Aeon Flux (1991-1995)

"I want my MTV"

Ysärillä animaatio oli mitä ruhtinaallisinta taidetta, mutta senhän me jo tiedämmekin. Nykypäivän nuorisolle tosin saattaa tulla yllätyksenä miten valtava ilmiö musiikkivideoihin erikoistunut MTV aikoinaan oli – saati sitten, että kyseiseltä kanavalta saattoi vielä vanhaan aikaan nähdä muutakin kuin viimeisimpien räppäreiden ja pop-diivojen kiimaisinta tarjontaa. Huippuvuosinaan MTV pyrki jatkuvasti ennakkoluulottomasti kehittämään tarjontaansa pysyäkseen kiinni ajan hermossa, ei vain musiikin vaan myös pitkien ja lyhyiden elokuvien sekä erityisesti animaation parissa, jonka saralla kanavan johto tarjosi nuorille kyvyille mahdollisuuden saada omakustanteisia luomuksiaan eetteriin niille omistetussa Liquid Television -ohjelmassaan sekä suosituimmille tekijöille erisopimuksella omalla ohjelmapaikallaan.

Kaikista vanhan MTV:n näyttämistä animaatioista ehkäpä suurin ja suosituin Mike Judgen Beavis & Butt-Headin ohella oli Peter Chungin luoma Aeon Flux, josta muutaman kulttisuosiota nauttineen lyhärin myötä kasvoi kokonainen televisiosarjansa sekä lopulta valtavirran läpimurron kynnykselle yltänyt kultti-ilmiönsä ennen tuhoutumistaan lähes täydellisesti Hollywoodin sikariportaan luovuudelle allergisissa kynsissä uuden vuosituhannen alussa. Nykyisin Aeon Fluxista tuskin moni kadunmies noin vain tietääkään sitä yhtä surkeaa filmatisointia pidemmälle, mutta ilmestyessään sarja itsessään edusti miljoonalla eri tavalla uusinta uutta ja omaperäisintä luomisvoimaa genressään sitten 70-luvun ja Ralph Bakshin kultaisten vuosien.

Peter Chung itse aloitti uransa Klasky-Csupon leivissä varhaisten Simpsoneiden ja Ipanoiden parissa, mutta kaikenlaisiin lastenpiirrettyihin ja kaupallisen television rajoitteisiin lopen kyllästynyt Chung lähti ovien avauduttua nopeasti omille teilleen etsimään julkaisukanavaa kunnianhimoiselle luomukselleen, jolla vähintään yhtä intohimoisesti aasialaiseen kuin länsimaiseenkin elokuvataiteeseen antautunut nuori taiteilija toivoi vihdoin saavansa tutkiskella genren rajattomia mahdollisuuksia ilman sensuuriviranomaisten holhousta tai tarvetta mielistellä lapsiyleisöä. Lopputuloksena syntynyt susiruma, kankeasti näytelty ja halpojen syntikoiden voimalla säestetty Aeon Flux onkin omalla tavallaan puhtainta mahdollista kasarikrapulaa ja grungen kultakauden henkistä kuvastoa sitten The Ren & Stimpy Show'n.

Aeon Fluxin jaksot keskittyvät nimihenkilön sekä tämän vastavoimana nähtävän Trevor Goodchildin edesottamuksiin: Trevor itse hallitsee kaikkivoivan diktaattorin ottein suuren ruton runtelemaa ihmiskuntaa anarkistisen vastarintataistelija Aeon Fluxin turmellessa tämän suureelliset suunnitelmat kerta toisensa jälkeen. Peter Chung on itse kommentoinut vihaavansa tyhmiä mustavalkoisia henkilöhahmoja, joten yksikertaisen perusidean alta paljastuukin nopeasti äärimmäisen monimutkainen ja arvaamaton hahmodynamiikka, joka parhaimmillaan kääntyilee arvaamattomasti jakson toisensa perästä ääripäästä toiseen. Trevor esimerkiksi saattaa olla julma diktaattori, mutta tällä on toisinaan myös pyyteettömiä ja periaatteessa hyviä aikomuksia Aeon Fluxin itsensä toimiessa toisinaan katkeruuden ja kateuden motivoimana. Yhteiskunnan kahta eri äärilaitaa edustavat hahmot ovat vihamiesten ohella myös rakastavaiset.

Joka ei ole koskaan kuullut tai lukenut tästä sarjasta, saattaa oikeasti hämmästyä, miten kiehtovan lennokas ja riemukkaan pseudofilosofinen sen maailma ja tarinat oikeasti ovatkaan aivan perusasioista lähtien: Aeon Fluxin visuaalinen ilme esimerkiksi on saanut Chungin mukaan inspiraationsa ranskalaisen uuden aallon elokuvista, vanhan polven animesta, belgialais-ranskalaisista sarjakuvista sekä Gustav Klimtin ja Egos Schielen kaltaisista ekspressionismin klassikoista. Vähäisen dialogin sijaan suuri osa Aeon Fluxin kuvaamaan surrealistisen arvaamattoman maailman mystisestä mekaniikasta, hahmoista ja tarinoista itsestään onkin pyritty kertomaan erilaisin visuaalisin avuin, jollaisia ei näytellyissä elokuvissa voitaisi mielekkäästi toteuttaa. Tästä nimenomaisesta syystä Chungin sarjaa onkin toisinaan luonnehdittu avantgardeksi tai suorastaan tekotaiteelliseksi sillisalaatiksi uskonnollisia höpöjuttuja, animetoimintaa ja muuta häröä ja epämääräistä tajunnanvirtaa.

Aeon Flux suunniteltiin alusta asti rikkomaan kaikkia mahdollisia genrensä kirjoittamattomia rajoja ja väsähtäneimpiä kliseitä. Tabuista sitkein ja vaarallisin, seksi, onkin Aeon Fluxissa mitä näyttävimmässä osassa, vaikkei suoranaiseen vaakamamboiluun missään kohtaa mennäkään. Silkan suoran ja mielikuvituksettomaan jyystämisen sijaan Chung tiimeineen onkin pyrkinyt tarkoituksella painottamaan erilaisten kummallisten ja surrealistisen groteskien fetissien näkyvää osuutta hahmojen käyttäytymisessä: eräässä jaksossa esimerkiksi verrataan graafista selkäleikkausta seksuaaliseen aktiin, toisessa taas ulkoavaruuden muukalainen vaihtaa silmämunaa toisen kanssa vertauskuvana intiimistä kanssakäymisestä. Monessa episodissa kuitenkin pitäydytään erilaisiin ruumiinosiin ja -nesteisiin liittyviin pelkoihin sekä intohimoihin, kuten korva-, kieli- ja jalkafetisseihin. Aeon Fluxin aineellisesti ja moraalisesti degeneroituneessa maailmassa bondage-pukeutuminen tuntuu muutenkin olevan enemmän kuin pelkkää muotia.

Kuten jo todettua, Aeon Flux on juonellisesti mitä hämärimpiä ja moniulotteisimpia sarjoja miesmuistiin, ulkoisesti ruma kuin mikä ja äänimaailmaltaan lähes amatöörimäisen kankea ja valju, mutta samalla se on kuitenkin kaikessa edellisessä niin persoonallisen johdonmukainen, että kaikki aiempi negatiivinen napina kääntyykin nopeasti Chungin luomuksen ehdottomaksi eduksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Aeon Fluxin aikaan tietty rupuisuus animaatiossa oli täysin itsestään selvä muotijuttu, ja yksi jos toinenkin pyrki katu-uskottavuuden nimissä tarkoituksella rumentamaan tuotoksiaan erottautuakseen aiempien vuosikymmenten superkaupallisesta tarjonnasta. Jos ei muuta, niin naurettavuuksiin asti pseudofilosofisen Aeon Fluxin ysärivuosien menestys toimi ainakin selkeänä kipinänä Matrix-trilogian luomiselle ja siten välillisesti myös monelle muulle pop-kulttuurin myöhemmälle muotioikulle. Sääli vain, että vuoden 2005 pökälefilmatisointi veti alkuperäisen Aeon Fluxin itsensä mukanaan limboon, josta franchise tuskin koskaan kykenee enää nousemaan.


Arvio: 5/5


AEON FLUX, 1991-1995 USA, Japani
Ohjaus: Howard E. Baker, J. Garett Sheldrew, Peter Chung, Robert Valley
Käsikirjoitus: Eric Singer, Japhet Asher, J. Garett Sheldrew, John Brancato, Mark Mars, Michael Ferris, Peter Chung, Peter Gaffney, Shari Goodhartz, Steve DeJarnatt, Todd French
Näyttelijät: Denise Poirier, John Rafter Lee, Julia Fletcher

Viidakkovekara Juuso (1993)

En hyvällä tahdollakaan usko läntiseltä pallonpuoliskolta löytyvän kovinkaan montaa tanskalaisen animaation eli ”juuttimaation” jännittävään maailmaan syvällisemmin perehtynyttä silmäparia, mutta jonkinlaisen elävän kansanperinteen asemaa nauttima taloudellisten suhdanteiden sekä paikallisten verokiemuroiden riivaama taidemuoto on kansainväliselläkin mittapuulla nauttinut vuosien varrella omia merkittäviä nousu- ja laskukausiaan kauan ennen nykyisten markkinoiden merkittävää avautumista tai internetin yleistymistäkään. Mistä tai miten tähän tilanteeseen on ylipäänsä päädytty tai minkälaisia helmiä juutinmaan taiteilijoiden valtavirran silmistä kadonnut katalogi kantaa sisässään, ansaitsee aivan omanlaisen erityiskatsauksensa.

