The Red Spectacles (1987)

Monen matkalle tulleen mutkan ja kiemuran jälkeen pääsin vihdoinkin tarkastamaan Mamoru Oshiin ensimmäisen näytellyn elokuvan The Red Spectacles, eli vapaasti käännettynä ”Punaiset aurinkolasit”. Tämä elokuva on osa Oshiin luomaa militääriskifististä Kerberos-saagaa, joka kuvaa tulevaisuuden rautaista kuria tottelevaa Kerberos-erikoispoliisijoukkoa. Aiheesta on kolmen elokuvan lisäksi tehty ainakin kokonainen sarjakuvasaaga ja joukko radiokuunnelmia. Tämän osan katsomiseen ei oikeastaan tarvita aiempaa tietoa sarjasta, mutta alku tässä ilmeisesti jatkuu suoraan edeltäneen radiokuunnelman lopusta ja menee välittömästi asiaan enempiä selittelemättä.

Eletään 1900-luvun loppua, eli elokuvan tekoaikaan kuvitteellista lähitulevaisuutta. Japania hallitsee kaaoksesta noussut totalitaarinen kuri ja järjestys. Järjestelmän rakkikoirina toimii valioksilöistä koottu armoton ja raskaasti aseistettu Kerberos-erikoispoliisi. Kerberosin pahoinpideltyä epäillyn kuoliaaksi poliisiyksikkö päätettiin riisua aseista ja lakkauttaa, mutta kapinoivat kommandot päättivät asettua poikkiteloin järjestelmän kanssa ja pakenivat kaupungista maaseudulle. Elokuva alkaa, kun joukko palkkasotureita hyökkää jäljellä olevan Kerberos-kaartin kimppuun. Varsinainen tarina kuvaa aikaa muutamia vuosia välikohtauksen jälkeen. Koichi, yksi jäljelle jääneistä Kerberoksen jäsenistä palaa syystä tai toisesta matkalaukkuineen kaupunkiin ja alkaa selvitellä entisten tovereidensa kohtaloa.

Jos juonikuvauksesta tai johdannon esittelystä sai kuvan, että kyseessä olisi jonkunlainen japanilainen mustalla huumorilla ja äärimmäisellä väkivallalla kuorrutettu Judge Dredd, joudutte oikeasti pettymään todella karvaasti. Toimintaa tässä on vain alun johdannossa, minkä jälkeen koko elokuva muuttuu omalaatuiseksi mustavalkoiseksi sekoitukseksi varhaista David Lynchiä, Jean Luc Godardin Lemmy Cautionia ja George Orwellia. Kun sanon omalaatuinen, myös tarkoitan sitä. Tämä saattaa hyvinkin olla Mamoru Oshiin kahjoin ja mielipuolisin elokuva, jota ei sovi suositella kenellekään normaalille elokuvankatselijalle.

Antakaahan kun kerron tarkemmin. Kantavana ideana tässä elokuvassa on tyylin ja kerronnan rytmityksen poukkoilu ja vaihtuminen lennosta ääriasennosta toiseen. Yhteen aikaan meno on juurikin vakavaa jännäriä, sitten meno vaihtuu lennosta farssimaiseksi teatteriksi, tässä vieläpä ihan kirjaimellisesti. Välistä väännetään romantiikkaa ja sitten seurataan tuskallisen hitaasti ja ilman minkäänlaista taustamusiikkia kahden ihmisen nuudelinsyöntiä. Monessa kohtaa elokuvaa huomataan, että edellinen kohtaus tai koko elokuvan alku olikin pelkkää unta tai hallusinaatiota, mistä siirrytään pikemmittä puheitta täysin uuteen juonikuvioon ja kerrontatyyliin. Kaikki tämä kuvattuna näyttävästi mustavalkoisena film noir -tyyliin kuin jossain Sin Cityssä.

The Red Spectacles on sanalla sanoen varsin surrealistinen elämys. Tässä elokuvassa hädin tuskin missään on mitään järkeä, mutta hämmentävää ja eriskummallista kohtausta toisensa perään katselee mielellään jos tällaisista elokuvista vain sattuu ylipäänsä pitämään. Perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin tässäkin ilmeisesti viljellään jos jonkinlaista symboliikkaa, mutten ole ainakaan itse varma missä menee pelkän outoilun ja tarkoituksellisen symbolin ero. Esimerkiksi päähenkilöä ja muita Kerberosin jäseniä kuvataan kirjaimellisesti koirina ja heitä jahtaavia kaupungin turvallisuuspalvelun miehiä kissoina. Nuudeleita ja alkoholia tässä vedellään epäilyttävän paljon, samoin tuijotetaan rikkinäisiä televisioita. Samoin talojen seinät on päällystetty naisen kasvojen kuvilla ja elokuvateattereissa näytetään vain tätä samaa kuvaa loputtomalla toistolla. Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on alussa, kun Koichi ampuu konekiväärillä joukon miimikoita. Lopussa nähdään vielä salaperäinen punaiseen kaapuun pukeutunut nainen, joka nähdään myös trilogian päättävässä The Wolf Brigadessa.

