Kun muuan Will Smith otti ja tempaisi muuatta koomikkoa avokämmenellä ympäri korvia, tuntui hetken verran kuin mannerlaatat olisivat liikahdelleet ja kosminen tasapaino järkkynyt yleisön saadessa vihdoinkin kaipaamaansa draamaa ja väkivaltaviihdettä umpitylsistä poliittisista palopuheistaan tunnetussa Oscar-gaalassa. Pienessä hetkessä modernin amerikkalaisen viihdearistokratian ikioma bakkanaali onnistuikin keräämään hetkellisesti niin tähtitieteelliset määrät uteliaiden katsojien silmäpareja, että jatkossa samainen show varmaan muutetaankin kaupallisia intressejä silmällä pitäen gladiaattoritaisteluksi, jossa toinen toistaan pöhöttyneemmät julkkikset pieksevät toisiaan väkivaltaorgioiden räiskyessä kameroiden välityksellä jokaisen näköradiota pällistelevän verenhimoisen pikkujästin kotiteurastamoon.
Kaikkein mielenkiintoisinta koko
absurdissa teatterissa oli kuitenkin sen inspiroimana tehty
kyselytutkimus, joka paljasti ihmisten suhtautumisen väkivaltaan
jakautuvan pitkälti varallisuuden ja elintason mukaan: rikkain
väestönosa tyypillisesti ihannoi ja hyväksyy herkimmin väkivallan,
vähempiosaisemmat taas suhtautuvat toisen ihmisen fyysisen
loukkaamattomuuden rikkomiseen kielteisemmin. Tulosta voinee ainakin
osittain selittää niinkin, että vähempituloiset tyypillisesti joutuvat
elämänsä aikana kohtaamaan enemmän oikeaa kuritusta parisuhde- ja
perheväkivallan sekä monenmoisten sosiaalisten ongelmien muodossa
rikkaiden ja etuoikeutettujen – siis ihmisten, joiden käsissä
tyypillisesti on valta päättää asioista – kohdatessa sitä itseään
enintään todellisuuspakoisen viihdeteollisuuden sekä oman
elämänkokemuksesta vapaan mielikuvituksensa kautta.
Ensimmäinen maailmansota kosketti kaikessa ylitsevyöryävässä raadon- ja sinappikaasunlemussaan niin suuria väestönmassoja, että vuosikausia kestävä pasifismin kausi oli väistämätön tosiasia ympäri maailmaa ja ehkä sen ulkopuolellakin. Kun saksalaisen militarismin, sosialistisen idän ja vapaan lännen uusi voimainkoetus alkoi jo näyttää kohtalon sanelemalta, kirjoitti tuolloin nouseva elokuvakäsikirjoittaja Dalton Trumbo kuuluisan sodanvastaisen romaaninsa nimeltä Sotilaspoika, jonka jalo päämäärä ei kuitenkaan onnistunut tuottamaan tulosta, vaan kymmenet miljoonat ihmiset rintamalinjojen molemmin puolin päätyivät jälleen sodan nielemiksi vain synnyttääkseen kylmän sodan sekä vuosikymmeniä kestävän pelon ihmiskunnan tuhoavan ydinsodan syttymisestä sotahullujen poliitikkojen, raharuhtinaiden ja kenraalien pienimmästäkin päähänpistosta. Pahimmillaan satojen miljoonien ihmisten elämä ja kuolema olivatkin vain yhden auktoriteetin päätöksen varassa, mutta pahimmalta onneksi vältyttiin kerta toisensa jälkeen.
