Blade Runner 2049 (2017)

Oh, yeah baby! Sähkölammas is back!

Blade Runner 2049 alkaa mystisen lentävän kaaran laskeutuessa maailmanlopun jälkeiselle sumuiselle ötökkäfarmille. Autosta astuu ulos varjojen peittämä mies, joka seuraavaksi paljastuu blade runneriksi, replikantteja metsästäväksi palkkionmetsästäjäksi ja gorillamainen ötökkäfarmari miehen seuraavaksi kohteeksi...

Palkkionmetsästäjä on nimeltään K. Nimi on lyhenne koodista KD6-3.7. KD6-3.7 on itsekin replikantti, uutta tottelevaisempaa ihmisten maailmaan solutettua mallia, jonka tehtävä on etsiä ja terminoida vanhempia Nexus-mallisia keinoihmisiä.

On kulunut 30 vuotta ensimmäisen Blade Runnerin tapahtumista, mutta maailma on edelleen vähintään yhtä kalsea ja toivoton paikka kuin ennenkin. Nexus-mallisia replikantteja massatuottanut Tyrell-korporaatio oli ja meni. Sen paikan yhteiskunnan huipulla on ottanut Niander Wallacen johtama Wallace-korporaatio, replikanttituottaja sekin.

K on varsin arkkityyppinen noir-etsivä. Blade Runnerin kolossaalisten pilvenpiirtäjien, sysipimeiden suurkaupunkien ja huumaavan kasvottoman ihmismassa alleen hautaamassa maailmassa K ei oikeastaan ole sen tärkeämpi tai merkityksellisempi yksilö kukaan muukaan; miehen muistot ja tunteetkaan eivät periaatteessa ole sen aidompia kuin keinotekoinen hologrammityttöystävänsäkään.

Luonnollisesti Blade Runner 2049:ssä on jälleen kyse K:n henkilökohtaisesta odysseiasta totuuden ja ihmisyyden suurten kysymysten äärelle. Tarinan varsinaiset tapahtumat käynnistyvät K:n löytäessä alun ötökkäfarmilta tuntemattoman naisen jäännökset. Alkaa tapahtumaketju, joka vie K:n lopulta itsensä pappautuneen Deckardin juttusille...

Koska kyseessä on Blade Runner, ei varmaan paljoa tarvitsekaan erikseen selitellä turhia tämän visuaalisesta mahtavuudesta. Jos ensimmäinen elokuva on tuttu, tiedät kyllä mitä tältäkin odottaa – ainakin osittain. Blade Runner 2049 on helposti yksi taidokkaimmin kuvatuista ja visuaalisesti kerrotuista tieteistarinoista joita on ikipäivänä tehty. Tämän jos minkä luulisi viimeistään tekevän Roger Deakinsista tulevaisuudessa kuolemattoman ja ihaillun mestarin siinä missä joku Sikstiinilaiskappelin freskot ja Viimeinen tuomio Michelangelosta. Täysin virheetöntä jälkeä, huhhuijaa!

Itse asiassa kuvauksen ja visuaalisen kerronnan taso on jo oikeasti sitä luokkaa, että tämän todennäköisesti pystyisikin katsomaan helposti ilman sanaakaan dialogia. Koettakaa vaikka.

Oma suosikkiyksityiskohtani koko elokuvasta on Niander Wallacen korporaation pääkonttori, joka on kuvattu ikään kuin äärimmäisen klaustrofobisena suljettuna, veden täyttämänä pimeänä laatikkona. Jutun juju on tässä: vedestä nouseminen on vertauskuva biologiselle syntymälle, mutta yhdessäkään kohtauksessa ei sellaiseen varsinaisesti viitatakaan. Niander Wallacella on siis kaikki valta maailmassa, muttei sitä yhtä...

Ai niin, lopussa replikantti kuitenkin kuolee hukkumalla. Vaikka keinoihmiset eivät siis olekaan ns. maasta tulleita, ne kuitenkin muuttuvat jälleen maaksi. Hieno, hieno, HIENO yksityiskohta. Neron työtä. *Aplodit*

Blade Runner 2049 hipoo joka suhteessa kristallisinta mahdollista täydellisyyttä. Kaikki mahdollinen sen tunnelmasta, musiikeista ja näyttelijäsuorituksista lähtien on äärimmäisen tarkkaa ja esimerkillistä jälkeä. Katsoin tämän oikeasti pariinkin otteeseen, enkä kyennyt löytämään juurikaan isompia klaffivirheitä tai juonen aukkoja ja epäloogisuuksia jonkun Star Wars: The Last Jedin tapaan. Jos tästä olisi saanut kirjoitettua lähestään yhtä vihaista arvostelua, olisin sellaisen varmuudella myös tehnyt.

Ainoa isompi kupru tässä on itselleni Krista Kososen yllättävä cameo keskivaiheilla. En ollut lukenut juorulööppejä enkä osannut odottaa kuulevani tässä suomenkielistä tekstiä, joten koko juttu lähinnä hämmensi. Nyt kun tuota mietin, tuolla ei tainnut olla koko juonen kannalta juurikaan merkitystä vaan kyseessä todennäköisesti oli suomalaisille faneille ja juorulehdille suunnattu täky.

Mutta silti...

Blade Runner 2049 on uuden ajan majesteettinen kyberpunk-odysseia, yksi alagenrensä timanttisimpia ilmentymiä suunnilleen koskaan – aivan kiinni ensimmäisen osan hännillä, ehkä menee jopa sitä hiukan edellekin. Loppujen lopuksi Denis Villeneuven taidonnäyte toi mieleen Chirinin Kellon ja sen saman tunteen, joka tulee pintaan nähtyä jotain todella merkittävää ja kaunista, jotain jota seuratessa tulee pakosti käyneeksi läpi kaikki mahdolliset inhimilliset tunteensa ja päätyneensä lopulta täydelliseen euforiaan ja elokuvataiteelliseen orgasmiin.

Kun koko seikkailu oli vihdoin ohi, kelasin mielessäni kaikkea mitä tulikaan nähtyä ja koettua. Kun muistot vihdoin haihtuivat lumihiutaleiden tavoin taivaan tuuliin kuin niitä ei olisi todellisuudessa ollut koskaan olemassakaan, ei vuoden parhaan elokuvan tittelistä ollut minkäänlaista epäselvyyttä.

Blade Runner 2049 on mestarillista elokuvan taidetta, yksi kaikkien aikojen parhaista tieteiselokuvista. Teatterikierroksella tämä saattoi ottaa vähän turpiinsa, mutta tulevaisuudessa tämä tulee vielä ansaitsemaan paikkansa kaikkien aikojen klassikoiden joukossa ja inspiroimaan lukuisia jäljittelijöitä ja innoittamaan tulevia sukupolvia edeltäjänsä tapaan.

