Kung Fu Panda 2

Kaikesta nostalgiasta huolimatta kämäisemmänkin ihailijan on pakko vähintäänkin tahtomattaan tunnustaa, ettei DreamWorks parhaimmillaankaan ole ollut mikään virheetön menestystehdas. Studion katalogia katsoessa esimerkiksi huomaa niiden kultaisten vuosienkin olleen välistä täynnä Mehiläisen elokuvan, Megamindin ja Möröt vastaan muukalaiset kaltaista keskinkertaisempaa höttöviihdettä, joka kävi kaupaksi lähinnä Disneyn vieläkin heikomman tarjonnan vuoksi. Uuden vuosituhannen alussa aikaisemman vuosikymmenen animaatiovillitys koki oman krapulavaiheensa ja genren taso heitteli valtavirran teoksissakin solkenaan äärilaidasta toiseen kysynnän samalla kasvaessa vielä entisestäänkin.

Alkuperäinen Kung Fu Panda oli teoksena onnistuneempia ja muistettavampia aikakauden ilmiöistä, eikä vain kekseliään ja hauskan konseptin itsensä vuoksi. Aitoja taistelulajeja, nopeaa toimintaa sekä sarjakuvamaista huumoria tihkuva tarina itsessään oli äärimmäisen sympaattinen ja viihdyttävä, mutta myös kenen tahansa elokuvia seuraavan helposti samaistuttavissa maanosasta riippumatta. Ymmärrettävästi kyseinen elokuva oli erityisen suosittu itäisen Aasian maissa, joissa se oli inspiroimassa kokonaista kansainvälisiin mittasuhteisiin sittemmin kasvanutta paikallista animaatioteollisuutta. Koska Kung Fu Panda tuotti tekijöilleen niinikään paljon mainetta ja läjäpäin mammonaa, ei jatko-osan tuottamisen suhteen ollut tältä osin minkäänlaisia epäilyksiä.

Kung Fu Panda 2 alkaa lyhyellä prologilla julmasta ja ylpeästä lordi Shenistä, vanhempiensa häpeästä, joka yritti voittaa näiden rakkauden vallalla ja voimalla. Shenin suunnitelmien seurauksena kokonainen pandayhteisö tuhottiin sukupuuttoon, mutta rakkauden sijaan tämä päätyi kohtaamaan vanhempiensa surun ja tuskan. Muinaiset ennustukset kertovat mystisen pandan kykenevän kukistamaan susiarmeijallaan valtakuntaa rautaisessa otteessaan pitävän vainoharhaisen riikinkukkoruhtinaan, mutta kuka on tuo kadonneen heimon vesa tai mistä tämä on tuleva, eivät legendatkaan osaa valaista...

En nyt yhtään liioittele tätä sanoessani, mutta toisen Kung Fu Pandan prologi yksissään pyyhkii mielestäni helposti lattiaa kaikella, mitä ensimmäinen missään vaiheessa pyrkikään esittämään. Jatko-osa ei vain toista ja jatkokehittele kaikkia ensimmäisen vahvuuksia, mutta tällä kertaa mukaan on heitetty eeppisempää draamaa ja synkempiä käänteitä Egyptin prinssin tapaan. Ennen itse tarinan alkuakaan katsojalle paljastetaan Pon olevan todellisuudessa lajinsa viimeinen ja kokonaisen kansanmurhan selviytyjä. Todellinen seikkailu onkin hahmon itsensä löytämisessä, menneisyytensä demonien kohtaamisessa sekä sisäisen rauhan saavuttamisessa. Milloin viimeksi näit Disney-leffassa mitään vastaavaa?

Jotain kummallista Kung Fu Panda 2:ssa kuitenkin on, jota nykypäivän elokuvissakaan harvoin näkee tai kuulee. Vaikka DreamWorksin moderni klassikko onkin periaatteessa tehty rahat mielessä, ei se maistu tai haiskahda laisinkaan turhalta rahastukselta, vaan tekijöillä on ollut myös aitoa intohimoa kertoa vilpittömän hieno tarina ilman joutavaa ensimmäisen kierrätystä, mälsiä hittikappaleita tai muita genren keinotekoisimpia kliseitä. Kung Fu Panda 2 näyttää ja kuulostaa edeltäjäänsä suuremmalta, mutta sen tarina jopa jatkaa edelleen ensimmäisessä osassa vihjailtuja käänteitä sekä näyttää minkälainen Po olisi osana kuuluisaa kungfuviisikkoa silkan oppilaan sijaan. Viimeisissä kohtauksissa tietysti luodaan pohjaa vielä kolmannellekin osalle, mutta sen kohtalonhan me jo tiedämmekin.

Kung Fu Panda 2 ei ole vain loistava teos itsessään, vaan mielestäni samalla yksi tekijöidensä sekä DreamWorksin parhaista elokuvista ylipäänsä. Kieltämättä sen tarina toistaa reippaasti aiemmin mainitun Egyptin prinssin ideoita kansanmurhasta, löytölapsesta sekä vallan ja rahan sokaiseman faaraon ylpeyden kautta tuhoon tuomitusta dynastiasta, mutta kyseiset perusteemat ovat sellaisenaan niin muikeita, että toivoisin jokaisen näkemäni uudemman elokuvan mieluummin kierrättävän niitä. Kolmannelle sarjan osalle se antoi samalla mahdottoman tehtävän koettaa edelleen petrata edeltäjästään tai tarjota jotain vähintään yhtä maukasta, mutta Kung Fu Panda 3 ei lopulta onnistunut oikein kummassakaan. 


Arvio: 5/5


KUNG FU PANDA 2, 2011 USA
Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson
Käsikirjoitus: Glenn Berger, Jonathan Aibel
Näyttelijät: Angelina Jolie, Dustin Hoffman, Gary Oldman, Jack Black, Jackie Chan, James Hong, Jean-Claude Van Damme, Lucy Liu, Michelle Yeoh, Seth Rogen

Cybersix (1999)

Tarina kertoo muuan japanilaisen televisiomogulin juuttuneen taannoisella epäonnisella ulkomaanmatkallaan argentiinalaiseen hotellihuoneeseen katsomaan tylsyyteensä paikallisesta televisiosta tullutta supi surkeaa toimintasarjaa. Espanjaa taitamaton japanilainen liikemies ei ymmärtänyt näkemästään paljoakaan, joten tämä päätyi kysymään joltain paikalliselta, mistä kyseisessä sarjassa oikeastaan on edes kyse. Mies piti lopulta kuulemastaan niin paljon, että tarjoutui hankkimaan sen oikeudet kokonaista kunnianhimoista animaatiosovitusta varten...

Japanilais-kanadalaisena yhteisproduktiona syntynyt Cybersix on aikoinaan suosittuun argentiinalais-italialaiseen sarjakuvaan perustuva kertomus Etelä-Amerikkaan paenneiden sotarikollisten ja natsitiedemiesten yli-ihmiskokeista selvinneestä naisesta, joka omaksuu kuolleen miehen identiteetin ja asettuu pieneen latinalaiseen kaupunkiin elämään kaksoiselämäänsä. Päivisin mieheksi tekeytynyt nainen on tavallinen kaunokirjallisuuden opettaja paikallisessa opinahjossa, mutta auringon laskeuduttua tämä metsästää natseja ja näiden luomuksia yhdessä kuolleen veljensä tietoisuuden omaavan pantterin kanssa. Kolmantena pyöränä sarjassa on Cyber-6:n alter egon toveri Lucas, joka sattumalta iskee silmänsä myös ihmisyyttään etsivään mystiseen öiseen kaunottareen.

Aidon ja alkuperäisen Cybersixin konseptin nerokkuus piileekin sen hienovaraisessa tavassa yhdistellä aikuisempaa melodraamaa tyylikkääseen tieteistoimintaan, lievään erotiikkaan ja rehevän latinalaiseen saippuaoopperaan vähän vanhojen Marvel-sarjakuvien tapaan. Koko saagahan ei missään kohtaa perustunut yksistään väkivallan viljelyyn, vaan taustalla oli koko sen keston tietty "perhedraaman" tuntu, onhan päähenkilö tämän aisaparin sekä useimpien vihollisten tavoin tietyssä mielessä itse pääroiston lapsia. Myöhemmissä tarinoissa Cyber-6 myös menee naimisiin ja saa itse lapsen – jonka johtavan natsitiedemiehen kätyrit kaappaavat ja aivopesevät vihaamaan vanhempiaan. Sarjakuvaa ei liene käännetty suomeksi ainakaan virallisesti.

Cybersixin animaatiosovituksen pahimmaksi yksittäiseksi kompastuskiveksi muodostuukin jo näin kättelyssä käsittämätön päätös suunnata aikuisemman toimintasarjakuvan tarina pienille lapsille ja käytännössä riisua se kaikenlaisesta vähänkään rapeammasta sisällöstä: kaikenlaiset natsiviittaukset on esimerkiksi poistettu lähes täysin, puhumattakaan koko yllä mainitusta taustatarinasta sekä vakavammista teemoista, joiden tilalle loihdittiin ajalleen tyypillinen viikoittain vaihtuvien hirviöiden mättämiseen keskittyvä lasten piirrossarja. Näihin aikoihin alkuperäistä sarjakuvaa ei ollut vielä saatavilla japaniksi tai englanniksi, joten kohdeyleisön mahdollisuudet perehtyä suodattamattomaan lähdeaineistoonkin olivat ilmestymisaikaan olemattomat.

