Leijonakuningas (1994)

Taidan olla itse hivenen liian nuori muistamaan Leijonakuninkaan ilmestymistä teattereihin, mutta muistan toki itsekin sen pyörremyrskyn lailla kansankerrosten yli pyyhkäisseen valtavan suosion loputtomine oheistuotteineen. Leijonakuninkaasta onkin nykyisin vaikea enää puhua pelkkänä elokuvana, vaan suoranaisena sukupolvikokemuksena, jonka ilmiön kokeminen alkuperäisessä muodossaan erottaa aikakautensa ihmisen kaikista menneistä ja tulevista sukupolvista. Eipä siis ihme, että legendaarisesta jalopeurasadusta onkin vuosien varrella kehkeytynyt Disneyn ehkäpä kautta aika rakastetuin yksittäinen luomus, jota todennäköisesti tullaan ihastelemaan nostalgiankyyneleet silmistä vuodattaen vielä tuhansien vuosien päästäkin.

Ennen Leijonakuninkaan ensi-iltaa uskoa tulevan klassikon menestykseen ei kuitenkaan ollut edes Disneyn tuotantoportaalla itsellään, sillä koko spektaakkeli oli alkujaan tarkoitettu lähinnä jonkinasteiseksi kevyeksi Afrikkaan sijoittuvaksi välityöksi ennen vuotta myöhemmin päivänvalon näkevän, suunnittelupöydällä huomattavasti kunnianhimoisemman Pocahontasin ilmestymistä. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn parhaista voimista päättikin jatkaa uraansa nimenomaan jälkimmäisen parissa harvojen valittujen vastentahtoisten veteraanien sekä kokemattomampien nuorten joutuessa harmikseen tyytymään Leijonakuninkaan kaltaiseen pahaiseen halpikseen. Tiettyä kohtalon ironiaa voisi tässä kohtaa leikata veitsellä.

Leijonakuninkaan tarina alkaa savannin eläinten kerääntyessä juhlistamaan Jylhäkallion mahtavan leijonakuninkaan pojan ja kruununperijän syntymää. Varreltaan voimakkaan, mutta jalon ja oikeudenmukaisen Mufasan valtakunnassa eläinten onni ja hyvinvointi vallitsee niin kauas kuin silmä siintää, kuivan ja sadekauden säännöllinen vaihtelu suovat elannon ravintoketjun pohjalla eläville pienille muurahaisillekin menneiden aikojen kuninkaiden seuratessa maailman kiertoa tähtinä taivaalla aikakaudesta ja dynastiasta toiseen aikojen alusta aina vääjäämättömään ikuisuuteen asti.

Mufasan veli Scar on kuin kuninkaan täydellinen vastakohta: ruumiinvoimiltaan heikko, pikkumainen ja luonteeltaan häijy ja niljakas. Scarin huomattua Mufasan olevan valmis uhraamaan mitä tahansa poikansa puolesta tämä tulee punoneeksi juonen, jolla vanha oikeamielinen jalopeura perillisineen saataisiin lopullisesti surmattua valtakunnan rajaseudulla elefanttien hautausmaalla elävien hyeenojen suosiollisella avustuksella. Julman ja lyhytnäköisen Scarin johdolla valtakunta muuttuukin nopeasti hyeenojen asuinsijan kaltaiseksi kuoleman ja hillittömyyden tyyssijaksi. Toisin kuin kaikki luulevat, Mufasan poika ja oikea kuningas ei kuitenkaan ole kuollut...

Disneyn Leijonakuningas on jättiläismäinen ja eeppinen elokuva, mutta viimeisimmällä katselukerralla en voinut olla kiinnittämättä huomiota kokonaisuuden häkellyttävään yksinkertaisuuteen: Shakespearin Hamletia ja vanhatestamentillisia tarinoita lainaileva juoni esimerkiksi on niin yksinkertainen, että sen saisi helposti lausuttua kymmenessä sekuntissa, kaikilla hahmoilla roistoa lukuun ottamatta on likimain yksi selkeä luonteenpiirre ja Hans Zimmerin sävellyksiäkin kuullaan enintään kymmenisen minuutin edestä. Leijonakuningas  onkin yhtä kuin sen äärimmäisyyksiin asti tyylitelty pompöösi esitystapa, jossa jokaista mahtavaa maisemaa vasten nähtävää kohtausta hallitsevat poikkeuksellisen voimakkaista väreistä kootut väripaletit, huolella animoidut ilmeikkäät silmät sekä tarkoitukseen sopivat dramaattiset kuvakulmat varjoineen.

Otetaan esimerkiksi koko elokuvan kuuluisin yksittäinen kohtaus, eli Mufasan kuolema. Tässä kohtauksessa dominoiva värisävy on ruskeahkon keltainen, Simban kiivetessä turvaan sävy tämän ympärillä muuttuu nopeasti melankolisen siniseksi. Seuraavaksi Scar astuu esiin varjoista: kuvakulma on alaviisto viitaten hahmon uhkaavuuteen, yläviistosta kuvattu alakynteen joutunut Mufasa kiipeää seinämää pitkin. Scar iskee kyntensä veljensä apua anelevan Mufasan käpäliin, ruutu pimenee dramaattisesti sekunnin kymmenyksen ajaksi Mufasan korostuvien keltaisten silmien kertoessa hahmon kokeman kauhun. Mufasan pudotessa kuolemaansa leikataan nopeasti näyttämään dramaattisen nopeasti etääntyvää kuvaa Simban tuskan ja epätoivon täyttämistä suurista silmistä – hahmo on juuri nähnyt jotain, joka tulisi arpeuttamaan tämän sielua pysyvästi. Kaikki oleellinen on jälleen kerrottu tehokkaasti muutamassa sekunnissa ilman sanaakaan turhaa selittelyä.

Kuten olen jo loihennut aiemmin lausumaan, en ole henkilökohtaisesti ikinä pitänyt Leijonakuningasta mestariteoksena tai edes Disneyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana teoksena. Leijonakuningas osoitti ilmestyessään hupsuihin satuihin ja lastenkirjojen filmatisointeihin tottuneelle valtavirtayleisölle animaation kykenevän myös vakavampien klassikkoaiheiden onnistuneisiin tulkintoihin, mutta kaikesta makeasta tyylittelystä huolimatta sen laulut ovat edelleen natsiviittauksiakin sisältävää hauskaa Scarin laulua lukuun ottamatta pääsääntöisesti uskomattoman ärsyttäviä jollotuksia, eikä suomalaista käännöstä ja ääninäyttelyäkään voi aina mennä täysin rehellisin mielin hehkuttamaan: heikkoäänisen Pirkka-Pekka Peteliuksen pestaamista Timoniksi en esimerkiksi voi ymmärtää alkuunkaan, niin hyvin Antti Pääkkönen samaan rooliin istuu myöhemmissä aiheen näkemyksissä.

Mikäli yksityiskohtiin takertuminen innostaa, kannattaa alkuperäiskielinen Scarin laulu kuunnella tarkkaan muutamaan kertaan. Tiettävästi Jeremy Ironsin ääni petti kesken äänitysten, joten hullua hyeenaa näyttelevä imitaattorinakin pätevöitynyt Jim Cummings lauloi kappaleen loppuun Ironsin puolesta – koettakaapa huviksenne etsiä korvakuulolla tietty kohta, jossa laulaja vaihtuu. Lisähuumoriksi innokkaimmille suositellaan videoklippejä, joissa Cummings äänittää Edin kikatusta ja ölinää, miehen työskentelyä seuratessa ei voi kuin ihailla ääntelyn itsensä ohella mestarin loistavaa pokerinaamaa!

Palatakseni vielä lyhyesti neljän tähden veroisen Leijonakuninkaan itsensä pariin, olen aina pitänyt sen tarinassa nimenomaan prologista ja epilogista, jotka on siis rakennettu syklisesti toiston varaan vähän samaan tapaan kuin Citizen Kanessa. Tämän ratkaisun ideana on oman ymmärrykseni mukaan korostaa eeppisen tarinan olevan todellisuudessa vain pisara valtameressä ja osa jotain paljon suurempaa, ehkä Mufasa ja muinaiset kuninkaat joutuivat käymään läpi samanlaisen seikkailun, ehkä Simban jälkeläiset joutuvat kohtaamaan oman Scarinsa – kertoohan elokuvan alkuperäinen tunnuskappalekin elämän kierrosta, vuodenaikojen sekä sade- ja kuivakauden aikojen alusta ikuisuuksiin asti yltävästä syntymän, elämän ja kuoleman täyttämästä suuresta säännönmukaisuudesta, joka myös elämäntienä tunnetaan.


Arvio: 4/5


THE LION KING, 1994 USA
Ohjaus: Rob Minkoff, Roger Allers
Käsikirjoitus: Andy Gaskill, Barry Johnson, Brenda Chapman, Burny Mattinson, Chris Sanders, Ed Gombert, Francis Glebas, Gary Trousdale, Irene Mecchi, Jim Capobianco, Joe Ranft, Jonathan Roberts, Jorgen Klubien, Kevin Harkey, Larry Leker, Linda Woolverton, Lorna Cook, Mark Kausler, Rick Maki, Thom Enriquez, Tom Sito
Näyttelijät: Cheech Marin, Ernie Sabella, James Earl Jones, Jeremy Irons, Jim Cummings, Jonathan Taylor Thomas, Madge Sinclair, Matthew Broderick, Moira Kelly, Nathan Lane, Robert Guillaume, Rowan Atkinson, Whoopi Goldberg

Shrek (2001)

Ei taatusti ollut helppo tehtävä tuottaa kokonaista pitkää elokuvaa 2000-luvun alussa, etenkään animaation saralla. Vuosikymmen aiemmin jokainen teatteriin asti päätynyt tuotos oli pieni ihme itsessään ja pääsääntöisesti myös tuotti itsensä kilpailun puuttuessa takaisin mukavalla voitolla, mutta kultaisten renessanssivuosien myötä laadukkaampikin hengentuotos saattoi hukkua täysin massaan ja kadota unohduksen suohon omia aikojaan. Edes Disneyn, DreamWorksin ja Foxin huippuunsa viritettyjen markkinointikoneistojen kansan tietoisuuteen vyöryttämät megaspektaakkelit eivät näihin aikoihin onnistuneet välttämättä pääsemään voitolle lainkaan, vaan moni niistä hätyyttelee vielä tänäkin päivänä kaikkien aikojen pahimpien taloudellisten floppien listan kärkisijoja.