Blade Runner 2049 on mestariteos sanan varsinaisessa merkityksessä, viiden tähden elokuva, viime vuoden paras elokuva ja yksi kaikkien aikojen tieteispläjäyksistä. Joka muuta väittää, on yksinkertaisesti väärässä.


Arvio: 5/5

BLADE RUNNER 2049, 2017 USA
Tuotanto: Andrew A. Kosove, Bud Yorkin, Broderick Johnson, Cynthia Sikes Yorkin
Ohjaus: Denis Villeneuve
Käskirjoitus: Hampton Fancher, Michael Green
Näyttelijät: Ana de Armas, Carla Juri, Dave Bautista, Harrison Ford, Jared Leto, Krista Kosonen, Lennie James, Mackenzie Davis, Robin Wright, Ryan Gosling, Sylvia Hoeks

Mother! (2017)

Jennifer Lawrencen ja Javier Bardemin esittämä nimetön pariskunta asustaa isohkossa maalaistalossa jossakin nimeämättömässä paikassa. Mies on luovan työnsä kanssa painiskeleva runoilija ja vaimo käyttää aikansa kunnostaakseen pariskunnan vanhaa taloa. Pariskunnalla on jo pitempään suunnitellut lasta, mutta suunnitelmissa ei ainakaan toistaiseksi ole menty puheita pitemmälle.

Varsin simppeli lähtöasetelma, eikö vaan?

Seuraavaksi talolle ilmaantuu Ed Harrisin esittämä fanaattinen ihailija, joka pyytää saada jäädä yöksi. Sitten paikalle ilmaantuu miehen vaimo. Sitten lapset. Sitten sukulaiset ja ystävät. Sitten kaikki muutkin kynnelle kykenevät. Ennen kuin kukaan huomaakaan, talo alkaa olla jo tupaten täynnä ja täysin hallitsemattoman kaaoksen vallassa. Jokainen huone tursuaa ihmisiä, hiljaisuus ja yksityisyys ovat enää muisto vain eikä missään ole enää turvallista olla.

Koko elokuvan tarinan tapahtumat sijoittuvat pariskunnan taloon eikä neljän seinän sisältä oikeastaan poistuta missään kohtaa. Näin klaustrofobian annetaan pikkuhiljaa kasvaa ja kiipiä ihon alle. Sitä mukaa kun liikkumatila talossa vähenee, alkaa epämukavuus ja ahdistus jo kiipiä ikävästi housunpunttia pitkin pienen levottomuuden samalla nylpyttäessä ikävästi kipeämpää reittä.

Edellinen kattaa reippaasti alle puolet elokuvasta. Ensimmäinen puolikas lähinnä kierrellään taloa ja tutustutaan pikkuhiljaa sen erilaisiin nurkkiin ja sopukoihin. Kun kamera ei kierrä huoneesta toiseen, seurataan lähikuvana Jennifer Lawrencen kasvoja kuin jotain Jean d'Arcia konsanaan. Kasvoja kuvattaessa pieninkin valheellinen ele tunnetusti näkyy selvästi ja tekniikan käyttö vaatii siksi äärimmäistä tarkkuutta nimenomaan näyttelijältä. Motherin kuvausten suhteen ainakin itselleni mielenkiintoisinta olisi kuulla, miten Darren Aronofskypsyykkasi Lawrencea vaativaan rooliinsa.

Koko komeus huipennetaan jälkimmäisessä puolikkaassa, jossa Aronofsky kaataa kerralla kaiken maailman hulluuden ja kipeyden yhtenä suurena visvaisen surrealistisena saasta- ja kuravellinä pahaa-aavistamattoman katsojan niskaan eikä koko loppupuolen aikana katsojaparalle annetakaan armoa tai vapauttavia hengähdystaukoja missään vaiheessa. Loppupään komeanhurmeinen tykitys alkoi jo överiydessään ja kornissa käsittämättömyydessään vähän naurattaakin, mutta pelkästään hyvällä tavalla.

On se vaan kuulkaas niin upeaa menoa, että!

Koska kyseessä on vahvasti allegorinen surrealistinen elokuva, kansaa varmaan kiinnostaa tietää, miten itse tätä tulkitsin. En kerro. En halua kertoa mitään vaikka olisin jotain teorianpoikasta kerennytkin jo kyhäämään. Mother! nivoutuu niin vahvasti omaan symboliseen ja vertauskuvalliseen universumiinsa, että näiden juttujen selitteleminen vain spoilaisi koko elokuvan ja pilaisi sen ympärillä vellovan ihanan mysteerin savuverhon. Katsokaa itse ja tehkää omat päätelmänne. Mitä vähemmän te tästä etukäteen tiedätte, sen parempi.

Mother! on huikea elokuva, todella ainutlaatuinen elämys – helposti yksi viime vuoden persoonallisimmista ja parhaista elokuvista. Samalla valitettavasti myös eniten mielipiteitä jakavista, joten tästä on ehdottoman turha odottaa mitään jokamiehen välitöntä suosikkileffaa. Jos olet kuin minä ja diggaat kaikkea outoa ja omituista sekä Luis Buñuelin Tuhon enkeli lukeutuu sinunkin suosikkileffoihisi, tätä voi jopa pienellä varauksella vähän suositellakin.

Muille sitten VÄHÄN isommalla sellaisella.


Arvio: 5/5


MOTHER!, 2017 USA
Tuotanto: Darren Aronofsky, Ari Handel, Scott Franklin
Ohjaus: Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: Darren Aronofsky
Näyttelijät: Domhnall Gleeson, Ed Harris, Javier Bardem, Jennifer Lawrence, Kristen Wiig, Michelle Pfeiffer

Atomic Blonde (2017)

Brittiagenttien salainen nimilista on päätynyt pahojen miesten haltuun ja Charlize Theronin esittämä superkova naisasianainen lähetetään kylvämään kuolemaa pahojen miesten kotimaahan. Eletään kylymän soran viimeisiä aikoja ja kasarimusa vain raikaa rennosti pahojen miesten laotessa kuin heinä räikeän kirkkaiden neonvalojen loisteessa nahkatakkisen naarasbondin hoidellessa ilkiöt päiviltä kodissa ja puutarhassa.