Pähkähullun kerronnan ja hienon kuvauksen lisäksi tässä on kaksi erityistä juttua, josta ainakin itse nautin todella paljon. Ensimmäinen on Kenji Kawain takuuloistava syntikkasoundtrack ja erityisesti tunnari sekä lopun syntikkapala, joka toi mieleeni Goblinin vastaavat. Toinen on pääosassa lennokkaan kokovartalosuorituksen vetävä Shigeru Chiba, joka on vauhdikkuudessaan ja monipuolisuudessaan jo nuoren Vesa-Matti Loirin luokkaa. Ilmeikäs Chiba esittää täysin mutkattomasti sekä ilmeetöntä dekkarihahmoa että sarjakuvamaista pelleä, usein jopa lennosta toinen toiseen vaihtaen. Tällaiseen rooliin ei oikeastaan voisi ketään muuta kuvitellakaan, sen verran viihdyttävää katseltavaa Chiban mellastaminen on.

The Red Spectaclesin on oltava yksi kahjoimmista näkemistäni elokuvista ja Mamoru Oshiin tuotannosta mielettömämmästä päästä. Itse ainakin pidin tästä lievästä outoilusta huolimatta erittäin paljon; sen verran moni asia tässä on tehty oikein, ettei tästä oikeasti voi olla pitämättäkään. Keskivertokatsojalle tätä ei pidä suositteleman, mutta vähän herkumpien kulttielokuvien ystävien katselulistalta tämän luulisi löytyvän. Miten kukaan voisi oikeasti olla pitämättä elokuvasta, jossa ammutaan miimikoita konekiväärillä? Aiheeseen palataan myös jatko-osassa Stray Dog: Kerberos Panzer Cops.


Arvio: 4/5

AKAI MEGANE, 1987 Japani
Tuotanto: Shigeharu Shiba, Daisuke Hayashi
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii, Kazunori Ito
Näyttelijät: Hideyuki Tanaka, Machiko Washio, Shigeru Chiba

Ghost in the Shell (1995)

Olin suunnitellut seuraaville viikoille käyväni koko Mamoru Oshiin tuotannon elokuva kerrallaan läpi ja säästää tämän elokuvan viimeiseksi klimaattiseksi loppuarvosteluksi, mutta tulinkin toisiin aatoksiin; tämä on pakko arvostella nimenomaan nyt. Syynä on juuri teattereihin tullut puolivillainen remake, jonka mielestäni tuomitsin aika selväsanaisesti taannoisessa arvostelussani. Kuitenkin itselleni jäi päällimmäisenä mieleen, että koko roskan todellisen limboamisen ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää, mikä tekee alkuperäisestä niin hienon kuin se on. Yritän tässä analyysissäni ja arvostelussani selittää mahdollisimman kattavasti koko jutun ytimen auki. Tämä luonnollisesti sisältää paljon spoileria, eli jos alkuperäistä Ghost in the Shelliä ei ole tullut vielä nähtyä, niin ei ehkä kannata lukea tätä arvosteluakaan.

Ghost in the Shellin tarina sijoittuu vuoteen 2029 ja New Port -nimiseen kuvitteelliseen aasialaiseen kaupunkiin. Elokuvan maailmassa ihmiskehoja sekä sen osia voidaan helposti rakentaa ja korvata kyberneettisillä teko-osilla sekä kytkeytyä tietoverkkoon kehoon liitetyillä implanteilla. Aaveella tarkoitetaan tässä yksilöllistä tietoisuutta tai sielua, johon elokuvan nimikin viittaa. Elokuvan päähenkilö on kyberturvallisuuspalvelu Osasto 9:n agentti Motoko Kusanagi, joka on biologisia aivojaan lukuun ottamatta kyberneettinen kone. Elokuvassa Osastu 9 jahtaa salaperäistä Nukkemestarina tunnettua hakkeria ja kyberterroristia, joka pystyy hakkeroimaan ihmisten tietoisuuteen ja muokkaamaan näiden persoonallisuutta sekä muistoja mielensä mukaan. Perinteisen kyberpunk-filosofoinnin lisäksi tässä on pohjimmiltaan kyse Motokon eksistentialistisesta kriisistä, eikä ihmissuhteilla ole varsinaisen tarinan suhteen merkitystä.

Näin tarina siis kuuluu pintapuolisesti, mutta koko rainan todellinen sisältö on perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin hitaassa filosofoinnissa ja symboliikassa; tässä ei Hollywoodin pullamössötyyliin pidellä kädestä eikä selitetä oikeastaan mitään auki, joten koko jutun pointti todennäköisesti menee ohi, ellei osaa tulkita hienovaraista kuvallista kerrontaa oikein. Itselleni tämä aukeni vasta useamman katselukerran jälkeen. Seuraavaksi käyn mahdollisimman tarkkaan läpi keskeisimmät kohtaukset alusta loppuun. Tässä elokuvassa ja analyysissä kannattaa kiinnittää huomiota muutamiin perussymboliikkakuvioihin, joita Oshii käyttää muissakin elokuvissaan. Ensinnäkin on vesi, joka symboloi feminiinisyyyttä. Toinen on peili ja peilikuva. Vanhan japanilaisen sanonnan mukaan naisen sielu tai tässä tapauksessa aave asuu peilissä.

