Länsirintamalta ei mitään uutta (1930)

Ensimmäisen maailmansodan taustoista ja juurisyistä on keskusteltu ja keskustellaan edelleen kuumeisesti, mutta hienommilla taloudellisilla ja poliittisilla käänteillä ei lopulta ole tavallisen ihmisen näkökulman kannalta juurikaan merkitystä. Valtavirralle riittää, että joku jossain päätti ajan yksinkertaisesti olleen kypsä uudelle suursodalle, ja isännälleen uskollisen koiran tavoin katastrofi tuli kutsuttaessa, nieli kokonaisen sukupolven kitaansa, ja pani liikkeelle tapahtumien ketjun, joka johti edelleen vieläkin suurempiin konflikteihin sekä satojen miljoonien viattomien maallisen vaelluksen päättymiseen valloilleen päässeiden kansanmurhien ja konfliktien seurauksena. Suuri sota loi mahdollisuuden uudelle maailmalle nousta vanhan tuhkasta, mutta ennen uuden syntymää oli vanhan ensin kuoltava...

Länsirintamalta ei mitään uutta viittaa sotavuosien sanomalehtien tapaan sivuuttaa kaikenlainen isänmaallista hurmosta nostattavan propagandan kannalta ikävämpi todellisuus muutamalla tyhjällä ja mitäänsanomattomalla virkkeellä. Erich Maria Remarquen väljästi omaelämänkerrallisen klassikkoromaanin sekä Lewis Milestonen filmatisoinnin sisällöstä vähän ironisiakin sävyjä saava nimi kertookin kaiken olennaisen, olihan kyseessä tuolloin poikkeuksellisen rehellinen katsaus aiheeseensa ilman amerikkalaiselle viihdeteollisuudelle niin tyypillistä kaunistelua tai silottelua. Remarquen itsensäkin sanoin sodan todellisuus oli ja on useimmille sitä kokemattomille täysin käsittämätöntä, eikä rintamakokemuksista voinut puhua kotiväelle edes lomillaan, sillä nämä eivät kuitenkaan olisi kuulemaansa uskoneet. Vasta vuosikausia taistelujen kaikottua heräsi yleinen kiinnostus suursodan uhrien kärsimyksiä kohtaan, pelkästään Remarquen kirjaa myytiin reilussa vuodessa miljoonia kappaleita, ja Suuri paraati – yksi mykän ajan menestyneimmistä elokuvista – kertoo sekin vastikään päättyneestä inhimillisestä katastrofista, joskin vielä hyvin varovaisesti.

Milestonen elokuva alkaa kansallismielisen hulinan keskeltä keisarillisen Saksan sydämestä. Paikallisen poikakoulun opettaja takoo viikset väpättäen innokkaiden oppilaidensa päähän tarinoita sankaruudesta ja seikkailusta, sodan romantiikasta ja muusta sen sellaisesta. Perheiden ja kylänmiesten hurratessa asialleen aivopestyt nuoret marssivatkin isänmaansa nimissä kohti suurta tuntematonta, innokkaimmat vetoavat historiankirjojen tarinoihin loistokkaista sodista sekä Ranskan nopeasta kukistumisesta preussilaisen jyrän alla. Poikien haaveet alkavat kuitenkin karista jo kauan aikaa ennen ensimmäistäkään konkreettista taistelua: jo koulutusvaiheessa upseerit pyrkivät järjestelmällisesti koulimaan naiiveista alaisistaan esiin ihmisluonnon pimeimpiä ja eläimellisempiä puolia. Kuin monia myöhempiä sotaelokuvan klassikoita enteillen myös Länsirintamalta ei mitään uutta sisältää kohtauksen, jossa moraalittomaksi ja empatiakyvyttömäksi örkkilaumaksi piestyt alokkaat kerääntyvät rääkkäämään ja mukiloimaan joukkueensa heikointa jäsentä.

