Uusintakatselussa: Santa Sangre (1989)

Sattuipa kerran 80-luvun Italiassa niinkin hassusti, että psykiatrisen sairaalan kirjastossa työskennellyt Roberto Leoni alkoi kehitellä mielessään tarinaa mielenvikaisesta tappajasta, jonka syvästi inhimillisessä henkilössä kuvastuvat sekä enkeli että paholainen. Leoni uskoikin luonnostelemaansa ideaan niin paljon, että mies päätyi tarjoamaan tätä eteenpäin aina kauhuelokuviin erikoistuneelle Claudio Argentolle, joka edelleen suostui tuottamaan aiheesta arvoisensa filmatisoinnin parhaan kykynsä mukaan, olivathan sarjamurhaajista kertovat slasher-kauhut tuolloin muutoinkin mitä suurinta muotia. Kuin kohtalon kautta näihin aikoihin Euroopassa sattui myös sarjakuva- ja teatteriuransa puitteissa työskentelemään muuan nero Alejandro Jodorowsky, joka ei tuolloin ollut uhrannut äärimmäistä luomisvoimaansa seitsemännen taiteen parissa sitten kauhealla tavalla epäonnistuneen Tuskin vajaata vuosikymmentä aiemmin. Ohjaajaksi pestatun Jodorowskyn täydennettyä Leonin ja Argenton muodostaman duon triumviraatiksi, oli aika kypsä uudelle mestariteokselle.

Vielä kuitenkin varoituksen sananen: Santa Sangre on pohjimmiltaan hyvin latinalainen elokuva, eikä sitä kannata genreleimastaan huolimatta lähtökohtaisesti katsoa kuin mitä tahansa muuta aikansa teinikauhupätkää. Latinalainen Amerikka on perinteisesti ollut hyvin konservatiivinen ja levoton kolkka, jossa sanojaan saa varoa, sillä erinäisiä tabuaiheita ei välttämättä ole hyväksyttävää käsitellä yhtä avoimesti kuin pohjoisempana on totuttu. Tästä syystä latinalaisessa maailmassa käytetään tietyistä asioista puhuttaessa perinteisesti hyvin värikkäitä kiertoilmaisuja sekä kerronnan keinoja, ja yksinkertaisetkin tarinat voivat paikallisen kertomaperinteen vuoksi saada hyvin satumaisia ja surrealistisia vivahteita, mistä syystä nykyisin surrealismiksi ja maagiseksi realismiksi mielletty suuntaus onkin saanut valtavasti virikkeitä nimenomaan espanjankielisestä maailmasta. Latinoestetiikassa kylpevää Santa Sangrea onkin ehkä hedelmällisempää lähestyä taiteena kuin Sadan vuoden yksinäisyyteen, Henkien taloon tai muuhun paikalliseen romaaniklassikkoon kuin Hollywoodiin.

 

Fenix ja Alma.

Aikansa ja paikkansa tapoja kunnioittaen myös Santa Sangre on pohjimmiltaan hyvin satumainen ja värikäs kertomus hyvästä ja pahasta. Tarinan päähenkilö on sirkuksen veitsenheittäjän ja kädettömän neitsyen ympärille kokoontuneen Pyhän veren lahkon johtajattaren poika nimeltä Fenix, jonka paras ystävä tässä maailmassa on mykkä tyttö nimeltä Alma. Heti tarinan alussa sirkuksen norsu kuolee ja haudataan Luis Buñuelin Los Olvidados -mestariteokseen viitaten kaatopaikalle, äidin uskonto paljastuu valheeksi ja ylpeä isäkin kaivertaa tyytyväisyydestä myhäillen poikansa rintaan kuvan verisestä kotkasta – kuvan, jota tämä ei saisi ikinä eläessään pestyä iholtaan pois. Prologin karuna päätöksenä Fenixin onneton isä viiltää kaulansa auki jouduttuaan mustasukkaisen äidin kuohitsemaksi, isä silpoo veitsillään äidin kädet ja Fenixin tiet eroavat Alman kanssa. Sieluaan myöten henkisesti järkkynyt poika kiipeää lopulta mielisairaalassa olevaan puuhun vuosikymmeniksi linnuksi pakoon aivan liian kouriintuntuvasti todistamaansa maailman tyhjyyttä ja pahuutta.