Kuten alalla tyypillisesti on tapana, myös Shrekin tuotantohistoria oli harvinaisen pitkä ja tolkuttoman kivinen, lähtien aina nykyisen DreamWorksin perustamisesta sekä Steven Spielbergin ja Jeffrey Katzenbergin välisistä luovista kiistoista itse lopputuotteen animointitavan ja kohdeyleisön suhteen. Shrek itse perustuu varsin tyypilliseen lasten satuja taatun törkyisellä ja epäkorrektilla ysäriotteella parodioivaan kirjaseen, jonka muuan DreamWorksin isokenkäisen lapsi oli sattunut ilokseen löytämään päiväkodin kirjahyllystä. Suuren ja mahtavan animaatiojättiläisen itsensä riveissä Shrek nautti vajaan vuosikymmenen ajan mainetta "animaattoreiden gulagina", jonne joutui lähinnä muissa projekteissa alisuoriutuneita ja tavalla tai toisella aiemmin epäonnistuneita tekijöitä.

Vuosikausien tuotantohelvetin jälkeen Shrekin varhainen prototyyppi löysi lopulta tiensä studion järjestämään koenäytökseen vain tullakseen täysin tyrmätyksi ja päätyäkseen takaisin suunnittelupöydälle. Kun projektin lopullinen deadline alkoi häämöttää vuosikausien luovan mutapainin jälkeen toukokuussa 2001, oli lähestyvä katastrofi ehditty jo hyväksyä vääjäämättömänä tosiasiana. Ihme kuitenkin tapahtui, ja maailman kulovalkean tavoin valloittaneesta Shrekistä muodostui yhdessä yössä yksi uuden vuosituhannen suosituimmista ja vaikutusvaltaisimmista genrensä tuotoksista muutoinkin kuin DreamWorksin itsensä piirissä. Nykyisin onkin helppo todeta käytännössä jokaisen animoidun elokuvan viimeisten vuosikymmenten ajalta olevan suoraan velkaa juurikin Andrew Adamsonin ja animaation pahan pojan Ralph Bakshin opissa sekä The Ren & Stimpy Shown luovan hulluuden ikeessä pätevöityneen Vicky Jensonin ohjaustyölle.

Muistan itse olleeni vielä peruskoulussa Shrekin ilmestyessä, muistan myös monen aikalaisen menneen siitä täysin sekaisin ja hankkineen tallenteen välittömästi omaksi sen ilmestyttyä supermarkettien hyllyille. Itse näin sen vasta jälkikäteen erään kaverini välityksellä, ja myös pidin vilpittömästi näkemästäni. Shrek onkin ensisilmäyksellä kuin kenen tahansa animaattorin unelma: Disney-leffoille suoraan irvailevan tarinan huumori ja hahmot ovat äärimmäisen muistettavia sekä välittömästi ja helposti kenen tahansa lähestyttävissä. Shrek itsessään on yksinkertainen jätti, joka vain haluaa karkottaa ärsyttävät satuhahmot suoltaan ja lyöttäytyy siksi yhteen lörpöttelevän aasin kanssa pelastaakseen kauniin prinsessan lyhykäisyyttään kompensoivan, Rikhard III:ta ulkoisesti muistuttavan lordi Farquaadin (lausutaan "fuckwad") morsiameksi. Yksinkertaisen seikkailun puitteissa ilmoille töräytellään myös toinen toistaan hassumpia populäärikulttuuriviittauksia sekä kenen tahansa normaalin ihmisen sytyttäviä monimielisiä gageja, joista jälkimmäisiä vihannesmaiset sosiaalisen median zombit hämmästelevät vielä Herran vuonna 2021.

Joku varmaan loukkaantuu seuraavasta, mutta omasta mielestäni Shrek on elokuvana kestänyt aikaa harvinaisen huonosti – eikä vain siksi, että sen musiikit koostuvat väsähtäneimmistä mahdollisista hittibiiseistä ja seikkailun tuoksinassa solkenaan kylvetyt viittaukset Matrixin kaltaisiin aikansa ilmiöihin tuntuvat nykyisin irvokkaan kankealta ja pölyttyneeltä sähellykseltä, mutta Shrekin itsensä jättimäinen vaikutusvalta alallaan on ajanut käytännössä jokaisen kynnelle kykenevän kopioimaan jokaista sen pienintäkin repliikkiä ja oivallusta suoranaiseen kliseisyyteen asti. Ensimmäisen Shrekin katsominen vuosikymmeniä sen ilmestymisen jälkeen tuntuukin kuin katsoisi jättimäistä pastissia kaikista nykyajan animaation kulahtaneimmista peruskaavoista aina kyllästymiseen asti nähdystä buddy-komediasta lähtien, tietenkään unohtamatta ilmestyessään genrensä leikkaavinta terää edustaneen ja tekniikkaa popularisoineen 3D-animaation näkyvää ikääntymistä.

Kuten sanottua, Shrek oli ilmestyessään melkoinen ongelmakimppu ja riski, joten siihen ei selvästikään uskallettu panostaa rahassa yhtä paljon kuin Egyptin prinssin kaltaisiin megalomaanisiin visioihin ja monimutkaisiin henkilöhahmoihin, joten näin jälkikäteen kokonaisuuden tietty varovaisuus yksinkertaisuus tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Konseptin itsensä ollessa näinkin mehukas, ei toimivaa tarinankerrontaa moniulotteisempia filosofisia tutkielmia oikeasti osaisi kaivatakaan. Audiovisuaalisena kaskena itselläni on tosin aina ollut uransa laskusuhdannetta eläneen Eddie Murphyn ja skottiaksentilla mongertavan Mike Meyersin tähdittämä alkuperäisääninäyttely, jonka suomalainen vastine taas osuu täysin naulan kantaan Jukka Rasilan loihetessa lausumahan aasina käännösvaiheessa kielellisesti rikkaampaan päin muovattuja aivoituksiaan niin riemukkaalla energialla, ettei rooliin voisi ketään muuta kuvitellakaan. Aasin ja lohikäärmeen välinen romanssi on edelleen sympaattisinta, mitä DreamWorks on ikinä kyennyt tähän maailmaan tuottamaan. 

Shrek on toisin sanoen hyvä ja uraauurtava, mutta kaikkea muuta kuin täydellinen tai virheettömästi ajan armotonta hammasta kestänyt teos, joka lähinnä kärsii maineestaan sekä asemastaan yhtenä lajityyppinsä jättiläisistä. Ensimmäisestä katsomiskerrastani muistan ihastelleeni ja hekotelleeni erityisesti lopussa nähtävää, tylsille prinsessasaduille virnuilevaa nokkelaa twistiä, mutta sarjan myöhempien osien rakentuessa lähtökohtaisesti tuon kyseisen käänteen ympärille, on samalla lentänyt pesuveden mukana myös kaikenlainen tarinan vähäinenkin yllätyksellisyys. Kun vielä tiedostaa kyseisten kuvajaisten itsensä vähintään yhtä kunnioitettavan suosion, on äärimmäisen vaikea kuvitella nykypäivänä kenenkään enää saavan samanlaista iloa ensimmäisestä Shrekistä kuin 2000-luvun alun neitseellisemmän yleisön. Shrek 2 taas on jotain aivan muuta...

Arvio: 3/5


SHREK, 2001 USA
Ohjaus: Vicky Jenson, Andrew Adamson
Käsikirjoitus: Joe Stillman, Roger S.H. Schulman, Ted Elliott, Terry Rossio
Näyttelijä: Mike Meyers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow

He-man (2002-2004)

"Olen Adam, Eternian prinssi ja pääkallolinnan salaisuuksien suojelija. Tämä on Grincher, peloton ystäväni. Upea.. "
*PUMM, PUMM!!1 *
"AHHAHHAHHAA!!!"
"Kautta Pääkallolinnan! Minulla on voimaa!"
"Hiimän, Hiimän! Ja universumin valtiaat! Hiimän!"
*WUSSHHHH!!!1*

Nelisenkymmentä vuotta sitten nousevan barbaarivillityksen kummallisena sivutuotteena syntyi tähän maailmaan modernin markkinoinnin ja pikkupoikien toimintafiguurien klassikko nimeltä He-Man and the Masters of the Universe, joka kertoi voimamiekkansa nostamalla aikuiseksi voimamieheksi kasvavasta prinssi Adamista, jonka suurena tehtävänä kautta sarjan on puolustaa Pääkallolinnaa pahan Skeletorin joukoilta. Vaikka monen mieleen karvaisiin boksereihin pukeutuvan steroideilla pumpatun Ilkka Lipsasen seikkailut höpöhöpömaassa lukeutuvatkin taatusti rakkaimpiin mahdollisiin lapsuusmuistoihin, on niistä ryppyotsaisissa animaatiopiireissä muodostunut vuosien varrella lähinnä jonkinlainen käytännön vitsi, josta leikellyt ja pöhköllä dialogilla dubatut meemivideotkin ovat todellisuudessa ilman lapsuuden nostalgiaa hauskempia ja oivaltavampia kuin alkuperäinen kalkkunaversio.

Koska kansan suhtautuminen He-Manin lelubarbaariseikkailuihin on aina ollut niinkin ristiriitaista, on konseptin onnistunut henkiin herättäminen ollut vuosien varrella käsittämätön vaikea, suorastaan mahdoton tehtävä, joka ei muinoin onnistunut edes Filmationilta itseltään. Useimmilta vanhoiltakin faneilta nimittäin lienee mennyt täysin ohi 90-luvulla nähty pannukakuksi lässähtänyt alkuperäisen sarjan scifi-painotteisempi jatko-osa, joka jo ennen ilmestymistään kärsi luojansa taloudellisesta tuhoutumisesta, mutta televisioon asti päästyäänkin franchise oli käytännössä kuollut saapuessaan, jolloin sarjan pohjalta tuotetut lelutkin löysivät uudelleenbrändättynä tiensä osaksi Demolition Manin oheistuotevalikoimaa.