Atomic Blonden koko juoni ja hahmot ovat toisin sanoen täyttä pahvia eikä koko touhussa ole missään kohtaa oikeita panoksia tai jännitystä. Mikäli hiukankaan sattuu oikeasti epäilemään selviääkö tarinan sankari varmasti uhkarohkeista toimintarypistyksistään hengissä kotiin, pilataan sekin näyttämällä kohtauksia sankarimme nykyhetkessä/tulevaisuudessa käymistä kuulusteluista! Hups!

Mutta ei tässä oikeastaan olekaan kyse mistään kovin järjellisestä taideteoksesta vaan tyylitellystä toimintapaukusta ja sillä saralla tämä pelittääkin enimmäkseen kiitettävästi. John Wick -kakkosohjaaja David Leitchin käsissä kasariturpasauna on kerrankin muuta kuin pelkkää cgi-rähmää, tässä lätty jopa lätiseekin ja ympäristökin hajoaa näpsäkästi muutenkin kuin ihan vaan aikuisten cgi-leikisti. Harmi vain kun Atomic Roosterissa ei ole kovin kaksista juonta, ei kaikesta räminästäkään jaksa juuri täysin rinnoin innostua.

Ja se visuaalinen tyyli. Atomic Blonde ON pahuksen siisti kasarioksennus ihanan räikeillä, joka välissä loistavilla neonvaloillaan ja suoraan näköhermoon kiljuvilla kontrasteillaan. Radioiden suosikkisoittolistatkin ovat Baby Driverin tapaan jälleen kovassa kulutuksessa, ehkä taas kerran vähän liiankin kanssa. Henkilökohtaisesti satun pitämään paljonkin tässä kuulluista bändeistä ja biiseistä, mutta tätä katsoessa alkoi pahasti tuntumaan, että niitä kuullaan aivan liian paljon ja monesti täysin väärissä kohdissa. Miltä kuulostaisi esimerkiksi jännittävä takaa-ajo tai kunnon turpaanvetokohtaus jonkun David Bowien, Queenin tai Human Leaguen tarttuvamman ja iloisemman kasarihitin soidessa taustalla?

Ei Atomic Blondesta kyllä ajattomaksi toimintaklassikoksi taida olla, mutta kun ottaa huomioon miten karmaisevan huono elokuvakesä 2017 oikeasti oli, nousee tämä helposti yhdeksi sen harvoista (neon-) valopilkuista. Tässä ei käytännössä ole minkäänlaista oikeaa jännitystä tai juonta saati sitten pahvia syvällisempää sanottavaa tai hahmoja, mutta silkka tyylittely ja yletön kikkailu todennäköisesti jaksaa viehättää muitakin kuin itseäni vähintään yhden katselukerran edestä.


Arvio: 3/5


ATOMIC BLONDE, 2017 USA
Tuotanto: Charlize Theron, Beth Kono, A. J. Dix, Kelly McCormick, Eric Gitter, Peter Schwerin
Ohjaus: David Leitch
Käsikirjoitus: Kurt Johnstad
Näyttelijät: Bill Skarsgård, Charlize Theron, Eddie Marsan, James McAvoy, John Goodman, Sofia Boutella, Til Schweiger, Toby Jones

Baby Driver (2017)

En tiedä, onko kauhean hyvä enne jos tietää ihmisten suuttuvan arvostelusta jo ennen sen ensimmäisen lauseenkaan kirjoittamista loppuun…

Töröhuulinen Baby on gangsterijoukon audiofiili superkuski, jonka vanhemmat kuolivat ammoisessa liikenneonnettomuudessa – samassa, joka jätti Babylle pahan tinnityksen ja jota kaveri nyt koettaa peittää luukuttamalla musiikkia minkä ehtii. Kaikki elokuvan hahmot ovat rikoselokuvien klassisten arkkityyppien karikatyyrejä ja elokuva itsessään tarkoituksellisen pinnallista pop-viihdettä Quentin Tarantinon leffojen ja Mario Bavan Mies mustassa Jaguarissa hengessä. Itse olen tainnut käyttää tällaisista aiemmin myös nimitystä ”pulp-elokuva”.

Kuten sanottua, tässä leffassa luukutetaan musaa lähes tauotta koko kahden tunnin keston ajan. Koska kyseessä on Edgar Wrightin aivotusten tuotos, editointia on monessa kohtaa myös suunniteltu synkkaamaan taustalla pauhaavien kappaleiden rytmin ja melodioiden kanssa ja jälki miellyttää. Mitään järin uutta ja omaperäistä tässä ei periaatteessa ole – Dziga Vertov teki samaa ja Entusiasmissa vuonna 1931 – mutta tällaisten vähän poikkeavien ideoiden hyödyntäminen herran vuonna 2017 jaksaa parista vähän ylieditoidusta kohdastakin huolimatta ilahduttaa aina vaan.

Harmittavasti elokuvan tyyli on myös ehkä sen suurin kompastuskivi, ainakin joillekin. Ensimmäisen Guardians of the Galaxyn jälkeen Hollywood on ilmeisesti päätellyt yleisön tykkäävän isojen radiokanavien soittolistojen paukuttamisesta elokuvissa ja kaikenkarvaisia kevyen musiikin klassikoita on siitä lähtien yritetty tunkea häiriöksi asti kaikkiin mahdollisiin leffoihin tyylistä viis.

Baby Driver taitaa olla koko tämän joutavan muotivillityksen äärimmäisin mahdollinen lakipiste, jota edemmäksi ei inhimillisen järjen mukaan taida olla mahdollista varmaan enää päästäkään. Riippumatta tämän elokuvan soundtrackin artistien tai biisien hyvyydestä tai huonoudesta, koko juttu alkoi ainakin itseäni tympimään jo ennen puoliväliä kun Baby Driverin toimintakaahailu alkoi tuntua pelkältä levy-yhtiöiden, Applen, Disneyn ja Pepsodentin supercoolilta kaksituntiselta mainokselta kuin itsenäiseltä nautittavalta viihde-elokuvalta.

Olen hyvin pahoillani.

En kyllä itse täysin ymmärrä Baby Driverin saamaa suosiota ja ylistyssanoja, mutta kai tämän aivottomana ja helppotajuisena kevyenä pulp-viihteenä katsoo siinä missä esimerkiksi Flash Gordonin ja Barbarellankin. Ei tämä missään nimessä kai huono elokuva ole, mutta Edgar Wrightin kaltaiselta kaverilta olisin ainakin itse odottanut jotain vieläkin päräyttävämpää.


