Sotilaspoika (1971)

Kun muuan Will Smith otti ja tempaisi muuatta koomikkoa avokämmenellä ympäri korvia, tuntui hetken verran kuin mannerlaatat olisivat liikahdelleet ja kosminen tasapaino järkkynyt yleisön saadessa vihdoinkin kaipaamaansa draamaa ja väkivaltaviihdettä umpitylsistä poliittisista palopuheistaan tunnetussa Oscar-gaalassa. Pienessä hetkessä modernin amerikkalaisen viihdearistokratian ikioma bakkanaali onnistuikin keräämään hetkellisesti niin tähtitieteelliset määrät uteliaiden katsojien silmäpareja, että jatkossa samainen show varmaan muutetaankin kaupallisia intressejä silmällä pitäen gladiaattoritaisteluksi, jossa toinen toistaan pöhöttyneemmät julkkikset pieksevät toisiaan väkivaltaorgioiden räiskyessä kameroiden välityksellä jokaisen näköradiota pällistelevän verenhimoisen pikkujästin kotiteurastamoon.

Kaikkein mielenkiintoisinta koko absurdissa teatterissa oli kuitenkin sen inspiroimana tehty kyselytutkimus, joka paljasti ihmisten suhtautumisen väkivaltaan jakautuvan pitkälti varallisuuden ja elintason mukaan: rikkain väestönosa tyypillisesti ihannoi ja hyväksyy herkimmin väkivallan, vähempiosaisemmat taas suhtautuvat toisen ihmisen fyysisen loukkaamattomuuden rikkomiseen kielteisemmin. Tulosta voinee ainakin osittain selittää niinkin, että vähempituloiset tyypillisesti joutuvat elämänsä aikana kohtaamaan enemmän oikeaa kuritusta parisuhde- ja perheväkivallan sekä monenmoisten sosiaalisten ongelmien muodossa rikkaiden ja etuoikeutettujen – siis ihmisten, joiden käsissä tyypillisesti on valta päättää asioista – kohdatessa sitä itseään enintään todellisuuspakoisen viihdeteollisuuden sekä oman elämänkokemuksesta vapaan mielikuvituksensa kautta.

Ensimmäinen maailmansota kosketti kaikessa ylitsevyöryävässä raadon- ja sinappikaasunlemussaan niin suuria väestönmassoja, että vuosikausia kestävä pasifismin kausi oli väistämätön tosiasia ympäri maailmaa ja ehkä sen ulkopuolellakin. Kun saksalaisen militarismin, sosialistisen idän ja vapaan lännen uusi voimainkoetus alkoi jo näyttää kohtalon sanelemalta, kirjoitti tuolloin nouseva elokuvakäsikirjoittaja Dalton Trumbo kuuluisan sodanvastaisen romaaninsa nimeltä Sotilaspoika, jonka jalo päämäärä ei kuitenkaan onnistunut tuottamaan tulosta, vaan kymmenet miljoonat ihmiset rintamalinjojen molemmin puolin päätyivät jälleen sodan nielemiksi vain synnyttääkseen kylmän sodan sekä vuosikymmeniä kestävän pelon ihmiskunnan tuhoavan ydinsodan syttymisestä sotahullujen poliitikkojen, raharuhtinaiden ja kenraalien pienimmästäkin päähänpistosta. Pahimmillaan satojen miljoonien ihmisten elämä ja kuolema olivatkin vain yhden auktoriteetin päätöksen varassa, mutta pahimmalta onneksi vältyttiin kerta toisensa jälkeen.

Sotilaspoika on kertomus Johnnystä, joka haavoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisillä minuuteilla lähes kuolettavasti – menettäen kehostaan käytännössä kaiken tuntoaistiaan lukuun ottamatta. Suurimman osan ajastaan sairaalaan keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitävien kojeiden varaan unohdetun raajattoman Johnnyn tajunta risteilee painajaismaisen todellisuuden sekä unten ja muistojen välillä. Unissa Johnny palaa takaisin lapsuuteensa tapaamaan vanhempiaan, kihlattuaan sekä Donald Sutherlandin tulkitsemaa Jeesusta, joiden kanssa tämä yrittää saada selkoa tilanteeseensa sekä keksiä keinoa kommunikoida ulkopuolisen maailman kanssa. Johnnyä hoitava äidillinen sairaanhoitaja on täysin tietämätön potilaansa tilasta luullen nuoren miehen sääliä herättävän nykimisen kertovan hirvittävistä tuskista. Jokaista kommunikointiyritystä seuraakin pistos rauhoittavaa morfiinia

