Nykypäivän joka suhteessa tasokkaaseen animaatioviihteeseen tottuneelle nuorisolle sellainen vanhan ajan ilmiö kuin ThunderCats tuskin soittaa kovinkaan nopeaan kelloja. Kyseessä oli varsin tyypillinen 80-luvun puolivälin lelufiguurien massatuotannon ja markkinoinnin ympärille japanilaisin apuvoimin rakennettu piirretty televisiosarja, joka onnistui kaikessa kankeudessaankin vangitsemaan monen aikalaistenavan mielikuvituksen siinä määrin, että tietyissä piireissä aiheesta jaksetaan vääntää vieläkin loputtomasti, vaikka kautta aikain hienoimpiin lukeutuvaa alkuvideotaan lukuun ottamatta armottomasti vanhentunutta sarjaa tuskin onkaan televisiossa nähty alkuperäisessä muodossaan sitten kasarivuosien.
Vuonna 2011 ThunderCats päätettiin kuitenkin herättää jälleen eloon alan parhaiden voimien suosiollisella avustuksella, mutta kromatusta ulkoasustaan ja kohdeyleisön suosiollisista reaktioista huolimatta homma kaatui lopulta niihin pahuksen leluihin, joiden markkinointi aikuistuneelle yleisölle osoittautui luultuakin hankalammaksi. 2000-luvulla laadukkaan televisioanimaation tuottaminen on pahimmillaan järisyttävän kallista bisnestä jopa idän halpamaiden kustannustasolla, joten vastaavien silmä- ja korvakarkkia tarjoavien megaproduktioiden tuotantosuunnitelmat voitiin suoralta kädeltä panna takaisin pöytälaatikon pimentoon odottamaan parempia aikoja, joita ei ehkä koskaan tulla näkemään.
Kun ThunderCats Roarin ensimmäinen traileri ilmestyi eetteriin jokunen vuosi sitten, otettiin se vastaan lähinnä hämmennyksellä: pelkän lyhyen mainoksen tarjoama animaatio ja ääninäyttely antoivat saagan uusimmasta inkarnaatiosta Warnerin kaltaisen nimekkään tuotantoyhtiön tuotokseksi niin amatöörimäisen ja kamalan kuvan, että koko juttu kuitattiin jonkinlaisena kieroutuneena käytännön pilana. Vaikutelmaa entisestään vahvisti keskeisten tekijöiden julkinen työhistoria, joka koostui parhaimmillaankin Movie 43:n kaltaisista teoksista sekä monelle lahjakkaalle lukiolaiselle armotta häviävästä käsityöosaamisesta. Kun koko sarjaa ei lopulta nähtykään annettuna päivämääränä, aprillipäivän siirtymistä pidettiin jo täysin selviönä.
Kun kaikkien nykypäivän länsimaisen animaation pahimpien kompastuskivien varaan rakennettu ThunderCats Roar lopulta näki päivänvalon, ensimmäisen jakson aluksi Thundera-planeetta tuhoutui ja keskeinen tiimi päätyi Lion-O:n johdolla vihamieliselle planeetalle taistelemaan pahaa Mumm-raa sekä mutantteja vastaan, päästi moni vähänkään aiheesta kiinnostunut ilmoille kollektiivisen huokauksen: koronavirus ei ehkä sittenkään ollut pahinta, mitä ihmiskunta sai vuoden 2020 aikana riesakseen...
Alkuperäinen ThunderCats ei varsinaisesti koskaan ollut mitään kaksista Shakespearea, vaan sarjan hienous piili monen vastaavan tuotteen tavoin sen jännässä ja eeppisessä konseptissa itsessään, jota jakso toisensa jälkeen kyettiin käytännössä laajentamaan ja rakentelemaan tarpeen mukaan vähän samaan tapaan kuin Star Wars -saaga tekee jokaisen uuden tuotteensa kohdalla yksittäisten episodien kuitenkin tarjotessa jonkinlaisen tarkkaan jäsennellyn tarinan tai seikkailun omine moraaleineen. Vaikka vanhan ThunderCatsin animaatio ei sekään aina ollut priimaa edes omana aikanaan, oli kummallisessa hahmodesignissä tiettyä lumoa ja kaikesta kuitenkin näki, että leluyhtiöiden panostus sarjan muistettavaan ulkoasuun ja esitystapaan oli valtava.