Veteraanitaiteilija Flemming Quist Møllerin sepittämään lastenloruun perustuva Viidakkovekara Juuso ei ole likimainkaan ensimmäisiä lajissaan, mutta se lienee taatusti tunnetuin ja menestynein kaikista kotimaansa animaatioteollisuuden luomuksista yhdessä Ronal the Barbarianin kanssa. Elokuvan nimihahmo on yksinkertaisesti Juusona tunnettu viidakossa asustava maailman harvinaisin eläin, joka muutaman mutkan kautta päätyy oikeasta sademetsästä keskelle modernia asfalttiviidakkoa, jossa villipetojen sijaan tätä vastassa ovat omahyväiset ja hölmöt ihmiset monine kummallisuuksineen. Etsiessään tietä banaanilaivaan ja kotiviidakkoonsa Juuso tulee ystävystyneeksi Riitta-nimisen ketun kanssa, mutta kaksikon yhteinen taival ei tietenkään lopulta voi kestää ikuisesti.

Viidakkovekara Juuso on suhteellisen halvalla ja pienellä kokoonpanolla tuotettu animaatioelokuva, joten kaikenlaiset vertailut Disneyn prameisiin klassikoihin tuntuvat omaan makuuni lähinnä kohtuuttomilta ja tyhmiltä. Aihetta vertailuunkin kuitenkin löytyy, sillä Viidakkovekaran nätti animaatio ja aitoa käsityön henkeä huokuvat vesivärein tehdyt taustamaalaukset pystyvät mielestäni kilpailemaan jopa 70- ja 80-lukujen Disney-leffojen kanssa lähes tasaväkisesti, mutta vain melkein. Silkassa animaatioteknisessä mielessä Flemming Quist Møllerin animaatio onkin enimmäkseen mitä mielekkäintä katsoa, mutta ilmestyessään se oli jopa innovatiivinen tekijöiden hyödyntäessä uusimpia digitaalisia työvälineitä ja jopa erilaisia CGI-grafiikoita ja -efektejä, joista jälkimmäiset ovat niin hyvällä maulla toteutettuja, että niitä tuskin huomaisikaan ellei niistä erikseen tietäisi.

Tanskalaisen animaation lippulaiva näki päivänvalon vuonna 1993, mutta Suomessa se saatiin levitykseen vasta paria vuotta myöhemmin genren jättimäisen suosion hyökyaallon osuttua myös kotomaamme otolliselle maaperälle. Pienen viiveen seurauksena huippuunsa viritetty suomalainen dubbauskoneisto pääsikin tuoreeltaan näyttämään kyntensä myös Juuson kohdalla: vaikka jälki ei ehkä olekaan aivan terävintä kärkeä, voi alalla kuolemattomuuden ansainneen Heikki Määttäsen virheetöntä suoritusta viidakkovekarana pitää yhtenä mestarin uran todellisista huippuhetkistä; niin luonteikkaasti ja vaivattomasti Määttänen rooliinsa istuu, ettei Juusoa pystyisi kuvittelemaankaan kenenkään muun näyttelemänä. Sittemmin kirjailijana paremmin tunnetun Eppu Nuotionkaan ei Riittana tarvitse yhtään häpeillä omaa suoritustaan Heikki Määttäsen kaltaisen legendan rinnalla. Luonnollisesti kumpainenkin palasi myöhemmin rooleihinsa Viidakkovekaran jatko-osassa enemmän tai vähemmän vastaavalla menestyksellä.

Viidakkovekara Juuson edellisestä katsomiskerrasta oli allekirjoittaneen kohdalla vierähtänyt aikaa sellaisen neljännesvuosisadan verran, minkä vuoksi olinkin yllättynyt, miten paljon siitä oikeasti lopulta muistinkaan aina yksittäisiä lausahduksia myöten. Erityisen hämmentävää vahva muistijälki on sikälikin, ettei Viidakkovekaran juonessa ole yksinkertaista seikkailua syvällisempää sisältöä, vaan suurimmat ansiot elokuvan kohdalla painottuvat lähinnä ulkoisiin muotoseikkoihin sekä aika ajoin harrastettuun kiireettömään tunnelmointiin, jota nykyäänkään harvemmin animaatioissa näkee tai kuulee. Kohtaus, jossa Juuso ja Riitta jättävät hyvästit on edelleen omasta mielestäni erityisen kaunis ja haikea, niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin. Viidakkovekaran ilmestymisaikaan mistään jatko-osistahan ei varsinaisesti ollut tietoakaan, joten hyvästit olisivat yhtä hyvin voineet olla lopulliset. 


Arvio: 3.5/5


JUNGLEDYRET HUGO, 1993 Tanska
Ohjaus: Flemming Quist Møller, Stefan Fjeldmark
Käsikirjoitus: Flemming Quist Møller
Näyttelijät: Bronson Pinchot, Helle Ryslinge, Holly G. Frankel, Kirsten Rolffes, Marcel Jeannin, Mark Camacho, Rick Jones, Susan Glover, Terrence Scammell

Rango (2011)

Vuosikymmen sitten animaation ihmeellinen maailma oli vielä kovin erilainen paikka genren helmiä armottomasti liukuhihnalta puskevien megalomaanisten suoratoistopalveluiden toiminnan ollessa vasta alkutekijöissään, koko ala tuntui edelleen pyörivän yksinomaan Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin kaltaisten vanhuuttaan pölyttyneiden animaatiostudioiden varassa. Sitten televisiopuolella pätevöityneemmän Nickelodeonin tuella tuotettu Rango sai ensi-iltansa ja nousi kertaheitolla julkaisuvuotensa puhutuimmaksi sekä juhlituimmaksi lajityyppinsä edustajaksi. Muutoksen tuulet olivat tässä vaiheessa vasta saamassa ilmaa alleen, mutta ainakin yhden pienen ohikiitävän hetken verran kaupungissa oli uusi sheriffi, jolle eivät mikkihiiret hyppineet silmille.

Pirates of the Caribbean -leffoista sekä omia aikojaan flopanneesta The Lone Rangerista paremmin tunnetun Gore Verbinskin ohjaama Rango on tarina teatteria harrastavasta lemmikkikameleontista, joka putoaa vahingossa omistajansa kyydistä keskelle kuivuuden ja syöpäläisten riivaamaa vanhaa amerikkalaista läntistä rajaseutua. Aikansa vaellettua Rango tulee päätyneeksi rottien, sopuleiden ja muiden hiekkaerämaan asukkien kansoittamaan kullanarvoisesta vedestä vähäisen elämänsä saavaan turvattomaan pikkukyläseen, jossa tämä omaksuu itselleen uuden roolin lännen nopeimpana pyssysankarina, vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuden armottomana kostajana. Parhaita mahdollisia Jodorowsky-vaikutteita hyödyntäen sankarin taisto pahaa vastaan on lopulta kaikkea muuta kuin yksinkertainen seikkailu vailla päähenkilön kokemaa itsensä löytämistä.

Kyllä, mainitsin Alejandro Jodorowskyn nimen huvipuistolaitteisiin perustuvia Disney-leffoja ohjanneen kaverin työstämän animaation yhteydessä. Tällä kertaa viittaus kuitenkin on aiheellinen, sillä Verbinski itse on nimennyt El Topon yhdeksi elokuvansa tärkeimmistä innoittajista. Rangon oleellisimpia inspiraationlähteitä ei muutenkaan tarvitse paljoa päässään miettiä, sillä niin avoimesti Verbinski niihin kohtaus toisensa jälkeen viittailee: vanhan ajan Hollywood-klassikot, klassiset länkkärit sekä erityisesti spagettiwesternit, joiden keskeisimpiin henkilöhahmoihin viittelöidään jo itse elokuvan nimessäkin. Pienenä visuaalisena gagina Rango sivuhahmot polttavat tupangia eri muodoissaan läpi elokuvan, mutta lopussa nähtävä cameo tyytyy lähinnä irvistelemään perinteiseen tyyliinsä ilman hampaiden välistä möllöttävää kuubalaistaan.

Olen puhunut viimeisten vuosien varrella paljon pahaa nykyajan CGI-animaatiosta, mutta Rangon kohdalla tekijät hyödynsivät tekniikkaa mielestäni juuri oikealla tavalla keskittymällä turhaan realismiin nojaavien nukkemaisten ihmisten sijaan erilaisiin persoonallisiin ja erottuviin eläinhahmoihin, jollaisia ei voisi muualla nähdäkään menemättä plagiarismin asteelle. Rango onkin aikansa tyypillisestä standardista poiketen melkein täydet kaksi tuntia pitkä teos, joka todennäköisesti ensi alkuun vielä tuntuukin ruokottoman rujolta kaikessa värittömässä "favreauismissaan" sekä liskoista ja jyrsijöistä koostuvan hahmokatraan tarkoituksellisessa groteskiudessa. Tietty kalsea ruskeanharmaa värittömyys kuitenkin sopii kuolleen erämaan keskellä kärvistelevän pikkukylän kuivuudesta kertovaan tarinaan ainakin omaan makuuni niin täydellisesti, ettei koko asiaa juuri alun jälkeen edes tule enää miettineeksi, vaan sen tulee ennen pitkää hyväksyneeksi luonnolliseksi osaksi muun elokuvan visuaalista tyylittelyä.

Maineestaan ja tuotantoarvoistaan huolimatta Rango ei kuitenkaan ole mikään täydellinen elokuva, vaan ne tietyt genre- ja Verbinski-kliseet paistavat toisinaan siitä läpi vähän turhankin kanssa: Rangon puolivälissä esimerkiksi nähdään tekijälleen uskollisesti täysin typerryttävä ja Richard Wagnerin musiikilla tarpeettomasti säestetty överiksi vedetty ylipitkä toimintakohtaus, joka missä tahansa muussa alan teoksessa olisi säästetty kliimaksiin – jossa tällä kertaa lähinnä nähdään vain toinen samanlainen. Spagettiwesterneistä esimerkiksi Kourallinen dollareita onnistuu olemaan vähintään yhtä eeppinen ja jännittävä kuin Rangokin, mutta Leonen mestariteos panostaakin enemmän tarinankerronnalliseen tehoon kuin näyttäviin erikoistehosteisiin. Tarinan itsensä perusongelmista puhuttaessa ei voida myöskään unohtaa turhankin silmille paistavaa seisoskelua Chinatownin ja Huuliharppukostajan kaltaisten klassikoiden harteilla tai perinteistä valehtelijan paljastumista, jollainen kuuluu itsestään selvänä osana lähes jokaiseen Hollywoodissa 2000-luvulla tuotettuun animaatioon.