Alejandro Jodorowsky on kertonut ammentaneensa elokuvaansa inspiraatiota meksikolaisen sarjamurhaaja Gregorio Cárdenas Hernándezin kanssa käymistään keskusteluista. Fenixin lapsuus onkin todellisuudessa huomattavasti karumpi ja omalla tavallaan realistisempi, kuin mitä pelkän pinnan perusteella voisikaan ymmärtää: raakalaismaisen isän kaivertama kotka viittaa muinaiseen teloitusmenetelmään, ja pelkkänä ”Conchana” eli ”Vittuna” tunnettu vilpillinen, katkera ja verenhimoinen äiti hallitsee pojan ja miehen elämää miten haluaa. Verta vuotavan norsun kärsä muistuttaa lähikuvassa veristä fallosta, mikä viittaa seksuaaliseen väkivaltaan. Jodo yrittääkin kertoa päähenkilön lapsuuden olleen äärimmäisen väkivaltainen ja lohduton sekä pahoinpitelyn, hyväksikäytön ja nöyryytyksen olleen jatkuvaa varhaisimmista muistoista lähtien. Alman mukana katoaa myös vähäisinkin illuusio turvallisesta maailmasta sekä omasta kyvystä vaikuttaa edes omaan elämäänsä. Lapsuutensa menettänyt poika onkin lopulta kuin rikkinäinen peili tai Muumeista tuttu näkymätön lapsi, jolla ei ole muuta mahdollisuutta elämässä kuin kadota ja sulkea silmänsä kaikelta ympärillään tapahtuvalta.

Vieläkin pidemmälle menevänä tulkintana Jodorowskyn elokuvan perhe on kuin perversioitunut versio Raamatun Pyhästä perheestä: Santa Sangren Joosef vain sattuu olemaan väkivaltainen ja irstas juoppo, Neitsyt Maria valheeseen uskova verenhimoinen nainen ja Jeesus järjiltään terrorisoitu poika, joka pelastusken sijaan tuo maailmaan kuoleman. Jodo on myöhemmin kertonut Argenton kaavailleen tähtinäyttelijöitä vihaavan ohjaajan harmiksi juopon isän rooliin Jack Nicholsonia, mutta suunnitelmat kariutuivat budjetointisyistä. Jodon moniin kaskuihin lukeutuu myös triviatieto lopussa nähtävästä kohtauksesta, jossa äiti yrittää murhata naisen tuskasta irvistelevän poikansa käsillä. Kohtauksessa Conchaa näyttelevä Bianca Guerra rutistaa todellisuudessa aikuista Fenixia näyttelevää Axel Jodorowskyä lujasti kiveksistä, joten taattuun ohjaajansa tapaan näyttelijöiden tuska on tarkoituksellisesti niin aitoa kuin ikinä mahdollista.

Vuosikymmeniä myöhemmin Fenix vapautuu mielisairaalasta ja palaa kädettömän äitinsä hoteisiin kaksikon asuttamaan ränsistyneeseen ja kaoottiseen talonrämään, jossa syystä tai toisesta nähdään myös sirkuksesta tuttuja värikkäitä hahmoja. Suuren osan ajasta Fenixistä ei kuitenkaan paljasteta katsojalle kuin maalatut ja koristetut kädet, jotka nyt ovat yksin äidin palveluksessa. Aina välillä Fenix yrittää tavoittaa muita ihmisiä, mutta tämän omasta hallinnasta karanneet kädet surmaavat kerta toisensa jälkeen erityisesti paikalle osuvan naisväen ja hautaavat nämä vanhan talonrumiluksen takapihalle. Pakkomielteidensä kanssa kamppaileva Fenix itse tietää ja ymmärtää tekojensa olevan väärin, mutta tämän ruumis ei suostu tottelemaan enää nuoren miehen omaa tahtoa. Eräässä varomattomia katsojia hämmentävässä kohtauksessa Fenix surmaa myös naiseksi pukeutuneen karskisti murahtelevan aikamiehen toivoen tämän viimein pystyvän pysäyttämään itsensä ja vapauttamaan tämän äitinsä kirouksesta, mutta turhaan. Pimeyden laskeuduttua pihamultiin kertyneiden kalmojen sielut palaavat rituaalinomaisesti piinaamaan käsiensä hallinnan menettänyttä murhaajaansa, joka ei ikinä ole halunnut satuttaa tai tappaa ketään.