Saksittu ja sensuroitu Cybersix ei sellaisenaan sittenkään ole täysin toivoton tapaus, vaikka muuta voisi luulla. Ensimmäisenä sarjasta osuu silmään sen ihastuttavan tasokas visuaalinen toteutus, joka yhdistelee velmusti tyypillisen eurooppalaisen sarjakuvan yleisilmettä 90-luvun toiminta-animen kikkoihin. Lopputulos on suoraan sanoen viehättävän persoonallinen ja animaation taso parhaimmillaan hyvän matkaa genrensä keskitasoa prameampaa jälkeä. Ohkaisesta käsikirjoituksesta, halvoista ääniefekteistä sekä kömpelöstä käännöksestä kärsivään kolmeentoista episodiin päätyi muutamia kelpo oivalluksiakin. Oma luonnollinen suosikkini on jakso numero 10, jossa taistellaan furrymaista ihmissutta vastaan sekä muuan alkupään episodi, jossa Cyber-6:n varomattomuus laukaisee kiusallisen huhumyllyn, joka on lähellä paljastaa tämän oikean henkilöllisyyden sekä vaarantaa sivullisten turvallisuuden.

Lapsille suunnattu näkemys Cybersixistä ei taustat tuntien tietenkään ollut ilmestyessään kaksinenkaan menestys, vaan nauttii näin jälkikäteenkin korkeintaan jonkinasteista kulttistatusta alan kiihkeimpien harrastajien keskuudessa. Mielenkiintoisena käänteenä kanadalaissyntyinen sarjakuvia ja animea harrastava James Cameron oltiin haastamassa vuosituhannen vaihteessa oikeuteen Cybersixin plagioinnista, mutta syytteet vedettiin lopulta pois taloudellisista syistä. Ilmeisesti Cameron itsekin ymmärsi alkuperäisen konseptin nerouden ja lähti muovaamaan siitä omaa näkemystään Dark Angelin muodossa, mutta lopputulos oli tuolloinkin laadultaan lähempänä sitä alkuperäistä näyteltyä argentiinalaista repäisyä kuin onnistuneempaa lastenpiirrettyä. 

Alkuperäiselle Cybersix-sarjakuvalle ei lopulta käynyt juuri sen paremmin. Erään kaskun mukaan tekijät päätyivät jossain vaiheessa riitelemään keskenään, jolloin koko projekti kuoli nopeasti oman painonsa alle. Toisen version mukaan sarjakuvan tuotantokustannukset kohosivat niin suuriksi, ettei sen julkaisu enää yksinkertaisesti ollut kannattavaa. Klassinen Cybersix saattaakin olla vuosikymmenten saatossa kuollut ja kuopattu, mutta sen muisto elää yhä internetin syövereissä, jossa saagan harvalukuiset fanit julkaisevat vieläkin siitä omia fanikäännöksiään siinä toivossa, että joku muukin sattuisi kultti-ilmiön joskus löytämään ja hyvällä lykyllä jopa julkaisemaankin. 

Arvio: 3/5


CYBERSIX, 1999 Kanada, Japani
Ohjaus: Atsuko Tanaka, Keiichiro Furuya, Keiko Oyamada, Mayumi Masaji, Nobuo Tomizawa, Toshihiko Masuda
Käsikirjoitus: Andrew D. Hammell, Barry Whittaker, Carlos Meglia, Carlos Trillo, Catherine Donahue Girzyc, Jono Howard, Judy Valyi, Koji Takeuchi, Michael Van Lane, Terry Klassen
Näyttelijät: Alex Doduk, Andrew Francis, Cathy Weseluck, Janyse Jaud, Michael Dobson, Terry Klassen

The Boss Baby: Perhebisnes (2021)

Voi sinua DreamWorks! Muistan vielä vanhat hyvä ajat, jolloin tapasit kilpailla itsensä Disneyn kanssa animaatiomaailman piikkipaikasta, keräsit tuotantotiimiisi valtavan liudan alan parhaita ammattilaisia kaikista maailman kolkista työstämään tarinankerronnaltaan äärimmäisen kunnianhimoisia taideteoksia sekä näytit kilpailijoillesi keskisormea vetämällä palkintogaalat kotiinpäin härskillä rahoituskuviolla, joka oli tuhota näiden samaisten tapahtumain koko uskottavuuden vuosikausiksi eteenpäin. Osasit olla uskomattoman törkeä, laskelmoiva ja häikäilemätön, mutta tuotit tähän maailmaan myös paljon tulevaisuuden klassikoita, joita entisaikain ihailijasi muistelevat tippa linssissä yhä tänäkin päivänä.

Jossain vaiheessa taipaleesi alkoi käydä yhä vaikeammaksi ja tuotostesi taso heilahdella pahasti äärilaidasta toiseen. Aloit vähitellen unohtaa oman persoonallisuutesi sekä vieraannuttaa yleisöäsi, lopulta löysit itsesi samasta animaatiomaailman roskakorista Illuminationin kaltaisen syöpäpesäkkeen seurasta. Muutaman vuoden takainen yhden ainoan tempun ympärille rakennettu The Boss Baby oli enää kalpea aavistus menneistä ansioistasi, mutta se tuotti ainakin vähän kipeästi kaipaamaasi vihreää ja ansaitsi siksi mielestäsi kokonaisen franchisen, jota tämän toisen osan ilmestyessä ollaan jo laajentamassa akuutin pääomatarpeen vuoksi kolmanteenkin kokopitkään elokuvaan.

Aito ja alkuperäinen Boss Baby oli tarina Alec Baldwinin äänellä puhuvasta vauvasta ja tämän taistelusta salakavalan korporaation söpöjä koiranpentuja vastaan. Perhebisneksen aluksi tuo kyseinen vauva veljineen on jo kasvanut aikuiseksi vain huomatakseen oman lapsensa olevan Amy Sedarisin äänellä puhuva vauva sekä muuttuakseen täysin mielivaltaisen taikatempun vaikutuksesta uudelleen Alec Baldwinin äänellä puhuvaksi vauvaksi. Samaan aikaan toisaalla Jeff Goldblumin äänellä puhuva vauva suunnittelee maailmanvalloitusta sekä lapseksi muuttunut Tim yrittää löytää yhteyttä kouluikäiseen tyttäreensä.

DreamWorks, senkin hölmö! Olit selvästi aikonut tästä jatko-osasta ensimmäistäkin prameampaa panostamalla mielestäsi aiemmin toimineisiin kuvioihin vähemmän onnistuneiden ideoiden kustannuksella, vaikka todellisuudessa keitoksen olisi todella loistaakseen pitänyt keksiä pyörä kokonaan uudelleen. Entisenä animaatiomaailman jättiläisenä elokuvasi audiovisuaalinen puoli on luonnollisesti jälleen mallikkaasti hallinnassa, eikä kummastakaan voi juuri marista muuten kuin liiankin tiuhaan vilkkuvien kirkkaiden värien sekä meluisan rymistelyn aiheuttamien fyysisten oireiden vuoksi. Ilmeisesti laskelmoit internetin hektisempään menoon tottuneen nykynuorison kaipaavan tavallisille ihmisille päänsärkyä aiheuttavaa kakofoniaa.

Kunniaksesi on kuitenkin sanottava, että otit selvästi kritiikistä vaarin ja pyrit tarkoituksella välttämään edellistä osaa riivanneita genrensä kulahtaneimpia kliseitä siitäkin huolimatta, että perustasolla myös Perhebisnes kierrättää armottomasti ensimmäisen muutamaa ydintemppua tarinankerronnassaan. Tällä kertaa lopullisen kuoliniskun hengentuotoksellesi antaakin kokonaisuuden liika kaoottisuus, joka yhdessä katsojan keskittymiskyvyttömyyteen vetoavalla esitystavallaan saa elämyksen tuntumaan raskaammalta ja vaivaannuttavammalta kuin mitä se oikeasti onkaan. Jostain syystä et edes malttanut pitää elokuvasi pituutta kohtuuden rajoissa, vaan venytit senkin lähelle täyttä kahta tuntia.

Arvoisa DreamWorks, toivoisin kernaasti törmääväni hengentuotoksiisi nykyistä iloisemmissa merkeissä. En yhtään epäile, etteikö myös Perhebisnes kykenisi edeltäjänsä tavoin tuottamaan edes rahtusen verran kahisevaa nykyisille omistajillesi, mutta tunnelisi päässä en juuri valoa näe: ennemmin tai myöhemmin vanhan kultaisen kautesi niittämä maine ja kunnia alkaa hälvetä myös valtavirran yleisön mielestä, jolloin muutkin kuin entiset ihailijasi ymmärtävät vihdoin elämänlankasi olevan katkolla ilman merkittävää kasvojenkohotusta. Kädet ristissä myös toivon, että parempaa olisi vielä joskus tulossa nykyisestä alennustilastasikin huolimatta.

Rakkaudella ja kunnioituksella entiseltä ihailijaltasi.


Arvio: 1.5/5


THE BOSS BABY: THE FAMILY BUSINESS, 2021 USA
Ohjaus: Tom McGrath
Käsikirjoitus: Marla Frazee, Michael McCullers, Tom McGrath
Näyttelijät: Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Eva Longoria, James Marsden, Jeff Goldblum, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow

I Married a Strange Person! (1997)

 "If you have ADHD, this is basically porn" - osuva luonnehdinta tästä elokuvasta.

Toisinaan myös genrensä kruunaamattomaksi kuninkaaksikin luonnehdittu Bill Plympton on yksi aikuisille suunnatun amerikkalaisen omakustanneanimaation suuria nimiä, eräänlainen Ralph Bakshin varhaisvuosien repäisevämpien töiden henkinen jatkaja, joka sattui lyömään itsensä läpi alallaan 90-luvun animaatiokuumeen villeinä vuosina. Sittemmin miehen kieroutuneen mielen luomukset ovat olleet ehdolla Oscar-kilvassa useampaankin otteeseen, vaikka varsinaisten pokaalien sekä ylisanojen määrässä pienemmät festivaalit ja yleisötapahtumat ovatkin olleet Plymptonin visioille huomattavasti Hollywoodia suosiollisempia.