Aivan ensimmäinen kohtaus koko elokuvassa on prologi, joka käytännössä esittelee keskeisimmät hahmot, Osasto 9:n sekä elokuvan maailman. Heti ensimmäisessä dialogissa paljastuu, että Motokolla on ”häikkää” aivoissaan, mikä viittaa hahmon kokemaan sisäiseen konfliktiin tai epäilykseen. Seuraavassa kohtauksessa näytetään Motokoa muistuttavan kyborgin luomisprosessi, jossa nähdään läjäpäin syntymään viittaavaa symboliikkaa vedestä aina synteettisestä materiaalista kuoriutumiseen. Tätä kohtausta katsoessa on hyvä muistaa, ettei missään kohtaa sanota, että syntyvä kyborgi nimenomaan Motoko, vaan kyse voi olla vain samasta mallista. Tässä kohtauksessa näytetään myös tarkkaan kyberneettisen ruumiin rakenne; nähdään, että tietoisuuden varastoiva kyberneettinen aivo on pohjimmiltaan erilainen kuin biologinen ihmisaivo. Tämä on olellisin yksityiskohta tässä kohtaa. Kohtaus loppuu, kun Motoko herää asunnostaan. Asunnossa on vain sänky ja yksi suuri ikkuna, joten kyseessä ei varsinaisesti ole ”koti” vaan asumiskone, jossa ollaan vain suojassa sateelta ja levätään. Ikkunasta näkyvät pilvenpiirtäjät ja tyhjä asunto ovat osa suurempaa talovertausta, johon palaan vielä myöhemmin.

Takaa-ajokohtausta seuraavassa kohtauksessa roskakuski ymmärtää poliisikuulustelussa muistojensa olevan vääriä ja tekaistuja. Tämä kyseinen kohtaus on toteutettu siten, että katsojan näkökulmasta kuulustelua seuraava Motoko katselee omaa peilikuvaansa (!). Tämä otos siis viittaa Motokon epäilevän kohtauksessa omien muistojensa sekä persoonallisuutensa oikeellisuutta. Jos Motokon ruumis on vain yksi tehtaassa tuotettu kopio tietystä mallista, miksei samoin voisi olla myös tietoisuuden laita? Käsitys erityisestä yksilöllisyydestä ja identiteetistä joutuu epäilyksenalaiseksi, eikä Motoko enää varmasti tiedä kuka tai mikä oikeasti on. Batou käyttää tässä Rene Descartesin cogito-lausetta ja toteaa muistojen oikeellisuuden olevan toissijaista, koska muistot ja ajattelu itsessään ovat riittävä todiste olemassaolosta. Elokuva pyörittelee muutoinkin paljon Descartesin ajatuksia, mutta niistä ei tässä sen enempää.

Kuulustelukohtausta seuraava sukelluskohtaus on yksi koko elokuvan olennaisimmista. Motoko harrastaa työn ohella sukellusta ja katsojalle näytetään, miten hän nousee kohti pintaa ja omaa peilikuvaansa. Tämä on siis viittaus elokuvan alun syntymäkohtaukseen. Myöhemmin Motoko nousee Batoun luo veneeseen ja toteaa nauttivansa sukeltamisesta, koska silloin hän kokee sekalaisia pelonsekaisia tunteita ja kuolemanpelkoa, mutta samalla myös yhteyttä kadottamaansa ja kaipaamaansa ihmisyyteen. Tässä viitataan Martin Heideggerin eksistentialistiseen kuolemanfilosofiaan, jonka mukaan kuolevaisuuden ja kuoleman ymmärtäminen on avain ihmisyyden ymmärtämiseen. Tästä ideasta kohtauksessa on kyse.

Seuraava kohtaus, jossa Motoko ja Batou ovat valtavaa kaupunkia halkovassa veneessä on ehkä tärkein koko elokuvassa. Tässä kohtauksessa käytännössä kaikki mahdollinen heijastaa Motokon senhetkistä ajattelua ja tunteiden myllerrystä. Kaupunki itsessään koostuu valtavista rakennuksista, joiden rinnalla ihmiset ovat vain pieniä muurahaisia. Vaikka kyseessä on valtava metropoli, on tunnelma hyvin orpo ja yksinäinen. Motoko katsoo ympärilleen ja huomaa ikkunan takana istumassa oman kaksoisolentonsa ja tulee näin muistaneeksi hävinneen yksilöllisyytensä. Sitten Motokon katse kiinnittyy edessä olevaan rakennukseen ja sitten vedessä lilluvaan jätteeseen. Motoko kokee olevansa yhtä keinotekoinen kuin edessä siintävä ruosteinen teräskolossi ja kertakäyttöinen kuin vedessä lilluva jäte. Tässä kohtauksessa nähdään vielä mallinukkeja kuin vielä muistuttamaan, miten vaikeaa on erottaa tulevaisuuden ihmistä, kyborgia ja elotonta nukkea toisistaan. Samanlaisia nukke- ja talovertauksia nähdään myös Blade Runnerissa. Kaupunkia ja sen julkisivua peittävät loputtomat mainostaulut kuvaavat Motokon kokemusta pelkkänä tuotteena tai kopiona olosta; tähän viitataan myös myöhemmissä dialogeissa. Kohtauksen lopussa alkava vesisade kertoo Motokon kokemasta melankoliasta ja surusta.

Seuraavissa kahdessa kappaleessa spoilaan ja selitän auki elokuvan loppukliimaksin ja epilogin, joten jos ei halua tietää, mitä lopussa tapahtuu, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.