Arvio: 3/5


BABY DRIVER, 2017 Iso-Britannia, USA
Tuotanto: Eric Fellner, Tim Bevan, Nira Park
Ohjaus: Edgar Wright
Käsikirjoitus: Edgar Wright
Näyttelijät: Ansel Elgort, Eiza González, Jamie Foxx, Jon Bernthal, Jon Hamm, Kevin Spacey, Lily James

The Edge of Seventeen (2016)

Teini-ikä on taatusti ihmisen kurjinta ja ikävintä aikaa. Pakkohan sen on olla, miksi siitäkin muuten muka tehdään niin paljon elokuvia? Itse olen pelkästään viime vuoden aikana katsonut tai arvostellut ainakin tusinan verran erilaisia eri puolilla maailmaa tehtyjä teinidraamoja, mutta näiden tulvalle ei vain näytä tulevan stoppia millään. Teinielokuvat ovat kuin flunssa, josta ei koskaan pääse täysin eroon.

Ja silti palaan huomaamattani aina vain katsomaan niitä lisää.

Tällä kertaa teini-ikä on kurjaa Nadinella. Nadine on leskeksi jääneen äitinsä kanssa kinasteleva teinityttö, jonka ainut ja paras kaveri on ihastunut tämän isoveljeen. Itseinhon, sukupuolisen turhautumisen ja teinisen angstin riepottelema Nadine löytää ymmärtävän aikuisen Woody Harrelsonin esittämästä sarkastisesta historianopettajasta, jolle Nadine alkaa pikkuhiljaa uskoutua ja saada tältä emotionaalista tukea ja opastusta.

Mikäli juonireferaatti sai koko homman kuulostamaan vähänkään pitkäpiimäiseltä ja puuduttavan kliseiseltä, ei itse elokuvasta oikeasti voi sanoa samaa. Parasta Edge of Seventeenissä onkin hyvinkin realistinen nuoruudenkuvaus yhdistettynä lämpimään huumoriin ja erinomaisiin näyttelijäsuorituksiin. Hailey Steinfeldin pääosatyöskentelyä seuratessa ei tule ollenkaan epäselväksi, miksi näyttelijä pääsi roolistaan Golden Globe -ehdokkaaksi asti. Suhde, joka hahmolle muodostuu Woody Harrelsonin esittämän opettajan kanssa sekä erityisesti näyttelijöiden välille kuin varkain muodostuva kemia olivat ainakin itselleni parasta koko leffassa.

Tätä elokuvaa katsoessa kannattaa vielä muistaa, että kyseessä on Kelly Fremon Craigin debyyttiohjaus. Aiemmin Craig on ollut lähinnä kirjoittamassa kahta tuikituntematonta ja ilmeisesti parhaimmilaankin lähinnä keskinkertaista komediaa, joten pelkästään tällä CV:llä Edge of Seventeen ei siis ole ollenkaan huonompi suoritus.

Jos Edge of Seventeenistä nyt näön vuoksi jotain napisemista pitäisi etsiä, niin periaatteessa tässä ei ole keksitty ollenkaan pyörää uudestaan vaan enimmäkseen tyydytty tekemään varsin perinteinen coming of age -tarina, mutta poikkeuksellisen uskottavalla ja vahvalla otteella. ”Uskottavuus” onkin avainsana tätä elokuvaa katsellessa; Edge of Seventeen on nimenomaan hyvin hyvin uskottava teini-ikäisen nuoren arkidraaman kuvaus kaikenlaisia sosiaalisia ongelmia ja kiroilua myöten. Kunpa Edge of Seventeen vain olisi vähintään yhtä vähän ennalta-arvattava kuin mitä se on uskottava ja tässä voisi hyvinkin olla genrensä valioita ja edellisvuoden parhaita elokuvia.

En tiedä miten, mutta Edge of Seventeen tuli ainakin itselleni yllättäen täysin puskista ja paljastuikin yllättäen yhdeksi viime vuosien paremmista nuorisokuvauksista sekä keskivertoa paremmista uutuuksista ylipäänsä. Ehkä tämän koettuun laatuun vaikutti edelleen, etten osannut odottaa tältä mitään tai ehkä ne vähätkin odotukseni olivat varsin vaatimattomat, mutta hyvässä ja pahassa realistinen, hyvin näytelty ja monipuolisesti kuvattu teinikapina toimi ainakin itselläni juurikin niin hyvin kuin tällainen teinielokuva voi ylipäätään toimia.

Miksiköhän tätäkään ei tuotu ollenkaan Suomen teattereihin?


Arvio: 4/5


THE EDGE OF SEVENTEEN, 2016 USA
Tuotanto: James L. Brooks, Richard Sakai, Julie Ansell, Kelly FremonOhjaus: Kelly FremonKäsikirjoitus: Kelly FremonNäyttelijät: Blake Jenner, Hailee Steinfeld, Haley Lu Richardson, Kyra Sedgwick, Woody Harrelson

10 Cloverfield Lane (2016)

Mary Elizabeth Winsteadin esittämä naikkonen ajelee autollaan kaikessa rauhassa kun iso farmari törmää tähän ja kiilaa mokoman keskiluokkaisen koslan katuojaan. Mary Elizabethin esittämä hahmo herää vangittuna elämänsä roolin vetävän John Goodmanin maatilansa alle rakentamasta bunkkerista. Jouni Hyvämiehen esittämä hämäräperäinen häiskä kertoo maailman tuhoutuneen ulkoavaruuden muukalaisten hyökkäyksessä ja vankilamaisen bunkkerin olevan ainut paikka, jossa nämä voivat jatkaa elämäänsä turvassa.

Toisin sanoen kyseessä on Stephen Kingin Piina yhdistettynä M. Night Shyamalanin Splittiin ja kaikkiin maailman muukalaiselokuviin muutamalla omalla twistillä.

Täytyy sanoa, että vaikka tässä periaattessa kierrätetäänkin jo moneen kertaan nähtyjä juttuja, ei pieni epäoriginaalius oikeastaan pitemmän päälle häirinnyt ollenkaan itse katselukokemusta – hyvää ideaa kelpaakin toistaa ja kehittää edelleen. Erinomaiset näyttelijät yhdistettynä Damien ”La La Land” Chazellen tiukkaan käsikirjoitukseen kuitenkin toimii kuin se kuuluisa tuhat volttia kulkusille eikä itselläni oikeastaan tullut aikakaan pitkäksi missään kohtaa.

Tässä ei sentään sen M. Nightin muuten kelvollisen leffan tapaan joku random mummo selitä koko juttua auki heti alussa vaan mysteerin ja klaustrofobisen ahdistuksen annetaan kasvaa rauhassa ja kunnolla loppuun asti.