Edellisten kohdalla suurin osa on kuitenkin anteeksiannettavissa olevaa pientä napinaa, sillä Rangohan onkin tarkoituksella suunniteltu sopivasti uutta ja vanhaa asiaankuuluvan kuivalla huumorilla sekoittavaksi kokonaisuudeksi, jonka ikimuistoiset hahmot ja ajattoman miljöön kuka tahansa eläessään fiktiivisiä kertomuksia ahminut pystyy ottamaan omakseen välittömästi. Kun alkuperäiskielinen näyttelijäkaarti vielä koostuu nipusta alan huippunimiä Johnny Deppistä ja Harry Dean Stantonista lähtien, tarina itsessään tarjoaa hektiselle nykymeiningille poikkeuksellisesti myös hengittäviä hiljaisempia hetkiä ja seikkailun lopetuskin jättää niin täyttyneen ja tyydyttyneen olotilan, en ainakaan itse keksi minkäänlaista tekosyytä antaa sympaattiselle ja tyylikkäälle Rangolle neljää ja puolta tähteä vähempää rakkautta.


Arvio: 4.5/5


RANGO,  2011 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Gore Verbinski
Käsikirjoitus: John Logan
Näyttelijät: Abigail Breslin, Alfred Molina, Bill Nighy, Claudia Black, Harry Dean Stanton, Isla Fisher, Johnny Depp, Ned Beatty, Stephen Root, Timothy Olyphant

Jellystone: 1. tuotantokausi (2021)

                   

William Hanna ja Joseph Barbera lukeutuvat kautta aikain legendaarisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin animaatiomaailman mestareihin, eikä vain yleissivistykseen kuuluvien Tom & Jerry -lyhäreiden kautta, vaan myös myöhemmästä elämäntyöstään televisiopiirrettyjen parissa. Vanhaan aikaanhan näköradion yleistyessä perinteisen teatterielokuvan suosio romahti ja jatkossa piirretyt tehtiin suoraan televisioon nopeasti ja halvalla, usein valmispaloja hyödyntäen ja armottomasti kierrättäen. Varhaisen televisioanimaation jälki oli pahimmillaan ruokottoman rumaa ja nykysilmin yleisesti auttamattomasti vanhentunutta, mutta Hanna-Barberan pioneerivuosinaan luoma animaatioimperiumi onnistui pitämään sitkeästi pintansa aina 2000-luvun alkuun, jolloin vanhuuttaan nariseva studio sulautettiin osaksi Warnerin animaatiokoneistoa useiden omistajanvaihdosten ja vaikeiden ysärivuosien jälkeen.

Vanha kuningas siis kuoli ja kuopattiin kunnialla, mutta perinnöksi tuleville sukupolville legenda jätti jälkeensä viiden vuosikymmenen edestä erilaisia hahmoja ja valmiita toimiviksi testattuja konsepteja, joista monella oli vielä valmis fanipohjansakin vuosien takaa – ainut ongelma vain on, ettei niistä montaakaan voida alkaa näyttää tai hyödyntää sellaisenaan Hanna-Barberan vanhojen sarjojen täydellisen kulahtaneisuuden vuoksi. Jellystonen kohdalla Warnerin animaatiosiiven tuotantoporras päätti ottaa haasteen vastaan ja palkata modernisaatiotyöhön kokonaisen joukkueellisen pätevöityneitä uuden polven animaattoreita sekä antaa näille vapaudet toteuttaa sarjansa kuten parhaaksi näkivät kunhan maku säilyi hyvänä ja jälki tyydyttävänä. Lopputulos ei juuri voisi olla kauempana ThunderCats Roarin vastaavista asetelmista tuotetulle fiaskolle.

Jellystone on perinteikkään nykyaikainen tiiviisiin kymmenminuuttisiin jaksoihin jaettu piirretty Yogi-karhun, Snagglepussyn, Salama-Santerin aka El Kabongin ja Hakki-koiran ja muiden klassisten piirroshahmojen asuttaman Jellystonen kaupungin kiireettömästä elämästä vähän Gumballin mielettömän maailman hektisempää menoa muistuttavalla asenteella höystettynä. Käytännössä edellinen tarkoittaa, ettei nykyaikaistuneen Jellystonen maailma enää pyöri yksittäisten hokemien tai episodista toiseen toistuvien tilanteiden luoman rutiinin ympärillä, vaan kokonaisuutta hallitsee tietynlainen hilpeä kaoottisuus, joka yrittää rutiininomaisesti ja erinomaisella menestyksellä tasapainoilla luovan yllätyksellisyyden ja ymmärrettävien juonirakennelmien välillä.

Toisin sanoen Jellystone hyödyntää riemastuttavan itsensä näköisesti Hanna-Barberan luomusten perusideoita yrittämättä edes etäisesti vedota katsojan nostalgiaan. Sikäli kun tekijät ovat muutoksia alkuperäisaineistoon tehneet, ovat nekin vähät olleet mielestäni hyvin perusteltuja: ikivanhojen piirrettyjen kankeaa hahmodesignia on esimerkiksi tarkoituksella lähdetty muokkaamaan erottuvampaan ja yksilöllisempään suuntaan, yksittäisille hahmoille on menty antamaan huomattavasti alkuperäistä enemmän luonnetta ja muutamien kohdalla sukupuoltakin on menty vaihtamaan miehestä naiseksi. Niin uskomattomalta kuin viimeinen kuulostaakin, on päätöksen takana pätevä syy, nimittäin sarjan itsensä havaittavaan arkitodellisuuteen nojaava formaatti ja huumori, jonka vuoksi naisten roolia Jellystonessa oli lisättävä huomattavasti.

Jellystone jakautuu yhteensä pariinkymmeneen lyhyeen pätkään, joissa tyypillisesti pääosissa nähdään eri hahmoja. Henkilökohtainen suosikkini kaikista on erilaisia käytännön huiputuksia harrastavan Topi-katin ja tämän kissajengin muodostama yhteenliittymä, joiden tähdittämät jaksot ovat aina tavalla tai toisella täynnä surrealistisimpia ja hauskimpia gageja. Eräässä loppupään jaksossa Topi-katti esimerkiksi löytää laatikollisen vanhentuneita kalapuikkoja, jotka tietysti myydään Jellystonen asukkaille ties minä ihmerohtona. Lopulta kalapuikkohuijaus kuitenkin käynnistää kokonaisen lahna-apokalypsin Jellystonen asukkaiden muututtua yksi toisensa jälkeen kahdella jalalla käveleviksi mereneläviksi. Kyseisen jakson punchline on ehkä hauskin koko sarjassa.

Vasta ThunderCats Roarin kärsineenä kaikki mahdollinen Jellystonessa tuntuu vähintään miljoona kertaa osaavammalla otteella toteutetulta, alkaen vaikka sopivan (vaan ei liian) yksinkertaisista hahmoista, taustataiteesta, monipuolisesti hyödynnetyistä kuvakulmista ja kuvasuhteista sekä erinomaisista ääninäyttelijöistä, joiden työstä en keksi juuri minkäänlaista marinan aihetta. Jellystonen kohdalla erityisen huomionarvoista on tekijöiden selvä panostus koomisen tilannetajun suhteen, sillä alusta asti huumori tuntuu minimalistisimmillaankin iskevän parhaimmillaan kutiinsa sekunnin murto-osan tarkkuudella niinkin merkityksettömän tapahtuman kuin lautasen särkymisen kohdalla – jopa harvat aikuisempaan makuun tarkoitetut pikkutuhmat viittaukset ruumiineritteisiin ja ihmisen anatomiaan ovat parhaimmillaan hoidettu niin tyylillä, etten usko kenenkään niistä edes pahastuvan, vaikka ne sattuisikin ymmärtämään.

Rehellisyyden nimissä Jellystone lienee helposti vilpittömimpiä ja riemastuttavimpia rebootteja miesmuistiin, vihdoinkin oikeasti laadukas ja riittävän omaperäinen uusintakierros, joka ei yritä tippaakaan provosoida ketään tai kalastella vanhojen fanien hyväksyntää silkalla vanhan kierrätyksellä. Viimeinen näkyy myös valitettavasti sarjan itsensä saamassa vastaanotossa, joka vanhojen fanien keskuudessa on ollut lähtökohtaisesti korostetun negatiivinen ja pettynyt nuoremman yleisön saadessa siitä huomattavasti enemmän irti. Valitettavasti suoratoistopalveluiden aikaan tällaiset yksittäiset sarjat tuntuvat hukkuvan katselukanavien runsauden vuoksi internetin mustaan aukkoon, josta useimmat eivät sitä arvaa milloinkaan edes etsiä. Ei siis pidä ihmetellä, miksi kukaan ei tunnu puhuvan yhdestä jos toisestakaan vuoden 2021 animaatiomaailman mielenkiintoisemmasta uutuudesta, joihin Jellystone mielestäni niinikään lukeutuu.