Lopullinen välienselvittely käydään hylätyssä varastorakennuksessa, joka ainakin ulkoisesti muistuttaa jotain vanhaa luonnontieteellistä museota tai hautamonumenttia. Itse ajattelen edellistä talovertausta soveltaen, että kyseessä on vertauskuvallinen kamppailu konetta vastaan Motokon sielun viimeisessä inhimillisessä pesäkkeessä. Tässä kohtauksessa Motoko tavoittelee lopullista valaistumista ja vastauksia mieltään polttaviin kysymyksiin. Taiston tuoksinnassa rakennuksen ja vertauskuvallisen inhimillisyyden tukipylväät sekä Angel's Eggistä tutut seinillä olevat fossiilit ja elämänpuu vaurioituvat ikään kuin kertoen, että Motokon on päästettävä irti lopustakin ihmisyydestä ja lihallisuudesta saavuttaakseen lopullisen päämääränsä. Lopulta Motoko kiipeää hämähäkkitankin päälle ja yrittää avata sen kantta, mutta epäonnistuen. Epäonnistuminen kertoo hahmon lopullisesta inhimillisyydestä ja kuolevaisuudesta; Motokon piittaamattomuus kyberneettisen ruumiinsa tuhoutumisesta kertoo hahmon arvostavan sieluaan tai tietoisuuttaan ruumistaan enemmän. Lopulta Motokosta jää jäljelle pelkkä vedessä lilluva romuläjä ja irtonainen yläruumis. Ennen lopullista kuolemaansa Motokon tietoisuus fuusioituu Nukkemestarin kanssa synnyttäen uuden solun tai organismin; Nukkemestari ja Mokoto ovat näin täyttäneet syntymän, elämän ja kuoleman kierron samalla murtaen rajan elottoman keinotekoisen koneen ja elävän organismin välillä.

Epilogissa nähdään Motokon pää asennettuna lapsen kyberneettiseen ruumiiseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole enää Motoko tai Nukkemestari vaan toisen sukupolven koneorganismi, jolle ei enää löydy edes tarkkaa määritelmää. Ennen elokuvan lopetusta nähdään uusi Motoko ja vaivihkaa myös tämän peilikuva; aiemmin Motoko epäili oman sielunsa ja tietoisuutensa olemassaoloa, mutta katsojalle vihjataan näin uuden Motokon sielun puolesta. Loppujen lopuksi Motoko siis sai kuin saikin vastauksen kysymyksiinsä, mutta katsojalla niitä vielä riittää.

Näin se käy.

Huomaattekos? Kirjoitin pelkästään Motokon eksistentiaalisesta kriisistä ja tekstiä sai helposti muutaman keskivertoarvostelun ja parin tusinan juonireferaatin verran, eikä tässä edes puhuta niistä syvemmistä filosofisista tasoista tai muista keskeisistä teemoista tai konflikteista yhtään mitään. Tällä elokuvalla on niin paljon syvyyttä ja älyllistä sisältöä ettei kama ihan muutamalla katselukerralla tule loppumaan. Vaan tiedättekös mitä? Mitään mitä minä tuossa yllä kirjoitin ei löydy uudesta Ghost in the Shellistä. Hollywoodin versioon kyllä otettiin juonesta joitain kohtauksia, mutta ilman tätä filosofista kontekstia niillä ei oikeasti ole mitään merkitystä. Uusi Ghost in the Shell on rikos ihmisyyttä ja kaikkea tämän maailman hyvää vastaan. Jos haluatte tietää tarkemmin, lukekaa vaikka sen arvostelu.

Takaisin tähän versioon. Mamoru Oshiin animaatio on harvinaisen kaunista katseltavaa, jopa vanha cgi on osattu yhdistää täysin mutkattomasti muuhun perinteisempään jälkeen. Tässä elokuvassa ei taida olla ainuttakaan tarpeetonta kuvaa tai dialoginpätkää, josta puuttuisi symboliikkaa tai syvempiä merkityksiä. Samoin Kenji Kawain upeasti tunnelmaa luova ambient-musiikki hipoo täydellisyyttä, etenkin lopun kliimaksissa. Sanoisin, että tässä elokuvassa on Patlabor 2: The Movie:n kanssa Kawain uran parhaat musiikit. Kun pituuttakin on passelisti alle puolitoista tuntia, ei hidas kerrontakaan pääse tylsistyttämään missään kohtaa.

Täytyy sanoa, etten kyllä keksi tästä mitään pahaa sanottavaa kirveelläkään. Mamoru Oshiin Ghost in the Shell on helposti yksi parhaista tieteis- ja anime-elokuvista, joita on koskaan tehty; samalla se on mahdollisesti lähihistorian älykkäimpiä ja syvällisimpiä elokuvia yleensä. Jos älykäs ja haastava scifi pelottaa tai muuten vain sattuu kaipaamaan pinnallista ja helppoa elokuvaa, niin tätä ei varmaan kannata katsoa. Ghost in the Shell on steroidia ajattelulihaksille.


Arvio: 5/5

KOKAKU KIDOTAI, 1995 Japani, Iso-Britannia
Tuotanto: Yoshimasa Mizuo, Ken Matsumoto, Ken Iyadomi, Mitsuhisa Ishikawa
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Kazunori Ito Masamune Shirow'n alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Akio Otsuka, Atsuko Tanaka, Iemasa Kayumi, Koichi Yamadera, Tamio Oki, Tesshô Genda

Power Rangers (1995)