Mistä pääsemmekin 10 Cloverfield Lanen pahimpaan kompastuskiveen: sen loppuun. Nautin suuresti jälkimmäisen puolikkaan yllättävistä käänteistä ja etenkin lopun klimaattisesta yhteenotosta – kerrankin kidnapattu naishahmo, joka osaa muutakin kuin kiljua ja huutaa! Muuten lähes moitteettoman jännärin pilaa kuitenkin mielestäni sen vihoviimeinen ja tarpeettomin twisti.

En ole siis itse nähnyt ensimmäistä Cloverfieldiä enkä tunne koko franchisea sen paremmin vaan katsoin tämän itsenäisenä jännärinä – jollaisena se siis toimikin esimerkillisesti ennen viimeisten minuuttien lätkäisyä vasten kasvoja. Ilman tuota täysin tarpeetonta hämmentävää lopetusta tämä olisi hyvinkin voinut olla täydellistä parhautta ja yksi edellisvuoden henkilökohtaisista suosikkijännäreistäni, mutta kun piti lähteä kikkailemaan.

Mutta eipä kai tuolla väliä. 10 Cloverfield Lanella on mittaa tunti ja neljäkymmentä minuuttia ja ärsyttävä lopputwisti vie siitä vain muutaman minuutin. Koko loppuelokuva onkin sitten harvinaisen laadukas ja sähköinen klaustrofobiajännäri huikeilla näyttelijäsuorituksilla kuorrutettuna. 10 Cloverfield Lane on harvinaisen laadukasta tekoa, kaikin puolin esimerkillistä pienemmän budjetin jännäriviihdettä.


Arvio: 3.5/5


10 CLOVERFIELD LANE, 2016 USA
Tuotanto: J.J. Abrams, Lindsay Weber
Ohjaus: Dan Trachtenberg
Käsikirjoitus: Damien Chazelle, Josh Campbell, Matthew Stuecken
Näyttelijät: John Gallagher Jr., John Goodman, Mary Elizabeth Winstead

Split (2017)

Kahvia.
Irish Coffeeta!
Kahvia.
IRISH COFFEETA!

M. Night Shyamalanin "ensimmäinen hyvä leffa vuosikausiin" kertoo kolmesta nuoresta naisesta, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet salaperäisen häiskän kidnappaamiksi. Pienenä alkutwistinä tällä salaperäisellä häiskällä sattuu myös olemaan miljoona (tarkemmin sanottuna 24) erilaista persoonallisuutta, joista osa viattomampia ja osa häijympiä.

Jostain syystä nämä samaiset persoonallisuudet tuntuvat muuttavan sivupersoonamiestä ihan fyysisestikin; yhdellä persoonista on esimerkiksi diabetes kun taas muut selviävät ilman insuliinia. En ole mikään kaksinen kallonkutistaja, mutta edellinen taitaa olla ihan Shyamalamalanin oman mielikuvituksen tuotetta.

"Äiti mä muistin pestä hampaani!"

Split alkaa harvinaisen mielenkiintoisesti, mutta alkaa lyyhistyä nopeasti oman kikkailunsa painolastin alle. Heti alkuun esimerkiksi nähdään yksi vangituista erilaisissa flashbackeissä, joista voidaankin jo heti päätellä suoraan tarinan käänteitä, mutten niitä tässä voi spoilata sen enempää. Sitten elokuva päättääkin yhtäkkiä keskittyä kidnappaajaan ja tämän mummoon eikä flashbackejäkään käytännössä nähdä juurikaan enää ennen elokuvan loppupuolta.

Tässä kohtaa aloin jo luulla itse elokuvan yrittävän emuloida jonkinlaista mielenvikaisen jakaantuneen persoonallisuuden kokemusmaailmaa, mutta kyse olikin vain kömpelöhköstä ja fokuksettomasta kerronnasta. Tekevälle sattuu.

Seuraavaksi elokuva sitten selittää kädestä pitäen kaiken auki sivupersoonamiehen psykiatrimummun suulla jo ennen puolta väliä ja sohlaa kaiken kiinnostavan mysteerin heti kättelyssä. Shyamalanilla olisi ollut täydellinen tilaisuus säästää selittelyt vaikka jälkimmäiseen puolikkaaseen ja jättää katsoja kidnapattujen naisten kanssa tylysti arvuuttelemaan sivupersoonamiehen motiiveja ja hengenelämää, mutta homma onnistuttiin ryssimään pahemman kerran. Tällä haavaa ainut jännittämisen aihe koko elokuvassa oli lähinnä se pakollinen lopputwisti.

Reiluuden nimissä on pakko sanoa, ettei tämä oikeastaan ole Shyamalaninkaan tuotannosta missään nimessä niitä huonoimpia elokuvia. Tässä on suurimman osan ajasta ihan oikeasti klaustrofobinen tunnelma, kuvaus on oikein onnistunutta, riipivä musiikki on kohdallaan ja näyttelijätkin ovat enimmäkseen hyviä, mutta jotain todella olennaista tästä jää puuttumaan. Moni on kehunut James McAvoyn repäisevää roolisuoritusta multipersoonaisena häiskänä, mutta itseäni miehen irvistely ja naamanvääntely lähinnä nauratti.

Lopussa nähtävästä pienestä cameosta ja viittauksesta yhteen Shyamalanin aiempaan elokuvaan en osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä en ole ikinä kyseistä leffaa katsonut. Olin tämänkin nähtyäni sen verran hämmentynyt, että jouduin tarkistamaan senkin joltakin itseäni viisaammalta.

Jopas olikin pettymys.
Mestariteos!
Pettymys.
MESTARITEOS!


Arvio: 2.5/5


SPLIT, 2017 USA
Tuotanto: M. Night Shyamalan, Jason Blum, Marc Bienstock
Ohjaus: M. Night Shyamalan
Käsikirjoitus: M. Night Shyamalan
Näyttelijät: Anya Taylor-Joy, Betty Buckley, Haley Lu Richardson, James McAvoy, Jessica Sula

Pikkuponit elokuva (1986)

"Tässä me tullaan, lystejä ollaan,
pikkuponit näin leikkiä lyö.

Temppua monta, uskomatonta,
nyt lapset kiltit nähdä saa.

Hymyä huuleen, lennetään tuuleen,
pikkuponien maa."

Pikkuponit elokuva on psykedeelinen kauhutarina skitsofreenisen mielen tuotosta muistuttavassa satumaailmassa elävistä juhlia järjestävistä vaaleanpunaisista poneista ja tulivuoren huipulla asustavasta kahdella jalalla kävelevää perunaa muistuttavasta pahasta noidasta, joka haluaa pilata ponien juhlat ja hukuttaa koko pahaisen psykoottisen lelumainosmaailman ripulimönjällä. Apua kavalaa noitaa vastaan ponit saavat sinne tänne pomppivilta Barneyn kiveksiltä, joista yksi puhuu Danny DeViton äänellä. Samaan aikaa yksi vaaleanpunaisista poneista on päättänyt karata kotoa, koska ei osaa tanssia.