I Married a Strange Person! oli ilmestyessään tekijänsä toinen pitkä elokuva, mutta useimmille todennäköisesti myös se ensimmäinen kosketus aitoihin oikeisiin "plymptooneihin". Viitisen vuotta aiemmin ilmestynyt Plympton-debyytti Hitti ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta se keräsi tarpeeksi kulttiyleisöä tuottamaan itsensä takaisin sekä takaamaan näytöksiä myös Suomen kaltaisen takamaan teattereissa – I Married a Strange Person! pani vieläkin paremmaksi voittamalla pääpalkinnon maineikkaalla Annecyn animaatiofestivaaleilla. Internetin ihmeelliset viestintäkanavat tietävätkin tietyissä suppeissa ihailijapiireissä I Married a Strange Personia juhlitun edelleen yhtenä tekijänsä uran huippukohdista.

Nimeltä mainittu taideteos alkaa varsin tavanomaisesta miehen ja naisen välisestä parisuhteesta. Jossain vaiheessa mies vain sattuu löytämään kaulastaan kyhmyn, jonka avulla tämä pystyy muuttamaan maailman mieleisekseen – alkaen anopista ja appiukosta, jotka saavat tuta kyhmyn ihmeellisen voiman jo ensimmäisten minuuttien kuluessa. Kyhmyn ansiosta miehen maailma hahmoineen alkaa käydä yhä tajunnanvirtamaisemmaksi kaaokseksi, jopa erilaiset arkiset käyttöesineet saavat vähitellen erilaisia alitajuisia eroottisia ja groteskeja piirteitä miehisen libidon suuntautuessa kohti väkivaltaa sekä suvunjatkamispuuhia.

Plymptonin mustaa komediaa ja surrealismia yhdistelevissä näkemyksissä "juoni" onkin pohjimmiltaan hyvin pinnallinen ja visuaaliselle hullutukselle alisteinen käsite, jota ei ehkä kannata edes yrittää ottaa mitenkään erityisen tosissaan. I Married a Strange Personkin on periaatteessa pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän silkkaa luovaa kaaosta ja seksiviittauksia vailla mitään sen kauhean syvällisempää sanomaa, mutta monelle aiheesta kiinnostuneelle sekin lienee tarpeeksi, kunhan homma vain on vedetty Plymptonin tapaan överiksi. En esimerkiksi muista kovinkaan moneen otteeseen nähneeni teatterilevitykseen asti päässeessä animaatiossa yhtä paljon kaksimielisyyksiä kun tässä elokuvassa, saati sitten Pongia pelaavia silmämunia tai muita vastaavia ilmestyksiä.

Niin paljon kuin Plymptonin luovasta ilottelusta haluaisinkin pitää, on lopputulos kuitenkin lähempänä uuvuttavaa kuin varsinaisesti hauskaa. Homman hajotessa jo alkutekijöissään pelkäksi kikkailuksi hahmoista tai näiden vaiheista ei oikeasti osaa juuri kiinnostua senkään jälkeen kun perinteinen maailmanvalloitusta suunnitteleva paha korporaatio kätyreineen astuu mukaan kuvioihin, sillä vastustamattoman taikakyhmyn jumalallinen voima on jo kättelyssä paljastettu katsojalle. Kyse on pohjimmiltaan samasta, likimain jokaista aikuisille suunnattua genrensä tuotosta riivaavasta ongelmasta, jossa korkeamman ikärajan ja vapaamuotoisemman tuotantoympäristön suomat mahdollisuudet tuhrataan keskittymällä vieläkin lapsellisempaan sikailuun oikeasti aikuisemman tarinankerronnan sijaan.

Plymptonia itseään ei I Married a Strange Personin ohkainen sisältö juuri näy haitanneen, sillä maestrolta on tulossa uutta pitkää elokuvaa ehkä vielä tämän vuoden puolella. Tällä välin vastaavia tuotoksia on maailmaan ilmaantunut viitisen kappaletta, erilaisia lyhäreitä ja mainoksia tusinoittain sekä pienimuotoisia vierailuja Simpsoneiden kaltaisissa valtavirran animaatioissa enemmän kuin mihin sormet ja varpaat riittävätkään. Selvästi Plymptonia siis arvostetaan, eikä miehen poikkeuksellisen tuottavuuden sekä sitkeyden vaikeaksi tunnetulla alallaan huomioiden ole lainkaan epäselvää, miksi.


Arvio: 2/5


I MARRIED A STRANGE PERSON!, 1997 USA
Ohjaus: Bill Plympton
Käsikirjoitus: Bill Plympton, P.C. Vey
Näyttelijät: Charis Michelsen, Chris Cooke, J.B. Adams, Jen Senko, John Russo Jr., Richard Spore, Ruth Ray, Tom Larson

Crumb (1994)

Amerikkalainen 50-luku tuonee useimmille mieleen kuvan puhtoisesta ja patakonservatiivisesta keskiluokkaisesta maailmasta, jossa monenmoiset inhimillisen todellisuuden pienet ja suuret kauneusvirheet loistavat täysin poissaolollaan. Kansan syvien rivien alitajuntaan jäänyt kuva selittynee kaoottiset lamavuodet sekä sodan helvetin kokeneen sukupolven rauhan- sekä järjestyksenkaipuulla, joka toisaalta näkyi käytännön tasolla piltti-ikäisten suurten ikäluokkien herkkiä mieliä maailman pahuudelta suojelemaan tarkoitettuna intomielisenä taiteen ja kulttuurin sensuurina.

Yksi vanhan hyvän ajan ikäihmisten pyhän vihan kohde olivat nuorisolle suunnatut kauhu- ja jännityssarjakuvat, joiden groteskin ja väkivaltaisen kuvaston innoittamana maassa saatettiin voimaan pitkälle 2000-luvun paremmalle puolelle lonkeronsa ulottanut ja kaikenlaisen vähänkään "mausteisemman" sisällön valtavirran amerikkalaisesta sarjakuvasta eliminoinut vanhoillinen moraalikoodistonsa. Vastauksena lisääntyneeseen holhoukseen syntyi oma underground-kulttuurinsa, jonka puitteissa taiteilijat alkoivat julkaista vapaamielisempiä sekä kokeellisempia tuotoksiaan omakustanteina sekä erilaisten pienkustantamoiden kautta.

Neuroottisen ja ailahtelevaisen itsetuntonsa kanssa painivan nörtin perikuva Robert Crumb on alansa ehdoton legenda, monien kummallisten fetissien, pakkomielteiden ja ahdistusten vaivaama luova mestarismies, josta kasvoi viimeistään hippivuosina koko alagenrensä ikonisin ja halutuin nimi. Elokuvia seuraavalle yleisölle Crumbin nimi lienee tutumpi miehen sarjakuvan pohjalta tehdystä Fritz - kova kollista sekä sen vaikutuksesta koko myöhempään animaatio- ja populäärikulttuuriin. Crumb itse toivoisi ihmisten yksinkertaisesti unohtavan koko jutun, sillä kyse on mestarin itsensä mukaan enemmän Ralph Bakshin näkemyksestä kuin hänen omastaan. Sittemmin läpikaupallisen amerikkalaisen unelman ihannoimaa mainetta ja mammonaa kaihtava Crumb ei juuri ole lupaa teostensa filmatisoinneille antanutkaan.

Robert Crumbin kaltaisesta taiteilijasta saisi helposti kiehtovan henkilökuvan pelkästään luettelemalla tämän töitä sekä elämänvaiheita kehdosta nykyhetkeen, mutta mestaridokumentaristi Terry Zwigoff tyytyy tiivistämään moisen pinnallisen katsauksen lähinnä muutamaan ensimmäiseen minuuttiin, jonka jälkeen vasta päästään itse asiaan, eli tässä tapauksessa taiteilijan henkilökohtaisen psykologian sekä tämän taiteen henkisten juurien tutkimiseen. Päästäkseen syvälle kohteensa sisimpään Zwigoff työryhmineen päätyi haastattelemaan perusteellisesti myös Crumbin perhettä, työtovereita sekä miehen lapsuus- ja nuoruusvuosien hahmoja, jotka tavalla tai toisella kummittelevat yhä edelleen miehen taiteessa. Yksityisyydestään tarkka Crumb tuskin olisi päästänytkään ketään toista yhtä lähelle henkilökohtaista elämäänsä kuin entuudestaan tuntemaansa Zwigoffia.

Pelkän irrallisen mainosmateriaalin perusteella ja elokuvaa katsomatta on mahdotonta täysin tyhjentävästi ymmärtää, kuinka tasokasta Zwigoffin dokumentin leikkaus ja kerronta oikeasti ovatkaan. Heti alussa esimerkiksi kuvataan antaumuksella Crumbin keräilemän rojun täyttämiä lipastoja ja kirjahyllyjä, joiden sisältö paljastaa päähenkilön pitävän erityisesti kissoista, kubistisesta taiteesta sekä vanhoista savikiekoista – rakkaus viimeiseen yhdistää tiettävästi dokumentin tekijää kohteeseensa. Vähän myöhemmin Crumbin matkattua tapaamaan äitinsä luona asuvaa Charles-veljeään katsojan silmät osuvat välittömästi lattialla olevaan lautaseen, joka vastaavasti kertoo köyhän perheen rakastavan kissoja.