Arvio: 4/5


JELLYSTONE!, 2021 USA
Ohjaus: Aaron Austin, Careen Ingle, C. H. Greenblatt, Hannah Ayoubi
Käsikirjoitus: Careen Ingle, C. H. Greenblatt, Hannah Ayoubi, Ian Mutchler, Ian Wasseluk, Kaitlyn Graziano, Melody Iza, Yotam Perel
Näyttelijät: C. H. Greenblatt, Dana Snyder, Fajer Al-Kaisi, Grace Helbig, Jeff Bergman, Jim Conroy, Lesley Nicol, Paul F. Tompkins, Ron Funches, Thomas Lennon

ThunderCats Roar (2020)

Nykypäivän joka suhteessa tasokkaaseen animaatioviihteeseen tottuneelle nuorisolle sellainen vanhan ajan ilmiö kuin ThunderCats tuskin soittaa kovinkaan nopeaan kelloja. Kyseessä oli varsin tyypillinen 80-luvun puolivälin lelufiguurien massatuotannon ja markkinoinnin ympärille japanilaisin apuvoimin rakennettu piirretty televisiosarja, joka onnistui kaikessa kankeudessaankin vangitsemaan monen aikalaistenavan mielikuvituksen siinä määrin, että tietyissä piireissä aiheesta jaksetaan vääntää vieläkin loputtomasti, vaikka kautta aikain hienoimpiin lukeutuvaa alkuvideotaan lukuun ottamatta armottomasti vanhentunutta sarjaa tuskin onkaan televisiossa nähty alkuperäisessä muodossaan sitten kasarivuosien.

Vuonna 2011 ThunderCats päätettiin kuitenkin herättää jälleen eloon alan parhaiden voimien suosiollisella avustuksella, mutta kromatusta ulkoasustaan ja kohdeyleisön suosiollisista reaktioista huolimatta homma kaatui lopulta niihin pahuksen leluihin, joiden markkinointi aikuistuneelle yleisölle osoittautui luultuakin hankalammaksi. 2000-luvulla laadukkaan televisioanimaation tuottaminen on pahimmillaan järisyttävän kallista bisnestä jopa idän halpamaiden kustannustasolla, joten vastaavien silmä- ja korvakarkkia tarjoavien megaproduktioiden tuotantosuunnitelmat voitiin suoralta kädeltä panna takaisin pöytälaatikon pimentoon odottamaan parempia aikoja, joita ei ehkä koskaan tulla näkemään.

Kun ThunderCats Roarin ensimmäinen traileri ilmestyi eetteriin jokunen vuosi sitten, otettiin se vastaan lähinnä hämmennyksellä: pelkän lyhyen mainoksen tarjoama animaatio ja ääninäyttely antoivat saagan uusimmasta inkarnaatiosta Warnerin kaltaisen nimekkään tuotantoyhtiön tuotokseksi niin amatöörimäisen ja kamalan kuvan, että koko juttu kuitattiin jonkinlaisena kieroutuneena käytännön pilana. Vaikutelmaa entisestään vahvisti keskeisten tekijöiden julkinen työhistoria, joka koostui parhaimmillaankin Movie 43:n kaltaisista teoksista sekä monelle lahjakkaalle lukiolaiselle armotta häviävästä käsityöosaamisesta. Kun koko sarjaa ei lopulta nähtykään annettuna päivämääränä, aprillipäivän siirtymistä pidettiin jo täysin selviönä.

Kun kaikkien nykypäivän länsimaisen animaation pahimpien kompastuskivien varaan rakennettu ThunderCats Roar lopulta näki päivänvalon, ensimmäisen jakson aluksi Thundera-planeetta tuhoutui ja keskeinen tiimi päätyi Lion-O:n johdolla vihamieliselle planeetalle taistelemaan pahaa Mumm-raa sekä mutantteja vastaan, päästi moni vähänkään aiheesta kiinnostunut ilmoille kollektiivisen huokauksen: koronavirus ei ehkä sittenkään ollut pahinta, mitä ihmiskunta sai vuoden 2020 aikana riesakseen...

Alkuperäinen ThunderCats ei varsinaisesti koskaan ollut mitään kaksista Shakespearea, vaan sarjan hienous piili monen vastaavan tuotteen tavoin sen jännässä ja eeppisessä konseptissa itsessään, jota jakso toisensa jälkeen kyettiin käytännössä laajentamaan ja rakentelemaan tarpeen mukaan vähän samaan tapaan kuin Star Wars -saaga tekee jokaisen uuden tuotteensa kohdalla yksittäisten episodien kuitenkin tarjotessa jonkinlaisen tarkkaan jäsennellyn tarinan tai seikkailun omine moraaleineen. Vaikka vanhan ThunderCatsin animaatio ei sekään aina ollut priimaa edes omana aikanaan, oli kummallisessa hahmodesignissä tiettyä lumoa ja kaikesta kuitenkin näki, että leluyhtiöiden panostus sarjan muistettavaan ulkoasuun ja esitystapaan oli valtava.

ThunderCats Roar sen sijaan tarjoaa nykypäivän tekniikalla tuotettua sulavahkoa animaatiota, mutta heittää samalla aivan kaiken muun romukoppaan. Uusi sarja ei edes pyri hyödyntämään alkuperäisen kehittelemiä konsepteja tai tarjoamaan toimivia yksittäisiä tarinoita, vaan kukin kymmenisen minuutin pituinen jakso koostuu epämääräisistä kohtauksista ja mekastuksesta, joiden ensisijainen tarkoitus on lähinnä ylläpitää katsojan tarkkaavaisuutta hetken verran tarjoamatta yhtään mitään ravitsevaa ja hedelmällistä sisältöä tuhratun ajan vastineeksi. Ensimmäisen jakson puolivälissä nähdyn muutaman sekunnin pituisen haikeamman hetken jälkeen koko loppu sarja onkin käytännössä yhtä pitkää hauskaksi tarkoitettua sähellystä ilman merkittäviä irtiottoja tai tunnelmointeja.

Hahmojen itsensä design sekä ala-arvoinen taide ovat viimeisimmän ThunderCatsin pahin yksittäinen kompastuskivi, mikä on toisaalta aika paljon sanottu. Nykypäivän länsimaisella animaatiolla on taipumus yliyksinkertaista hahmojaan ja tyylittelyään ihan jo alhaisempien kustannustenkin vuoksi, mutta ThunderCats Roarin kohdalla hahmot ovat jo niin yksinkertaisia ja yksiulotteisia, että pelkästään niiden kasvot ovat täysin kopioita toisistaan eikä fantasiahahmoista itsestään pysty juuri sanomaan mitään näiden ulkomuodon perusteella, edes näiden kuviteltua lajia, rotua, likimääräistä ikää tai sukupuolta. Hyvin kuvaavaa onkin, että ensimmäinen jakso käytännössä alkaakin amatöörimäisesti erillisellä perusteellisella rautalankamaisella selvityksellä hahmoista ja näiden ominaisuuksista kuin jossain Illuminationin leffoissa väsähtäneimmillään.

Yliyksinkertaistettujen hahmojen kohdalla myös eleet ja pikkulapsen piirrosjälkeä pahimmillaan muistuttavat ilmeet ovat luonnollisesti rajalliset, joten ThunderCats Roar päätyy hyvin nopeasti toistamaan tylsästi muutamaa aivan perustavanlaatuisinta ideaansa jakso toisensa perään, usein jopa jaksojen itsensä sisällä tiettyjä yksinkertaisia ilmeitä on vain tyydytty kyynisesti kopioimaan ja kierrättämään sellaisenaan useita kertoja niinikään yliyksinkertaistettujen taustamaalausten koostuessa pahimmillaan latteasti vain yksittäisistä epämääräisistä väreistä. Ilmeisen nopeasti ja välinpitämättömästi tuotetulla animaatiolla itsellään tuntuu silläkin olevan vaikeuksia ylläpitää hahmojen keskinäisiä koko- ja mittakaavaeroja jopa yksittäisten kohtausten sisällä perspektiivien huojuessa pahimmillaan aivan miten sattuu.

ThunderCats Roaria tuotettiin yhteensä 52 episodia, joiden jälkeen sarja päädyttiin panemaan lihoiksi, sillä sen enempää vanhan sarjan fanit kuin nuorempikaan yleisö eivät innostuneet Warnerin farssista. Itse en kykene täysin edes ymmärtämään, miten Warnerin kaltainen alan legenda on kyennyt pullauttamaan ihmisten ilmoille tällaisen alusta asti epäonnistumaan tuomitun fiaskon kaikista edeltävistä tuhon merkeistä huolimatta. Ehkä ThunderCats Roarin takana onkin klassinen "Kevät koittaa Hitlerille" -skenaario, ehkä joku ajatteli pääsevänsä hyville rahoille tai kiertävänsä veroja tuottamalla tarkoituksella mahdollisimman surkean sarjan ilman toivoakaan menestyksestä. Naurettavaltahan tällainen spekulointi varmasti kuulostaa, mutta miten muuten ThunderCats Roarin olemassaolo voisi olla järjellä selitettävissä?


Arvio: 0.5/5


THUNDERCATS ROAR, 2020 USA
Ohjaus: Angelo Hatgistavrou, George Kaprielian, Jeremy Polgar, Jessica Borutski, Keith Pakiz, Victor Courtright
Käsikirjoitus: Ben Crouse, Ben Joseph, Bryan Condon, Cait Raft, Eric Knobel, Joan Ford, Justin Becker, Lesley Tsina, Marly Halpern-Graser, Molly Knox Ostertag, Victor Courtright
Näyttelijät: Andrew Kishino, Chris Jai Alex , Dana Snyder, Erica Lindbeck, Jim Meskimen, Max Mittelman, Patrick Seitz, Trevor Devall

Hayop Ka! (2020)

Filippiinien trooppinen saarivaltio herättänee mukavan ja yläkylläisen elämän turvottaneelle länsimaalaiselle kuluttajalle mielikuvia rikollisuuden, korruption ja kulkutautien riivaamasta kehitysmaasta, mutta harvapa tietääkään, että maassa on jo vuosikausia ollut kovassa nosteessa oma kotoisa ja laadukas animaatioteollisuutensa, jonka palveluksia on hyödyntänyt moni kansainvälinen alan brändi jo pitemmän aikaa. Vuosi sitten ilmestynet Hayop Ka! ei varsinaisesti ollut ensimmäinen laatuaan sikäläisessä elokuvakaanonissa, mutta Netflixin levittämänä se saavutti kotimaansa ulkopuolella mainetta jonkinlaisena sensaationa ja kuriositeettina, joka jokaisen animaation ystävän piti nähdä vuonna 2020. Missä ja milloin kukaan olisi nimittäin eläessään tullut katsoneeksi kokonaista aikuisille suunnattua filippiiniläistä furry-elokuvaa?