Sotilaspoika
on kertomus Johnnystä, joka haavoittuu ensimmäisen maailmansodan
viimeisillä minuuteilla lähes kuolettavasti – menettäen kehostaan
käytännössä kaiken tuntoaistiaan lukuun ottamatta. Suurimman osan
ajastaan sairaalaan keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitävien kojeiden
varaan unohdetun raajattoman Johnnyn tajunta risteilee painajaismaisen
todellisuuden sekä unten ja muistojen välillä. Unissa Johnny palaa
takaisin lapsuuteensa tapaamaan vanhempiaan, kihlattuaan sekä Donald Sutherlandin
tulkitsemaa Jeesusta, joiden kanssa tämä yrittää saada selkoa
tilanteeseensa sekä keksiä keinoa kommunikoida ulkopuolisen maailman
kanssa. Johnnyä hoitava äidillinen sairaanhoitaja on täysin tietämätön
potilaansa tilasta luullen nuoren miehen sääliä herättävän nykimisen
kertovan hirvittävistä tuskista. Jokaista kommunikointiyritystä
seuraakin pistos rauhoittavaa morfiinia
Dalton Trumbon päätyöksikin luonnehdittu ilahduttavan omaperäinen ja humaani romaani ei varsinaisesti ilmestyessäänkään ollut kaiken kansan suosikki, mutta se onnistui herättämään siinä määrin huomiota, että filmatisointia tekstin pohjalta alettiin suunnitella jo 40-luvulla, mutta puusta pitkään päästiin vasta Kuuban kriisin jälkeen Vietnamin sodan ja uuden pasifismin hyökyaallon pyyhkäistyä yli liberaalin maailmanjärjestyksen. Amerikan kommunistivainojen vuoksi Meksikossakin majaansa pitänyt Trumbo itse oli kaavaillut filmatisoinnin ohjaajaksi elokuvasurrealismin mestari Luis Buñuelia, joka myös osallistui Jeesus-kohtausten kirjoittamiseen, mutta syystä tai toisesta ohjaajanpesti päätyikin lopulta Trumbolle itselleen. Sotilaspoika lopulta myös jäi Trumbon ainokaiseksi ohjaukseksi, sillä miehen ikään ehtinyt ja maineensa ainakin osittain kotimaassaan viimein virallisestikin 70-luvulla takaisin saanut veteraanitaiteilija kuoli vain muutamia vuosia myöhemmin sydänkohtaukseen.
Kuten jo taatusti onkin moneen otteeseen eri lähteissä mainittu, on surrealismin puoleen painottuva Sotilaspoika
pelottavampi ja ahdistavampi kokemus kuin moni prameammalla budjetilla
siunattu kauhuelokuva nykypäivänäkään. Trumbon päätös verhota
päähenkilönsä vähäisimmätkin tunnistettavat ulkoiset piirteet maskin ja
kääreiden taakse pakottaa katsojan itsensä kuvittelemaan kauhistuttavat
ruhjeet ja vammat Johnnyn kehoon, mikä saa ne tuntuvaan vain entistäkin
kauheammilta. Tietysti jokainen Sotilaspoikaa katsova toivoo
päähenkilön keksivän keinon kertoa ihmisille olevansa elossa ja saavan
apua, mutta tällaisessa sodanvastaisessa teoksessa edes moisiin
käänteisiin ei aina voi luottaa. Sotilaspojan perusidea on
kuitenkin kauttaaltaan niin erinomainen ja ainutlaatuinen, etteivät
piskuisen budjetin jättämät ohkaisemmat yksityiskohdat tai paikoin vähän
kankeat näyttelijätkään juuri ainakaan omaa katselukokemustani
häirinneet.
Ilmestymisaikanaan varsin vähälle huomiolle jäänyt Sotilaspoika eli pitkään omaa hiljaiseloaan Akira Kurosawan
ja muutamien muiden nimitekijöiden omana obskuurina kulttisuosikkina.
Suurelle yleisölle Trumbon kirja ja filmatisointi tulivat laajemmin
tutuiksi muuan humppaa soittavan amerikkalaisen tanssiorkesterin kautta,
joka kirjoitti henkisessä vankilassa elävän haavoittuneen sotilaan
kiirastulesta sen yhden (sic) hittikappaleen sekä tuotti aiheesta
elokuvamateriaalia hyödyntävän musiikkivideonkin. Kyseisen humppabändin
jäsenet ovatkin myöhemmin kertoneet saaneet vinkin kirjasta ennen
aikojaan kuolleelta basistiltaan, mikä inspiroi näitä tekemään yhden
uransa parhaista ja tunnetuimmista yksittäisistä vedoista, sittemmin
samainen tanssiorkesteri meni myös hankkimaan itselleen oikeudet Trumbon
mestarityöhön pelkästään säästääkseen lisenssimaksuissa. Niin tai näin,
tällä kertaa raha ja ahneus näyttäisivät kerrankin tuottaneen maailmaan
jotain hyvääkin, sillä nykyisin Trumbon tarina sanomineen löytynee
ainakin pääpiirteittäin jokaisen yleissivistyksestä vaikkei kirjasta sen
enempää kuin filmatisoinnista tai käsikirjoittaja-ohjaajasta itsestään
olisi ikinä kuullutkaan.
Arvio: 5/5
JOHNNY GOT HIS GUN, 1971 USA
Ohjaus: Dalton Trumbo
Käsikirjoitus: Dalton Trumbo, Luis Buñuel
Näyttelijät: Diane Varsi, Donald Sutherland, Jason Robards, Kathy Fields, Marsha Hunt, Timothy Bottoms
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.