He-manin kaltaisen ammoisina aikoina suositun lelusarjan hylkääminen ei tosin tullut kuuloonkaan vastoinkäymisistä huolimatta, joten animaation kulta-ajan vakiinnutettua genren jälleen osaksi valtavirtaa, päätettiin pyöreämmissä pöydissä tuottaa kokonaan uusi reboot samasta aiheesta, mutta kaikilla uuden ajan herkuilla ja ajalleen tyypillisesti huomattavasti aikuisemmalla otteella, jonka toivottiin vetoavan niin nuorempiin kuin alkuperäisen sarjankin henkisesti kypsyneisiin faneihin. Vaativaan tehtävään palkattiin tuolloin(kin) varsin tuntematon mutta ilmeisen taloudellinen Mike Young Productions, joka sittemmin on erikoistunut lähinnä Norm of the Northin, Alfa ja Omegan, Rock Dogin ja Joutsenprinsessan pahamaineisten jatko-osien tuottamiseen. Vuoden 2002 He-man onkin omissa kirjoissani edelleen helposti parasta, mitä tuo kyseinen halpapulju on ikinä kyennyt tähän maailmaan luomaan.

Pinnallisesta moderniudestaan huolimatta He-manin tuoreempi inkarnaatio noudattaa periaatteessa hyvinkin uskollisesti alkuperäisen sarjan kaavaa: Eternian Pääkallolinnaa uhkaa jälleen Skeletorin johtama roistolauma, prinssi Adam muuttuu universumin vahvimmaksi mieheksi taikamiekkansa avulla ja jokainen jakso sisältää jonkinlaisen pienen moraalisen sanoman ylpeyden, lyhytnäköisyyden ja katkeruuden kaltaisista perusasioista. Olennaisin ero vanhaan on tällä kertaa yksittäisten jaksojen eteneminen omilla ehdoillaan ilman aiempaa röyhkeää markkinointimentaliteettia valmispaloista ja tökeröistä aasinsilloista siistityn laadukkaamman animaation sekä hahmodesignin saattaessa kankean kasari-manin samalla täysin häpeään. Ulkoisissa eroissa vuoden 2002 He-mania voisikin verrata samoihin aikoihin tehtyyn erinomaiseen ja luvattoman viihdyttävään Turtles-remakeen, joka sekin omissa kirjoissani syö ilman nostalgialaseja alkuperäisen joka suhteessa elävänä.

Uudempaa Hän-miehen tulemista pohtiessa ei tosin kannata liikaa dissata vanhempaakaan versiota, sillä moni kasarivuosien konkari on todellisuudessa ollut mukana myös tämän päivitetyn näkemyksen suunnittelussa ja käsikirjoittamisessa. Vuoden 2002 reboottia ei siksi kannatakaan tarkastella niinkään remakena vaan vähän kuin aiheen laajennettuna versiona, jossa moni jakso keskittyy yksinkertaisen seikkailun sijaan kertomaan pintaa syvällisemmin myös keskeisten hahmojen taustoista, keskinäisistä suhteista ja motiiveista: eräässä jaksossa esimerkiksi vihjataan Skeletorin menneisyydellä ja näytetään kuinka tämä menetti kasvonsa, eräässä toisessa taas muuan hahmo paljastuu Teelan äidiksi. Sarjan edetessä taas huomataan, että sen enempää sankareiden kuin roistojenkaan uskollisuus omiaan kohtaan ei aina ole aivan niin itsestäänselvyys, kuin mitä suoraviivaisempien kertomustan pohjalta voisi olettaa.

Muistan MTV3:sen näyttäneen He-mania tuoreeltaan laadukkaasti suomeksi dubattuna versiona. Kahdesta tuotantokaudesta Suomessa tosin näytettiin vain ensimmäinen moneen kertaan uusintana, sillä sarja ei mitä ilmeisimmin ikinä saavuttanut vahvasta kulttistatuksestaan huolimatta yleisötavoitteitaan, jolloin myös universumin vahvimman miehen seikkailut saivat suunniteltua pikaisemman tuomion. Kotimaiselle yleisölle sarjan lakkautus kävi sikälikin hermoon, että He-manin löyhästi toisiinsa liittyvät jaksot muodostavat todellisuudessa yhden suuren tarinakokonaisuuden, jonka oli tarkoitus kestää useita tuotantokausia ja huipentua lopussa elämääkin suurempaan kliimaksiin. Suomalainen yleisö ei siis koskaan nähnyt varsinaisen tarinan loppua, vaan ensimmäisen puolikkaan juututtua huippujännittävään cliffhangeriin vastauksia oli mahdollista saada vasta vuosia myöhemmin internetin yleistyttyä ja amerikkalaisten import-boksien löydettyä tiensä myös kotomaamme videodivareihin.

Netflix on markkinoinut viimeisten viikkojen ajan aggressiivisesti tulevaa Kevin Smithin tuottamaa He-man -reboottiaan, joka virallisen sanan mukaan on suora jatko-osa sille alkuperäiselle, vaikka ulkoisesti se vaikuttaisikin kuin suoraan vuodelta 2002 vain vähän kromattuna. Myrskyn merkit ovat nytkin selvät, sillä jo kauan ennen ilmestymistään moni vanha parta on jo ehtinyt julkisesti marisemaan, miten erilainen tuleva näkemys on verrattuna alkuperäiseen tai miten se yrittää elvyttää väsähtänyttä konseptia keskittymällä enemmän saagan sivuhahmoihin itse voittamattoman He-manin sijaan. Olenkin täysin varma, että Kevin Smith on vähintään salaa tutustunut myös aliarvostetun modernimman Hän-miehen saloihin ja halunnut lähinnä kehittää sen mielenkiitoisimpia ideoita vielä kertaluokka pidemmälle. Kuulen jo korvissani vanhan sarjan nyt jo keski-ikää lähentelevien fanien ulvonnan, mutta ainakin alitajuisesti toivon myös tulevan rebootin olevan laadultaan vähintään yhtä onnistunut kuin tämänkin version.


Arvio: 4/5


HE-MAN AND THE MASTERS OF THE UNIVERSE, 2002-2004 USA
Ohjaus: Gary Hartle
Käsikirjoitus: Brooks Wachtel, Christy Marx, Dean Stefan, Erik Runnels, Kevin D. Campbell, Lara Runnels, Larry DiTillio, Len Uhley, Mark Edward Edens, Michael Edens, Michael Halperin, Michael Reaves, Randall Littlejohn, Steven Melching, William Forrest Cluverius
Näyttelijät: Brian Dobson, Cam Clarke, Garry Chalk, Kathleen Baar, Lisa Ann Beley, Nicole Oliver, Paul Dobson, Scott McNeil

Luca (2021)

2010-luvulla nähty suoratoistopalvelujen räjähdysmäinen nousu on ollut ehkä parasta, mitä animaatiolle on tapahtunut vuosikausiin: nykyisin jokaisella pienemmälläkin palveluntarjoajalla on taskussaan studio jos toinenkin tuottamassa omalle maksavalle yleisölleen korkeatasoisia ja massasta erottuvia genren helmiä, joita ei enää tarvitse turhalla riskillä kierrättää teatterien ja videovuokraamojen kautta, vaan kuka tahansa voi halutessaan nauttia omansa vaikka taskusta löytyvällä halvalla älykännykällä. Pelkästään muutaman viimeisen vuoden kuluessa on löytänyt tiensä eetteriin niin paljon tasokasta ja persoonallista animaatiota, ettei yhdellä ihmisellä ole enää mahdollistakaan niitä säällisessä ajassa katsoa, saati sitten erikseen arvostella.

Disneyn ja Pixarin kaltaisten vakiintuneiden jättiläisten taskussa nopeasti kasvanut kilpailu tuntuu syöneen niin yleisöä kuin alan osaajiakin, sillä vaihtoehtojen ollessa vähintäänkin riittoisia alan huippuammattilaisten ei enää ole tarvinnut tyytyä huonoihin sopimusehtoihin ja hankalaksi heittäytyviin rahoittajiin, vaan erimielisyyksien ilmetessä tavallisella rivimiehelläkin on nykyisin mahdollisuus vaihtaa mielekkäämpään työnantajaan. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn vanhan kaartin parhaista nimistä onkin viimeisen vuosikymmenen kuluessa jättäneet entisen työnantajansa, vaihtaneet hiippakuntaa tai siirtyneet nauttimaan eläkevuosistaan, milloin Disney taas on itse jaellut mielivaltaisia potkuja John Lasseterin kaltaisille aikamme johtaville kansainvälisen tason animaation ja tarinankerronnan mestareille.

Disney-Pixarin vasta edellispäivänä ensi-iltansa nähnyt, nuoremman tekijäsukupolven ja ohjaushommista kokemattoman italialaisen Enrico Casarosan käsistä lähtöisin oleva Luca on lapsille suunnattu tyylipuhdas kesäelokuva, joka kertoo kahdesta italialaisessa kalavedessä asuvasta ja ihmisinä esiintyvästä merihirviölapsesta sekä näiden ystävyydestä lähikylässä asuvan pikkutytön kanssa. Lucan tarinan tyyli lähentelee silmiinpistävästi Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin rennompia tuotoksia, kuten Kikin lähettipalvelua ja Naapurini Totoroa, joissa ei välttämättä ole pitkiin aikoihin minkäänlaista lineaarista etenevää juonta, vaan vähäeleinen kerronta keskittyy enemmän lasten keskinäiseen ystävyyteen ja asioiden spontaaniin tapahtumiseen.