Lienee kuitenkin erikseen syytä mainita, ettei Hayop Ka! eli "Senkin eläin!" ei suinkaan ole mitään Beastarsin kaltaista ”vakavampaa” draamaa tai Zootropolisin kaltaista namuttelua vaan eräänlainen humoristinen väännös paikallisesta sosiaalipornosta ja saippuaoopperaroskasta. Tarinan päähenkilö on siirtotyöläisenä Manilassa työskentelevä Nimfa, joka lähettää paikallisen tavan mukaisesti säännöllisesti rahaa maalla asuvalle köyhälle perheelleen. Vapaa-ajallaan Nimfa seurustelee talkkarina työskentelevän romuluisen Rogerin kanssa, mutta todellisuudessa Nimfa unelmoi paljon paremmasta elämästä kuin mihin sinikaulustyöläisellä on varaa. Mahdollisuus sosiaaliseen nousuun aukeaa Nimfan kohdattua sattumalta rikkaan miehen, jonka kanssa tämä päätyy ahneutensa sokaisemana aloittamaan salasuhteen. Kolmiodraaman loppu on onnellinen omalla tavallaan.

Hayop Ka! kuulostaa paperilla juoneltaan melkoisen ohkaiselta, mutta henkilökohtaisesti suosittelen tutustumaan paikalliskulttuuriin tai jonkun aiheesta tuntevan mietteisiin ennen itse elokuvan katsomista, sillä Nimfan tarina on tulvillaan yksityiskohtia ja teemoja, jotka helposti menevät länsimaiselta jästiltä täysin yli ymmärryksen. Nimfan teini-ikäinen pikkusisko esimerkiksi tulee monen tosielämän kohtalotoverinsa tavoin vahingossa raskaaksi, sillä konservatiivisessa katolisessa maassa seksuaalivalistus, ehkäisy ja abortti eivät ole aivan yhtä itsestään selviä juttuja kuin maallistuneessa lännessä. Pahimman kolauksen kulttuurierojen seurauksena luonnollisesti kokevat hahmojen pikkutarkka elehtiminen sekä näiden välinen värikäs ja erilaisilla sanaleikeillä kuorrutettu dialogi, jota ei ole aina mahdollista kääntää muille kielille ja jonka tarkoituksellisen voimakas, toisinaan jopa yliampuva esitystapa todennäköisesti vain hämmentää monia.

Omaan silmääni parasta Hayop Ka!:ssa oli sen visuaalinen anti, erityisesti oikean elämän maisemista ja paikoista ammentavat upean pikkutarkat taustamaalaukset, jotka kaikessa riemunkirjavuudessaan sopivat trooppisen aasialaisen saarivaltion kuvaukseen kuin nyrkki silmään. Erityisen mieluisana yksityiskohtana mainittakoon elokuvassa kuvattu paikallisarkkitehtuuri, joka toi mielestäni vain enemmän syvyyttä ja mielenkiintoista sisältöä itse tarinaan. Filippiinien kaltaisessa maassa tuloerot rehottavat äärimmillään, mikä heijastuu suoraan erilaisten sosiaaliluokkien asuttamiin kaupunginosiin ja talojen arkkitehtuuriin: köyhimmät asuvat slummeissa ja erilaisissa hökkelikylissä, työläisillä saattaa olla varaa väljempään omakotiasumiseen sekä erilaisiin huoneistoihin rikkaiden ja ylemmän keskiluokan suosiessa filippiiniläistä ja eurooppalaista tyyliä yhdisteleviä komeita kivitaloja, joiden paikallista nimeä en nyt yhtäkkiä saa palautettua mieleeni.

Hayop Ka!:n animaatio ja hahmojen design ovat vähän kuin välimuoto länsimaisen ja toimintapainotteisemman japanilaisen välillä, mikä ei varsinaisesti olekaan ihme tuntien filippiiniläisen animaation historian kummankin tekijöiden luotettuna yhteistyökumppanina. Avid Liongore onkin eräässä haastattelussa maininnut tavoitteekseen oman kotoisan tyylinsä luomisen silkan trendien mukana ratsastamisen sijaan, lopputulos tuo ehkä tahattomastikin mieleen 2010-luvun eurooppalaisen valtavirran animaation, erityisesti Long Way Northin vähäeleisemmän tyylittelyn, mikä ei omasta mielestäni ole ammattimaisesti ja riittävällä kunnianhimolla toteutettuna lainkaan huono juttu ellei välttämättä kaipaa suuren maailman tuotantoarvoja. Disneyä tai Studio Ghibliä osuvampi vertailukohde tällaiselle elokuvalle voisikin olla eurooppalaisten teosten ohella hyvin samanlaisista lähtökohdista noussut eteläkorealainen animaatioteollisuus, jonka laadukkaammatkaan tuotokset eivät tunnu vielä aivan löytäneen ominta yleisöään edes kotimaassaan.

Omasta mielestäni Hayop Ka! onkin huomattavasti onnistuneempi ja syvällisempi elokuva kuin mitä etukäteen voisi edes kuvitella, mutta en kuitenkaan lähtisi sitä aivan kenelle tahansa suoralta kädeltä suosittelemaan sen katselukokemuksen välttämättömänä osana vaaditun kulttuuritietouden vuoksi. Toisaalta tietty hölmö saippuaoopperamaisuus itsessään todennäköisesti vain pitkästyttää useimmat jännempää seikkailua animaatioltaan haikailevat, joten Hayop Ka!:ta tuskin tullaan positiivisista puolistaan huolimatta vastaisuudessakaan länsimaissa muuna muistamaan kuin animaatiomaailman ikiomana kiehtovana kuriositeettina.


Arvio: 4/5


HAYOP KA!, 2020 Filippiinit
Ohjaus: Avid Liongoren
Käsikirjoitus: Manny Angeles, Paulle Olivenza
Näyttelijät: Angelica Panganiban, Robin Padilla, Sam Milby

Invincible: 1. tuotantokausi (2021)

Jokainen vähänkään viimeisen vuosikymmenen länsimaiselle valtavirran populäärikulttuurille tieten tai tahtomattaan altistunut lienee tehnyt samalla tuttavuutta Walking Deadina tunnetun ilmiön kanssa. Kyseinen Robert Kirkmanin ja kumppaneiden sarjakuvaan perustuva zombiviihteen klassikko lienee jo pyörinyt eri muodoissaan televisiossa laadun dippaamisesta sekä kaikista armollisista lopetusaikeista huolimatta jo niin pitkään, että sitä voinee jo ihan itsessäänkin pitää ironisessa mielessä eräänlaisena loputtomasti elävien maailmassa tarpovana lihaa janoavana elävänä kuolleena. Mätänemistilassakin Walking Deadin kaltainen kultakimpale on yksinkertaisesti liian arvokas kuopattavaksi.

Valistunut yleisö on kuitenkin ollut jo vuosikausia perillä Kirkmanin ja kumppaneiden toisesta, Invinciblen nimellä kulkevasta vähintään yhtä herkullisesta sarjakuvahankkeesta, jonka varovainen johdanto näki oman animaatiomuotoisen adaptaationsa Amazonin omassa striimauspalvelussa kuluneen vuoden keväällä nousten nopeasti internet-yleisön puheenaiheeksi sekä meemimateriaaliksi. Jos lukija on siis tähän päivään asti kyennyt pitäytymään tutustumasta ilmiöön, kannattaa tämä arvostelukin jättää suosiolla lukematta, mikäli mielii katsoa sarjansa niin neitseellisenä kuin mahdollista ilman turhia juonipaljastuksia.

Invinciblen tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa ajalleen tyypilliset supersankarit ovat arkipäivää ja kokonainen voimamiesten ja -naisten muodostama ryhmittymä yhdessä valtion salaisen turvallisuuspalvelun kanssa suojelevat ihmiskuntaa hullujen tiedemiesten ja ulkoavaruuden örkkien muodostamalta uhalta. Enemmän tai vähemmän Marvelin ja DC:n vastaaville irvailevan tiimin avainjäsenistä mahtavin on Teräsmiestä mukaileva Omni-man (J.K. Simmons), joka päivisin suoritettujen urotekojen sekä kokonaisten häijyjen avaruusotusten sivilisaatioiden kansanmurhien jäljiltä palaa aina iltaisin suihkun kautta tavalliseen perheenisän rooliin vaimonsa ja lastensa pariin kuten kuka tahansa tavallisista kuolevaisista.

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin romahtaa hetkessä, kun jokin salaperäinen pahuus tekee supersankarien ryhmittymästä selvää jälkeä raa'assa veriorgioissa ja itse Omni-man löydetään henkihieveriin piestynä. Parantaessaan haavojaan vanha ukko päättää käyttää aikansa teini-ikäisen poikansa Markin koulimiseen työnsä jatkajaksi jumalankaltaisena yli-inhimillisenä sankarina, joka joutuu opintiellään käymään läpi kaikki ne perinteisimmät supersankarikliseet elämän vaikeiden perustotuuksien oppimisen sekä työn ja siviilielämän sovittamisesta lähtien. Matkan varrella salaperäisenä Invinciblenä tunnettu Mark päätyy perustamaan uuden supersankareiden ryhmän sekä selvittämään karvaan totuuden entisten kuolemasta.