Vitsit sikseen. Edellisessä mainitut hahmot, maailma, öttiäiset ja otukset ovat taatusti tuttuja alkuperäistä televisiosarjaa katsoneille *kröhöm*, mutta elokuva onkin sen pilottijakso ja tässä ei oikeasti selitellä juuri mitään. Jos siis koko muu kasarilla julkaistu sarja ei ole ennestään tuttu ja Pikkuponit elokuvaa katsoo pelkästään itsenäisenä elokuva, tästä ei jää käteen juuri mitään.

Paperilla Pikkuponit elokuva kertoo ystävyydestä ja välittämisestä, mutta käytännössä se ei kuitenkaan kerro yhtään mistään. Olen tainnut jo tarpeeksi tehdä pilkkaa Star Wars: The Last Jedin juonen aukoista ja kökköisestä käsikirjoituksesta, mutta se elokuva sentään on käsikirjoitettu, siinä sentään on jokin juoni eikä filleriäkään sentään ollut kokonaisen elokuvan edestä. Pikkuponit ei muuta olekaan kuin merkityksetöntä täytemateriaalia ja täysin käsikirjoituksetonta psykedeelistä kaaosta ilman järjenhiventäkään. Kaikki tämän ystävyys- ja rakkaushorinakin toi lähinnä oksennuksen kurkkuun.

Ja tämä sentään julkaistiin ihan teattereissa asti. Pikkuponit ei siis ole suoraan videolla julkaistu halpa kökkö vaan ihan täysiverinen teattereihin asti päätynyt piirretty koko illan elokuva.

En muista vähään aikaani tylsistyneeni yhtä pahasti minkään elokuvan parissa. Compadres oli lähes surrealistisella unenlogiikalla edennyt epämääräinen ja kaoottinen painajainen, mutta siinä sentään oli jotain yritystä oikean elokuvan suuntaan. Ben-Hur oli ylipitkä sekasotku, mutta sillä sentään oli tuotantoarvot kunnossa ja ainakin muutama muistettava hahmo. Transformers: Viimeinen ritari oli pelkästään ylipitkä vajaa kolmituntinen sillisalaatti, mutta Pikkuponit enemmän kuin puolta lyhyempänä tuntuu vähintään yhtä pahalta katsoa. Mikään tässä elokuvassa ei toimi, ei niin yhtään mikään.

Mutta jätin tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Ei riitä, että elokuva on jo valmiiksi täydellisen hulluuden vallassa, mutta sen englanninkielinen ääninäyttely saa jo Agapion legendaarisen huonot suomidubbauksetkin kuulostamaan tosi hyvältä. Kotoisan Agapion tekijät eivät selvästikään osanneet ollenkaan hommiaan, mutta niistä jutuista sai ainakin selkoa. Itse en todellisuudessa saanut puolistakaan pikkuponien epäselvästä englanninkielisestä dialogista täysin selvää, en edes kaikkien hahmojen nimiä!

Mutta eipä siinä vielä mitään, tässä myös lauletaan – paljon! Ja kaikki veisut ovat kauttaaltaan hirvittävintä kamaa mitä olen kuuna päivänä piirretyssä elokuvassa kuullut. Uudessa My Little Pony: Elokuvassa oli niinikään huonoja lauluja, mutta tämä saa senkin kuulostamaan joltain jumalaisen enkelkuoron esittämältä sielunmessulta. Jokainen tämän elokuvan lauluista tuntuu kestävän ikuisuuden, niitä on aivan liikaa ja melkein kaikki niistä esitetään vielä sillä samaisella karmaisevan ärsyttävällä jokellus- ja kimitysäänellä kuin kaikki dialogikin!

Tässä vielä loppuun älytön fakta: Tämä leffahan on samoilta tekijöiltä kuin The Transformers: The Movie ja G.I. Joe: The Movie. Tiettävästi tähän suunniteltiin cameoita Optimus Primelta ja G.I. Joen ääripatrioottisilta sotilasukoilta, mutta homma ilmeisesti peruttiin viime hetkellä, jostain syystä...

Optimus Prime My Little Ponyssa. Miettikääpä sitä!

"Luckily I'm not in this movie!"

Tavallaan Pikkuponit elokuva on jälleen täydellinen esimerkki siitä, miten aika kykenee velmusti kultaamaan muistot pahemman kerran. Minun nuoruudessani My Little Pony oli vielä joka kersan suosikkiohjelma ja niitä leluja löytyi melkein joka huushollista. Itse asiassa olin aidosti rehellisyyden nimissä valmis antamaan tällekin jopa ihan hyvät pisteet pelkän ulkomuistin perusteella, mutta erehdyinkin katsomaan tämän ensin. Kelpo nostalgiaviihteen sijaan sainkin ainoastaan tahatonta hupia bongailemalla tästä etäisesti monimieliseltä näyttäviä pöhköjä yksityiskohtia ja animaatiovirheitä.

Tänä päivänä alkuperäinen Pikkuponit elokuva näyttäytyykin useimmille varmaan lähinnä jonkinlaisena kivessyövän ja aivokasvaimen ikivanhana ja harmaan pölyttyneenä elokuvallisena vastineena, jota ei nykypäivänä katsoisi pieninkään vauva kuolematta tylsyyteen ensimmäisen kymmenen minuutin kuluessa. Aika on yksinkertaisesti ajanut täysin ohi vanhoista Pikkuponeista, ei siitä vaan kuulkaas mihinkään pääse.

Samalla tämä on mainio muistutus siitä, miten hyvä uusi sarja ja sen pohjalta tehty elokuva oikeasti ovat. Toinen on nykyään tunnettu runsaslukuisesta, lähes kaikenikäisistä miehistä ja naisista koostuvasta kiihkeästä harrastajajoukostaan siinä missä tämä kulahtaneempi joutaisi jo vanhuuttaan kituvana kaakkina suoraan liimatehtaalle.