Oikeastaan Lucan markkinointia ja tekijöiden haastatteluja lukiessa Hayao Miyazakin nimi tuntuu muutenkin tulevan hävyttömän paljon esille niin tarinasta, animaatiosta kuin hahmojen designistakin puhuttaessa. Todellisuudessa Hayao Miyazaki on ollut alansa supertähti jo viimeistään 70-luvulta asti kauan ennen kaupallista läpimurtoaan, ja jokainen Lupin III: Cagliostron linnan jälkeen ilmestynyt genrensä tuotos ympäri maailmaa on imenyt ilman ylimääräistä mesoamistakin enemmän tai vähemmän vaikutteita juuri mestarilta itseltään, joten tällainen tarpeeton mehustelu ja aiheen ylikorostaminen eivät välttämättä kerro muusta kuin tekijöiden itsensä epävarmuudesta ja uskonpuutteesta omaan osaamiseensa. Miyazakilla itsellään ei ole mitään tekemistä Lucan kanssa.

Jos nyt lähdetään oikeasti perkaamaan Lucan ansioita ja heikkouksia, huomataan nopeasti, ettei vertailu nimenomaan animaation Kurosawaan ehkä sittenkään ole kauhean fiksu veto. Luca esimerkiksi on ehkä tarkoitettu päämäärättömäksi lapsuuskuvaukseksi, mutta todellisuudessa se vain rönsyilee loputtomasti erilaisten ideoiden, sivujuonten ja suoranaisten absurdien kerronnallisten aukkojen ristiaallokossa: ensimmäinen kolmannes itse tarinasta on klassinen "kala kuivalla maalla" -kertomus, jossa päähenkilöt lähinnä kummastelevat uutta ympäristöään, pian sekaan heitetään Pixarin kehnoimpiin lukeutuva roistohahmo, puheet jostain suuresta kilpailusta, seuraavaksi ystävyys kokeekin jo kolauksen koko riidan tullessa unohdetuksi jo seuraavassa kohtauksessa ja viimeisenä niittinä toinen merihirviöistä haluaisi päästä ihmisten kouluun. Lucan loppuessa en enää ollut edes varma, oliko kyseessä siis tarina koulusta, kilpailusta, itsensä hyväksymisestä vai lapsuuden ystävyydestä, sillä elokuvan fokus ei oikein tunnu olevan niissä missään.

Lucan käsikirjoitus onkin kauttaaltaan harvinaisen kankeaa jälkeä, mitä vielä erikseen korostaa, ettei merihirviöiden sielunelämää esimerkiksi kuvata muutamia pinnallisuuksia pidemmälle, nämä vain mystisesti muuttuvat ihmisiksi noustuaan vedestä maan pinnalle. Tarinan edetessä merihirviövanhemmat lähtevät ihmisiksi muuttuneina kylään etsimään lapsiaan, jotka nämä yrittävät paljastaa roiskimalla astiasta vettä jokaisen vastaan tulevan lapsen päälle tai tönäisemällä näitä lähimpään suihkulähteeseen tai katuojaan. Samaan aikaan katsojalle kerrotaan kyläläisten pelkäävän ja nähdessään myös tappavan merihirviöt, joten julkisesti merihirviölapsiaan etsivät ja paljastavat merihirviövanhemmat uhkaavat ainakin teoriassa lähinnä tapattaa itsensä ja perheensä. En halua alkaa syyttää Lucaa ilkeäksi tai häijyksi elokuvaksi, sillä uskon kokemattomien tekijöiden vilpittömyyteen, mutta mielestäni tällaista käsittämätöntä huolimattomuutta ei satoja miljoonia maksavasta Pixar-spektaakkelista saisi löytyä kirveelläkään.

Hahmojen designista itsestään voi ainakin sanoa, että Studio Ghiblistä nimellisesti vaikutteita saanut lapsekasta "CalArts" -tyyliä muistuttava yksinkertainen jälki sopii tällaiseen satukirjamaisempaan teokseen kuin nakutettu. Disney-Pixarin tuotokseksi animaatiosta itsestään ei juuri voikaan luonnollisesti pahaa sanaa sanoa, mutta tässä tapauksessa se kärsii lähinnä pintaansa syvällisemmästä eksistentialistisesta ongelmasta. Animaation taiteen varsinainen ydinhän ovat genren mahdollistama rajaton mielikuvitus sekä luovassa mielessä täysin kahlitsemattomat kerronnan keinot, joiden raskaana hintana on kuitenkin tekniikan vaativuus sekä näyteltyyn elokuvaan verrattuna jättimäiset tuotantokustannukset. Tästä nimenomaisesta syystä animaatiota tyypillisesti hyödynnetäänkin fantasiahenkisten tarinoiden, tyylitellyn toiminnan, karikatyyrien ja muiden vastaavien todellista elämää jännempien aihepiirien "makeammassa" kuvauksessa. Vähän liiankin maanläheisellä Lucalla ei mielestäni olekaan minkäänlaista syytä olla olemassa superkalliina animaationa, sillä se ei hyödynnä genrensä mahdollisuuksia tarpeeksi tehdäkseen yhtään mitään näytellylle elokuvalle tavatonta.

Näinpä siis tulkoon vielä jokaiselle opiksi ja ojennukseksi, ettei ole kauhean viisasta lähteä vertaamaan julkisesti omaa tuotostaan kaikkien aikojen mestarin vastaaviin, sillä näin tulee lähinnä korostaneeksi heikkouttaan ja vikojaan sekä antaneeksi yleisölle täysin vääränlaisia odotuksia oman luomuksensa suhteen. En ehkä olisi itsekään kiinnittänyt Lucaan virheisiin näin pikkutarkasti huomiota ellen olisi aiempien vihjailujen perusteella jo kättelyssä odottanut jotain todella suurta vain joutuakseni lopulta pettymään. Liian kunnianhimoiset vertailut suuria tunteita herättävien tekijöiden ja teosten välillä lähinnä pilaavat tahattomasti ilon monelta.

Kauneinta taiteellisessa mestariteoksessa on sen taipumus inspiroida ja synnyttää muita kaltaisiaan. Hayao Miyazakin nerouden myötävaikutuksesta onkin maailmaan syntynyt viimeisten sukupolvien kuluessa genrensä mestariteos poikineen myös lännessä: 90-luvulla Disney vuoli itämaisilla opeilla vahvistettuna puhdasta kultaa, animaatiomestari John Lasseter on jo vuosikymmeniä vannonut Miyazakin nimeen ja viimeisimpänä tulokkaana kaikille edellisille kunnioituksesta kumartavan Cartoon Saloonin huikea filmografia, hännänhuippunaan tietysti pieni tarinankeronnallinen jalokivi nimeltä WolfWalkers. Kuuseen kurkottava Luca itsessään on loppujen lopuksi silkkaa pikkupoikien puuhastelua ja Pixarin katalogin unohdettavimpiin kuuluva luku yhdessä Autojen ja Kunnon Dinosauruksen kanssa.


Arvio: 2/5


LUCA, 2021 USA
Ohjaus: Enrico Casarosa
Käsikirjoitus: Jesse Andrews, Mike Jones
Näyttelijät: Emma Berman, Jack Dylan Grazer, Jacob Tremblay, Jim Gaffigan, Marco Barricelli, Maya Rudolph, Saverio Raimondo

Raya ja viimeinen lohikäärme (2021)

Koronakaaoksen tuoksinassa ensi-iltansa monessakin muodossa nähneen Raya ja viimeisen lohikäärmeen tuotantohistoria on sen julkaisuolosuhteet huomioon ottaen harvinaisen tylsä ja yllätyksetön: eräänä kauniina päivänä joku Disneyn päättävissä elimissä lähinnä totesi ajan olevan kypsä kaakkoisaasialaisesta kulttuurista ammentavaan fantasiamaailmaan sijoittuvalle koko illan elokuvalle, jonka tuotantoportaaseen palkattiin ajan hengen mukaisesti kyseiseltä alueelta tulevia nuoria lahjakkuuksia sekä erityisiä kulttuurikonsultteja silkan autenttisuuden ja markkinoinnin nimissä. Massamedian maksettuja mainoks... eikun arvosteluja lukiessa saakin helposti käsityksen, että Rayan suurin ansio piileekin todellisuudessa sen huikeassa inklusiivisuudessa, mikä ei ehkä sittenkään kuulosta maallikon korvissa ihan niin onnistuneelta kehulta...

Raya and the Last Airbender alkaa arviolta 10-20 minuuttia kestävällä prologi- ja takaumavyörytyksellä, jossa käytännössä selitetään kaikki mahdollinen auki oikein juurta jaksain: tarina sijoittuu aasialaiseen fantasiamaailmaan, jossa lohikäärmeen osien mukaan nimetyt kaunaiset valtakunnat käyvät loputonta taisteluaan myyttisestä lohikäärmekivestä, jonka uskotaan pitävän pahan loitolla ja tuovan kantajalleen mittaamattomat määrät onnea ja rikkautta. Kiven hajottua osiin violettina savuna kuvattu suuri paha pääsi taas valloilleen tuhoten kaiken tieltään. Vuosia myöhemmin vanhempansa savulle menettänyt Raya yrittää etsiä käsiinsä tuon legendaarisen taikakiven osineen sekä myyttisen lohikäärmeen, joka pystyisi palauttamaan maailman ennalleen, mutta matkan varrella tämä päätyy kohtaamaan kerta toisensa jälkeen myös entisen ystävänsä, joka petti tämän aiemmin kohtalokkain seurauksin.

Kuten jokainen Rayan trailereitakin nähnyt lienee jo huomannut, on kyseessä ehkäpä intensiivisin ja toimintapainotteisin kaikista Disneyn animaatiopuolen tuotoksista: pelkästään toimintakohtauksia varten tekijät päätyivät tutkimaan malesialaisia ja indonesialaisia taistelulajeja mahdollisimman tarkan lopputuloksen saavuttamiseksi, eikä jälki tässä mielessä moitetta ansaitsekaan, sillä Disneyn soisikin mielestäni seuraavan DreamWorksin Kung Fu Pandan asettamaa standardia animaation rajattomien mahdollisuuksien hyödyntämisessä näyttävien ja riittoisien toimintakohtausten saralla. Jokainen mestarillisen Kung Fu Panda 2:sen nähnyt jo todennäköisesti ymmärtääkin, mitä tapahtuu kun taidokas tarinankerronta yhdistyy jo valmiiksi hauskan animoidun toimintakonseptin kanssa.