Tämän enempää konkreettista en halua juonesta kertoa, mutta kannattaa silti muistaa, että kyseessä on lähinnä muikeaa johdantoa huomattavasti eeppisemmälle kokonaisuudelle, josta varmuudella tullaan näkemään vielä useita tuotantokausia ja ehkä spin-offejakin. Invinciblen kaanonin perusidea on kuitenkin tietystä kliseisyydestään huolimatta yksinkertaisuudessaan mitä mainioin: siinä missä teini-ikäiset trikoosankarit joutuvat asettamaan vastakkain velvollisuutensa ja sosiaaliset suhteensa, löytyy maailmankaikkeudesta huomattavasti voimakkaampia ja vanhempia voimahahmoja, joiden vastaavat laiminlyönnit koskevat yksittäisten ihmisten sijaan kokonaisia galakseja, ihmiskuntaa sekä perhettä – ja aikuisten maailmassa jälki on kaikkien suhteen pahimmillaan monin verroin rumempaa ja likaisempaa kuin viittaleikkejä harrastavat pikkupojat kykenevät kuvittelemaankaan.

Tiedän jo nyt saavani vielä kuulla tästä, mutta oikeasti pidin Invinciblen supersankaroinnista siitäkin huolimatta, että olen vuosikausia profiloitunut nimenomaan kyseisen genren erityisenä vihaajana. Pitkällisen sisäisen konfliktini päätteeksi tulin johtopäätökseen, että formaatti erityisesti nostaa Invinciblen liukuhihnamaisten Marvel-leffojen yläpuolelle, sillä laadukas sekä oikeasti henkeen ja vereen sarjakuvamaiseen menoon sopivampi ison rahan animaatio on mielestäni koska tahansa epämääräistä erikoistehostemyllytystä mielekkäämpi vaihtoehto silmälle ja vähän korvallekin. Animaatioltahan ei milloinkaan lähde edes odottamaan samanlaista realismia kuin näytellyltä elokuvalta, joten myös kaikenlaisia tyhmyyksiäkin kohtaan mieli on piirretyn kohdalla huomattavasti avoimempi ja suvaitsevampi, tähän päälle vielä roppakaupalla formaatin mahdollistamaa makeaa ja tyyliteltyä toimintaa, eikä konseptin liiallinen genreuskollisuuskaan tunnu oikein missään.

Jos Invinciblessä jokin korpeaa, niin sen johdantomaisuus, jossa mitään juonenpätkiä ei varsinaisesti viedä loppuun asti, vaan kaikki jätetään tarkoituksella auki ehkä vuoden tai parin päästä tulevaa jatkoa silmällä pitäen. Muuten napina rajoittuukin hyvin pieniin murusiin, kuten Markin ärsyttävään narsistiseen tyttöystävään, joka tuntuu vain nalkuttavan jaksosta toiseen, vaikka hyvin tietää poikaystävänsä uhraavan yhteisiä hetkiä pelastaakseen ihmishenkiä. Toisaalta yhden todella inhottavan hahmon vastineeksi saadaan epämuodostunut poika, joka elää ja kommunikoi ihmisten kanssa robotin välityksellä, identtisen klooninsa kanssa aitoudestaan loputtomasti kinasteleva rikollinen nero, autotunen filtterin kautta puhuva robottipää sekä monia muita vähintään yhtä mielenkiintoisia hahmoja, joiden vaiheista olen ainakin itse halukas tietämään lisää.

En ole vielä katsonut ainuttakaan tänä vuonna ilmestynyttä täysiveristä supersankarielokuvaa enkä varsinaisesti aiokaan, mutta omasta puolestani olen valmis julistamaan Invinciblen jo tässä vaiheessa genrensä parhaaksi tuotokseksi koronavuonna 2021. Länsimaisen nykyanimaation rypiessä loputtomassa alisuoriutumisen ja yliyksinkertaistamisen suossa tällaiset kunnianhimoiset luomukset äärimmäisen pahan korporaationkin rahoituksella valavat uskoa paremmasta tulevaisuudesta myös tällä saralla. Hyvällä lykyllä Invincible innoittaa muita suoratoistojättejä tuottamaan omia kypsiä ja korkeatasoisia animoituja toimintapaukkujaan, eikä formaatin nykyinen alennustila ole vuosien päästä kuin ikävä muisto vain. 


Arvio: 4.5/5


INVINCIBLE: SEASON ONE, 2021 USA
Ohjaus: Jeff Allen, Paul Furminger, Robert Valley
Käsikirjoitus: Chris Black, Christine Lavaf, Cory Walker, Curtis Gwinn, Robert Kirkman, Ryan Ottley, Ryan Ridley, Simon Racioppa
Näyttelijät: J.K. Simmons, Mahershala Ali, Mark Hamill, Sandra Oh, Steven Yeun

Beastars: 2. tuotantokausi (2021)

Kun pieni Punahilkka saapui isoäidin mökkiin, hän ihmetteli suden ulkonäköä.
Miksi sinulla on noin suuret korvat”, Punahilkka kysyi.
”Jotta voisin paremmin kuulla sinun äänesi”, susi vastasi.
”Miksi sinulla on noin suuri suu”, Punahilkka kysyi.
”Jotta voisin paremmin syödä sinut suuhuni”, susi vastasi ja singahti valtavalla loikalla Punahilkan kimppuun.

Pois itku ja murhe, suuri ja mahtava Beastars on palannut viimein keskuuteemme! Edellisellä kerralla antropomorfisten eläinten eli furryjen asuttamaan moderniin maailmaan sijoittuva valtaisan suosion osakseen saanut tarina seurasi susi Legosin ja kaniini Harun epätavallista parisuhdetta sekä tyytyi vielä varovaisesti esittelemään maailmaansa, keskeisiä teemojaan sekä hahmojaan, eikä kaikkia avoimia kysymyksiä vielä edes yritettykään saattaa päätökseensä. Kaikessa hiljaisuudessa vastikään julkaistun toisen tuotantokauden kohdalla ensimmäisen hype oli jo ehtinyt kuivumaan täydellisesti kokoon, mikä on valtava sääli, sillä tarinan jatko on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin sen aloituskin – ja kertoo todellisuudessa pintaa syvemmältä vähintään yhtä paljon ihmisyydestä kuin ensimmäinenkin.

Beastarsin toinen tuotantokausi käytännössä työntää syrjään Legosin ja Harun parisuhteen muiden, draaman ja henkilöiden kasvun kannalta keskeisempien juonteiden tieltä. Tällä kertaa Legosi on alkanut pohtimaan syvällisemmin lihansyöjien vaikeaa suhdetta kanssaeläjiinsä ja löytänyt mentorinsa tuella pasifistisen zen-filosofian, jonka innoittamana tämä pyrkii löytämään rauhan niin omien himojensa kuin kanssaeläjiensäkin kanssa. Samaan aikaan petoeläinten ruuaksi häkkieläimenä kasvatettu Louis-kauris on ajautunut yhä syvemmälle seksin, huumeiden ja pimeillä markkinoilla rehottavan pikkueläinten lihan pimeän kaupan täyttämään leijonien ja hyeenojen kansoittamaan alamaailmaan pyrkiessään vapautumaan omasta henkisestä vankilastaan.

Kahteentoista episodiin mahtuu toki vieläkin lisää käänteitä ja kiemuroita: ensimmäisen tuotantokauden alussahan yksi eläinten opinahjon oppilaista koki väkivaltaisen kuoleman, jota ei koskaan virallisesti selvitetty. Toisen kauden alussa selvittämätön murha uhkaa ajaa koululaitoksen turmioon, jolloin paikallinen vahtimestari pyytää Legosilta apua rikoksen setvimiseksi. Lopulta murhaaja itse onkin kolmas lenkki Legosin ja Louisin tarinoiden muodostamassa temaattisessa kokonaisuudessa: petoksissa ja valheissa, kohtalonsa jääräpäisessä uhmaamisessa, totuuden löytämisessä ja lopulta myös sen hyväksymisessä. Beastarsin kertomus totuuden vapauttavasta voimasta ja sen eteen tehtävistä uhrauksista on yksistään niin hieno ja yllättävä, ettei kolmannen tuotantokauden jatkoa pysty näillä näppäimillä kuiviltaan ennustamaan suuntaan taikka toiseen.

Teknisellä puolella Beastarsista ei enää tässä vaiheessa liene enää mitään erityistä sanottavaa, sillä sen tekijät ovat joka suhteessa pitkälti samat kuin ensimmäisellä tuotantokaudellakin, mutta ennestään turvallinen ja tuttu audiovisuaalinen jälki on tällä kertaa ehkä vielä hivenen kypsempää ja hiotumpaa kuin aiemmin jopa siinä määrin, ettei animaation aina huomaa olevankaan kolmiulotteista. Itseäni elähdytti eläinten kaupungin melodraamassa sen runsaat erinomaiset ajatukset ja käänteet, joita en ikipäivänä olisi osannut siltä odottaa, kuten viittauksia erään hahmon vaikeuksiin hyväksyä omaa homoseksuaalisuuttaan tai kohtausta, jossa yksi hahmo yrittää saada toista tunnustamaan valhettaan vain päätyäkseen lopulta itse paljastamaan oman elämäntapansa sokean itsepetoksen. Lopussa sankari tietenkin kohtaa roiston, joka todellisuudessa kuvastaa tämän sisäistä petoeläintä sekä kamppailu vastakkaisten voimien ja intohimojen välistä konfliktia tarinan päähenkilössä itsessään.