Crumbien perhe-elämä oli kaikkea muuta kuin 50-luvun idealisoitua amerikkalaista fantasiaa: sodan brutalisoima isä pahoinpiteli toistuvasti lapsiaan ja päihderiippuvaista vaimoaan, ja vaikeiden perheolojen traumatisoiman Charlesin, Robertin ja Maxonin muodostama sarjakuvista sekä kuvataiteista pakkomielteen kehittänyt, kolmeksi pieneksi apinaksi kuvailtu veljestrio osoittautui varttuessaan kovaotteisen patriarkkaisänsä häpeäksi. Veljeksistä ainoastaan Robert päätyi luomaan uraa nimekkäänä taiteilijana vähän erikoisena persoonallisuutena tunnetun Charlesin syrjäytyessä ja vajotessa kamppailemaan mielenterveytensä kanssa aina kuolemaansa asti. Erakkomainen kulkuri ja taiteilija Maxon taas elättää itsensä kerjäämällä sekä nykyisin myös myymällä taidettaan.

Veljeksistä Kantin ja Hegelin filosofiaa huvikseen lueskeleva Charles paljastuu nopeasti vähintään yhtä luovaksi ja lahjakkaaksi kuin veljensäkin. Kirjojen keskellä elävä työtön Charles tapasi piirtää nuoruudessaan seksuaalisten intohimojensa sekä pakkomielteidensä inspiroimia sarjakuvia, mutta toisin kuin Robertilla, tämän taideharrastus ei lopulta johtanut mihinkään. Psyykensä liikkeet läpikotaisin tunteva äärimmäisen introspektiivinen mies kertookin dokumentissa vaikeasta suhteestaan väkivaltaiseen isäänsä, ongelmallisesta seksuaalisuudestaan sekä homoeroottisista taipumuksistaan, jotka tämän kertoman mukaan omalta osaltaan vaikuttivat tämän henkisen elämän ongelmiin sekä itsetuhoisiin ajatuksiin. Charles surmasikin lopulta itsensä vähän ennen Zwigoff dokumentin ensi-iltaa.

Kuvauksen kohteen tuntien tuskin yllättyneekään, että myös Zwigoffin dokumentti herätti ilmestyessään kohua valtavirtamedian edustajien keskuudessa. Monen mielestä mielenterveysongelmista kärsivien ja periaatteessa alentuneesti syyntakeisten ihmisten yksityisasioiden julkinen puiminen näiden omalla luvallakin oli harvinaisen mauton temppu, vaikka toisaalta Robert Crumbin kaltaisen groteskeista fetisseistä sekä alitajuisista vieteistä ja fantasioista inspiraationsa saavan taiteilijan psyyken täydellinen läpileikkaus edellytti myös tämän lähipiirin mielenmaiseman kartoittamista. Lisäkohun aiheutti selibaatissa elävän Maxonin kertomus tämän naisia ja seksiä kohtaan osoittamista nuoruusvuosien pakkomielteistä, jotka aiheuttivat nuorelle taiteilijalle häpeällisiä ongelmia virkavallan kanssa sekä käynnin psykiatrisella osastolla. Omien sanojensa mukaan Maxon harrastaakin enää platonisia suhteita.

Art by Robert Crumb

Terry Zwigoffin dokumentista on sanottu, että jokaisen vähänkään psykologiasta kiinnostuneen tai sitä opiskelevan tulisi katsoa se vähintään kerran elämässään. Kehu on mielestäni myös täysin ansaittu, sillä toista yhtä syvälle kohteeseensa henkisellä tasolla uppoutuvaa ja äärettömän rikasta dokumenttielokuvaa tuskin on ikinä missään kyetty tekemään. Zwigoffin mestarityön katsomisen jälkeen viimeistään ymmärtää täydellisesti myös ilmiötä nimeltä Robert Crumb sekä tämän taidetta kaikessa kummallisuudessaankin. Nyt puhutaan siis yhdestä kautta aikain parhaista dokumenttielokuvista, lajityyppinsä todellisesta kuningasteoksesta. 


Arvio: 5/5


CRUMB, 1994 USA
Ohjaus: Terry Zwigoff
Näyttelijät: Robert Crumb, Charles Crumb, Maxon Crumb

On-Gaku: Our Sound (2019)

Japanilaisen populäärikulttuurin tuotosten tyypillinen kaupallinen dynamiikka länsimaissa on perinteisesti seuraavan kaltainen: kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa eetteriin ilmestyy yksi tai kaksi jättimäisen nimekästä tekijää tai suosittua franchisea, joiden pohjalta tuotetaan ennemmin tai myöhemmin teatterilevitykseen asti pääsevä koko illan elokuva. Näiden tulokkaiden suosion terävimmän kärjen tylsistyessä kansa alkaa vähitellen löytää niiden vanavedessä sisään hiipineitä piskuisempia kulttihelmiä, joiden omissa piireissään nauttima arvostus vain kasvaa ajan hengen virratessa trendistä toiseen. Muutaman vuoden kuluessa vanhan suosikin asema markkinajohtajana onkin jo haihtunut savuna ilmaan vähäisempien helmien vasta löytäessä tiensä syrjäisempienkin takamaiden asukkien tietoisuuteen.

Kenji Iwaisawan ohjaama On-Gaku eli "musiikki" on monelle hätäisemmälle antamastaan ensivaikutelmasta huolimatta kaikkea muuta kuin tyypillinen teatterilevitykseen asti päässyt lajityyppinsä teos. Alkujaan pienimuotoisena omakustanteisena sarjakuvana päivänvalon nähnyt tarina ei varsinaisesti häikäissyt kirjallisessa muodossa suosiollaan edes kotimaassaan, mutta yhden asian johdettua toiseen aiheesta päätettiin tuottaa paikallisen käsityön parhaita perinteitä kunnioittaen kokonainen piirretty ja maalattu indie-elokuvansa, jolle on jo nyt alkanut siunaantua ansaitsemaansa kulttistatusta sekä alan palkintoja myös lännessä. Näin jälkikäteen tekijöiden päätös elokuvan tekemisestä on myös helppo ymmärtää, sillä musiikin ympärille rakennettu kertomus sopii mitä parhaimmin nimenomaan audiovisuaaliseen muotoon.

Koska kyseessä on nimenomaan japanilainen indieraina, sopii sitä kohtaan asetetut odotukset myös asettaa sopiviin uomiinsa jo näin ennalta. On-Gaku on pohjimmiltaan zeniläisen minimalistinen ja rotoskooppausta hyväksi käyttäen tehty makkaraakin halvempi animaatio, jossa ei ole minkäänlaista seikkailua tai draamaa eivätkä sen pahvinukkemaiset hahmot nelikulmaisine silmineen suoranaisesti muistuta mitään tyypillistä genrensä luomusta. Valtaosa On-Gakun visuaalisesta annista onkin poikkeuksellisen ankeaa ja yksinkertaista jälkeä, hahmot robottimaisen eleettömiä sekä vähäisen monotonisen dialogin välillä korvia huumaa lähinnä aavemainen hiljaisuus...

Kaikki edellinen on kuitenkin täysin tarkoituksellista, kuten asiansa osaavilta tarinankertojilta sopiikin odottaa. On-Gaku onkin tosiasiassa kertomus äänistä ja kolmen bändin perustamisesta päättävän nuoren musiikin ilon löytämisestä, jossa tietty pinnallinen rumuus korostaa harvojen äänteen ja musiikillisten hetkien merkitystä – joita vielä erikseen painottaa visuaalisen tyylin vaihtuminen lennosta klassisten progelevyjen kotikutoisia levynkansia sekä Keltaista sukellusvenettä muistuttavaan vanhan hyvän ajan psykedeeliseen fiilistelyyn. Musiikin löytävät soittotaidottomat nuoret eivät lopulta soita kuin yhden ainoan kappaleen yhdellä ainoalla keikalla, mutta varhaisvuosien Tangerine Dreamin menoa muistuttava krautrock-kakofonia nousee raa'assa alkukantaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan sellaiseen hurmokseen, että moni suositumpi tekele voi vain seurata kateellisena sivusta.

Kaikessa lakonisessa kuivuudessaan hilpeä On-Gaku onkin käytännössä yhtä kuin kliimaksinsa: bändin perustaminen on vähintään yhtä sattumanvarainen päähänpisto kuin hajoaminenkin, sen enempää järkeä tai suunnitelmallisuutta trion musiikillisissa kokeiluissa ei koskaan olekaan. Loppujen lopuksi tarinan musiikillinen huipentuma onkin silkkaa puhdasta kaoottista tunnetta, tietyn ekstaattisen ja jumalaisen energian läpilyönti tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa, joka vain sattuu saamaan jäljittelemättömän luovan purkauskanavansa kolmen nuoren miehen musiikin kautta. Lopulta maailma jatkaa muuttumattomana radallaan tuon yhden ohikiitävän hetken jälkeenkin, mutta ainakin muutaman minuutin ajan puhdas musiikillinen nirvana oli lähes käsin kosketeltavan konkreettinen tosiasia.