ThunderCats Roar sen sijaan tarjoaa nykypäivän tekniikalla tuotettua sulavahkoa animaatiota, mutta heittää samalla aivan kaiken muun romukoppaan. Uusi sarja ei edes pyri hyödyntämään alkuperäisen kehittelemiä konsepteja tai tarjoamaan toimivia yksittäisiä tarinoita, vaan kukin kymmenisen minuutin pituinen jakso koostuu epämääräisistä kohtauksista ja mekastuksesta, joiden ensisijainen tarkoitus on lähinnä ylläpitää katsojan tarkkaavaisuutta hetken verran tarjoamatta yhtään mitään ravitsevaa ja hedelmällistä sisältöä tuhratun ajan vastineeksi. Ensimmäisen jakson puolivälissä nähdyn muutaman sekunnin pituisen haikeamman hetken jälkeen koko loppu sarja onkin käytännössä yhtä pitkää hauskaksi tarkoitettua sähellystä ilman merkittäviä irtiottoja tai tunnelmointeja.
Hahmojen itsensä design sekä ala-arvoinen taide ovat viimeisimmän ThunderCatsin pahin yksittäinen kompastuskivi, mikä on toisaalta aika paljon sanottu. Nykypäivän länsimaisella animaatiolla on taipumus yliyksinkertaista hahmojaan ja tyylittelyään ihan jo alhaisempien kustannustenkin vuoksi, mutta ThunderCats Roarin kohdalla hahmot ovat jo niin yksinkertaisia ja yksiulotteisia, että pelkästään niiden kasvot ovat täysin kopioita toisistaan eikä fantasiahahmoista itsestään pysty juuri sanomaan mitään näiden ulkomuodon perusteella, edes näiden kuviteltua lajia, rotua, likimääräistä ikää tai sukupuolta. Hyvin kuvaavaa onkin, että ensimmäinen jakso käytännössä alkaakin amatöörimäisesti erillisellä perusteellisella rautalankamaisella selvityksellä hahmoista ja näiden ominaisuuksista kuin jossain Illuminationin leffoissa väsähtäneimmillään.
Yliyksinkertaistettujen hahmojen kohdalla myös eleet ja pikkulapsen piirrosjälkeä pahimmillaan muistuttavat ilmeet ovat luonnollisesti rajalliset, joten ThunderCats Roar päätyy hyvin nopeasti toistamaan tylsästi muutamaa aivan perustavanlaatuisinta ideaansa jakso toisensa perään, usein jopa jaksojen itsensä sisällä tiettyjä yksinkertaisia ilmeitä on vain tyydytty kyynisesti kopioimaan ja kierrättämään sellaisenaan useita kertoja niinikään yliyksinkertaistettujen taustamaalausten koostuessa pahimmillaan latteasti vain yksittäisistä epämääräisistä väreistä. Ilmeisen nopeasti ja välinpitämättömästi tuotetulla animaatiolla itsellään tuntuu silläkin olevan vaikeuksia ylläpitää hahmojen keskinäisiä koko- ja mittakaavaeroja jopa yksittäisten kohtausten sisällä perspektiivien huojuessa pahimmillaan aivan miten sattuu.
ThunderCats Roaria tuotettiin yhteensä 52 episodia, joiden jälkeen sarja päädyttiin panemaan lihoiksi, sillä sen enempää vanhan sarjan fanit kuin nuorempikaan yleisö eivät innostuneet Warnerin farssista. Itse en kykene täysin edes ymmärtämään, miten Warnerin kaltainen alan legenda on kyennyt pullauttamaan ihmisten ilmoille tällaisen alusta asti epäonnistumaan tuomitun fiaskon kaikista edeltävistä tuhon merkeistä huolimatta. Ehkä ThunderCats Roarin takana onkin klassinen "Kevät koittaa Hitlerille" -skenaario, ehkä joku ajatteli pääsevänsä hyville rahoille tai kiertävänsä veroja tuottamalla tarkoituksella mahdollisimman surkean sarjan ilman toivoakaan menestyksestä. Naurettavaltahan tällainen spekulointi varmasti kuulostaa, mutta miten muuten ThunderCats Roarin olemassaolo voisi olla järjellä selitettävissä?
Arvio: 0.5/5
THUNDERCATS ROAR, 2020 USA
Ohjaus: Angelo Hatgistavrou, George Kaprielian, Jeremy Polgar, Jessica Borutski, Keith Pakiz, Victor Courtright
Käsikirjoitus: Ben Crouse, Ben Joseph, Bryan Condon, Cait Raft, Eric Knobel, Joan Ford, Justin Becker, Lesley Tsina, Marly Halpern-Graser, Molly Knox Ostertag, Victor Courtright
Näyttelijät: Andrew Kishino, Chris Jai Alex , Dana Snyder, Erica Lindbeck, Jim Meskimen, Max Mittelman, Patrick Seitz, Trevor Devall
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.