Niin paljon kuin haluaisinkin antaa Beastarsille täydet viisi tähteä, joudun kuitenkin rehellisyyden nimissä nipistämään siltä puolikkaan etenkin alkupään turhasta kiirehtimisestä. Toinen tuotantokausi esittelee katsojalle useita uusia hahmoja ja tuoreita ideoita, mutta tarina itsessään tuntuu poukkoilevan ontuvasti vähän minne sattuu: jos jokin jakso esimerkiksi päättyy mielenkiintoiseen asetelmaan, ei seuraava välttämättä edes pyri jatkamaan suoraan edellisestä, vaan päätyykin seuraamaan aivan muita, edellisestä riippumattomia hahmoja ja sivujuonteita, joihin ei aina palata syvällisemmin enää sarjan edetessä. Pidän hyvin mahdollisena, että kolmas kausi yllättää tarttumalla tällaisissa jaksoissa esiteltyihin vihjauksiin, mutta alkuperäissarjakuvaa erikseen konsultoimatta tätä on toistaiseksi mahdotonta tietää.

Toisin sanoen Beastars jatkaa edelleen aikamme furryviihteen kuninkuusluokassa pienistä vioistaankin huolimatta. On ilo ja onni huomata maailmasta vielä löytyvän ajattelemaan sekä tuntemaan pistäviä, äärimmäisen persoonallisia, tarinaltaan kypsiä ja aikuiseen makuun suunnattuja tasokkaita animaatioita ilman niin monia nykypäivän länsimaisia genreteoksia riivaavaa ylitsepursuavaa itseironiaa, surkeaa ja suoraan sanottuna munattoman turvallista tai muuten vain paasaavaa käsikirjoitusta sekä ponnettoman yliyksinkertaistettua ja laiskaa visuaalista antia. En tiedä milloin Beastarsin kolmas tuotantokausi tulee näkemään päivänvalon tai tuleeko ollenkaan, mutta kädet ja jalat ristissä toivon ja rukoilen, että se olisi vähintään yhtä laadukasta jälkeä kuin kaksi ensimmäistäkin. 


Arvio: 4.5/5


BEASTARS: SEASON 2, 2021 Japani
Ohjaus: Daiki Katō, Keiya Saitō, Makoto Sokuza, Mie Ōishi, Ryōsuke Shibuya, Shin'ichi Matsumi, Yasuhiro Geshi
Käsikirjoitus: Nanami Higuchi, Paru Itagaki
Näyttelijät: Akio Ôtsuka, Atsumi Tanezaki, Chikahiro Kobayashi, Junya Enoki, Sayaka Senbongi, Yuki Ono

Kentaurien maa: 1. tuotantokausi (2021)

Kauan sitten ammoisina aikoina joku viisas meni keksimään piirretyn sarjan nimeltä Adventure Time, josta muodostui yksi edellisen vuosikymmenen menestyneimmistä ja vaikutusvaltaisimmista lajissaan niin hyvässä kuin pahassakin: alkujaan kovin moni televisiopomokaan ei varsinaisesti lämmennyt sarjan tekijöiden omintakeisille design-ratkaisulle, joiden johdosta koko luomus näyttää kuin vauvan piirtämältä. Adventure Timen menestyksen myötä tuosta kyseisestä tyylittelystä variaatioineen muodostui aikansa klisee, joka useimmiten toimii lähinnä tekosyynä tuottaa typerryttävän yliyksinkertaistettua ja taiteellisesti ala-arvoista animaatioviihdettä kansalle mahdollisimman nopeasti ja halvalla.

Kentaurien maa on Netflixin uusi "lapsille" suunnattu musikaali- ja piirrossarja, eli oikeasti aikuisille suunnattu ajallemme tyypillisesti itseironiaa tursuava animoitu seikkailu – josta kovin moni tuskin lienee kuullutkaan, sillä sarjasta ei sen osakseen saamasta hypestä huolimatta varsinaisesti ole muodostunut mitään kaksista menestystä, vaikka tietty osa harrastavasta kansasta vaikuttaisikin nopealla silmäyksellä siitä erityisen paljon pitäneen. Mitä ilmeisimmin Netflixin roimat leikkaukset tuotostensa markkinoinnin suhteen ovat siis vihdoin alkaneet kantaa hedelmää; itsekin alaa ja genreä seuraavana kuulin Kentaurien maasta vasta toisen tai kolmannen lähteen kautta – ja sittenkin vahingossa.

Ison ja pahan striimauspalvelun uunituoreen päähenkilö on yksinkertaisesti hevonen nimeltä Hevonen, joka ensimmäisen jakson kuluessa eksyy Mordorin maata muistuttavan pimeyden maan taistelujen tuoksinassa rakkaasta omistajastaan ja päätyy keskelle ärsyttävien laulavien kentaurien maailmaa. Hummani hei päätyykin uusien kentauriystäviensä matkalle sateenkaaritietä pitkin etsimään vastauksia tarinan avoimiin kysymyksiin sekä etsimään itselleen taikaesinettä, jonka avulla Hevonen saisi viimein yhteyden rakastamaansa ihmiseen. Kentaurien maan tarinassa onkin kuultu varovaisia kaikuja Taru sormusten herrasta -trilogiasta sekä Wizard of Ozista, mikä myös omasta mielestäni tuntuu erittäin osuvalta vertaukselta, sillä aivan perustavanlaatuisimmalla mahdollisella tavalla juurikin kyseiset kertomukset tulivat myös itselleni aivan ensimmäisenä mieleen sarjaa katsoessa genre-eroista huolimatta.

Sanalla sanoen itse tarina ei varsinaisesti olekaan Kentaurien maan merkittävä vahvuus, mutta sen mielikuvitus ja huumori ovat mainintansa ansainneet. Kaikesta näkee, että tiettyäThe Ren & Stimpy Shown kaltaista rempseää ysärityyliä on ainakin ideatasolla lähdetty yhdistelemään nettiajan keskittymishäiriöisille ominaiseen meemitaiteiluun ja kaiken mahdollisen meluisan sekä äänekkään lakkaamattomaan sarjatulitukseen. Renistä ja Stimpysta sekä monesta muusta aikansa eturivin tuotteensa poiketen Kentaurien maa ei kuitenkaan tuntunut koettelevan luovasti rajoja tai tarjoavan minkäänlaista oivaltavampaa sisältöä, vaan sattumanvaraiset animeviittaukset unohdetaan yhtä nopeasti kuin nähdäänkin, täysin itsestään selvät turvalliset pieru- ja pippelivitsit käydään lähinnä pinnallisesti läpi niin, että kuka tahansa kykenee ne ymmärtämään välittömästi.

Mielikuvituksen puutteesta ei Kentaurien maata tosin voi laisinkaan soimata. Pelkästä päähenkilöiden laumasta voisi esimerkiksi lohkaista metroseksuaalin seeprataurin kaltaisia persoonallisuuksia, mutta matkan varrella vastaan astelee mm. tyypillinen someajan tuntikausia suosikkisarjansa mytologiasta pedanttisesti vääntävä nörtti, jonka fanituksen kohde vain sattuu olemaan aiemmin mainittu toinen maailma. Ensimmäisen tuotantokauden viimeisen puolikkaan taso tuntuisikin yleisesti nousevan myös tällä tasolla, lähtien Catsin paria vuotta aiemmin nähtyä surkuhupaisaa filmatisointia parodioivasta jaksosta, jonka laulavat kissat ovat kuin Twitteriin omatekoisia sarjakuviaan jakavan teinin kynästä.

Vähäistäkin keskustelua Kentaurien maan ympärillä seurannut lieneekin jo ennestään tuttu sen tuotantotavasta, jossa kahteen eri maailmaan sijoitetun seikkailun animaatiopuoli delegoitiin kahdelle eri studiolle merkittävällä tavalla eroavien tyylien saavuttamiseksi. Moni ihastelija kuitenkin tuntuu unohtaneen, että vastaavaa tyylikikkailua on alalla harrastettu jo vuosikymmeniä, muistan esimerkiksi jo 90-luvulta aiempien vuosikymmenten tuotoksille ilkkuvia piirrettyjä, joissa sekoitettiin tarkoituksella uutta ja vanhaa laatueron korostamiseksi. Vuosikymmen sitten alkujaan julkaistu Gumballin mieletön maailma pani vieläkin paremmaksi yhdistelemällä tusinoittain erilaisia tyylilajeja ja tekniikoita saumattomasti likimain jokaisessa episodissaan vuosikausien ajan. Näin ollen Kentaurien maan tuotantopuolen valinnoissa ei enää nykypäivänä ole mitään ihmeellistä.

Pääsemme viimein varsinaiseen aiheeseen, eli Kentaurien maan designiin ja tyylillisiin ratkaisuihin. Sarja siis yhdistelee kahta hyvin erilaista ulkoista animaatiotyyliä, joista toinen on Avatar: The Last Airbenderiä muistuttava geneerinen animevaikutteinen sekä toinen Adventure Timesta ammentava vauvamaisen simppeli, suorastaan amatöörimäinen ulkoasu, jota ainakin itse inhoan aikamme animaatioissa yli kaiken. Lapsekkaampi hahmodesign ilmeisesti ajatellaan monesti jotenkin ilmaisuvoimaisemmaksi ja ilmeikkäämmäksi, mutta omasta mielestäni liika yksinkertaistaminen lähinnä syö hahmoista ja animaatioista kaiken persoonallisuuden sekä ilmaisun rikkauden, jolloin lopputuloskin päätyy lähinnä toistamaan itseään ja vähän muitakin. Visuaalista spektaakkelia musiikkiin yhdistävässä musikaalissa tympeä ja persoonaton ulkoasu repii omissa silmissäni rikki huomattavan osan sen vetovoimasta – olkoonkin, että itse sarjan Broadwaylta napatut alan ammattilaiset ovat parhaimmillaan huikeita esiintyjiä myös mikrofonin ääressä.