Jos Jodon tulokulma genreen tuntuu vähän hassulta, kannattaa kuitenkin muistaa, että mielen ja kehon yhteyden häiriintyminen sekä käsien hallinnan menettäminen ovat todellisia psykologisia ilmiöitä. Santa Sangren edustama surrealistinen ”käsikauhu” on sekin oikeasti yksi klassisen kauhun ikivanhoista alalajeista, aiheesta on tehty myös kourallinen laadukkaita elokuvia jo taiteenlajin varhaisvuosilta lähtien, alkaen vaikkapa The Hands of Orlacista ja The Beast with Five Fingersistä, unohtamatta tietenkään aihetta sivusilmällä parodioivien The Addams Familyn ja Medievil-pelien paikasta toiseen puikkelehtivia eläviä irtokäsiä. Santa Sangre ei periaatteessa keksikään ehkä aivan niin monessa suhteessa pyörää uudelleen kuin El Topo ja The Holy Mountain tekivät, mutta Jodon kauhuilun kohdalla klassinen aihe on vain yhdistynyt genrensä tuoreempiin oivalluksiin niin näppärästi, että kokonaisuus tuntuu kaikesta huolimatta täysin uniikilta ja tajuntaa laajentavan luovalta. Santa Sangreen musiikin säveltänyt Simon Boswell ansaitsee vielä erityismaininnan, koostuuhan miehen korvia ja sielua hivelevä työ pitkälti asiaankuuluvasti sormin näppäillystä latinokitarasta tyypillisen kliseisen kauhu-ulinan sijaan.

Sikäli kuin ainutlaatuista ja alusta loppuun inspiroivaa sekä inspiroitunutta Santa Sangrea voi ylipäätään lukea kauhuelokuvain kaanoniin, nousee se helposti lajityyppinsä kautta aikain valioiden joukkoon, mutta yleisesti genrensä ulkopuolellakin kyseessä on helposti yksi ihmiskunnan historian hienoimmista yksittäisistä elokuvista kilpaillen tasapäisesti Jodon itsensä filmografian piikkipaikasta El Topon ja The Holy Mountainin kanssa. Henkilökohtaisesti näkisin mieluusti nykyisinkin Jodon mestariteoksen kaltaisia älykkäämpiä ja rajoja rohkeammin rikkovia kuvauksia sarjamurhaajien kaltaisesta kliseeksi asti viljellystä peruskauhusta – ylipäänsä aikamme elokuvantekijöiltä toivoisi Jodon, Leonin ja Argenton muodostaman trion kykyä ja halua korostaa ainaisen nihilismin, toivottoman yrmistelyn, provosoinnin, oksettavan vääristelyn, politisoinnin ja sensaatiomaisen väkivalta- ja seksimässäilyn sijaan vain yksinkertaisesti hyvän voittoa pahuudesta.

 

Hattupäinen Fenix, maailmansa outolintu ja ikuinen muukalainen.

Vuosikymmeniä elokuvansa alkuperäisen ensi-illan jälkeen Alejandro Jodorowsky on kertonut Santa Sangren lukeutuvan monessa suhteessa tämän omiin suosikkeihin henkilökohtaisessa filmografiassaan. Tyypillisesti rahoittajien ja elokuvastudioiden kanssa toistuvasti painivaa epäkaupallisempaa ohjaajaa imarteli suuresti tulla erityisesti pyydetyksi ohjaamaan pitkälti haluamansa kaltaista teosta ilman turhia rajoitteita luovuudelleen, mitä Jodo tavoilleen uskollisesti käytti myös hyväkseen virnuilemalla useassa kohtauksessa matalamieliselle jenkkiviihteelle omaan omituiseen tyyliinsä. Jodo on sittemmin kertonut Santa Sangren olleen samalla viimeisiä kauniita muistoja nuorena kuolleesta Theo-pojastaan. Kuka olisikaan uskonut veitsenheittäjän pojan sielukkaalta kasvutarinalta löytyvän näinkin monenmoista sivuhaaraa ja mielenkiintoista sanottavaa yhä meidänkin aikamme yleisölle?


Arvio: 5/5



SANTA SANGRE, 1989 Italia, Meksiko
Ohjaus: Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky, Roberto Leoni
Näyttelijät: Adan Jodorowsky, Axel Jodorowsky, Bianca Guerra, Theo Jodorowsky