Rintamalla varsinainen toiminta vasta alkaakin. Kaoottisen ja näennäisen päämäärättömästi loputtomiin jatkuvan sodan eri osapuolet taistelevat samoista asemista kerta toisensa jälkeen miehiä suruttomasti uhraten ja kappaleiksi räjäyttäen: välillä yksi osapuoli onnistuu valtaamaan toisen asemat, välillä toinen valtaa omansa takaisin. Rivisotilaan näkökulmasta sodalla ei pienen hetken jälkeen näytä olevan muuta tarkoitusta kuin kanssaihmisten silmitön silpominen ja teurastaminen rottien ja syöpäläisten riivaamissa juoksuhaudoissa. Onnekkaimmat kuolevat silmänräpäyksessä jälkeäkään jättämättä, toisilta jää jäljelle käsi tai jalka, epäonnisemmat saavat lapiosta, pistimestä tai puukosta ja kituvat hiljalleen kuoliaiksi kraaterin tai juoksuhaudan pohjalla. Sairaalaan asti päässeistä moni on henkijuuriaan myöten arpeutunut tai raajansa menettänyt, taistelukuntoisimmat lähetetään kuitenkin isänmaan ja keisarin kunnian nimissä takaisin rintamalle.

Lähes sata vuotta Milestonen teoksen ilmestymisestä voi olla hyvin vaikeaa ymmärtääkään, kuinka suuresta uhkapelistä olikaan tekijöilleen aikoinaan kysymys. Pelkästään alkeellisen äänitystekniikan vuoksi äärimmäisen vaativa ja suuruudenhullu Länsirintamalta ei mitään uutta tehtiin aikana, jolloin yleisö oli vasta vähitellen alkanut tottua kuulemaan puhuttua dialogia, ja Milestonen elokuvasta tehtiin siksi erillinen mykkäversiokin. Päätös filmatisoinnista sinetöitiin sekin vain vähän suuren pörssiromahduksen ja laman lähtölaukauksen jälkeen, Milestonen teoksen budjettikin kohosi aikansa mittapuulla jättimäisiin miljoonien dollareiden summiin. Kun ottaa huomioon itse teoksen rajoja rikkovan realismin, väkivaltaisuuden ja jopa myöhemmälle sensuurikoneistollekin aivan liian eroottisen ja paljastavan sisällön, alammekin olla jo asian ytimessä. Vuoden 1930 mittapuulla Länsirintamalta ei mitään uutta on todella rajoja rikkova, äärimmäinen ja "munakas" elokuva, enkä nyt viittaa edellisellä mihinkään syötävään.

Tiettävästi Milestone pyysi avustajiaan etsimään ennen kuvausten aloittamista käsiinsä mahdollisimman paljon Amerikkaan muuttaneita saksalaisia veteraaneja auttamaan germaanista näkökulmaa painottavan tarinan yksityiskohtien hiomisessa. Ohjaajan yllätykseksi sopivia kandidaatteja löytyi niin paljon, että näitä pestattiin paitsi kouluttamaan näyttelijöitä, myös esittämään käytännössä itseään pienissä sivuosissa. Ehkä koko teoksen kuuluisimmassa sotakohtauksessa nähdään groteski välähdys taivaan tuuliin räjähtävän ranskalaisen sotilaan piikkilanka-aitaan jäävistä irtokäsistä – kyseessä on tiettävästi yksi saksalaisten avustajien oikeista sotamuistoista. Samaisessa kohtauksessa nähdään myös varhaiselle äänielokuvalle epätyypillisesti mykältä ajalta tuttuja nostureita ja kiskoilla dramaattisesti liikkuvia kameroita, joita ei tavallisesti kyetty näihin aikoihin käyttämään kankean ja epäkäytännöllisen äänieristystekniikan vuoksi. Lukemani perusteella Milestonen tuotantotiimi käyttikin näissä kohtauksissa hyväkseen mykän version kuvamateriaalia lisäämällä vain päälle erillisen ääniraidan – jälki on harvinaisen komeaa näinkin.