Disneyn Raya ei kuitenkaan ole Kung fu panda, ei lähellekään. Rayan kohdalla pahin yksittäinen kompastuskivi onkin mielestäni sen kömpelö käsikirjoitus, joka yrittää tunkea lähes kahden tunnin kestoonsa nähden aivan liian paljon loputtomiin asti kierrätettyjä ideoita, jotka nekin jäävät lopulta hyvin pinnallisiksi ja laimeiksi. Otetaan esimerkiksi Rayan sivuhahmoina nähtävät vauva, pikkupoika ja barbaari, joista yhdelläkään ei ole pintaa syvempää persoonallisuutta, hahmot eivät sano tai tee yhtään mitään mielenkiintoista tai merkitsevää vaan roikkuvat lähinnä päähenkilön mukana tarinan loppuun asti. Rayan itsensäkin tarina on vain pitkälti itseään toistava ja moneen kertaan nähty buddy-elokuva ja MacGuffin-metsästys, jossa toisena osapuolena nähdään vinkeää läppää heittävä yliluonnollinen sininen hahmo, mutta lähinnä valovuosia tylsemmin toteutettuna kuin Aladdinissa.

Tätä on vähän vaikea selittää, mutta Raya on mielestäni audiovisuaalisesti äärimmäisen tylsä teos. Myönnettäköön, että vaatetukseltaan ja kulttuurikuvauksen kannalta jälki on taatusti erittäin yksityiskohtaista ja autenttista, mutta itse kaipaan animaatioltani syvällisempää otetta kuin Elsan designia mälsästi kopioivaa lohikäärmettä tai Kaksin karkuteillä -elokuvasta asti kierrätettyjä hahmomalleja vähän eri vaatteissa. Vanhaan hyvään aikaan Disneyllä oli vielä tapana panostaa uniikkiin designiin ja palkata mukaan joku tunnettu taiteilija tai pilapiirtäjä vastaamaan tyylittelyistä, tässä tapauksessa olisi vielä kyetty helposti hyödyntämään vaikka aiheeseen sopivaa viehättävää paikallistaidetta, mutta syystä tai toisesta näin ei tehty, vaan joitain vinkeitä takaumia, toimintakohtauksia ja vaatteiden kaltaisia pinnallisuuksia lukuun ottamatta aita ylitettiin tällä kertaa matalimmasta kohdasta. Ehkä nykyään niin muodikas 3D-animaatio ei vain sovi yhteen oikeasti mielenkiintoisten design-ratkaisujen kanssa.

En henkilökohtaisesti lämmennyt Rayalle ja viimeiselle lohikäärmeelle alkuunkaan, vaan kallistuin sen parissa nopeasti kelausnapin suuntaan; tunnetasolla Disneyn uunituore seikkailu on erittäin lattea ja riskittömän tasapaksu kertomus, josta ei löydä kunnollisia koukkuja tai inspiraatiota hakemallakaan. Satoja miljoonia maksaneeksi spektaakkeliksi Rayan olisi suonut edes kierrättävän edeltäjiensä oikeasti oivaltavampia ja harvemmin Disney-leffoissa nähtyjä aineksia, kuten Tarzanin hienoa ja salakavalan runollista draamaa tai vaikka Mulanin kuvakerronnallisia ideoita, mutta kun ei. Kaiken tämän jälkeen itselleni jäi vaikutelma, että Disney panosti tällä kertaa aivan liikaa tekijöiden itsensä autenttisuuteen varsinaisen laadun sijasta, jolloin myös lopputulos maistuu lähinnä keltaiselta lumelta. 


Arvio: 2/5


RAYA AND THE LAST DRAGON, 2021 USA
Ohjaus: Carlos López Estrada, Don Hall
Käsikirjoitus: Adele Lim, Carlos López Estrada, Dean Wellins, Don Hall, John Ripa, Kiel Murray, Paul Briggs, Qui Nguyen
Näyttelijät: Alan Tudyk, Awkwafina, Benedict Wong, Daniel Dae Kim, Gemma Chan, Izaac Wang, Kelly Marie Tran, Lucille Soong, Sandra Oh, Thalia Tran

Tarzan (1999)

"I wonder who the real cannibals are..."

Ison ja pahan Disneyn Tarzanin tuotantohistoria alkaa yksinkertaisesti vilpittömästä hämmennyksestä: "miksiköhän pirussa Tarzanista ei vielä ole tehty koko illan animaatioelokuvaa?". Kysymyksen esitti yhtiön animaatiosiiven silloinen herra ja hidalgo Thomas Schumacher viitaten genren ja sen kehittyneempien tekniikoiden suomiin näyteltyä elokuvaa huomattavasti kunnianhimoisempiin taiteellisiin mahdollisuuksiin. Tarzanista tulikin tekijöilleen jättimäinen projekti, jota työstettiin samanaikaisesti useilla mantereilla ja jonka tekijöiden väliseen ajatustenvaihtoon yksistään jouduttiin kehittämään tukun verran viestintäpuolen innovaatioita. Varsinaista animaatioprosessia edelsi tutkimusmatka päiväntasaajan sademetsissä ja jopa käyntejä eksoottisten eläinten anatomian luennoilla mahdollisimman tarkan kuvan saamiseksi paitsi eläimistä itsestään, myös lihasten toiminnasta ja liikkeestä lannevaatettaan lukuun ottamatta alastonta Tarzanin hahmoa silmällä pitäen. Vuosien työ ja vaiva myös kannatti, kuten pian tulemme näkemään...

Edgar Rice Burroughsin alkuperäisromaaniin löyhästi perustuvan Tarzanin tarinan lyhyehkö prologi sisältää epäsuoria viittauksia niinkin eksoottiseen lähteeseen kuin Raamattuun: mies ja nainen haaksirikkoutuvat imeväisikäisen vauvansa kanssa tutkimattoman sademetsän edustalle ja rakentavat itselleen pienen asumuksen viidakkoon rannalle ajautuvasta romusta. Ihminen ja luonto elävät näennäisen sopusoinnussa, mutta leopardi Sabor, peto ja tarinan vertauskuvallinen käärme, surmaa lapsen vanhemmat. Paikalle osunut gorilla kuitenkin onnistuu pelastamaan pienokaisen ja kasvattamaan sen omanaan. Tästä alkaa myös gorillaheimon kasvattaman Tarzanin läpi tarinan käymä sisäinen konflikti ihmisyyden ja eläimellisyyden, hirviön ja ei-hirviön sekä hyvän ja pahan välillä.

Disneyn Tarzan muistuttaa monessa mielessä vuotta aiemmin ilmestynyttä Mulania, koostuihan sitä työstämästä henkilökunnasta suuri osa samoista kasvoista, jotka vastasivat myös edellä mainitusta. Mulanin tavoin myös Tarzan on käytännössä kahteen osaa jaettu kertomus, jossa ensimmäinen, pedon surmaan päättyvä huumoripitoisempi puolisko, on lähtökohtaisesti tarkoitettu tasapainottamaan dramaattisempaa jälkimmäistä osuutta, jonka alun merkiksi leopardin karjunta korvautuu aseen laukauksen äänellä, ihmispedon karjunnalla, sekä veitseniskuilla, joita verrataan petoeläimen kynsiin ja hampaisiin. Uusi peto on siis saapunut sademetsään: ihminen.

Disney-elokuvaksi Tarzan onkin yllättävän rikas erilaisista symboleista ja vertauskuvista, joista edellisen ohella tärkeimpiin lukeutuu kämmenten yhdistäminen, jolla tekijät ovat halunneet painottaa eri hahmojen, ihmisten sekä luonnon yhteyttä sekä sen katkeamista: alussa Tarzan asettaa kämmenensä Kalan kämmentä vasten vain huomatakseen niiden eroavan (vain vähän) toisistaan, mistä Tarzan päättelee olevansa erilainen ja hirviö. Myöhemmin Tarzan tekee saman Janen kanssa vain huomatakseen viimein löytäneensä toisen kaltaisensa. Myöhemmin kun Jane lähtee Englantiin, tämä on panevinaan hansikkaat käteensä merkiksi yhteyden katkeamisesta, mutta tuuli heittää toisen sormikkaan Tarzanin luokse – yhteys pääparin välillä on siis katkeamaton. Lopussa ihmisen ja luonnon yhteys on korjattu, perhe elää jälleen yhdessä ja Tarzanista on tullut gorillaheimon johtaja, apinain kuningas.

Seuraavassa osiossa alan puimaan tarkemmin omaa suosikkikohtaustani, jolloin astun myös spoilerivyöhykkeelle, joten mikäli lukija ei halua perusteellista selostusta lopun kliimaksista, hypätköön suosiolla suoraan viimeiseen kappaleeseen ja palatkoon tähän katsottuaan itse elokuvan.

Tarzanin tarinan roisto on Clayton, jossa henkilöityvät pitkälti vanhan ajan idealistisen miespuolisen seikkailusankarin hahmon ihanteet, klassisen kauden Hollywood-tuotoksissa Clark Gablen ja muiden ajattoman tyylikkäiden herrasmiesten mukaan suunniteltu sivistynyt aristokraattinen sankari taistelisi vaarallisia alkuasukkaita ja villipetoja vastaan alistaen käymättömät korpiseudut Iso-Britannian lipun alle, mutta tällä kertaa hahmo itse tuokin petomaisuuden villi-ihmisineen mukanaan. Tarinan dualistinen rakenne itsessään vertaakin Claytonin hahmoa suoraan aiemmin surmattuun leopardiin, raamatulliseen käärmeeseen ja ilmestyskirjallisuuden petoon, täydelliseen pahaan. Aseella ja suurella veitsellä aseistautunutta Claytonia voisikin hahmona luonnehtia ihanteellisen ihmisen vetimiin puetuksi villipedoksi, sudeksi lampaan vaatteissa.