Arvio: 0.5/5


MY LITTLE PONY: THE MOVIE, 1986 USA
Tuotanto: Joe Gracal, Tom Griffin, Michel Joens
Ohjaus: Mike Joens
Käsikirjoitus: George Arthur Bloom
Näyttelijät: Alice Playten, Charlie Adler, Cloris Leachman, Danny DeVito, Jon 'Bowzer' Bauman, Madeline Kahn, Rhea Perlman, Tammy Amerson, Tony Randall

My Little Pony: Elokuva (2017)

Pikkuponit ovat järjestämässä suuria ystävyysjuhlia, kun pimeyden voimien nimeen vannovat pahikset laskeutuvat ja pilaavat juhlat. Yksi pahiksista on entinen yksisarvinen psycho bitch, jonka taikasarvi syystä tai toisesta katkesi ja tällä ei siksi ole ystäviä. Pikkuponiystävykset lähtevät ystävyysvoimin varustetun prinsessaponin johdolla seikkailuun pelastaakseen kotinsa ja ystävänsä. Lopussa ystävyys voittaa.

Tällaista elokuvaa on varmaan keskiverto kaduntallaajan täysin mahdotonta katsoa avoimin silmin ja objektiivisesti. Kyseessä on todella pienille lapsille ja äidin luona asuville pervoille nörteille suunnattu hömppäleffa värikkäiden satuponien ystävyydestä. Ilmeisesti My Little Ponya ei niiden pervojen lisäksi ole nähnytkään kukaan muu kuin minä – mikä on tavallaan valtava sääli, sillä tämä on oikeasti harvinaisen onnistunut ja kaikin puolin viihdyttävä lasten ponileffa.

Ehkä tätä on helpompi selittää auki vertailemalla vaikka äskettäin katsomaani Star Wars: The Last Jediin, joka käytännössä kompuroi kaikilla mahdollisilla tavoilla visuaalista puolta lukuun ottamatta. Last Jedillä oli esimerkiksi mittaa melkein kolme tuntia ja suurin osa siitäkin oli pelkkää filleriä ja ilmaa, jonka aikana hahmot eivät tehneet tai sanoneet mitään kiinnostavaa eikä sankareiden seikkailu oikeastaan edennyt koko elokuvan aikana yhtään mihinkään.

My Little Pony: Elokuvalla on mittaa vain puolet Last Jedistä, mutta tässä ei ole ainuttakaan turhalta tuntuvaa kohtausta tai ylimääräistä hahmoa vaan lopussa kaikki juonenpätkät sidotaan yhteen nätisti ja pienimmätkin käänteet merkitsevät lopulta jotain. My Little Ponyn tarina on lisäksi koko ajan liikkeessä ja sen epätäydelliset sankarit joutuvat pinteestä toiseen, kohtaavat vastoinkäymisiä sekä oppivat matkan varrella jotain itsestään ja ystävyyden merkityksestä – toisin kuin yksikään hahmo koko Last Jedissä.

Tässä on jopa kokonainen katras erittäin muistettavia klassisia satuhahmoja, jotka esitellään jo alussa niin hyvin ettei itselleni jäänyt minkäälaista tarvetta ylimääräisille selittelyille – jälleen toisin kuin Last Jedissä. Pelkästään My Little Ponyn hahmojen alkuperäisdubbausten erilaiset puhetyylit ja äänenpainot hehkuvat enemmän persoonallisuuta kuin mitä laimealla Reyllä on ollut koko uuden saagan aikana.

Jopa My Littlen Ponyn komedia toimii paremmin kuin kertaakaan Last Jedissä. Tarinan varsinainen pahis esimerkiksi on suoraan jostain piirrettyjen pahisten käsikirjasta, mutta hahmon zurgmaista koomista säätöä on harvinaisen viihdyttävää seurata ja lopussakin nähdään kunnollinen eeppinen ja jännittävä kliimaksikin Kaikenkarvainen Charlie 2 -tyyliin. Tarkkasilmäinen ja -korvainen löytää tästä vielä yllättävänkin ovelaa pieru- ja elinhuumoria, jota ei ikipäivänä osaisi odottaa My Little Ponyn kaltaiselta viattomalta hupailuleffalta.

Mitenkään täydellinen My Little Pony ei todellakaan ole: sen musikaalinumerot ovat hirveitä ja aivan liian pitkiä, kliseitä tihkuva juoni toistaa jonkin verran itseään ja yksi hahmoista käy nopeasti ärsyttäväksi, mutta tässä tehdään niin paljon asioita oikein etten oikeasti jaksanut loppujen lopuksi välittää ollenkaan tämän virheistä. My Little Pony on hienosti animoitu, värikäs ja viaton lapsille suunnattu pöhkö ponielokuva, ajatonta sadun taikaa hehkuva ja taidolla kerrottu tarina ystävyydestä.

My Little Ponystä tulee pelkästään hyvälle tuulelle. Mitä muuta te oikein haluatte tällaiselta leffalta?


Arvio: 4/5


MY LITTLE PONY: THE MOVIE, 2017 USA, Kanada
Tuotanto: Brian Goldner, Stephen Davis, Marcia Gwendolyn Jones, Haven Alexander
Ohjaus: Jayson Thiessen
Käsikirjoitus: Bonnie Zacherle, Joe Ballarini, Lauren Faust, Meghan McCarthy, Michael Vogel, Rita Hsiao
Näyttelijät: Brian Dobson, Emily Blunt, Kristin Chenoweth, Liev Schreiber, Michael Dobson, Michelle Creber, Taye Diggs

The Killing of a Sacred Deer (2017)

Yorgos Lanthimos, tuo erivelmu kreikkalainen outoilija on siunannut meitä jälleen yhdellä happoisten aivoitustensa tuotoksella. Miehen edellinen ei varsinaisesti ollut mikään mestariteos, mutta maistui ainakin itselleni viimeistä puolta tuntia lukuun ottamatta varsin makoisasti. The Killing of Sacred Deer jatkaa periaatteessa tyylillisesti siitä mihin The Lobsterjäi, mutta tällä kertaa menon pitäisi astetta vakavampaa ja värisyttävämpääkin. Tällä kertaa mukaan on saatu jopa sievästi ikääntynyt Nicole Kidman ainakin Yorgoksen leffojen mittapuulla yllättävänkin tavallista perheenäitiä esittämään. No nyt pelottaa.

Kovasti eurooppalaistuneen Colin Farrellin esittämä syränkirurgi ja perheenisä kaveeraa Martin-nimisen teinipojan kanssa, jonka isä kuoli aiemmin kyseisen gaiffarin sydänleikkauksessa. Myöhemmin selviää, että Colin Farrell oli isukkia leikellessään maistissa ja samainen teinipoika ilmoittaa kirurgin perheen päälle asettamastaan neljässä vaiheessa etenevästä salakavalasta kirouksesta, josta ukko pääsee eroon ainoastaan tappamalla yhden lapsistaan.