Netflixin Kentaurien maata ei siis toisin sanoen ole tehty juuri Brutuksen makuun, mutta muiden kanssaharrastajien reaktioista päätellen taidan edelleen olla yksin mielipiteineni, joten uteliaiden sopii tarkastaa sarja myös omakohtaisesti. Samoihin aikoihin Kentaurien maan kanssa näkyy muuten ilmestyneen myös Beastarsin toinen tuotantokausi, josta maksava kansa tuntuu olevan vähintään yhtä vaitonainen ja epätietoinen kuin edellisestäkin. Kyseisen sarjan ensimmäinen kausi jo itsessään sisälsi valovuosia mielenkiintoisempia ideoita, maailmanrakentelua ja teknisiä oivalluksia kuin tusina nykypäivän länsimainen valtavirran animaatiota yhteensä, joten myös toiselta kaudelta on lupa odottaa paljon. Sääli huonoa markkinointia. 

Arvio: 2/5


CENTAURWORLD: SEASON 1, 2021 USA
Ohjaus: Christina Manrique, Jen Bennett, Jeremy Polgar, Katie Shanahan, Megan Dong
Käsikirjoitus: Amalia Levari, Aminder Dhaliwal, Jen Bardekoff, Jessie Wong, Megan Dong, Meghan McCarthy, Minty Lewis, Ryan Harer, Todd Casey
Näyttelijät: Chris Diamantopoulos, Josh Radnor, Kimiko Glenn, Megan Dong, Megan Hilty, Parvesh Cheena

Leijonakuningas (2019)

Kauan sitten ei niin kovin kaukaisessa galaksissa joku juonikas bisnesnäätä meni keksimään Disney-remaket, ehkäpä helpoimman ja riskittömimmän kuviteltavissa olevan tavan kerätä kasaan miljardikaupalla kahisevaa synnyttämättä tähän maailmaan yhtään mitään uutta. Aatteen jalon kipuisa syntytarina lienee jopa Disneyn itsensäkin hovissa vanha kuin Sauronin isoäidin muumio, mutta täyteen vauhtiin maksavan yleisön taskujen kääntämisen suhteen päästiin vasta vuoden 2008 finanssikriisin jälkilöylyissä emoyhtiön alettua silloisen rakastetun johtajansa johdolla häikäilemättömästi sulauttamaan itseensä alan pienempiä bulvaaneja omistuksineen, joten mahdollisimman vähällä vaivalla kotipussiin imuroidulle kahisevalle oli todellakin akuuttia tarvetta.

Vuoden 2019 Leijonakuningas ei todellakaan ollut lajissaan ensimmäinen, eikä taatusti likimainkaan viimeinen. Kun sen tuotannosta ilmoitettiin virallisesti muutamaa vuotta aiemmin, muistan ilmoille kajahtaneen kollektiivisen huokauksen, kuin tuhansien sielujen tuskaisan huudon Voimassa: Leijonakuninkaan kaltaisen elokuvan remakessa nimittäin ei ole edes paperilla minkäänlaista järkeä, sillä alkuperäistä tarinaa ei voida juuri muuttaa mitenkään merkitsevästi eikä sitä voisi aidoilla eläimillä kuitenkaan koskaan kuvata, joten homma jouduttaisiin toteuttamaan lopulta oikeaa elämää mielikuvituksettomasti ja tylsästi imitoivana animaationa. Pienenä toivonkipinänä esitettiin myös ajatus abstraktin ja radikaalissa luovuudessaan äärimmäisen mielenkiintoisen Broadway-version ideoiden hyödyntämisestä, mutta lopulta optimistisinkin taho joutui syömään hattunsa.

Jon Favreaun Leijonakuningas on aito ja oikea Xerox-kopio alkuperäisestä Disneyn jellonatarinasta muutamin kosmeettisin muutoksin tarinan soljuessa kuultavaan dialogiin, joten tutun tarinan erillinen sanallinen kuvaus tässä ei juuri maksa vaivaa. Favreau itse kerskaili tavoitelleensa omassa näkemyksessään laadukkaan luontodokumentin tyyliä ja realismia, mutta tällaiset puheet voidaan toki jättää jo kättelyssä omaan arvoonsa, sillä onhan kyseessä nimenomaan Disneyn eeppisen eläinfantasian remakesta, jossa lähtökohtaisesti juuri minkään ei pitäisi olla sellaisenaan mahdollista oikeassa elämässä. Menemättä vielä yksityiskohtiin tekijöiden perustavanlaatuiset luovat ratkaisut voidaan siis kyseenalaistaa täydellisesti jo tässä vaiheessa, sillä niin pahoin ne itse lopputuotetta haittaavat jo aivan alusta lähtien – eiväthän luontodokumenttien eläimet esimerkiksi osaa puhua tai laulaa, saati sitten tehdä kuvatun kaltaista yhteistyötä yhden leijonan murhaamiseksi.

Eläimet ovat luonnostaan äärimmäisen ilmeikkäitä otuksia, aiheesta tietämättömät ja kokemattomat ihmiset eivät tyypillisesti vain osaa tulkita eläinten elekieltä ja kuvittelevat siksi jotain aivan päinvastaista. Samasta syystä alkuperäinen Leijonakuningas suunniteltiin siten, että hahmoille pyrittiin jo suunnitteluvaiheessa antamaan paljon inhimillisiä piirteitä – erityisesti kasvonpiirteet ja ilmaisuvoimaiset silmät – tehokkaamman tunneilmaisun, seuraamisen ja yksittäisten hahmojen erottamisen helpottamiseksi. Ristiretkellään ”realismin” puolesta Favreau tiimeineen on mennyt lähtökohtaisesti vain poistamaan järjestelmällisesti kaikki moiset välttämättömät tyylittelyt korvaamatta niitä edes aitojen eläinten elehtimisillä, joten "realistisemman" Leijonakuninkaan katsominen on tunnetasolla pahimmillaan kuin seuraisi elottoman lankunpätkän, läskiämpärin tai autonrenkaan seikkailuja, vaikka alkuperäiseen mahdollisimman paljon viittauksia viljelevä kerronta yrittääkin uskotella päinvastaista.

Huvittavinta Leijonakuninkaan remakessa onkin, ettei se osaa oikein missään vaiheessa päättää, mitä se oikeasti edes haluaa olla. Toisaalta Favreaun johdolla toteutettu luonnottoman rujo sekä kaikesta alkuperäisen eloisasta väristä, dramaattisista varjoista ja tunteesta riisuttu "favreauismi" tuntuu kaikessa kamaluudessaankin paikoin ainakin johdonmukaiselta, mutta toisaalta sen täytyy katsojien huiputtamiseksi koettaa jatkuvasti vedota nostalgiantunteisiin jollain alkuperäisen klassisen kohtauksen valokopiolla, joita ei monestikaan ole kuitenkaan kyetty viemään loogiseen päätökseensä, sillä Mufasan aaveen tai Scarin legendaarisen musikaalinumeron kaltaisia yksityiskohtia ei realismin nimissä ole voitu lopputuotteeseen sisällyttää kuin nolostuttavan viitteellisesti: Mufasan aaveen tilalla esimerkiksi nähdään "realistisempi" epämääräinen puhuva pilvi, sillä näinhän luontodokumenteissakin aina käy.

Jos Leijonakuninkaan remakesta jotain erityisen positiivista pitkin hampain joutuisi sanomaan, niin ainakin iloton ja inspiraatioton animaatio on selvästi ammattilaisten osaavaa työjälkeä, mutta pahaksi onnekseen johtavien tahojen huonolla päätöksenteollaan törkeästi raiskaama. Alkuperäisen vasta nähneenä kaikki muu tuntuukin siihen nähden täysin tarpeettomalta heikommalta toistolta, jopa lokoisilta eläkepäiviltään studioon raahattu väsynyt yhdeksänkymppinen James Earl Jones kuulostaa Mufasan roolissa jo elämästä enemmän kylliksi saaneelta eikä missään nimessä ainakaan paranna alkuperäisestä suorituksestaan, saati sitten että tämän suoltama uudistettu dialogikaan olisi vanhaa millään tasolla parempi. Aikoinaan melkoisena yllätyskiinnityksenä Nalana kuultava zombimaisen puiseva Beyonce Knowles taas ei osaisi näytellä edes henkensä edestä, vaikka taatusti lahjakas laulaja onkin. 

Kirjoitushetkellä elämme vuotta 2021, Jon Favreaun version ilmestymisestä tulee siis näillä näppäimillä kuluneeksi täydet kaksi vuotta. Vaikka nostalgiahuumassaan useat pääsivätkin rahoistaan tämän vedätyksen myötä, ei monikaan tunnu enää puhuvan tai välittävän itse elokuvasta enää vuotta paria sen ilmestymisen jälkeen. Itse ymmärrän yleisen reaktion siten, ettei maksava yleisökään todellisuudessa pidä Disneyn rahastusta ylevistä puheista huolimatta yhtä tai kahta katselukertaa arvokkaampana kokemuksena, vaan alkuperäinen klassikko onnistuu edelleen pitämään pintansa yhä vuosikymmeniä myöhemminkin. Yksittäisten alan tekijöiden, toimittajien sekä aiheeseen fanaattisemmin syventyneen kansan keskuudessa Favreaun Leijonakuningas taas näyttäisi nauttineen jo ilmestymisestään asti mainetta lähinnä alkuperäisiä tekijöitä sekä yleisöä pilkkanaan pitävänä epäkunnioittavana farssina, joka varsinaisen tunneilmaisunsa puolesta häviää jopa internetistä löytyville meemivideoille. 

Arvio: 1/5


THE LION KING, 2019 USA
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Brenda Chapman, Jeff Nathanson
Näyttelijät: 
Beyoncé, Billy Eichner, Chiwetel Ejiofor, Donald Glover, James Earl Jones, JD McCrady, John Kani, John Oliver, Seth Rogen