Power Rangers on yksi tämän maailman hupsuista ysäri-ilmiöistä, jonka jokainen vanha jäärä taatusti muistaa. Franchisen perusideahan kuuluu siten, että kokovartalosukkahousuihin pukeutuneet ninjateinit taistelevat intergalaktisesta roskapöntöstä noussutta Rita Repulsaa ja kumipukuisia monsterimiehiä vastaan. Sarjahan oli toteutettu siten, että kaikki överiksi vedetyt toimintakohtaukset leikattiin japanilaisesta Super Sentai -sarjasta ja niihin vain lisättiin länsimaiset juoniosuudet. Lopputulos oli sen verran herkullisen älyvapaa camp-henkinen yhdistelmä länsimaista ja japanilaista hullua neroutta, että siitä puhutaan vieläkin. Koska uusi remakekin on tulossa meikäläisiin teattereihin tulevana perjantaina, taitaa tämän aidon ja alkuperäisen arvostelu olla juuri nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Tämän elokuvan juoni kuuluu seuraavasti: Power Rangers -teinien rullaluistellellessa ja hypellessä laskuvarjoilla Rita Repulsa hassuine kumiukkoineen vapauttaa pahan Ivan Oozen vankilastaan. Ensi töikseen uusi pahis tuhoaa Power Rangereiden tukikohdan ja antaa kuolettavan iskun Zordonille, mikä tietää loppua ninjateinien ninjavoimille. Teinininjojen yrittäessä saada käsiinsä mystisen voimanlähteen paha Ivan Ooze limaukkoineen ottaa ihmisten maailman haltuunsa.

Täytyy sanoa, että tässä elokuvassa on parasta ensimmäiset puoli tuntia, jossa kaikki alkuperäisen sarjan parhaat ominaisuudet lyödään pöytään heti kättelyssä: kamala dialogi ja käsikirjoitus, puiset näyttelijät, kammottavat, mutta viehättävät käytännölliset erikoistehosteet sekä maskeeraukset ja täysin sattumanvaraiset pieruvitsit. Heti kärkeen nähdään jopa pitkä ja järkijättöinen tappelukohtaus, jossa huiskitaan, hypitään ja heilutaan ilmaan sekä välillä mätkitään ja potkiaan kuminaamalimaukkeleita lättyyn oikein kunnolla klassisen tunnarin soidessa taustalla. Tätä on Power Rangers parhaimmillaan!

Harmittavasti tätä nerokkuutta on vain ensimmäiset kolmisenkymmentä minuuttia, minkä jälkeen ihmeninjat menettävät voimansa ja koko homma alkaa maistumaan nopeasti puulta. Power Rangersien hullu energia ja itseironinen huumori katoaa täydellisesti pitkäksi aikaa, eikä tilalle ole oikeastaan keksitty mitään kovin kaksista; edes sympaattisen höpsöistä maskeerauksista, sympaattisista muovi/paperimassalavastuksista tai vähäpukeisesta soturibeibestä ei ole tämän keskivaiheen pelastajiksi. Voi voi.

Harmittavasti huonouden suosta ei varsinaisesti nousta enää lopussakaan. Elokuvantekijät menivät kajoamaan siihen kaikkein pyhimpään, nimittäin Power Rangereiden superrobottiin. Alkuperäissarjassahan robotti- ja jättihirviötehosteet tehtiin söpösti pienoismalleilla ja muovisilla leluilla, mutta tässä tekijöillä on selvästi ollut millä mällätä ja tilalle on saatu minuuttikaupalla nyt jo äärimmäisen kulahtaneilta ja kamalilta näyttäviä 90-luvun puolivälin cgi-tehosteita. Tämä oli itselleni valtava pettymys. Lopussa oli ainesta vähintäänkin loisteliaaseen ja keskikohdan tylsyyden paikkaavaan ajattoman viihdyttävään hullun nerouden multihuipentumaan, mutta tekijät ryssivät mahdollisuutensa yrittämällä tehdä tästä jotain oikeasti hyvää elokuvaa. Campia sen olla pitää!

Olen lukenut Leffatykkiä muistaakseni jo vuodesta 2007-2008 lähtien ja niin kauan kuin muistan, nämä vanhat Power Rangers -leffat ovat olleet täällä todella huonossa huudossa. Omasta mielestäni kumpikaan vanhoista sarjan leffoista ei varsinaisesti kuulu maailman huonoimpiin, mutta mitenkään erityisen onnistuneita nämä eivät kyllä nykymaailmassa ole, edes camp-viihteenä. Joskus 90-luvun puolivälissä tälle olisi voinut antaa jopa kolme tähteä, nyt vanhentuneet cgi-erikoistehosteet syövät sen parhaan terän armottomasti. Puolikas tähti? Nääh. Yksi tähti? Nääh. Olkoot puolitoista.


Arvio: 1.5/5

MIGHTY MORPHIN POWER RANGERS: THE MOVIE, 1995 USA, Japani
Tuotanto: Haim Saban, Shuki Levy, Suzanne Todd
Ohjaus: Bryan Spicer
Käsikirjoitus: Arne Olsen, John Kamps
Näyttelijät: Amy Jo Johnson, David Yost, Gabrielle Fitzpatrick, Jason David Frank, Jason Narvy, Johnny Yong Bosch, Karan Ashley, Paul Freeman, Paul Schrier, Steve Cardenas

Ghost in the Shell (2017)

No niin, tässä sitä nyt taas ollaan. Hollywoodin korppikotkamaiset elokuvapomot päättivät jälleen tuottaa oman näkemyksensä yhdestä rakastetusta japanilaisesta kultti-ilmiöstä. Tällä kertaa elokuvaviihteen suureen makkarakoneeseen päätyi klassinen franchise nimeltä Ghost in the Shell, joka koostuu Mamoru Oshiin ohjaaman legendaarisen vuoden 1995 elokuvan lisäksi yhdestä jatko-osasta, televisiosarjasta, Masamune Shirown sarjakuvista ja useasta spin-offista. Sanomattakin selvää, että Ghost in the Shell kuuluu viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimpien ja kuuluisimpien kyberpunkin merkkiteosten joukkoon, joten jonkinlainen live-remake ei varsinaisesti tullut ainakaan itselleni minään yllätyksenä. Jaa että mikä on kyberpunk? KVG.

