Aarreplaneetan tuotantohistoria on pitkä ja vähintään yhtä seikkailullinen kuin itse lopputuotekin. Alkuperäinen käsikirjoitus syntyi John Muskerin ja Ron Clementsin toimesta jo niinkin varhain kuin vuonna 1985, jolloin alustavat suunnitelmat hyllytettiin Disney-pomoja huomattavasti enemmän miellyttävän Pienen merenneidon tieltä. Aikojen saatossa Clementsin ja Muskerin unelmaprojektin käyttämättömänä pölyttyneitä luonnoksia kaiveltiin tasaisin väliajoin uudelleenarvioitavaksi ja hylättäväksi aina vuoteen 1995 asti, jolloin itse Roy E. Disney puuttui peliin, ja tekijät saivat virallisen luvan aloittaa tuotantoprosessin kunhan tuolloin liukuhihnalla ollut Herkules saataisiin julkaisuvalmiiksi. Isokenkäisten siunauksen jälkeenkin aikaa Aarreplaneetan julkaisuun meni lähes vuosikymmenen ja rahaa useamman Iisakin kirkon edestä, ja lopputuloskin kantaa lähinnä jättimäisen flopin leimaa.
Muskerin ja Clementsin hengentuotoksen ehkäpä nerokkain piirre onkin sen yksinkertainen nimi, joka käytännössä kertoo kaiken, mitä itse elokuvasta tarvitsee ikinä tietää: kyseessä on filmatisointi Robert Louis Stevensonin klassisesta Aarressaaresta, mutta sijoitettuna 1800-luvun maailmaa muistuttavaan saman ajan kirjankuvitus-, steampunk- ja Star Wars -designia yhdistelevään fantasiauniversumiin, jossa käytännössä mikä tahansa on mahdollista. Muskerin ja Clementsin nimenomaisena tavoitteena olikin tällä kertaa pyrkiä saumattomasti yhdistelemään 2D- ja 3D-animaatiota, mutta silkalta visuaaliselta kantilta varsinaisesta työjäljestä voidaan olla montakin mieltä, sillä kaksi hyvin erilaista tekniikkaa ovat vaikeita, ellei mahdotonta yhdistää luontevasti, ja sittenkin jälkimmäisellä on tapana ikääntyä kuin maidolla auringossa, mikä pätee myös Aarreplaneetan kohdalla.
Disneyn avaruuslautailevan ja teini-ikäiseksi kasvaneen isättömän Jim Hawkinsin seikkailu alkaa kotoa, jossa tämä asuu yksin äitinsa kanssa. Eräänä päivänä sisään astuu salaperäinen muukalainen mukanaan hämmentävä kuula, joka paljastuu nopeasti koko tähtijärjestelmän kelmien himoitsemaksi jättimäisen kulta-aarteen intergalaktiseksi kartaksi. Jim kumppaneineen päättää lähteä seikkailuun kohti mainetta ja mammonaa, mutta aavistamatta ympäröivän koplan sekä sen laivakokkina raatavan johtajan Long John Silverin todellisia motiiveja...
Toisin sanoen Aarreplaneetta on jälleen Disneyn pyrkimys irtaantua tylsistä prinsessasaduista ja ärsyttävistä musikaaleista kohti kunnianhimoisempia ja suoraviivaisempia seikkailukertomuksia samaan tapaan kuin Tarzanin ja Atlantiksen kohdalla jo vaihtelevalla menestyksellä koetettiin. Aarreplaneetan kohdalla suurin yksittäinen innovaatio ja irtiotto perinteistä ei kuitenkaan yllättäen olekaan visuaalinen vaan yksinomaan tarinankerronnallinen: Long John Silver saattaa hyvinkin olla ensimmäinen Disney-elokuvien roisto, jolla on kokonainen tarinansa, kasvukertomuksensa sekä isämäinen suhteensa tarinan päähenkilöön silkan mustavalkoisen ilkeilyn sijaan. Elokuvan loppuessa hahmosta on jo ehtinyt kasvaa kokonaan omanlaisensa inhimillinen persoonallisuus, jonka motiivit on helppo ymmärtää ja josta kykenee välittämään. Loppujen lopuksi suuressa seikkailussa ei ehkä sittenkään ollut kyse kullasta ja kunniasta, vaan isättömän pojan ja rahanhimonsa sokaiseman rentun yhteyden löytämisestä sekä jälkimmäisen henkisestä puhdistautumisesta.