Vähän yllättäen Länsirintamalta ei mitään uutta ei kuitenkaan ole pelkkää loputonta taistelumaratonia, vaan osa tarinasta sijoittuu kotirintamalle, jossa taistelunäyttämön oloista täysin tietämätön väki elää aivan omanlaisessaan viattomassa todellisuudessaan. Sodan kauhut kokeneelle sotilaalle paluu naiivit illuusionsa säilyttäneen ja keisaria yhä Jumalan voideltuna ihastelevan kotiväen pariin on todellisuudessa katkeraa kalkkia: länsirintaman loputtoman massateurastuksen järkyttämä mieli on siviilissä henkisesti täysin ulkopuolinen, ja mikäli nuori onnensotilas sattuisikin löytämään sisältään rauhan, odottaa tätä ennen pitkää kuitenkin paluu painajaismaiselle rintamalle kuolemaan koska tahansa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Todellisuus sodasta paljastuu kotiväellekin ehkä joskus kaasuiskuihin ja konekiväärituleen kaatuneen sotamiehen hautajaisten jälkeen, ehkei koskaan. Viralliset tahot sen enempää kuin sanomalehdetkään eivät kerro sota-aikaan kuin valheita, onhan totuus itsessään tunnetusti sodan kuin sodan ensimmäinen uhri; todellinen inhimillinen kärsimys kuitataan lyhyesti toteamalla, miten ”länsirintamalta ei ole mitään uutta”.

Milestonen englantia solkkaavat saksalaiset saattavat ensi alkuun vaikuttaa melkoisen kornilta materiaalilta, mutta omasta mielestäni tekijöiden ratkaisu vain korostaa teoksen universaalia pasifistista sanomaa sodan mielettömyydestä ja inhimillisestä onnettomuudesta. Amerikkalaisessa propagandassa "hunneiksi" leimatut saksalaiset demonisoitiin suunnilleen vauvoja syöviksi hirviöiksi, joten asetelman kääntämisen on täytynyt olla ilmestymisaikaan tehokas keino iskeä maksavaa yleisöä suoraan tunteisiin. Ehkä Milestonin mestariteoksesta ei olisi pelkästään amerikkalaista näkökulmaa painottaen voitukaan paikallisten reaktioiden vuoksi tehdä niin rajua ja puhuttelevaa kuin vieraan maan armeijasta kertovassa tarinassa. Monessa maassa Länsirintamalta ei mitään uutta tuomittiinkin pasifistisesta sanomastaan huolimatta saksalaismielisenä propagandana, kun taas Saksassa elokuvan näytöksiin kohdistui oikeistoradikaalien ainesten suorittamia sabotaasi-iskuja, perusteellinen sensuuri ja lopulta täyskielto aina 50-luvulle asti. Kirjailija itse joutui lähtemään Saksasta maanpakoon.

 

Kuuluisassa viimeisessä kohtauksessa nähtävä käsi on todellisuudessa Lewis Milestonen, sillä näyttelijät olivat jo ehtineet lähteä editointivaiheessa koteihinsa. 

Herran vuonna 2022 niin Erich Maria Remarquen kuin Lewis Milestonen näkemystäkin juhlitaan ansaitusti taiteenalojensa sotafiktion kautta aikain suurina klassikkoina, joiden jälkeensä jättämät vaikutteet näkyvät ja tuntuvat genrensä teoksissa vahvana yhä tänäkin päivänä. Silkan joka sopukkaan yltävän äärimmäisyytensä vuoksi Länsirintamalta ei mitään uutta tuntuu kestäneen aikaa varhaiselle äänielokuvalle poikkeuksellisen mureasti, mutta nykyajan sotakuvauksiinkin verrattuna genrensä varhainen klassikko vähintään yhtä vimmaisine lajitovereineen pesee helposti viihteellisemmät Hollywood-sodat mennen tullen, mukaan lukien historialliselta tarkkuudeltaan huvittavalla tavalla kyseenalaisen Netflix-uusintafilmatisoinnin. Saman aikakauden teoksistakin vain ranskalainen pasifismieepos nimeltä Puuristit pystyy kilpailemaan likimain tasaväkisesti Milestonen klassikon kanssa.


Arvio: 5/5


ALL QUIET ON THE WESTERN FRONT, 1930 USA
Ohjaus: Lewis Milestone
Käsikirjoitus: Del Andrews, Erich Maria Remarque, George Abbott, Lewis Milestone, Maxwell Anderson
Näyttelijät: John Wray, Lew Ayres, Louis Wolheim, Slim Summerville