Arvio: 4/5


ONGAKU, 2019 Japani
Ohjaus: Kenji Iwaisawa
Käsikirjoitus: Kenji Iwaisawa, Hiroyushi Ohashi
Näyttelijät: Kami Hiraiwa, Naoto Takenaka, Ren Komai, Shintarô Sakamoto, Tateto Serizawa, Tomoya Maeno

The Haunted World of El Superbeasto (2009)

Rob Zombie on kumma jätkä. Virallinen elämänkerta tietää kertoa mestarin lyöneen itsensä läpi vaihtoehtometallin valtavirtaan 90-luvun kuumina vuosina, mutta Zombiepa onkin todellisuudessa ehtinyt vuosien varrella puuhaamaan paljon leipätyönsä ulkopuolellakin. The Haunted World of El Superbeasto on Zombien oman sarjakuvansa pohjalta tuottama ja ohjaama aikuisille suunnattu animoitu musikaali, jota ei muinoin syystä tai toisesta julkaistu teattereissa ollenkaan, eikä moni mestarin elokuvain jalon taiteen parissa tehdystä työstäkään pitävä näytä sitä ehkä siksi tuntevan – kirjoitushetkellä edes kaiken olevaisen totuuden tiedostava Wikipedia ei listaa sitä tekijänsä hurmeiseen filmografiaan kuuluvaksi laisinkaan.

El Superbeaston nimihahmo on meksikolaiseen painimaskiin pukeutuva viinaan, naisiin ja vähän kaikenlaisiin muihinkin kinkkeihin juttuihin kajahtanut herrasmies, joka tarinan alussa käy ohjaamaan omaa pornoelokuvaansa – jonka pääosaa tämä sattuu myös näyttelemään. Koska päivänvaloa kestämättömän epäsiveellisen taide-elokuvan kuvaukset ovat paremman puutteessa keskiyöllä täyden kuun aikaan, toinen naisista muuttuu kireillä vatsalihaksilla varustetuksi ihmissudeksi ja toinen meduusaksi. Italialaiseksi kokiksi pukeutunut Superbeasto kuitenkin pelastaa päivän muuttamalla siivon lavastekavalkadin veriorgioiden tyyssijaksi. Rankan työpäivän päätteeksi sankarimme suuntaa lähimpään tissibaariin vetämään päänsä täyteen ja ehkä jotain muutakin.

Samaan aikaan toisaalla Superbeaston uhkea ja vähäpukeinen supersisko Suzie-X on soluttautunut natsizombien päämajaan anastamaan Hitlerin säilötyn pään. Maanalaisessa tukikohdassaan Paul Giamattin äänellä käkättävä Dr.Satan on kuitenkin punonut kuolleista herätetyn King Kongin kanssa suunnitelman maailman valtaamiseksi, mutta tätä varten hullu tiedemies tarvitsee uhkean kaunottaren, jolla sattuu olemaan pedon merkki takapuolessaan. Kuinka ollakaan tuo kyseinen vaarallinen nainen sattuu löytymään juuri samaisesta tissibaarista, jossa oman egonsa sekä vanhan viskin humaltama El Superbeasto tappaa aikaansa nauttimalla talon tarjoamista huimista näköaloista...

Zombien taideteoksen tyylin tuntien tuskin tuleekaan yllätyksenä, että koko komeus on kielletty käytännössä kaikilta kypsää naimaikää nuoremmilta. Toisaalta Zombien tarkoituksellisen typerryttävän schlock-tyylin tuntien monelle saattaa tulla yllätyksenä El Superbeaston komea audiovisuaalinen toteutus, joka voisi hyvinkin vetää vertoja monille teatterilevitykseen päässeille saman lajin teoksille. Ysärin hahmona Zombie on vielä tarkoituksella ammentanut visuaalisella tasolla klassista Ren & Stimpy -estetiikkaa sekä John Krickfalusin popularisoimaa groteskin perverssiä ja törkeää huumoria, mutta onneksi ilman luojansa sadistisimpia puolia. Kunnioittavan kädenojennuksen klassiselle ysäripiirretylle viimeistelee mukaan menoon napattu Rocko’s Modern Lifen näyttelijäkaarti, joka tällä kertaa tosin kuullaan vain pienissä sivuosissa.

Jos El Haunted World of El Superbeasto kuitenkin loppujen lopuksi johonkin sortuu, niin konseptiin itseensä. Zombiehan lähti tekemään elokuvaansa alusta asti K18-leima mielessään, joten lopputulos myös tuntuu kasalta pinnallista sikailua ja lapsellista kiroilua ilman sen kummempaa kekseliäisyyttä tai vaivannäköä vähän samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten ilmestyneessä Sausage Partyssa. Ilmeisesti Zombie ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, ettei tissien heiluttelu tai törkeyksien lateleminen sellaisenaan ole pidemmän päälle kauhean mielenkiintoista tai hauskaa seurattavaa, vaan oivaltavimmissa alan teoksissa vastaavaa tuhmaa huumoria on tyypillisesti tarkoituksella jatkokehitelty freudilaisen symboliikan, monimerkityksellisten ilmausten, rivienvälihuumorin, nasevan ironian ja visuaalisten gagien kaltaisten kikkojen avulla ihan jo kuristavan televisio- ja elokuvasensuurinkin vuoksi.

Saatankin siis mielipiteineni edustaa hyvin pientä äänekästä vähemmistöä, mutta mielestäni oman painonsa alle lähes täydellisesti jo alun jälkeen romahtava The Haunted World of El Superbeasto on lähinnä pitkästyttävä ja sekava kokoelma näennäisen hauskaksi tarkoitettua sekoilua vailla järjen häivää. Ilman prameaa ja animaationörteissä nostalgisia hikikarpaloita nostattavaa pintapuolista toteutustaan, muutamia hölmöydessään ihan osuviakin höhötyksiä sekä ihmissuden kireitä vatsalihaksia kyseessä voisi hyvinkin olla kaikista tekijänsä monipuolisella urallaan tuottamista teoksista lajityypistä riippumatta unohdettavin ja tylsin. 


Arvio: 2/5


THE HAUNTED WORLD OF EL SUPERBEASTO, 2009 USA
Ohjaus: Rob Zombie
Käsikirjoitus: Rob Zombie, Tom Papa, Joe Ekers
Näyttelijät: Tom Papa, Tom Kenny, Paul Giamatti, Charlie Adler,

Pleasantville - Onnellisten kaupunki (1998)

Vanhat parrat tietävät kertoa mystisistä ja ihmeellisistä ajoista, jolloin valtavirran Hollywood-elokuvat olivat muutakin kuin jättimäisen oheistuotemarkkinoinnin sieluttomia välikappaleita. Tuona kauan sitten kadonneena kultaisena aikakautena erilaisia digitaalisia erikoistehosteita hyödynnettiin muuhunkin kuin pelkkiin epileptisiä kohtauksia ja migreeniä laukaiseviin meluisiin toimintakohtauksiin. Tuona kullan ja hunajan vuosikymmenenä vastaan saattoi astella myös käsikirjoittajana pätevöityneemmän Gary Rossin ohjaaman Pleasantvillen kaltaisia älykkäitä ja sielukkaita teinikomedioita. Totisesti, mitkä onnen ja loiston päivät meillä ovatkaan takanamme!

Pleasantville kuvaa 90-lukua sellaisena kuin moni aikalainen sen todennäköisesti vielä tänä päivänäkin muistaa: lama-ajan, vanhempien laiminlyöntien, rappioituneiden perusarvojen sekä monenkirjavien sosiaalisten ongelmien synnyttämä nihilistinen uusi sukupolvi hukuttaa henkisen pahoinvointinsa estottomaan irstailuun ja juopotteluun tiedotusvälineiden, poliitikoiden ja koululaitoksen syöttäessä tauotta tavallisen rahvaan alitajuntaan mielikuvia milloin mistäkin ihmiskuntaa uhkaavasta mielikuvituksellisesta katastrofista. Pintapuolisesti kenelläkään ei ysärillä ole kovinkaan hauskaa, moni yksinkertaisesti itkee onnettomuuttaan sekä vanhojen onnellisempien aikojen katoamista peruuttamattomasti jonnekin ajan ja avaruuden hämäriin.

Tobey Maguiren esittämä David on tyypillinen angstinen ysärivuosien ahdistunut nuori, joka ottaa kauhukuvia maalailevassa koulussa toistuvasti turpaansa ja jonka vanhemmat käyvät läpi tuskallista avioeroprosessia. David tapaakin paeta arkielämän ongelmia nostalgista 50-lukua kuvaavan televisiosarjan pariin, unelmoiden ehkä kerran saavansa elää tuon ihmeellisen fiktion huolettomassa maailmassa. Kuin taikaiskusta David päätyy myöhemmin hahmoksi keskelle kyseisen sarjan satukirjamaista universumia, mutta mukaansa tämä on saanut Reese Witherspoonin esittämän suositun ja hedonismissaan estottoman teiniprinsessan, joka todellisuudessa vihaa ja halveksii samaista konservatiivista nostalgiasarjaa.

Kuten niin usein, myös Pleasantvillen kohdalla viaton ja puhtoinen menneisyys paljastuu nopeasti massamedian luomaksi mielikuvaksi, jolla on vain vaivoin tekemistä todellisen elämän kanssa: fiktion maailmassa kaikki ihmiset esimerkiksi ovat erittäin viattomia, seksi on tuntematon käsite, kirjat muodostuvat vain tyhjistä sivuista ja palokuntakin on olemassa lähinnä kissojen pelastamista varten. Davidin nauttiessa olostaan tämän mukana luikerrellut teinityttö päättää alkaa vanhatestamentillisesti turmella pinnallisen ja joustamattoman satumaan moraalia kyseenalaistamalla sen perusarvoja sekä esittelemällä sen asukkaille todellisen maailman paheita suojaamattomasta seksistä, huumeista ja masturboinnista lähtien. Eräässä keskivaiheilla tulevassa kohtauksessa teinityttö kirjaimellisesti raiskaa miehen.