Dalton Trumbon päätyöksikin luonnehdittu ilahduttavan omaperäinen ja humaani romaani ei varsinaisesti ilmestyessäänkään ollut kaiken kansan suosikki, mutta se onnistui herättämään siinä määrin huomiota, että filmatisointia tekstin pohjalta alettiin suunnitella jo 40-luvulla, mutta puusta pitkään päästiin vasta Kuuban kriisin jälkeen Vietnamin sodan ja uuden pasifismin hyökyaallon pyyhkäistyä yli liberaalin maailmanjärjestyksen. Amerikan kommunistivainojen vuoksi Meksikossakin majaansa pitänyt Trumbo itse oli kaavaillut filmatisoinnin ohjaajaksi elokuvasurrealismin mestari Luis Buñuelia, joka myös osallistui Jeesus-kohtausten kirjoittamiseen, mutta syystä tai toisesta ohjaajanpesti päätyikin lopulta Trumbolle itselleen. Sotilaspoika lopulta myös jäi Trumbon ainokaiseksi ohjaukseksi, sillä miehen ikään ehtinyt ja maineensa ainakin osittain kotimaassaan viimein virallisestikin 70-luvulla takaisin saanut veteraanitaiteilija kuoli vain muutamia vuosia myöhemmin sydänkohtaukseen.

Kuten jo taatusti onkin moneen otteeseen eri lähteissä mainittu, on surrealismin puoleen painottuva Sotilaspoika pelottavampi ja ahdistavampi kokemus kuin moni prameammalla budjetilla siunattu kauhuelokuva nykypäivänäkään. Trumbon päätös verhota päähenkilönsä vähäisimmätkin tunnistettavat ulkoiset piirteet maskin ja kääreiden taakse pakottaa katsojan itsensä kuvittelemaan kauhistuttavat ruhjeet ja vammat Johnnyn kehoon, mikä saa ne tuntuvaan vain entistäkin kauheammilta. Tietysti jokainen Sotilaspoikaa katsova toivoo päähenkilön keksivän keinon kertoa ihmisille olevansa elossa ja saavan apua, mutta tällaisessa sodanvastaisessa teoksessa edes moisiin käänteisiin ei aina voi luottaa. Sotilaspojan perusidea on kuitenkin kauttaaltaan niin erinomainen ja ainutlaatuinen, etteivät piskuisen budjetin jättämät ohkaisemmat yksityiskohdat tai paikoin vähän kankeat näyttelijätkään juuri ainakaan omaa katselukokemustani häirinneet.

Ilmestymisaikanaan varsin vähälle huomiolle jäänyt Sotilaspoika eli pitkään omaa hiljaiseloaan Akira Kurosawan ja muutamien muiden nimitekijöiden omana obskuurina kulttisuosikkina. Suurelle yleisölle Trumbon kirja ja filmatisointi tulivat laajemmin tutuiksi muuan humppaa soittavan amerikkalaisen tanssiorkesterin kautta, joka kirjoitti henkisessä vankilassa elävän haavoittuneen sotilaan kiirastulesta sen yhden (sic) hittikappaleen sekä tuotti aiheesta elokuvamateriaalia hyödyntävän musiikkivideonkin. Kyseisen humppabändin jäsenet ovatkin myöhemmin kertoneet saaneet vinkin kirjasta ennen aikojaan kuolleelta basistiltaan, mikä inspiroi näitä tekemään yhden uransa parhaista ja tunnetuimmista yksittäisistä vedoista, sittemmin samainen tanssiorkesteri meni myös hankkimaan itselleen oikeudet Trumbon mestarityöhön pelkästään säästääkseen lisenssimaksuissa. Niin tai näin, tällä kertaa raha ja ahneus näyttäisivät kerrankin tuottaneen maailmaan jotain hyvääkin, sillä nykyisin Trumbon tarina sanomineen löytynee ainakin pääpiirteittäin jokaisen yleissivistyksestä vaikkei kirjasta sen enempää kuin filmatisoinnista tai käsikirjoittaja-ohjaajasta itsestään olisi ikinä kuullutkaan.


Arvio: 5/5


JOHNNY GOT HIS GUN, 1971 USA
Ohjaus: Dalton Trumbo
Käsikirjoitus: Dalton Trumbo, Luis Buñuel
Näyttelijät: Diane Varsi, Donald Sutherland, Jason Robards, Kathy Fields, Marsha Hunt, Timothy Bottoms