Koko elokuvan kliimaksissa Tarzan on onnistunut nappaamaan Claytonin aseen ja ahdistamaan tämän seinää vasten pimeyden sydämeen, jolloin Clayton yrittää provosoida Tarzania painamaan liipaisinta. Kyseessä on vähän samanlainen kohtaus kuin Jedin paluussa, jossa Darth Sidious yrittää houkutella Luke Skywalkeria surmaamaan itsensä, jolloin jälkimmäinen vajoaisi lopullisesti Voiman pimeälle puolelle ja käytännössä muuttuisi juuri pelkäämänsä ja vihaamansa varjonsa kaltaiseksi. Clayton on ikään kuin Tarzanin pimeä puoli, villi-ihminen, peto ja hirviö, jota tämä on pelännyt kohdata koko pienen ikänsä, ja surmaamalla Claytonin Tarzan tulee muuttumaan itse hirviöksi. Lopulta Tarzan kieltäytyy ampumasta Claytonia ja iskee aseen säpäleiksi, hahmon välienselvittely sisäisten demoniensa kanssa on näin voitettu: Tarzan on valinnut ihmisyyden ja surmannut sisäisen hirviönsä, oman henkisen Saborinsa. Olen haistavinani vertauskuvallisuutta huomiossa, että alkupuoliskon peto oli naarasleopardi, kun taas lopussa Tarzan päätyy kohtaamaan miespuolisen Claytonin, ihmispedon. Ehkä Tarzanin tarinan kova ydin onkin siis paitsi kertomus oman sisäisen eläimellisen ja inhimillisen, mutta myös feminiinisen ja maskuliinisen demoninsa kohtaamisesta ja taltuttamisesta.

Seuraavaa yksityiskohtaa jäin miettimään poikkeuksellisen pitkäksi aikaa: ennen kuin Tarzan iskee Claytonin aseen säpäleiksi, tämä päästää suustaan aseen laukeamista muistuttavan äänen, jota Clayton pelästyy. Aiemmin tarinan keskivaiheilla Tarzan luulee "Claytonin" tarkoittavan asetta, joten kyseessä on viittaus aiempaan. Ilmeisesti tällä kertaa Tarzan päästää "ihmispedon karjunnan" merkiksi itsensä, oman ihmisyytensä ja pimeämmän puolensa hyväksymisestä, mutta ele samalla vihjaa Tarzanin näkevän Claytonin lähinnä Saborin kaltaisena villipetona, jonka todellinen nimi on pelkkää melua ja karjuntaa samaan tapaan kuin "Clayton" viittasi tälle aikaisemmin aseen laukaukseen. Claytonin hahmo yrittää lopulta surmata Tarzanin veitsellään, mutta verenhimossaan onnistuu tuhoamaan vain itse itsensä. Ihminen onkin näin eläimistä vaarallisin, ei vain muita ihmisiä ja luontoa kohtaan, vaan myös itseään, mutta ihmisellä on myös vapaa tahto valita hyvän ja pahan väliltä, joten karvattomalla apinalla on aina toivoa paremmasta ja mahdollisuus korjata historian havinoissa kadottamansa luontoyhteys.

Hetkinen, meninkö nyt aivan aikuisten oikeasti veistelemään syväluotaavaa analyysiä Phil Collinsin säestämästä Disney-leffasta, jossa nähdään puhuvia eläimiä ja jonka vauhdikkaaseen animaatioon on saatu vaikutteita 90-luvun lopun trendikkäistä skeittareista ja muista katu-urheilijoista? Kyllä kai sitten, sillä Tarzan on mielestäni kaikesta ajoittaisesta lapsekkaasta koheltamisestaan huolimatta Disneyn kunnianhimoisimpia ja kypsimpiä draamokomedioita, jossa käytännössä yhdistyvät kaikki Mulanissa itseäni ihastuttaneet oivallukset mestarillisesta animaatiosta, alkuperäisen pikkuvirheitä korjailevasta huipputason käännöksestä sekä hyvinkin erilaisten ääripäiden taidokkaasta tasapainottamisesta. Tarzania oli animoimassa pienen legioonan verran aikansa lahjakkaimpia animaattoreita Glen Keanesta (Tarzan) ja nuoresta Sergio Pablosista (Tantor) lähtien, joten mitä muuta jälki voisikaan olla kuin puhdasta kissanminttua. En muutenkaan ole ikinä ymmärtänyt ihmisten inhoa Phil Collinsia kohtaan, mieshän on kaupallisimmillaankin maailmanluokan muusikko ja ansainnut menestyksensä.

Näistä vuosituhannen vaihteen Disney-klassikoista puhuttaessa on jälleen hyvä muistaa, etten itse ollut niitä kaikkia eläessäni nähnytkään, ja Tarzanin sekä Mulaninkin kaltaistenkin teosten edellistä katsomiskerrasta on vierähtänyt aikaa jo parinkin vuosikymmenen edestä. Aikuisemmalla iällä ja karttuneemmalla elämänkokemuksella kyseisiä teoksia ja niiden asemaa lajissaan tarkastelee huomattavasti erilaisin silmin kuin niiden ilmestymisaikaan, jolloin Disneyn julkaisuissa oli jo näkevinään aiempien kultaisten vuosien kiillon himmenemisen merkkejä. Tätä kirjoittaessani olen vakuuttunut Disneyn 90-luvun renessanssin kokeneen joitain yksittäisiä onnistumisia lukuun ottamatta huippunsa vasta uuden vuosituhannen kynnyksellä, jolloin yhtiöllä oli vielä taskussaan kokonainen armeija maailman johtavia animaattoreita sekä tarpeeksi kunnianhimoa tuottamaan muutakin kuin nopeasti ajan hampaisiin hajoavia riskittömiä ja kliseisiä prinsessasatuja, remakeja ja jatko-osia. Tarzanin jälkeen alkoi alamäki.


Arvio: 4.5/5


TARZAN, 1999 USA
Ohjaus: Chris Buck, Kevin Lima
Käsikirjoitus: Bob Tzudiker, Brian Pimental, Edgar Rice Burroughs, Noni White, Tab Murphy
Näyttelijät: Alex D. Linz, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Minnie Driver, Nigel Hawthorne, Rosie O'Donnell, Tony Goldwyn, Wayne Knight

Mulan (1998)

                                             

Toisin kuin yleisesti luullaan, ei Disneyn animaatiosiipi suinkaan koostu yhdestä ainoasta studiosta tai divisioonasta, vaan genrejättiläisellä on todellisuudessa taskussaan useampi ryhmittymä ympäri maata ja maailmaa työstämässä samanaikaisesti useita eri projekteja, sillä yhden ainoan pitkän animaation tuottamiseen saattaa helposti vierähtää satapäiseltäkin tiimiltä vähintään vuosikymmenen verran aikaa, vaikka jatkuvaan liukuhihnamaiseen Disney-tavaran tulvaan tottunut maksava yleisö ja erinäiset sidosryhmät odottavat saavansa lisää vähintään joka toinen vuosi, usein tiheämpäänkin.

Mulan oli Disneyn Floridassa sijaitsevan uuden sukupolven animaattoreista ja käsikirjoittajista koostuvan sivuhaaran ensimmäinen ikioma projekti, jonka Michel Eisner jalomielisyydessään näille lupasi Leijonakuninkaan ja Aladdinin julkaisuaikaan. Alkuperäisen konseptin ideana oli kertoa Tootsie - lyömätön lyyliä lainaava romanttinen puskafarssi tarujen Mulanista, mutta suunnitelmat päädyttiin ainakin osittain hylkäämään keskeisten tekijöiden protestoinnin vuoksi. Lopputulosta lähdettiin lopulta muokkaamaan huomattavasti alkuperäistä vakavammaksi ja kunnianhimoisemmaksi, Roy E. Disneyn idean pohjalta mukaan ynnättiin Mushun hahmo ja viimeisenä silauksena heinäsirkka, jolloin lopullinen tarina muotoutui kokoon kuin itsestään.

Disneyn Mulanin alku tuo elävästi mieleen Kenji Mizoguchin O'Haru - naisen tien: alussa Mulan nähdään neidoksi meikattuna ja puettuna matkalla naimakauppojen välittäjälle. Mulan (Heidi Kyrö) kuvataankin lähinnä kömpelönä ja kasvottomana osana sukuaan ja yhteisöään, tämän yllä oleva puku ja meikkikin ovat kuin uniformu. Toistuvana teemana alussa nähdään itseään ja omaa identiteettiään etsivän Mulanin peilikuva, ensin meikattuna esi-isien hautakivien pinnalta, myöhemmin melankolisen sadeveden muodostamasta lätäköstä ja edelleen miekasta – viimeisen kohdalla hahmo kirjaimellisesti katkaisee suhteensa menneisyyteensä leikkaamalla hiuksensa ja lähtemällä luvatta sotilaaksi sairaan isänsä sijasta. Kaikenlaisesta huumorista ja muutamasta lauletusta kohtauksesta huolimatta visuaalisen kerronnan taso on huikea aivan alusta asti, kuten on asiain laita myös Jerry Goldsmithin säveltämän soundtrackin.

Seuraavaksi esi-isät lähettävät suojaavan hengen Mulanin turvaksi sotaan hunneja vastaan. Kuvioon astuu alkuperäiskielisessä versiossa Eddie Murphyn näyttelemä lohikäärme Mushu, joka on alennettu esi-isien henkien palvelijaksi aiempien töppäilyjensä vuoksi ja joka lopulta itse lähtee Mulanin tueksi ansaitakseen "työnantajiensa" kunnioituksen. Mushu on koomisena sivuhahmona mielestäni helposti sympaattisin ja hauskin kaikista Disneyn vastaavista koheltajista sekä huomattava syy itse Mulanin vetovoimalle. Tiettävästi käsikirjoitusprosessia varten perustettiin erillinen työryhmä tutkimaan klassisia Hollywood-elokuvia sopivien virikkeiden saamiseksi, eikä siis olekaan ihme, että hahmo onkin periaatteessa kuin suoraan jonkun Frank Capran ohjaustöistä. Suomalaisessa versiossa dialogin rosoisempia osuuksia on vielä menty korjailemaan ja väärään rooliin eksynyt Murphy korvaamaan yhdellä kautta aikain hienoimmista suomalaisista dubbaussuorituksista vetävällä Tom Pöystillä, eli Pekka Töpöhännällä.