Niin konservatiiviselta kuin kuvaukseni Pleasantvillesta kuulostaakin, on kyseessä todellisuudessa tekijänsä irvailua tyhjänpäiväiselle nostalgialle ja menneisyyden ihannoinnille, jonka kohteeksi on oman aikansa hengessä sattunut valikoitumaan kasarivuosina palvottu 50-luku. Pleasantvillen täydellinen maailma itsessään ei ole vain mahdoton ja absurdi, mutta myös täynnä mielivaltaisia perusolettamia ja yksilöitä sitovia ehdottomina pidettyjä sääntöjä, joita tavallinen kansa ei osaa edes kuvitella kyseenalaistavansa ja jotka kylmän sodan jäljiltä länsimaisista yksilönvapauksista haltioituneelle ysärisukupolvelle olivat valtava kauhistus. Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän maistaminen ei siten tässä tapauksessa merkitse vain syntiinlankeemusta vaan myös itsensä ja ympäristönsä tiedostamista sekä vapautumista ahdasmielisen fantasian kuristavasta tietämättömyydestä.

Pleasantville menee sanomansa suhteen vielä huomattavasti pidemmälle: täydellisen maailman käydessä läpi nopeaa muutostaan sen asukkaat jakautuvat yhtä sukkelaan erilaisiin edelleen radikalisoituviin poliittisiin leireihin. Visuaalisesti ihmisten löytäessä itsensä nämä alkavat kirjaimellisesti saada väriä elämäänsä, jolloin kansa alkaa jakautua poliittisen liikehdinnän ohella myös värillisiin ja mustavalkoisiin asukkaisiin. Pleasantvillen pikkukaupunki käykin nopeaan tahtiin läpi kansalaisoikeustaistelun, seksuaalivallankumouksen sekä feminismin eri aallot aina kirjarovioita myöten, ovathan niiden sivuille ilmestyneet tekstit itsessään ihmisille järkytys. Lopulta entiseen ei kuitenkaan enää ole paluuta, vaan paratiisin sosiaalinen muutos nihilistiseksi postmoderniksi tilkkutäkiksi on peruuttamaton niin hyvässä kuin pahassakin.

Gary Rossin käsikirjoituksen tasosta ehkä kertoo jotain, että vaikka itse tarina onkin tarkoitettu aikansa liberaalivasemmistolaisen maailmankuvan ylistykseksi, sitä voi helposti tarkastella myös täysin vastakkaisesta näkökulmasta ja löytää silti maailmankuvaansa tukevaa sanomaa, onhan paratiisin asukkailla sentään täysi oikeus elää juuri niin pinnallista elämää kuin haluavat ilman ulkopuolista häirintää uuden ajan aatteiden tuodessa mukanaan myös 90-luvulta tutut sosiaaliset ongelmat pahoinvointeineen. Eräässä kohtauksessa teinityttö esimerkiksi tulee aiheuttaneeksi koko Pleasantvillen pikkukaupungin sielunelämää järkyttävän avioeron tavallisen kotiäidin hylätessä avioliittonsa ja lapsensa hetkellisten lihan ilojen vuoksi vain todetakseen myöhemmin olevansa yksin, onneton ja surullinen. Vallankumouksellisilla ei aina ole edes antaa ratkaisuja aiheuttamiinsa onnettomuuksiin, mikä lopulta kuitataan toteamalla pessimistisesti, miten oikeassa elämässäkään ei ole olemassa valmiita käsikirjoituksia tai maailman suuriin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia.

Tuntuu uskomattomalta havaita, että tällaisiakin ajatuksella tehtyjä erikoistehostepainotteisia elokuvia on tehty Hollywoodissa vielä pari vuosikymmentä sitten. Pleasantville on paperilla pelkkä aikansa teiniyleisölle suunnattu fantasiakomedia, mutta sillä tuntuu olevan yhä valtavan paljon syvällisempää sanottavaa modernin länsimaisen kulttuurin ja konservatiivisempien kehitysmaiden henkisen elämän kohtaamisesta sekä nykypäivän maahanmuuton ja sosiaalisen median myötä käsistä karanneiden vallankumouksellisten aatteiden sosiaalisista vaikutuksista länsimaiseen yhteiskuntaan. Meidän aikanamme Rossin kuvaama poliittinen jakautuminen ja osapuolten radikalisoituminen itsessään on jo niin pitkällä, että Pleasantvillen naiivin liberaalivasemmistolainen maailmankuva näyttäytynee monelle nykykatsojalle vähintään yhtä lapsekkaana ja pinnallisena kuin 50-luvun konservatiivinen Amerikka ysärivuosien teineille.


Arvio: 5/5


PLEASANTVILLE, 1998 USA
Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus: Gary Ross
Näyttelijät: Jeff Daniels, Joan Allen, Reese Witherspoon, Tobey Maguire, William H. Macy

My Little Pony: Uusi sukupolvi (2021)

                              

Kuvittele itsesi 80-luvun lopulle ja 90-luvun alkuun katsomaan televisiosta siskojesi kanssa Agapio Racing Teaming pistämättömän laatutietoisesti sekä suurella sydämellä suomeksi dubbaamaa aitoa ja alkuperäistä Pikkuponit-kasaripiirrettyä, koska parempaakaan ei ollut siihen aikaan tarjolla. Kuvittele seuraavaksi itsesi vuoteen 2020, uudistuneesta My Little Ponysta on tullut kokonainen kulttuuri-ilmiönsä, jolla on jopa ihan fanejakin, ja uudet sarjan elokuvat löytävät tiensä videolevityksen sijaan suoraan teattereihin. Yhtäkkiä havahdut ja huomaat astuneesi sisään äänten ja kuvien pyörteeseen, vaihtoehtoiseen todellisuuteen... maailmaan, jossa järki ja hulluus ovat vain saman taskun pohjalla pyörivän kolikon kaksi eri puolta. Olet astunut hämärän rajamaille.

En tiedä kuka on vastuussa My Little Ponyn kokemasta renessanssista, mutta mielestäni kaveri ansaitsisi jonkin näyttävän palkinnon ennen julkista mestaustaan. Alkujaanhan koko vanhan ajan piirrettyä ei perinteiseen superkaupalliseen kasarityylin oltu tarkoitettukaan muuksi kuin mainokseksi niille leluille, mutta 2000-luvulla jälkimmäiset pudotettiin tärkeysjärjestyksessä yllättävänkin viihdyttävän uuden sarjan tieltä. Muutaman vuoden takainen My Little Pony: Elokuva oli sekin kansan mutinoista huolimatta kaikessa vilpittömässä typeryydessään omaan mieleeni enemmän kuin se eräs samoihin aikoihin uutuuttaan kiiltänyt Star Wars -raina, josta sosiaalisen median viisaat kävivät veristä sanasotaansa vuosikausia sen ilmestymisen jälkeenkin. Pankin räjäyttänyt konikokeilu oli kuitenkin siinä määrin rahakas onnistuminen, että jatko oli käytännössä selvä jo kauan ennen teatterikierroksen päättymistäkään.

Vuoden 2021 My Little Pony: Uusi sukupolvi on jotain rebootin ja löyhän jatko-osan välillä, nimensä mukaisesti sen tarina keskittyy uuteen aikaan ja hahmoihin nyt jo päättyneen uuden sarjan sekä ensimmäisen leffan tapahtumien sijoittuessa kaukaiseen myyttiseen menneisyyteen. Uudella ajalla vanha taika on kadonnut ja ponit eriytyneet omiksi sulkeutuneiksi enklaaveikseen, joissa suvaitsemattomuus ja vanhan kaunaisen kansan levittämä misinformaatio lietsovat ponien pelkoa toisiaan kohtaan. Avarakatseisempi päähenkilöponi on onneksi rohkea ja uskaltaa nousta vääryyttä vastaan kasvottomien massojen marssiessa näiden tietämättömyyttä häikäilemättömästi hyväkseen käyttävän fasisti-mammanpojan tahtiin kohti tyranniaa ja poniheimojen lopullista ratkaisua. Lopussa ystävyys on taikaa ja sitä rataa, viimeinen deus ex machina -twist on todellisuudessa niin ilmeinen, että sen pystyy arvaamaan jo hyvän matkaa ennen varsinaisen seikkailun käynnistymistäkään.

Tiedän jo nyt, että seuraavasta kritiikistä tulee vielä sanomista, mutta tulkoon. My Little Pony: Uusi sukupolvi ei enää ole sitä vanhan hyvän ajan pölhöä eskapistista fantasiaviihdettä josta kuka tahansa voi nauttia, vaan siihen on selvästi tarkoituksella menty sotkemaan reaalimaailman valmiiksi mielipiteitä jakavaa maailmankuvaltaan mustavalkoista politiikkaa, jota moni todellisuudessa yrittää vähintäänkin tiedostamattaan paeta uppoutumalla tällaiseen aivot turruttavaan höpöviihteeseen. Eikä siinä mitään, saahan elokuvalla olla sanomaa, mutta My Little Pony noudattaa tässäkin mielessä orjallisesti suoraan annettua kaavaa lisäämättä siihen mitään tai tarjoamatta jonkinlaista omaa tuoretta, oivaltavaa tai hauskaa näkökulmaansa. My Little Ponyn uuden tulemisen rinnassa sykkiikin lähinnä kimppu nykyajan valtavirtaviihteen pahimpia kliseitä. Mitä tahansa hämmentävän suurta suosiota jopa aikuisten miesten keskuudessa nauttiva persoonallinen, helposti lähestyttävä ja hauska televisiosarja tekikään oikein, on tällä kertaa pahemman kerran onnistuttu hutiloimaan.