Ghost in the Shellin tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskehon osia tai kokonaisia ihmiskehoja voidaan rakentaa keinotekoisesti. Elokuvan päähenkilö on Scarlett Johanssonin esittämä majuri Mira Killian, kokonaisella koneruumiilla varustettu Osasto 9:n agentti, joka yhdessä toverinsa Batoun kanssa jahtaa salaperäistä hakkeria. Matkan varrella opitaan myös yhtä ja toista ”Miran” menneisyydestä ja pedataan asetelmia tulevaa jatko-osaa silmällä pitäen.

Ennen kuin revin tälle elokuvalle uuden persreiän, haluan puhua sen positiivisista puolista. Ensinnäkin Rupert Sandersin näkemys tulevaisuuden kyberpunk-kaupungista on visuaalisesti harvinaisen nättiä ja kiinnostavaa katsottavaa, samoin nättejä ovat monessa kohtaa elokuvan erikoistehosteet, jotka onneksi ovat muutakin kuin pelkkää cgi-huttua. Takeshi Kitanolla ei oikeastaan ole tässä paljoa järkevää tekemistä, mutta miehen karismalla voisi vaikka lukea puhelinluetteloa ja se olisi kiinnostavaa kuultavaa.

Se hyvistä puolista. Menkäämme itse asiaan.

Alkuperäisen Ghost in the Shellin sisällöstä vähintään 90% koostui kaikenlaisesta eettisestä ja filosofisesta pohdinnasta sekä kuvauksesta digitalisoituvan maailman keskellä hämärtyvästä identeetistä, yksilöllisyydestä, minuudesta ja kaikesta muusta kivasta. Hollywoodin Ghost in the Shell on kuin lobotomialeikattu versio samasta asiasta, niin tyhmä elokuva tämä on. Tässä kaikella vähänkin älyllisellä on heitetty suosiolla vesilintua ja lopputulos muistuttaa värittömyydessään ja mauttomuudessan jotain veden ja maidon sekoitusta; ihan kuin tällä olisi oikeasti lähdetty kosiskelemaan jotain tyhmiä hipsteriteinejä tai lapsikatsojia. Pistää lähinnä ihmettelemään miksi ylipäänsä on lähdetty tekemään remakeä älylliseksi tunnetusta franchisesta, jos sitä varsinaista ydinsisältöä ei ole aikomuskaan ottaa mukaan itse elokuvaan.

Juonen äärimmäin tyhmentäminen syö miestä, mutta se on kuitenkin vasta alkua. Tekijät eivät ilmeisesti ole osanneet korvata puuttuvaa sisältöä millään kovin järkevällä, joten kokonaisuus tuntuu paitsi äärimmäisen tyhmältä, myös tunnetasolla täysin tyhjältä ja mielenkiinnottomalta. Edes harvoista toimintakohtauksista ei ole tämän pelastajiksi, sillä niitäkään ei ole oikeastaan viitsitty rakennella tai pohjustaa mitenkään eikä minkäänlaista tunnesidettä kuin hypnoosin vallassa pönöttävien ja zombimaisen monotonisesti Fifty Shades of Grey -tasoiset vuorosanansa lausuvien näyttelijöiden esittämiin täysin tyhjiin hahmoihin pääse vahingossakaan syntymään. Päällimmäinen tunne tätä katsoessa on lähinnä sielua loputtomasti kalvava pohjaton tylsyys, jota läpikotaisen steriili ja riskitön meininki sekä geneerinen jumputijumputimusiikki vielä voimistaa entisestään. Kenji Kawain jumalaisen kauniista sulosävelistä hädin tuskin kehtaa samassa virkkeessä edes puhua näiden tusinasurinoiden kanssa.

Mutta voi minua! En ole oikeastaan vielä edes puhunut tämän juonen aivopieruista! Hahaha! Hollywoodin Ghost in the Shell on käytännössä RoboCop-remake, jossa Alex Murphyn tapaan kyborgipäähenkilön aikaisempi elämä ja muistot alkavat jälleen nousta pintaan ja lopussa kuvioihin astuu paha korporaatio pahoine johtajineen kuin jossain Highlander II - paluu:ssa konsanaan. Paha korporaatio on taatusti yksi kulahtaneimmista ja raivostuttavimmista kliseistä, joita tällaiseen tieteiselokuvaan voi vain kuvitella; muistan vihanneeni täsmälleen samaa korporaatiokliseetä jo 90-luvun puolivälin Bambukarhuissa ja vihaan sitä edelleen. Viimeistään tosi pahan korporaatioukkelin ilmestyessä kuvioihin tämä alkaa toden teolla haista kyberkakalle.

Yksi asia, joka tätä katsoessa väkisinkin tulee miettineeksi, on elokuvan tarinan tapahtumakaupunkia, joka voisi yhtä hyvin olla tulevaisuuden Hongkong kuin mikä tahansa idän suurkaupunki, mutta itse näen tässä lähinnä geneerisen itää ja länttä yhdistävän tulevaisuuden metropoliksen, joka nähtiin jo Big Hero 6ssa. Sitten on Takeshi Kitanon esittämä hahmo, joka ainoana koko elokuvassa puhuu japania samalla kun muut turisevat englanniksi, mikä on kyllä todella häiritsevää. Tässä on jopa dialoginpätkiä, joissa Kitano keskustelee japaniksi englantia solkkaavan henkilön kanssa ilman tulkkia, eikä kummallakaan tunnu olevan mitään vaikeuksia ymmärtää toista. Mitäköhän ihmettä näissäkin kohtauksissa oikein tapahtuu? Eikö idän animeimperiumista todellakaan löydy englantia taitavaa näyttelijää?