Mulanista ei varsinaisesti tarkoitettu puhdasta komediaa, mutta sen huumori on siitäkin huolimatta vähintään yhtä terävää jälkeä kuin sen suomalainen dubbauskin. Parhaisiin paloihin päästään käsiksi Mulanin saavuttua ällöttävinä ja tyhminä sikoina kuvattujen, kurittoman rosvolauman lailla keskenään tappelevien stereotyyppisen tosimiesten kansoittamaan armeijaan. Samalla armeijassa kohdataan Disneyn historian sympaattisimpiin lukeutuva Puntti Valtosen tulkitsema raivopäisen Yaon, Kari "Prätkähiirten Turbo" Tammisen pasifistinen Chien-Pon ja Antti Pääkkösen huuliveikko Lingin muodostama hilpeä trio ja Mulanin läheisimmät kohtalotoverit, jotka kannattelevat lähes yksin harteillaan useita keskivaiheen kohtauksia. Olin tukehtua viimeistään keskivaiheen kohtauksessa, jossa joukko sotilaita nauraa yhteen ääneen, ja naurun seasta voi erottaa aasin ulvontaa.

Virallisen tarinan mukaan Mulania työstäessä tehtiin paitsi mittavia ekskursioita Kiinaan ja tutkimuksia Ming- ja Qin-dynastioiden taiteesta ja kulttuurista, mutta vaikutteita haettiin myös saksalaisen ekspressionismin kaltaisista uudemmista suuntauksista kuvakulmien, varjojen ja hahmodesignin tehokkaampaa hyödyntämistä ajatellen. Missään muualla suunnitteluvaiheessa nähty vaiva ei näykään yhtä selvästi kuin tarinan roiston, hunnien, kuvauksessa: siinä missä kiinalaisten armeija koostuu kurinalaiseksi koulutetuista kunniallisista miehistä, Mulan itse on heikko mutta neuvokas nainen ja Mulanin toverit hilpeitä veikkoja, on Kiinaan hyökkäävä hunniarmeija kuvattu raiskaajista ja murhaajista koostuvana kurittomana rosvolaumana, jonka johtajakin on Tsingis-kaanin mukaan suunniteltu raakalaismainen barbaari ja anti-Mulan, jolla on onnea tuottavan iloisen lohikäärmeen sijaan omana suojelushenkenään valtaa, voimaa ja kuolemaa symboloiva kotka. Monet tuntuvat pitävän hunnien johtajaa jotenkin heikkona tai tylsänä roistona, eihän hahmolla ole erillistä ääneen lausuttua syvällisempää persoonallisuuttaan, mutta todellisuudessa kaikki olennainen aiheesta kerrotaan pelkästään visuaalisin avuin.

Mulanin tuotantohistorian tuntien tuskin tulee yllätyksenä, että tarina kokonaisuudessaan on kuin kaksi täysin eri elokuvaa, joista ensimmäinen on korostetun huumorivoittoinen ja jälkimmäinen ryppyotsaisempaa sotadraamaa. Yllätyksenä saattaakin tulla riskaabelin ratkaisun toimivuus, sillä tunnelmaltaan kevyempi alku saa vakavamman jälkimmäisen puolikkaan tuntumaan voimakkaammalta kuin mitä se oikeasti onkaan, irrallisia tai ylimääräisiä kohtauksia ei mukaan ole eksynyt sekunninkaan edestä eikä viimeinen taistelu keisarinlinnassakaan tuntunut kuin sopivalta kirsikalta loppua kohden tiivistyvän täydellisyyttä hipovan tarinan huipuksi. Viimeisimmällä katsomiskerralla jopa huomasin, etteivät Mulan ja Li Shang perinteiseen Disney-tyyliin vain rakastu ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessa, vaan hahmojen välillä on tietty kohtalonyhteys, lähtihän Mulan armeijaan pelastaakseen isänsä Li Shangin itse epäonnistuessa välttämään oman kenraali-isänsä julman kohtalon riehuvien hunnien kynsissä.

Lukeudun näine mielipiteineni varmasti vähemmistöön, mutta omasti mielestäni Mulan on joka suhteessa yksi kautta aikain parhaista Disney-elokuvista, jonka huippua huiteleva suomalainen käännös ja Leif Wagerin, Pekka ”Monni” Autiovuoren, Seela Sellan ja Matti Raninin kaltaisista sivuosistakin koostuva dubbaus vielä erikseen nostavat seuraavalle tasolle. Silkka visuaalisen kerronnan taso edustaa Mulanissa helposti yhtä kautta aikain hiotuimmista työnäytteistä kaikista Disneyn tuotoksista, mutta Mulania voi vielä luonnehtia innovatiiviseksikin sen joukkokohtauksia varten kehitetyn erillisen algoritmin vuoksi. Jos ei muuta, niin Mulan toiminee edelleenkin malliesimerkkinä nykyajan tietotekniikan ja perinteisen animaation saumattomasta yhteispelistä sekä genrensä parhaimpien luomusten ajattomasta viehätysvoimasta, johon nojaten on helppo tuottaa vuosikymmeniä myöhemminkin nolostuttavan surkeita remakeja, joista kukaan ei olisi valmis maksamaan latiakaan ilman alkuperäisten jättämää vahvaa muistijälkeä.


Arvio: 5/5


MULAN, 1998 USA
Ohjaus: Barry Cook, Tony Bancroft
Käsikirjoitus: Barry Johnson, Burny Mattinson, Chris Sanders, Chris Williams, Dean DeBlois, Ed Gombert, Eugenia Bostwick-Singer, Floyd Norman, Joe Grant, John Sanford, Julius Aguimatang, Lorna Cook, Philip LaZebnik, Raymond Singer, Rita Hsiao, Robert D. San Souci, Thom Enriquez, Tim Hodge
Näyttelijät: Heidi Kyrö, Santeri Kinnunen, Seela Sella, Matti Ranin, Leif Wager, Puntti Valtonen, Pekka Autiovuori, Antti Pääkkönen, Kari Tamminen

Lilo & Stitch (2002)

Disney on nykyisin tunnettu lähinnä rasittavasta tavastaan kalastella helppoa rahaa hävyttömän ala-arvoisilla nostalgiasyöteillä, loputtomilla remakeilla sekä turhilla jatko-osilla, jotka on lähinnä kehitetty paikkaamaan mammuttimaisten yritysostojen jättämiä aukkoja firman kirjanpidossa. Eipä siis ihme, että yhtiö herättää helposti käsityksen ahneuttaan paikallaan polkevasta bulvaanista, jonka suurin ansio lienee aiemmin suuria tunteita herättäneiden tuotteiden tehokkaassa kierrätyksessä. Aina näin ei suinkaan ollut, vaan kauan ennen vuoden 2008 talouskriisin jättämiä traumoja kultaisten renessanssivuosien menestyksen saattelemana Disneyn animaatioimperiumissa vielä suunniteltiin rohkeita irtiottoja genrensä ja tekijänsä perinteisimmistä kliseistä ja kompastuskivistä. Lilo ja Stitch lukeutuu omissa kirjoissani näistä kokeiluista kaikkein onnistuneimpiin.

Päätös Lilon ja Stitchin kohtalosta nuijittiin 90-luvun alkuvuosina, jolloin Michael Eisner päätti koettaa tuottaa nuorempien animaattoreiden ja käsikirjoittajien voimin tyypillistä Disney-spektaakkelia huomattavasti yksinkertaisemman ja taloudellisemman animaation. Käsikirjoitustiimiin ja ohjaajiksi palkatut ensikertalaiset Chris Sanders ja Dean DeBois valitsivat perinteisen keskiaikasadun sijaan lähdemateriaalikseen Steven Spielbergin 80-luvun tuotannosta ammentavan hyllytetyn lastenkirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja jossa ei nähdä tai kuulla Disneylle tyypillisiä tylsään elämäänsä kyllästyneitä prinsessoja, ärsyttäviä musikaalikohtauksia, puhuvia huonekaluja tai laulavia eläimiä. Muistan jopa Lilon ja Stitchin varhaisen mainosmateriaalin olleen harvinaisen tylsää ja mielenkiinnotonta, ehkä se oli sitäkin tarkoituksella...

Lilon ja Stitchin tarina alkaa ei niin kauan sitten kaukaisesta galaksista, jossa monisilmäinen tiedemies on onnistunut luomaan älyltään ja fyysiseltä suorituskyvyltään täydellisen olennon, joka kuitenkin pakenee luojansa hyppysistä aina Maahan ja nykypäivän Havaijille. Samaan aikaan siskonsa kanssa asuva Lilo yrittää selviytyä muiden lasten kiusalta ja tämän sisko pitää työpaikkansa sekä huoltajuutensa. Kun sisko lupautuu ostamaan pikkutytölle ikioman koiranpennun, osuu jälkimmäisen valinta välittömästi ulkoavaruudesta lennähtäneeseen, koiraksi tekeytyvään intergalaktisten poliisivoimien takaa ajamaan, henkisiltä ja fyysisiltä kyvyiltään ylivertaiseen vankikarkuriin, jonka kasvutarina risteää paitsi päähenkilöiden elämän, mutta myös tätä jahtaavien ulkoavaruuden muukalaisten omien draamankaarten kanssa.

Ehkä ainut varsinainen nurinan aihe itse tarinasta lienee ainakin itselläni, että se kierrättää melko avoimesti E.T.:n lanseeraamaa "lapsi ja muukalainen" -konseptia, mikä taisikin olla syy alkuperäisen lastenkirjan hylkäämiselle. Jos kuitenkin tästä pääsee yli, on kyseessä harvinaisen hurmaava pieni kliseevapaa satu, josta on täysin turha lähteä etsimään mitään syvällisempää sanomaa mistään perheen tärkeydestä ihmeellisemmästä, tai tässä tapauksessa "perheen", sillä havaijilainen perhekäsitys viittaa käytännössä pieneen lähiyhteisöön, johon kuuluu verisukulaisten lisäksi naapurit ja kylänmiehetkin – tässä tapauksessa myös kaukaisen galaksin asukkaat. Hienona yksityiskohtana Stitchkiäkin kuvataan elokuvan alussa Lilon kaltaisena outolintuna ja eläimenä, mutta tarinan edetessä hahmo alkaa saada yhä inhimillisempiä piirteitä, ja lopussa Stitchillä on jopa lyhyitä pätkiä dialogia.

