sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Yö (1961)



Henkilökohtaisesti en ole koskaan aiemmin nähnyt Michelangelo Antonionin elokuvia, vaikka lukenut niistä kyllä olen jonkin verran. Tiedetään, aika noloa tässä vaiheessa elokuvaharrastusta. Tiedän lähinnä miehen olleen älykkö, monen kollegansa tavon aatemaailmaltaan kommunisti. Ennen elokuvauraansa hän toimi myös elokuvakriitikkona. Tätä vuonna 1961 ilmestynyttä elokuvatrilogian keskimmäistä osaa on monessa lähteessä kutsuttu yhdeksi ohjaajan parhaista töistä, se on mm. voittanut kultaisen karhun ja se kuului Stanley Kubrickin sekä nykyohjaajista Lars von Trierin suosikkeihin. Monty Pythonin Brianin elämän lopputeksteissä kehotetaan katsomaan tämä elokuva. Pakkohan tämä oli nähdä.
Elokuva kuvaa vuorokauden verran erään pariskunnan elämää. Kirjailija sekä aviomies Giovanni Pontano (Marcello Mastroianni) käy vaimonsa Lidian (Jeanne Moreau) kanssa sairaalassa katsomassa sairasta kustantajaansa Tommassoa (Bernhard Wicki), minkä jälkeen mies suuntaa kirjansa julkistamistilaisuuteen emännän mennessä kaupungille kävelylle. Myöhemmin pariskunta suuntaa yökerhoon sekä illalla juhlimaan. Kumpikin osapuoli flirttailee elokuvan aikana vieraiden ihmisten kanssa ja näyttääkin siltä, että heidän välinsä viilenevät loppua kohden. Elokuva ei oikeastaan ole kovinkaan tarinakeskeinen, eikä siinä hirveästi ole dialogia.

Michelangelo Antonionin  on yksi niistä elokuvista, jotka on suunniteltu kuva kuvalta yksityiskohta kerrallaan. Koko teoksessa ei taida olla ainuttakaan ei-kiinnostavaa tai erilaisista kuvallisista tehokeinoista riisuttua otosta. Erityisen huomattavaan asemaan leffassa ovat päässeet huikeat kaupunkinäkymät, jotka ovat aina läsnä teoksen ensimmäisessä kolmanneksessa. Ensimmäisen puolikkaan aikana ei oikeastaan kuulla juurikaan musiikkia tai dialogia, vaan kaiken taustaäänen muodostavat kaupungin erilaiset äänet. Joissain lähteissä kaupungin melua on kuvattu myös eräänlaiseksi urbaaniksi ja abstraktiksi sisäiseksi monologiksi, jotka paitsi luovat tunnelmaa myös osaltaan kuvaavat tarinan henkilöiden kulloisiakin mielenliikkeitä sekä tunteita.
Elokuvan jälkimmäisessä puolikkaassa pinnalle nousee erikoinen seksuaalinen levottomuus sekä mustasukkaisuus, jotka säilyvät pinnalla lähes koko ajan loppuun asti. Tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, mutta se todellakin selvästi läsnä lähes koko loppuelokuvan. Aivan lopussa mustasukkaisuuden tunne häviää, samoin rakkaus. Tietynlainen kaksijakoisuus on tälläkin kertaa mukana Luchino Viscontin teosten tavoin. Koko elokuva on käytännössä rakennettu tämän tietyn kielen ulkopuolelle menevän herkän seksuaalisen jännitteen varaan, eikä sitä ole ollenkaan helppoa selittää auki. Se selviää lukijalle vain katsomalla ja kokemalla leffa itse.

Michaelangelo Antonionin  ei missään nimessä ole riehakas tai vauhdikas elokuva, se ei ole helppoa viihdettä eikä se naurata tai itketä. Kuitenkin sanoisin sen olevan vähintäänkin uniikki ja mielenkiintoinen elämys, ei vain visuaalisesti vaan myös taidokkaasti toteutetulta tunnelmaltaan. En muista montaakaan kertaa kokeneeni mitään täysin samanlaista. Oma suosikkini maailmassa se ei ole, mutta voin hyvin ymmärtää miksi alan kovat ammattilaiset lukevat sen maailman parhaimpien teosten joukkoon.

LA NOTTE, 1961 Italia, Ranska
Tuotanto: Emmanuele Cassuto
Ohjaus: Michelangelo Antonioni
Käsikirjoitus: Michelangelo Antonioni, Ennio Flaiano, Tonino Guerra
Näyttelijät: Bernhard Wicki, Jeanne Moreau,Marcello Mastroianni, Monica Vitti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.