Tuskinpa kenellekään Yorgos Lanthimoksen leffoja katselleelle tulee yllätyksenä, että tämäkin on hyvin vinksahtanut elokuva. Kaikki dialogi esimerkiksi kuulostaa kuin suoraan jonkun autistin kirjoittamalta ja kaikki absurditkin repliikit lausutaan syystä tai toisesta aina mahdollisimman nopeasti ja naama pokkana. Jokainen otos on leikattu vähän hektiseen tapaan keskivertoa nopeammin ja koko sirkuksen taustalla vinkuu lähes koko ajan hermoja raastava kauhu-ulina.

En ole toistaiseksi nähnyt Yorgokselta tämän lisäksi kuin yhden leffan , mutta olen huomannut tykkääväni älyttömän paljon veikkosen persoonallisesta tyylistä ja tykkään tästäkin. Jotain kaverin tavassa kertoa tarinansa jaksaa huvittaa mielettömästi allekirjoittanutta vaikka tämänkin pitäisi kuulemma olla miehen leffoista se kaikkein haudanvakavin.

Koska genreksi tälle on määritelty kauhu ja trilleri, seuraa luonnollisesti kysymys elokuvan pelottavuudesta. Omasta mielestäni tässä on tehty sen verran monta asiaa oikein tyylikkäästä kuvauksesta, kunnon kauhumusiikista ja yleisestä tunnelmoinnista lähtien etten ihmettelisi vaikka tästä joku kylmät väreet saisikin. Toisaalta The Killing of Sacred Deer tasapainoilee siinä määrin (tahattoman?) mustan komedian ja vakavahkon kauhuelokuvan välimaastossa, että katsojan omasta mielentilasta yksinään riippuu pitääkö tätä jotenkin erityisen pelottavana vai pelkästään hassuna leffana. Itse taivun jälkimmäisen kannalle.

Kaikin puolin pätevää outoiluviihdettä tämä on silti.


Arvio: 4/5


THE KILLING OF A SACRED DEER, 2017 Iso-Britannia, Irlanti
Tuotanto: Ed Guiney, Yorgos Lanthimos
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Yorgos Lanthimos, Efthymis Filippou
Näyttelijät: Alicia Silverstone, Barry Keoghan, Bill Camp, Colin Farrell, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic

Room (2015)

Tämä tässä on Rekku. Rekku on siis tosi söpö ja suurisilmäinen koiranpentu, joka haluaa olla Sinunkin paras kaverisi. Rekku osaa kieriä ja noutaa leluja, tervehtiä ojentamalla tassua ja jahdata söpösti häntäänsä. Jos Sinä et tykkää tästä arvostelusta ja hukuta tätä peukkuihin, Rekku viedään piikille!

Roomin tarina kertoo äidistä ja tämän pienestä pojasta, jotka asustavat parinkymmenen neliön kokoisessa lukitussa huoneessa parrakkaan raiskarin vankina. Äiskä on yrittänyt parhaansa mukaan salata karua totuutta lapseltaan, joka uskoo yhä pienen hikisen huoneen olevan koko maailma. On tässä varmaan jotain feminististä sanomaakin raiskauskulttuurista ja naisten sorrosta. Koko tarina on kerrottu pitkälti tosi söpönöpön ja viattoman lapsukaisen näkökulmasta.

Alun äärimmäisen kiinnostava ja jännittävä lähtöasetelma taitaakin olla parasta koko elokuvassa. Harmittavasti se heitetään käytännössä täysin menemään puolivälin jälkeen, mistä eteenpäin tarina tuntuu huopaavan ja soutavan vähän sinne tänne ilman selvää suuntaa seuraavan tunnin. Välillä mami saa kohtauksen ja käy vähän sairaalassa, välillä söötti lapsi leikkaa hiuksena ja välillä vähän kiukutellaan. Ilmeisesti jälkimmäisellä puolikkaalla yritettiin rinnastaa vankilan ulkopuolista maailmaa elämään vankeudessa, mutta sen seuraaminen tuntui niin pitkäpiimäiseltä ja tylsältä, etten loppujen lopuksi enää edes välittänyt sen sanomasta.

Rekku sanoo ”hau”. Se kierii niin söpösti maassa ja haluaa olla minunkin paras kaverini. Se toi lelunkin jalkojeni juureen. Voi kun on söpöä!

Tässä vaiheessa kypsyin jo siinä määrin, että aloin epätoivoisesti hapuilemaan elokuvan koteloa lukeakseni sen kansitekstejä silkkaan tylsyyteeni. Valikoin tämän aikoinaan paremmin tietämättä pelkästään kannessa komeilevien palkintohehkutusten vuoksi, mutta nyt huomasinkin, että tälle on tullut todella huomattavia palkintoja lähinnä pääosassa loistaville Brie Larsonille ja Jacob Tremblaylle. Se selittääkin todella paljon.

Tämän saamia ylistyssanoja lukiessa tuli pakosti miettineeksi, olemmekohan katsoneet edes samaa elokuvaa. Tällehän on tungettu suunnilleen jokaisessa arvostelussa jos jonkinlaista suitsutusta ja hukutettu ties mihin pysteihin. Ei ymmärrä, joku salaliitto tässä on oltava takana. Ehkä söpön ja kauniin lapsen viattomuuden särkyminen on imelyydessään onnistunut harhauttamaan kansaa ja kriitikoita tämän todellisilta heikkouksilta ja olen itse kyynisenä äijänä sille vain immuuni.

Rekku katsoo minua suurilla silmillään. Se haluaa halin. Se haluaa suukon. Se haluaa olla paras ystäväni. Se on NIIN söpö, että voisin paijata ja pusia sitä vaikka maailman loppuun asti. Nyt se kierii taas maassa ja heiluttaa häntäänsä. Niin söpöä!

Ei voi ymmärtää. Olo on tällä hetkellä kuin huijatuksi tulleella. Mitä tahansa suuruutta ja neroutta tässä piileekään takana, en itse sitä kyllä kykene ollenkaan näkemään. Odotin aikamme suurta mestariteosta, mutta sainkin lähinnä söpöllä lapsella manipuloimaan pyrkivän keskinkertaisen draaman, yliarvostetun elokuvan. Ehkä tämä on sitten itselle vähän samaa, mitä joku Silence ja Moonlight on joillekin toisille. Toiset tykkää muhkummasta.

Rekku!!1 EeeiiiihhhhH!!1!

Arvio: 2.5/5


ROOM, 2016 Irlanti
Tuotanto: Ed Guiney, David Gross
Ohjaus: Lenny Abrahamson
Käsikirjoitus: Emma Donoghue
Näyttelijät: Brie Larson, Jacob Tremblay, Joan Allen, Megan Park, Sean Bridgers, William H. Macy