Muistan Disneyn markkinoineen Aarreplaneettaa poikkeuksellisen aggressiivisesti, maksoihan itse elokuvan teko yksinään moninkertaisesti tyypilliseen Disney-leffaan verrattuna. Tuohon aikaan ei kyennyt katsomaan mitään videokasettia tai lukemaan Aku Ankka -lehteä törmäämättä tavalla tai toisella pitkiin mainoksiin, joissa tyypillisesti hehkutettiin joitain sen vähän liiankin lukuisista koomisista sivuhahmoista tai korostettiin teini-ikäisen hahmon trendikkyyttä ja makeaa asennetta. Monen muun tavoin jätin Aarreplaneetan katsomatta, sillä kaikesta epämääräisestä hössötyksestä sai helposti kuvan, että itse teos on aivan liian täynnä ärsyttävää kohellusta, nuorison kosiskelua tai että se näyttää ja kuulostaa kamalalta, mitä Aarreplaneetta suomeksi dubattuna myös tekee. Muiden kohdalla negatiivinen vaikutelma rajoittuukin lähinnä mainoksiin, sillä alun yliyrittämisen jälkeen ylimääräisiä sivuhahmoja ja huumoria aletaan hyvällä maulla karsia varsinaisen vauhdikkaamman ydintarinan tieltä.
Vuoden 2021 mittapuulla Aarreplaneetan 3D-animaatio on periaatteessa jo ammoin vanhentunutta jälkeä, mutta tarinan edetessä siihen alkaa vähitellen tottua. Omissa kirjoissani Aarreplaneetan shown varastaa täydellisesti sen hahmojen uniikki ja mielikuvituksellinen design, johon vielä on saatu viilattua äärimmäisen rikas ja mielenkiintoinen hahmoanimaatio elekielineen. Kaikista hahmoista visuaalisesti jännittävimpiä ovat mielestäni sveitsiläisen linkkuveitsen ruumiillistumana ja kyberneettisenä rakkikoirana kuvattu John Silver, kissanaisena kuvattu kapteeni Amelia sekä rotukoirana kuvattu koominen sivuhahmo tohtori Doppler. Hahmoista viimeinen on Klausin ohjanneen Sergio Pablosin uran ehkä kuuluisin työnäyte ja samalla miehen läpimurto yleiseen tietoisuuteen, taisipa Pablos ansaita panoksestaan erinäisiä alan palkintojakin.
Disneyn Aarreplaneetta oli ilmestyessään jättimäinen taloudellinen pommi, ja sitä pidetään edelleen yhtenä tuotantoyhtiönsä karvaimmista epäonnistumisista kautta aikain. Synkkiä lukuja selatessa kannattaa kuitenkin muistaa, että pitkässä limbossa virunut elokuva maksoi jo ennen varsinaisen animointiprosessin aloittamistakaan pitkän pennin, eikä sekava ja lukuisia viivästyksiä kokenut tuotantoprosessi kuin kerännyt syömävelkaa aiempien päälle. Vaikean ja nälkävuosien pituisen taistelun lopullinen hintalappu oli tyypilliseen aikansa animaatioon verrattuna vähintäänkin kunnioitusta herättävä, kuten oli myös sen takaisin tuottama kassavirta, mutta kaksi ääripäätä eivät lopulta riittäneet kattamaan toisiaan, jolloin yksin numeroiden valossa kyseessä oli karmaiseva floppi – joskin vain taloudellisessa mielessä, sillä itsenäisenä elokuvana Aarreplaneetta on lähinnä valitettavan onnettomuuden ja huonon ajoituksen uhriksi joutunut aliarvostettu avaruusseikkailu, jonka tietty satukirjalopetus vielä kaiken muun ohella kruunaa.
Arvio: 4/5
TREASURE PLANET, 2002 USA
Ohjaus: Ron Clements, John Musker
Käsikirjoitus: Ron Clements, John Musker, Rob Edwards
Näyttelijät: Brian Murray, Dana A. Davis, David Hyde Pierce, Emma Thompson, Joseph Gordon-Levitt, Martin Short, Michael Wincott, Tony Jay
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.