Pelkästään vuonna 1930 maailmalla sai ensi-iltansa kaksi sotaelokuvan klassikkoa: kahdesta tunnetumpi lienee Lewis Milestonen Länsirintamalta ei mitään uutta,
joka räjäytti kertaheitolla pankin ennennäkemättömän kunnianhimoisella
ja karulla kuvauksellaan ensimmäisen maailmansodan helvetistä. Se toinen
ja vähemmän tunnettu, Ernst Johansenin romaanin
pohjalta autenttisesta saksalaisnäkökulmasta tuotettu pienemmän
mittakaavan spektaakkeli jopa ilmestyi mm. Suomessa kuukausikaupalla
ennen amerikkalaisen klassikon rantautumista vanhalle mantereelle.
Näihin aikoihin elettiin Weimarin Saksan elokuvan viimeisiä
suuruudenvuosia ennen Hitlerin nousua ja isänmaallisempienkin
nimitekijöiden pakoa maasta. Milestonen klassikon tavoin myös
veteraaniohjaaja G.W. Pabstin sotakuvaelma joutui kotimaassaan sensuurin hampaisiin ja kiellettiin pasifistisen sanomansa vuoksi.
Länsirintamalla 1918
muistuttaa monia vanhan ajan neuvostoliittolaisia teoksia sikäli, ettei
siinä juurikaan nähdä voimakkaita yksilöllisiä tai edes nimettyjä
hahmoja yhtä lukuun ottamatta – katsoja oppiikin tuntemaan
univormupukuisten nuorten miesten katraan lähinnä näiden ulkoisten
piirteiden sekä elehdinnän kautta: miesjoukkoon mahtuu aina vähintään
yksi tukevampi, yksi vitsiniekka, yksi hullu, jne. Toisin kuin
siviilissä, rintamalla miesten on kyettävä toimimaan yhtenä joukkona,
jossa yksittäisen ihmisen haluilla tai ominaisuuksilla ei juuri ole
merkitystä. Nimensä mukaisesti tarinan tapahtumat sijoittuvat aivan
sodan viimeisiin aikoihin, jolloin kaikki suurkonfliktin raadollisimmat
piirteet olivat jo kivunneet kliimaksiinsa, ja saksalaisten romahdus
sekä nostalgisen vanhan valtakunnan tuho, Versaillesin kirottu
rauhansopimus, Weimarin tasavalta ja siten kohtalokkaasti myös
natsi-Saksan synty olivat enää vain ajan kysymys – viimeinen
konkreettisesti myös elokuvan ulkopuolella.
Useita vanhoja sotaelokuvia lyhyessä ajassa nauttiessa tulee myös valitettavasti huomanneeksi niiden itseään toistavan luonteen iskevän nopeasti kiväärinperänsä katsojan palleaan kuin pyhän hengen voimasta konsanaan. Tietty äärimmäinen realismi oli ja on uskomattoman tehokas keino vaikuttaa katsojien mielipiteisiin väkivallasta ja sodasta, mutta samalla liika sitoutuminen kuiviin faktoihin rajoittaa valtavasti teoksen kuin teoksen kerrontaa, ja ohjaa mielen nopeasti vertailemaan teosta suoraan toisia samanlaisia vastaan. Länsirintamalla 1918 näyttää ja kuulostaa kuin pienemmältä ja vaatimattomammalta versiolta Milestonen vastaavasta, kaikki olennainen kotirintaman harhaisuudesta identtisiltä näyttävien ja kuulostavien rintamaolojen todellisuuteen voisivat yhtä hyvin olla täsmälleen samasta teoksesta, jossa näyttävämmät palat on vain varattu amerikkalaisille tekijöille.
Pabstin
vähäisemmän sotaklassikon omat ja erityiset ansiot voineekin siis yhtä
hyvin tiivistää muutamiin olennaisiin yksityiskohtiin. Eräänä huomiona
Pabst tiimeineen ei päätynyt kikkailemaan mykän aineiston ja
äänieditoinnin salatieteiden avulla, vaan saksalaiset olivat kehittäneet
kannettavia soitinlaukkuja muistuttavia käytännöllisempiä
äänieristysjärjestelmiä, joiden ansiosta jo mykällä ajalla pitkälle
edistyneitä nostureita ja vaijerijärjestelmiä kyettiin käyttämään
sellaisenaan, minkä lisäksi Pabstin ohjaksissa juoksuhautataisteluun
sekä alkeellisiin panssarihyökkäysstrategioihin päästiin syventymään
monia kaltaisiaan perusteellisemmin. Suuren sodan lopputulos on
kuitenkin sama kuin aina ennekin: hyvät miehet kuolevat tai makaavat
raajattomina sairaalassa yksinäisen hullun kailottaessa ilmoille
käskyjään liejussa ja mudassa mätänevien ruumiiden keskellä.
Herran ja miksei frouvankin vuonna 2022 Länsirintamalla 1918
ei ehkä enää edusta genrensä terävintä kärkeä, ja jokainen Milestonen
mestariteoksen nähnyt todennäköisesti kuittaakin Pabstin kilpailevan
uusasiallisuuden merkkiteoksen silkalla olankohautuksella, mutta omasta
mielestäni elokuvana itsenään kyseessä ei välttämättä ole mikään huono
tai kelvoton tapaus. Itse muistan katsoneeni Pabstin teoksen kauan ennen
Länsirintamalla ei mitään uutta, ja pitäneeni tästä paljonkin,
onhan kyseessä tietystä ajan patinasta huolimatta silti valovuosia
rehellisempi, aidompi ja vihaisempi kuvaus sodan helvetillisestä
luonteesta kuin mitä useimmat nykyajankaan tekijät rohkenevat
katsojilleen näyttää. Vai onko olemassa muitakin sotaleffoja, joissa
rintamalta kotiinsa lomille palaava sotilas huomaa perheensä elävän
köyhyyden rajalla ja löytää kihlattunsakin pelehtimästä vieraan miehen
kanssa?
Arvio: 4/5
WESTFRONT 1918, Saksa 1930
Ohjaus: Georg Wilhelm Pabst
Käsikirjoitus: Ernst Johannsen, Ladislaus Vajda, Peter Martin Lampel
Näyttelijät: Claus Clausen, Else Heller, Fritz Kampers, Gustav Diessl, Gustav Püttjer, Hanna Hoessrich, Hans Joachim Moebis, Jackie Monnier
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.