My Little Pony: Uusi sukupolvi on pohjimmiltaan animoitu musikaali, joten perinteitä kunnioittaen suuri osa sen tarinasta on anastettu suoraan klassisista Disney-elokuvista, erityisesti Kaunottaresta ja Hirviöstä. Toisin kuin esimerkiksi samoista lähteistä inspiraatiota ammentava WolfWalkers, ei suoria lainoja ole tällä kertaa viitsitty niitäkään juuri soveltaa oman juttunsa tekemiseen tyylipuhdasta apinointia pitemmälle: pienenä läpileikkauksena tarinan päähenkilö on paperilla kuin suora kopio Bellestä, moneen eri klaaniin jakautuneet ponit vain yksi väännös taikalinnan asukeista sekä paha fasistiponi taas pelkkä Gastonin laimeampi poniversio. Juonellisesti taas kaikki, mikä ei ole lainattu paljon paremmista elokuvista, romahtaa nopeasti oman painonsa alle niinkin täydellisesti, että puolitoistatuntisen seikkailun vaiheet muutamia pääkohtiaan lukuun ottamatta ovat täydellisesti haihtuneet katsojan mielestä jo muutaman tunnin koko komeuden katsomisen jälkeen.

Loppujen lopuksi CGI-animoitujen muovisempien pikkuponien seikkailu maistuukin ikävästi täyteen ahdetulta sarjalta turhaa mesoamista, migreenin ja epileptisiä kohtauksia laukaisevia ylitsepursuavan kirkkaita värejä, mitäänsanomattomia henkilöhahmoja sekä laskelmoituja pop-hittejä, jotka eivät tunnu kertovan mistään tai johtavan oikein mihinkään. Valoisampana puolena My Little Ponyn näyttelijät ovat ainakin periaatteessa alansa osaavia nimiä ja tuttuja monista muista viime aikojen Netflix-produktioista kuten Kentaurien maasta, mutta autotunella turhaan kopeloitujen ammattilaulajien tulkintojen ohella näiden äänet eivät mielestäni istuneet roolihahmoille kovinkaan hyvin.

Tuntuu jotenkin kummalliselta tuhlata aikaansa ja energiaansa pelkästään kritisoidakseen My Little Ponyn kaltaista tuotetta. Nyt kun kasarinostalgian paha henki on päästetty irti pullostaan, oli vain korkea aika myös tämän franchisen palata takaisin juurilleen pimeään aikaan, jolloin valtavirran karmivan kurainen animaatio ei yleisesti ollut tarkoitettukaan kuin mainokseksi jollekin aivan muulle. Ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa tai toisessa todellisuudessa kansa alkaa jälleen saada tarpeekseen surkeasta tarjonnasta, populäärikulttuuri kallistua sisällöltään vilpittömämpään ja maanläheisempään suuntaan sekä My Little Pony keskittyä silkkaan höhlään viihteeseen markkinoinnin sijaan. Vain yksi asia on tässä vaiheessa varmaa: My Little Pony: Uusi sukupolvi tulee antamaan sosiaalisen median viisaille syyn seuraavaan verbaalisten verilöylyjen, massamurhien ja sisällissotien sarjaan vielä vuosikausiksi eteenpäin.

Viva la muerte!


Arvio: 1.5/5


MY LITTLE PONY: A NEW GENERATION, 2021 USA, Kanada, Irlanti
Ohjaus: José Ucha, Robert Cullen
Käsikirjoitus: Gillian Berrow, José Ucha, Robert Cullen, Tim Sullivan
Näyttelijät: James Marsden, Kimiko Glenn, Liza Koshy, Sofia Carson, Vanessa Hudgens

Maalari Schalken (1979)

Kaikista tämän maailman ihastuttavista jouluperinteistä viimeisenä meikäläiseen mieleen todennäköisesti juolahtaisi alkaa kertoilla kauhutarinoita joulunpyhien iloksi, mutta vanhaan aikaan Ison-Britannian kaltaisessa valtakunnassa rahvaalla oli myös tällainen ikioma hauska harrastuksensa ja BBC:llä oma erityinen kummituskaanoninsa loma-ajan katsojien iloksi. Suomeen asti yksikään näistä ilmestyksistä tuskin lienee sellaisenaan koskaan päätynyt, mutta mikäli Sheridan Le Fanun samannimiseen novellin perustuva Maalari Schalken mitään viitteitä sarjan yleisestä tasosta antaa, toivoisi vanhan liiton englantilaisen joulukauhun helmistä pimeimmän vuodenajan elävää kansanperinnettä myös kotoisille pituusasteille.

Maalari Schalkenin tarina sijoittuu myöhäisbarokin ajan Hollantiin keskelle vanhojen aristokraattisten ja nousevien porvarillisten arvojen ristiaallokkoa. Alussa hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen uskova idealistinen maalariopiskelija Schalken päätyy myymään rakastajattarensa vaimoksi rikkaalle ulkomaiselle miehelle, jonka kerrotaan olevan ruma kuin itse paholainen. Myöhemmin Schalkenista kasvaa opettajansa huomassa aito mestaritaiteilija, ihmismielen sisäisen sekä ulkoisen valon ja varjon nerokas hienovarainen kuvaaja, jonka elämää hallitsevat maalliset rikkaudet sekä palava intohimo naiskauneutta kohtaan. Rikkaasta ulkomaalaisesta ei kuulla enää koskaan, eikä kukaan tunnu enää edes tietävän tämän nimeä tai kotimaata.

Ajan kuluessa nuoren Schalkenin rakastama vanha mestari ja opettaja alkaa kuitenkin käydä yhä heikommaksi ja raihnaammaksi ennen kuoleman armahtavaa väliintuloa. Surun murtama Schalken vaipuu vähitellen yhä syvemmälle itseensä ja sielunsa synkimpiin sopukoihin, kunnes eräänä pimeänä iltana Schalkenin entisen rakastajattaren aave ilmestyy tälle unen ja todellisuuden välisessä rajatilassa. Kauhistuttava ilmestys inspiroi Schalkenin maalaamaan kauneudellaan vaikuttavan mystisen ja aavemaisen arvoituksellisen taideteoksen, jonka lopullinen tulkinta jätetään tarkoituksella katsojan itsensä harteille.

Juonellisesti Maalari Schalken on kauniisti sanoen englantilaisen vähäeleinen ja suoraviivainen elämys, mutta niin on oikeasti koko muukin elokuva: varsinaista dialogia kuullaan vain ani harvoin kerronnan laahatessa hektisempään nykymenoon tottuneelle keskittymiskyvylle käsittämättömän hitain askelin. Halpana televisiotuotantona Maalari Schalken ei myöskään sisällä muutamaa kuvauspaikkaa tai lavastetta ihmeempää tilpehööriä, yksinkertaisimpia mahdollisia leikkauksia kaksisempaa näpertelyä, minkäänlaisia erikoistehosteita tai edes suoranaista soundtrackiä.

Suoraviivaisuus ja teatterimaisuus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Leslie Megaheyn pieni taideteos olisi äärimmäisen kunnianhimoinen ja persoonallinen elämys. Maalari Schalkenin kerronta esimerkiksi on faktaa ja fiktiota yhdistävä sekoitus dramatisoitua taidedokumenttia, pukudraamaa ja klassista kauhuromantiikkaa, jossa tarinaa ja sen henkilöhahmoja lähestytään kuin ketä tahansa muutakin todellista historiallista ilmiötä ja elokuvaa varten teetetyt taideteoksetkin ovat vähintään yhtä tärkeässä osassa kuin aidot ja oikeat Godfried Schalckenin maalaukset. Tiettävästi Maalari Schalkenin kertojaääneksi pyydettiin alun perin itseään Peter Cushingia, mutta maestro kieltäytyi kunniasta vedoten mielestään kömpelöön käsikirjoitukseen.

Omaan makuuni ehkä suorin vertailukohde Maalari Schalkenille voisi olla Stanley Kubrickin muutamaa vuotta aiemmin julkaistu Barry Lyndon, jonka tavoin Megaheyn aavetarinakaan ei vain tyydy sellaisenaan rekonstruoimaan historiaa, vaan kuvaamaan ympäristöä aikakauden taiteen peilikuvana – tässä tapauksessa myös päähenkilön omien maalausten. Käänteisesti Schalkenin taide itsessään heijastaa tarinan tapahtumia, aikakauden yhteiskunnan vaurauden ja seksuaalisuuden arvoja sekä taiteilijan itsensä kulloinkin läpikäymiä mielenmaisemia aina aavenaisen ja oman sisäisen pimeytensä kohtaamiseen asti. Megaheyn näkemys Maalari Schalkenin tarinasta yrittäneekin samalla sanoa yhtä tai toista ajatonta pääoman ja seksin vallasta ihmiskohtaloihin myös meidän aikanamme.

Tiedän jo nyt, ettei kuka tahansa voi pitää näin vanhanaikaisesta ja simppelistä kummitustarinasta, joten en myöskään sielukasta Maalari Schalkenia loihe kenellekään erikseen suosittelemaan – etenkään jos ottava osapuoli sattuu vielä erityisesti vierastamaan kaikenlaisia hitaita ja tylsiä taide-elokuvia. Henkilökohtaisesti pelkästään nautin Megaheyn teoksen kiireettömän tunnelmoivasta vähäeleisestä kerronnasta, syvällisestä sanomasta sekä tekijöiden rohkeudesta jättää paljon katsojan omien hoksottimien varaan tuputtamatta liian innokkaasti omia totuuksiaan. Näin halvalla ja hyvällä maulla suoraan televisioon tehdyn pienimuotoisen laatuteoksen nähtyään voi vain ihmetellä, miksei Suomessa kukaan tunnu koskaan edes yrittäneen mitään vastaavaa. 