Ja… ja… noh… siinä se kai sitten oli. Hollywoodin Ghost in the Shell vuosimallia 2017 on vinkeää visuaalista puolta lukuun ottamatta äärimmäisen geneerinen, äärimmäisen steriili, äärimmäisen riskitön, äärimmäisen tyhjä, äärimmäisen sieluton ja äärimmäisen laimea remake, joka ei varsinaisesti kuulu animefilmatisointien absoluuttiseen roskaluokkaan, mutta ei tätä mitenkään erityisen hyväksi tai onnistuneeksikaan voi millään ilveellä kyllä sanoa. Toisaalta rima näiden animefilmatisointien suhteen taitaa olla jo niin matalalla (lue: Dragonball Evolution), että tämä saattaa oikeasti olla jopa niitä parempia tai peräti parhaita lajissaan. Lisäksi tässä ei ainakaan ole Disney-prinsessoja, puhuvia huonekaluja, Jar Jar Binksiä tai Amy Schumeria, joten ei tämä nyt ihan täysin toivoton tapaus ole. Ei siitä tosiasiasta kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että alkuperäinen on ja tulee aina olemaan miljardi biljardia kertaa tätä tusinatuotetta parempi. Seikka on saletti.



Arvio. 1/5

GHOST IN THE SHELL, 2017 USA
Tuotanto: Avi Arad, Ari Arad, Steven Paul, Michael Costigan
Ohjaus: Rupert Sanders
Käsikirjoitus: Jamie Moss, Jonathan Herman Masamune Shirow'n alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Juliette Binoche, Michael Pitt, Pilou Asbæk, Scarlett Johansson, Takeshi Kitano

Urusei Yatsura 2: Beautiful Dreamer (1984)

Pom! Edellisessä arvostelussani perkasin Mamoru Oshiin ohjausdebyyttiä Urusei Yatsura: Only You ja manasin sen yleistä sekavuutta ja hankalaa seurattavuutta sarjaa tuntemattomalle. Aikoinaan kyseinen elokuva oli kuitenkin sen verran yleisön ja tuotantoportaan mieleen, että sille päätettiin tehdä jatkoa ja Oshiille annettiin tällä kertaa täysin vapaat kädet tehdä mitä tahtoo. Lopputuloksena syntyi varsin ohjaajansa näköinen elokuva, joka edeltäjästään eroten on kerännyt vuosien varrella ylistystä ja päässyt useille parhaiden anime-elokuvien listoille eri medioissa. Jotain tämän maineesta kai kertoo, että tämä on julkaistu ihan Suomessa asti.

Jos Urusei Yatsura ei ole ennestään tuttu eikä edellinen arvosteluni ole vielä luettu, niin tässä koko sarjan juoni pähkinänkuoressa: Sarjan alussa sähläri ja lukiolainen nimeltä Ataru Moroboshi kosii erehdyksessä avaruusprinsessa Lumia vaimokseen. Lum muuttaa Atarun vanhempien luokse asumaan ja alkaa käydä samaa koulua Atarun kanssa, mistä seuraa kaikenlaisia hassuja tilanteita ja hömppäkomediaa. Jos Rumiko Takahashin muu tuotanto on tuttua, niin tämä on juurikin sitä samaa sarjaa. Tämän enempää tietoutta ei oikeastaan Beautiful Dreamerin katsomiseen sitten tarvitsekaan, joten pelko pois.

Tämän elokuvan tarinaa on vähän vaikeaa selkeästi kuvailla, mutta yritän parhaani. Beatiful Dreamerin tarina alkaa, kun Atarun ja Lumin koulussa valmistaudutaan tuleviin juhlallisuuksiin. Jossain vaiheessa yksi opettajista hämmentyy huomattuaan, ettei seuraava päivä tunnu koskaan tulevan, vaan kokonainen kaupunki on kuin juuttunut jonkinlaiseen aikasilmukkaan ja sama päivä vain toistuu toistumistaan. Tämän enempää en tarinaa avaa, mutta koko jutun idea piilee siinä, että Mamoru Oshii on käytännössä hylännyt koko alkuperäissarjan pöhkön huumorin ja kehää kiertävät söpöt pikku tarinat ja lähtenyt tekemään itsensä näköistä visaista filosofista mysteeritarinaa, jossa pannaan aika-avaruus ja katsojan mielikuvitus oikein kunnolla solmuun.

Sanoisin, että jo aivan ensimmäisistä kuvista ja dialoginpätkistä lähtien on päivänselvää, että tämä on jotain aivan muuta kuin se edellisen osan räpellys. Tämä jopa esittelee keskeisiä hahmoja kunnolla, dialogi kuulostaa huolella kirjoitetulta ja tarinassa on kahjoimmillaankin selkeä punainen lanka ja pituuttakin on sopivasti vähemmän kuin edellisessä osassa. Muutamassa kohtaa huomasin jopa hymähteleväni käsiksen pikkunokkeluudelle. Tästä löytyy vielä yllättävän paljon nättejä hiljaisempia ja tunnelmallisempiakin kohtauksia, jollaisia alkuperäissarjassa ei yleensä nähdä ollenkaan.

