keisarikuntakin vain sortuu keisari Vilhelmin luopuessa kruunusta. Ehkä tarkempia tietoja Saksan tapahtumista ei vielä ollut ranskalaisten tekijöiden saatavilla, tai Poirier ei vain ajatellut enimmäkseen gallialaisista koostuvan kohdeyleisön välittävän moisista yksityiskohdista, joten Saksan esikuntaa kuvattaessa tavalliselle maakalaiselle vähän turhankin monimutkaiset ja hankalasti selitettävät detaljit tyydyttiinkin tiivistämään selkeämmin fiktiivisiin hahmoihin.

Ranskalaisten sotavisio ei ehkä dramatiikaltaan enää nykyajan mittapuulla ole kaikkein säväyttävintä mahdollista materiaalia aiheestaan, melkein kolmen tunnin pituuskin kipuilee väkisin mykkäelokuviin tottumattoman peräpukamissa ja Verdunin taistelusta tietämättömille vieraiden yksityiskohtien lateleminen tuntuu todennäköisesti puisevalta kuin mikä, mutta silkkana pikkutarkkana dokumentaarisena kuvauksena maailmansodan helvetistä se puolustaa mielestäni helposti koska tahansa paikkaansa kaltaistensa joukossa, näytetäänhän tämän elokuvan kuvamateriaalia sekaannusten vuoksi aitona sotakuvana jatkuvasti vielä 2020-luvullakin. Léon Poirierin ohjaustyölle meinasi kuitenkin maineestaan huolimatta käydä kalpaten sen tunnettujen alkuperäiskopioiden kadottua tai tuhouduttua toisen maailmansodan pyörteissä. Vuosikymmeniä ensi-iltansa jälkeen löydettiin hajoavasta Neuvostoliitosta hyväkuntoinen, ammoin natsien varastama yksittäiskappale, josta edelleen restauroidun version fyysistä julkaisua saatiin odottaa pitkälle 2000-luvun paremmalle puolelle asti.


Arvio: 5/5


VERDUN, VISIONS D'HISTOIRE; 1928 Ranska
Ohjaus: Léon Poirier
Käsikirjoitus: Léon Poirier
Näyttelijät: Albert Préjean, Antonin Artaud, Berthe Jalabert, Daniel Mendaille, Hans Brausewetter, Jeanne Marie-Laurent, Maurice Schutz, Suzanne Bianchetti, Thomy Bourdelle