Arvio: 5/5


SCHALCKEN THE PAINTER, 1979 Iso-Britannia
Ohjaus: Leslie Megahey
Käsikirjoitus: Leslie Megahey, Paul Humfress, Sheridan Le Fanu
Näyttelijät: Ann Tirard, Anthony Sharp, Cheryl Kennedy, Jeremy Clyde, John Justin, Maurice Denham

Aeon Flux (2005)

Aito ja alkuperäinen Aeon Flux -televisiosarja koki loppunsa jo 90-luvun puolivälin tultamilla, mutta Peter Chungin persoonallisen ja rajoja rikkovan luomuksen keräämä kulttisuosio vain jatkoi nopeaa kasvuaan aina innoittamansa Matrixin ilmestymiseen ja pitkälle sen jälkeenkin. Uudelle vuosituhannelle tultaessa MTV:n Aeon Fluxin aika näytti viimein kypsältä kokonaiselle A-luokan tekijöiden tähdittämälle jättibudjetin Hollywood-filmatisoinnille, jonka toivottiin viimein nostavan pieneksi franchiseksi kasvaneen tuotoksen myös valtavirran yleisön tietoisuuteen. Ilmassa oli suuren odotuksen tuntua, kuin olisi viimein saanut esitellä ensimmäisen tyttöystävänsä kyynisille vanhemmilleen.

Vuosikymmenen vaihteessa suosittujen kulttianimaatioiden surkuhupaisat näytellyt remaket eivät vielä olleet nettimeemi, joten Chungin ja kumppaneiden naiiviuden voinee jälkikäteen vielä panna tietämättömyyden ja ajan hengen piikkiin. Kulttielokuvansa tuntevan Chungin tai kenen tahansa MTV:n vastaavan olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, ettei Aeon Fluxin kaltaisen likaista eksploitaatioestetiikkaa, tyyliteltyä väkivaltaa ja seksiä viljelevän roskaviihteen otollisin tuotantoympäristö olisi ollut Kaliforniassa vaan Italiassa jonkun Bruno Mattein tai Jesus Francon alaisuudessa. Hollywoodilainen näkemys aiheestaan olikin ilmestyessään niin kaukana alkuperäisestä, että lopputulokseen pettynyt epätoivoinen ja surullinen Peter Chung kuittasi ensi-illan jälkeen varsinaisen nimihahmon puuttuvan siitä kokonaan.

Aeon Fluxin varsinainen tarina sijoittuu kaukaiseen ruttotaudin runtelemaan tulevaisuuteen katalan Goodchildin suvun diktaattorin ottein hallitsemaan Bregnan yltäkylläiseen kaupunkivaltioon, jossa ihmiskunnan rippeet elävät vankeina harvojen valittujen katoillessa omia aikojaan salaperäisesti valtiovallan agenttien suosiollisella avustuksella. Aeon Flux itse on salaperäisen vastarintaliikkeen perinteikkään kuriton agentti ja salamurhaaja, jolla kuitenkin on lopussa sydän paikallaan. Kun Trevor Goodchildin miehet teurastavat Aeonin pikkusiskon(!), tämä päättää kostaa järjestelmän päävastaavalle hinnalla millä hyvänsä...

Ennen pidemmälle jatkamista lienee tarpeellista osoittaa kaikkein perustavanlaatuisin yksityiskohta, jota tekijät eivät ilmeisesti alkuperäisestä ymmärtäneet tai vain välittäneet. Alkuperäisen Aeon Fluxin päähenkilö on omin päin toimiva, luonnonvoiman tavoin täysin pidäkkeetön anarkistinen hahmo tämän äärimmäisen vastavoiman ollessa kontrollifriikki kaikkivaltias diktaattori, kumpainenkin on siis jo lähtökohtaisesti saavuttanut haluamansa. Koska Trevor ja Aeon ovat niin äärimmäisiä ja yli-inhimillisiä, näiden eettisillä ongelmilla, päätöksillä ja tekemisillä on myös tavallista ihmistä enemmän painoarvoa – tästä syystä supersankarit, jumalhahmot, kuninkaat ja miljardöörit ovatkin niin suosittuja tarinankerronnan perushahmoja. Hollywoodin Aeon Fluxin alistaessa Trevorin ja Aeonin vain osaksi suurempaa organisaatiota nämä menettävät jo siis kättelyssä varsinaisen merkityksensä.

Karyn Kusaman Aeon Flux alkaa kirjaimellisesti mustaa taustaa vasten koostetulla listalla, jonka tarkoitus on selittää elokuvan sliipattua ja muovista iPhone-estetiikkaa mukailevan tulevaisuuden maailman dynamiikkaa tyhmälle katsojalle. Viimeistään puolivälin kolahtaessa kelloon katsojaparka tulee viimeistään huomanneeksi Aeon Fluxin koostuvan vähintään viidestä tai kuudesta eri vedoksesta samasta yksittäisestä tarinasta, jotka vain on tavalla tai toisella koetettu leikata jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, mutta surkeasti epäonnistuen. Pahoin sekapäistä leikkausta ja käsikirjoitusta on tietysti koetettu paikata kirjoittamalla kaikki mahdollinen dialogi alusta loppuun kirjaimellisesti selittämään juurta jaksain auki kalaverkkoakin aukkoisempaa narratiivia.

Alkuperäinen Aeon Flux tunnetaan katsojasta riippuen älykkäänä ja luovana tai vain tekotaiteellisena tuubana, eikä käsillä olevan täyspitkän filmatisoinnin perusteella juuri tarvitse arvuutella, kummalle kannalle Paramountin tuotantoporras asettui tätä tehdessään: Aeon Flux on niin täynnä tarpeetonta lavaste- ja erikoistehostekikkailua, että se tuntuu jo täysin mauttomalta ja teennäiseltä. Matrix-trilogian jäljiltä kaikenlainen toimintaleffojen maukas tyylittely oli vielä pitkään muotia, mutta Aeon Fluxin kohdalla jopa yksittäisten dialogien käyminen ilman taustalla komeilevaa CGI-tehosteilla maustettua surrealistista design-mööpeliä, muovisilta sieniltä näyttävää postmodernia arkkitehtuuria, diskovaloja tai televisiovesiputousta on käytännössä mahdoton yhtälö. Vähintään puolet koko Aeon Fluxin kohtauksista onkin rakennettu yksinomaan kornin visuaalisuuden varaan vailla sen oleellisempaa järkeilyä.

Toimintaelokuvan kohdalla keskeisintä kuitenkin on meno ja meininki, joten sitä ainakin periaatteessa löytyy myös Aeon Fluxista. Vinksahtanutta kokonaisuutta kunnioittaen toimintakohtaus toisensa jälkeen kuitenkin on vain lähes täysin tarinasta irrallinen merkityksetön ja epämääräiseksi sillisalaatiksi leikelty erikoistehoste- ja vaijeritykitys, jonka ainut tarkoitus lienee tarjota katsojalle muutakin sisältöä kuin unettavan tylsää ja paasaavaa dialogia. Oma suosikkini on Trevorin kirjastoon sijoittuva mättöpala, jossa Aeon ottaa mittaa ison pomon kätyrin kanssa näennäisesti vain siksi, että perusteellisesti turpaansa saanut jälkimmäinen pääsisi heti seuraavassa kohtauksessa taattuun Uwe Boll -tyyliin naarmuttomana selittämään juurta jaksain vast'ikään nähdyn edeltävän kohtauksen sisällön.

Tiettävästi Hollywoodin Aeon Fluxin matka teattereihin asti olikin juuri niin kimurantti kuin voisi luulla: Kusaman alkuperäinen "taiteellisempi" versio sai tylyn tuomion Paramountin tuotantoportaan johdolta, ohjaaja sai ainakin kertaalleen itse potkut ja koko teoksesta leikeltiin ja kuvattiin lukuisia erilaisia ja eri ikäryhmille suunnattuja prototyyppejä väkivaltaisemmasta nynnympään, pelkästään soundtrackejä teetettiin kaksi erilaista. Kusaman itsensä mukaan levitykseen asti päässeestä kuoliaaksi saksitusta Frankenstein-versiosta jäi leikkauspöydälle ainakin puolen tunnin edestä pelkästään tarinaan ja dialogiin keskittyvää materiaalia, mistä syystä itse leffassakaan ei tunnu missään vaiheessa olevan päätä eikä häntää: lopputekstien pyörähtäessä käyntiin en ollut itse edes täysin varma, mistä tarina kertoi tai mitä lopulta saavutettiin.

Vanha kansa tietää sanoa, että ainoat varmat asiat tässä maailmassa ovat verot ja kuolema. Vähintään yhtä saletti on fakta, ettei Aeon Fluxin fiaskon jäljiltä ollut enää paluuta entiseen, vaan käytännössä koko tuotantotiimi Charlize Theronia lukuun ottamatta tuhoutui sen myötä alkutekijöihinsä. Toisin kuin nykypäivän remakeilla, Aeon Fluxilla ei ollut takanaan valmista menestyskonseptia, joten kaupalliseksi läpimurroksi tarkoitetun filmatisoinnin floppaaminen johtikin päinvastaiseen, jolloin koko lupaava ja kovassa nosteessa ollut franchise leimautui sen myötä valtavirran silmissä välittömästi supisurkeaksi kalkkunaksi ja katosi nopeasti täysin yleisestä tietoisuudesta samaan limboon monen oikeasti kädettömän animaation kanssa.


Arvio: 0.5/5


AEON FLUX, 2005 USA
Ohjaus: Karyn Kusama
Käsikirjoitus: Matt Manfredi, Phil Hay
Näyttelijät: Charlize Theron, Frances McDormand, Jonny Lee Miller, Marton Csokas, Pete Postlethwaite