Mediamoguli Eisner halusi Lilosta ja Stitchistä erilaista ja yksinkertaisempaa Disney-elokuvaa, ja sitä lopputulos myös on: Lilo ja Stitch erottuu kaikin mahdollisin tavoin lähinnä positiivisesti firman muusta katalogista, sen taustoissa on ihastuttavasti käytetty perinteisempiä vesiväritekniikoita tyypillisen guassin sijaan ja jopa soundtrack kierrättää kerrankin onnistuneesti valmiita Elvis Presleyn kappaleita osana tarinaa ilman nykypäivän elokuvain taakaksi käynyttä raivostuttavaa katsojan manipulointia halvalla nostalgialla. Yksinkertaisempi ja taloudellisempi ei välttämättä ole huonompi, eikä sitä varsinaisesti ole Lilo ja Stitchkään. Jotain Disneyn onnistuneen kokeilun laadusta kertonee, että siitä nauttii melkein enemmän aikuisena, vaikka se periaatteessa onkin tehty lapset silmällä pitäen.


Arvio: 4.5/5


LILO AND STITCH, 2002 USA
Ohjaus: Chris Sanders, Dean DeBlois
Käsikirjoitus: Chris Sanders, Dean DeBlois
Näyttelijät: Chris Sanders, Daveigh Chase, David Ogden Stiers, Jason Scott Lee, Kevin McDonald, Kevin Michael Richardson, Tia Carrere, Ving Rhames, Zoe Caldwell

Aarreplaneetta (2002)

Aarreplaneetan tuotantohistoria on pitkä ja vähintään yhtä seikkailullinen kuin itse lopputuotekin. Alkuperäinen käsikirjoitus syntyi John Muskerin ja Ron Clementsin toimesta jo niinkin varhain kuin vuonna 1985, jolloin alustavat suunnitelmat hyllytettiin Disney-pomoja huomattavasti enemmän miellyttävän Pienen merenneidon tieltä. Aikojen saatossa Clementsin ja Muskerin unelmaprojektin käyttämättömänä pölyttyneitä luonnoksia kaiveltiin tasaisin väliajoin uudelleenarvioitavaksi ja hylättäväksi aina vuoteen 1995 asti, jolloin itse Roy E. Disney puuttui peliin, ja tekijät saivat virallisen luvan aloittaa tuotantoprosessin kunhan tuolloin liukuhihnalla ollut Herkules saataisiin julkaisuvalmiiksi. Isokenkäisten siunauksen jälkeenkin aikaa Aarreplaneetan julkaisuun meni lähes vuosikymmenen ja rahaa useamman Iisakin kirkon edestä, ja lopputuloskin kantaa lähinnä jättimäisen flopin leimaa.

Muskerin ja Clementsin hengentuotoksen ehkäpä nerokkain piirre onkin sen yksinkertainen nimi, joka käytännössä kertoo kaiken, mitä itse elokuvasta tarvitsee ikinä tietää: kyseessä on filmatisointi Robert Louis Stevensonin klassisesta Aarressaaresta, mutta sijoitettuna 1800-luvun maailmaa muistuttavaan saman ajan kirjankuvitus-, steampunk- ja Star Wars -designia yhdistelevään fantasiauniversumiin, jossa käytännössä mikä tahansa on mahdollista. Muskerin ja Clementsin nimenomaisena tavoitteena olikin tällä kertaa pyrkiä saumattomasti yhdistelemään 2D- ja 3D-animaatiota, mutta silkalta visuaaliselta kantilta varsinaisesta työjäljestä voidaan olla montakin mieltä, sillä kaksi hyvin erilaista tekniikkaa ovat vaikeita, ellei mahdotonta yhdistää luontevasti, ja sittenkin jälkimmäisellä on tapana ikääntyä kuin maidolla auringossa, mikä pätee myös Aarreplaneetan kohdalla.

Disneyn avaruuslautailevan ja teini-ikäiseksi kasvaneen isättömän Jim Hawkinsin seikkailu alkaa kotoa, jossa tämä asuu yksin äitinsa kanssa. Eräänä päivänä sisään astuu salaperäinen muukalainen mukanaan hämmentävä kuula, joka paljastuu nopeasti koko tähtijärjestelmän kelmien himoitsemaksi jättimäisen kulta-aarteen intergalaktiseksi kartaksi. Jim kumppaneineen päättää lähteä seikkailuun kohti mainetta ja mammonaa, mutta aavistamatta ympäröivän koplan sekä sen laivakokkina raatavan johtajan Long John Silverin todellisia motiiveja...

Toisin sanoen Aarreplaneetta on jälleen Disneyn pyrkimys irtaantua tylsistä prinsessasaduista ja ärsyttävistä musikaaleista kohti kunnianhimoisempia ja suoraviivaisempia seikkailukertomuksia samaan tapaan kuin Tarzanin ja Atlantiksen kohdalla jo vaihtelevalla menestyksellä koetettiin. Aarreplaneetan kohdalla suurin yksittäinen innovaatio ja irtiotto perinteistä ei kuitenkaan yllättäen olekaan visuaalinen vaan yksinomaan tarinankerronnallinen: Long John Silver saattaa hyvinkin olla ensimmäinen Disney-elokuvien roisto, jolla on kokonainen tarinansa, kasvukertomuksensa sekä isämäinen suhteensa tarinan päähenkilöön silkan mustavalkoisen ilkeilyn sijaan. Elokuvan loppuessa hahmosta on jo ehtinyt kasvaa kokonaan omanlaisensa inhimillinen persoonallisuus, jonka motiivit on helppo ymmärtää ja josta kykenee välittämään. Loppujen lopuksi suuressa seikkailussa ei ehkä sittenkään ollut kyse kullasta ja kunniasta, vaan isättömän pojan ja rahanhimonsa sokaiseman rentun yhteyden löytämisestä sekä jälkimmäisen henkisestä puhdistautumisesta.

Muistan Disneyn markkinoineen Aarreplaneettaa poikkeuksellisen aggressiivisesti, maksoihan itse elokuvan teko yksinään moninkertaisesti tyypilliseen Disney-leffaan verrattuna. Tuohon aikaan ei kyennyt katsomaan mitään videokasettia tai lukemaan Aku Ankka -lehteä törmäämättä tavalla tai toisella pitkiin mainoksiin, joissa tyypillisesti hehkutettiin joitain sen vähän liiankin lukuisista koomisista sivuhahmoista tai korostettiin teini-ikäisen hahmon trendikkyyttä ja makeaa asennetta. Monen muun tavoin jätin Aarreplaneetan katsomatta, sillä kaikesta epämääräisestä hössötyksestä sai helposti kuvan, että itse teos on aivan liian täynnä ärsyttävää kohellusta, nuorison kosiskelua tai että se näyttää ja kuulostaa kamalalta, mitä Aarreplaneetta suomeksi dubattuna myös tekee. Muiden kohdalla negatiivinen vaikutelma rajoittuukin lähinnä mainoksiin, sillä alun yliyrittämisen jälkeen ylimääräisiä sivuhahmoja ja huumoria aletaan hyvällä maulla karsia varsinaisen vauhdikkaamman ydintarinan tieltä.

Vuoden 2021 mittapuulla Aarreplaneetan 3D-animaatio on periaatteessa jo ammoin vanhentunutta jälkeä, mutta tarinan edetessä siihen alkaa vähitellen tottua. Omissa kirjoissani Aarreplaneetan shown varastaa täydellisesti sen hahmojen uniikki ja mielikuvituksellinen design, johon vielä on saatu viilattua äärimmäisen rikas ja mielenkiintoinen hahmoanimaatio elekielineen. Kaikista hahmoista visuaalisesti jännittävimpiä ovat mielestäni sveitsiläisen linkkuveitsen ruumiillistumana ja kyberneettisenä rakkikoirana kuvattu John Silver, kissanaisena kuvattu kapteeni Amelia sekä rotukoirana kuvattu koominen sivuhahmo tohtori Doppler. Hahmoista viimeinen on Klausin ohjanneen Sergio Pablosin uran ehkä kuuluisin työnäyte ja samalla miehen läpimurto yleiseen tietoisuuteen, taisipa Pablos ansaita panoksestaan erinäisiä alan palkintojakin.

Disneyn Aarreplaneetta oli ilmestyessään jättimäinen taloudellinen pommi, ja sitä pidetään edelleen yhtenä tuotantoyhtiönsä karvaimmista epäonnistumisista kautta aikain. Synkkiä lukuja selatessa kannattaa kuitenkin muistaa, että pitkässä limbossa virunut elokuva maksoi jo ennen varsinaisen animointiprosessin aloittamistakaan pitkän pennin, eikä sekava ja lukuisia viivästyksiä kokenut tuotantoprosessi kuin kerännyt syömävelkaa aiempien päälle. Vaikean ja nälkävuosien pituisen taistelun lopullinen hintalappu oli tyypilliseen aikansa animaatioon verrattuna vähintäänkin kunnioitusta herättävä, kuten oli myös sen takaisin tuottama kassavirta, mutta kaksi ääripäätä eivät lopulta riittäneet kattamaan toisiaan, jolloin yksin numeroiden valossa kyseessä oli karmaiseva floppi – joskin vain taloudellisessa mielessä, sillä itsenäisenä elokuvana Aarreplaneetta on lähinnä valitettavan onnettomuuden ja huonon ajoituksen uhriksi joutunut aliarvostettu avaruusseikkailu, jonka tietty satukirjalopetus vielä kaiken muun ohella kruunaa. 

Arvio: 4/5


TREASURE PLANET, 2002 USA
Ohjaus: Ron Clements, John Musker
Käsikirjoitus: Ron Clements, John Musker, Rob Edwards
Näyttelijät: Brian Murray, Dana A. Davis, David Hyde Pierce, Emma Thompson, Joseph Gordon-Levitt, Martin Short, Michael Wincott, Tony Jay