Eniten tässä pistää silmään animaation taso, joka on parantunut huomattavasti sitten Only Youn halvakon televisioanimaation. Tässä on muutamassa kohtaa jopa pitempiäkin pätkiä liikkuvan kameran käyttöä sekä kaikenlaista perspektiiveillä ja visuaalisilla paradokseilla leikittelyä, mistä ainakin itse nautin huomattavasti. Normaalistihan liikkuvia kameroita ei animaatioissa paljoa nähdä, koska niiden toteuttaminen on huomattavan vaikeaa ja vaatii helposti monikymmenkertaisen työmäärän staattisiin otoksiin nähden. Hienoa työtä.

Oma omituinen ensikosketukseni tähän elokuvaan oli joskus 2000-luvun alkupuolella vaihtaessani ajatuksia toisen animeharrastajan kanssa ja minua varoitettiin (!) katsomasta tätä elokuvaa, koska tämä on niin ”sekava” ja ”hullu”. Myöhemmin löysin tämän vielä Leffatykistä ja näin, että tämä on saanut tosi huonot pisteytykset, joten jätin tämän näihin päiviin asti katsomatta. Katsoin tämän sitten eilen ja tiedättekös mitä? Tämähän on oikeasti todella hyvä elokuva, miljoona kertaa parempi kuin se ensimmäinen ja pienestä keskivaiheen hapuilusta huolimatta se nousi helposti yhdeksi omista animesuosikeistani. On tämä hyvä elokuva; sanoisin jopa, että Beautiful Dreamer on pienimuotoinen kasarihelmi, joka sopii katsastaa jos tällaisista elokuvista vain sattuu pitämään. Joka muuta väittää, menkööt itseensä. Pom!

Arvio: 4.5/5

URUSEI YATSURA: BYUTIFURU DORIMA, 1984 JapanI
Tuotanto:-
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Akira Kamiya, Fumi Hirano, Kazuko Sugiyama, Toshio Furukawa

Urusei Yatsura: Only You (1983)

Pim! En ole ikinä ollut mikään Rumiko Takahashin suurin fani enkä välitä Urusei Yatsurasta oikeastaan tuon taivaallista, mutta koska päätin jokin aika sitten katsastaa ja arvostella kaikki animeguru Mamoru Oshiin ohjaukset joudun käymään läpi myös nämä miehen varhaisemmat työt. Tämä kyseinen elokuva oli Oshiin ihka ensimmäinen oma ohjaustyö, joten miehen myöhempiä tavamerkkejä tästä lienee turhaa etsiä. Tiettävästi studio oli sen verran epävarma nuoren ohjaajan kyvyistä, ettei Oshiille annettu juurikaan sananvaltaa teoksen suhteen vaan kyseessä on pitkälti Rumiko Takahashin ja sekalaisen tuottajatiimin sanelema elokuva.

Mikäli Urusei Yatsuran perusidea ei ole tuttu, niin tässä lyhyt yhteenveto: Ataru Moroboshi on kömpelö lukiolainen, joka vahingossa tulee kosineeksi kosmista avaruusprinsessa Lumia vaimokseen. Lum muuttaa asumaan Atarun vanhempien luokse ja alkaa käydä samaa koulua Atarun kanssa. Jos Rumiko Takahashin Ranma sattuu olemaan tuttu, niin tämä on vähän samansuuntainen kevyt ja höpsö nuorille suunnattu romanttinen komedia ilman sen kummempaa ryppyotsaista sisältöä.

Toivottavasti juonireferaatti tuli luettua huolella tai sarja on muuten tuttu, koska tämä elokuva ei sitten selittele yhtään mitään. Perusjuoni tässä menee siten, että alussa paljastuukin, että Ataru on vahingossa tullut kosineeksi toista avaruusprinsessaa ennen Lumia ja tilinteon hetki on viimein tullut. Ataru päättää naida toisen prinsessan ja hallita jatkossa kokonaista planeetta kuninkaana. Lopulta Ataru sitten huomaakin, ettei homma menekään aivan siten kuin alunperin oli tarkoitus ja kaikenlaista hupsua seuraa.

Jos tätä elokuvaa jotenkin haluaisi lyhyesti kuvailla, niin tämä tuntuu enemmän melkein pari tuntia pitkältä televisiosarjan fillerijaksolta kuin miltään varsinaiselta itsenäisesti toimivalta elokuvalta. Kaikki tässä tuntuu niin kovin halvahkolta pökkelöltä animaatiosta ja sekavahkosta käsikirjoituksesta lähtien; välillä tuntuu, ettei tekijöillä itselläänkään ole ollut täysin selvää mitä tässä oikeasti tapahtuu ja miksi. Yhdessä vaiheessa esimerkiksi ollaan ensin japanilaisessa koulussa, sitten kuvioon ilmestyykin avaruusaluksia ja aletaan puhua jostain galaktisesta sodasta, sitten koko juttu unohdetaankin ja palataan romanttiseen komediaan, joka lopulta hajoaa jälleen täydelliseksi kaaokseksi, sitten elokuva loppuu. Mitään varsinaisesti älyllistä sisältöä tai draaman kaarta ei tässä ole laisinkaan, vaan kyseessä on nimenomaan sarja hölmöä slapstickiä ja semikoomista mesoamista.

Tämän enempää ei Only Yousta oikeastaan kykene kirjoittamaan. Tässä ei oikeastaan ole mitään kauhean kiinnostavaa sisältöä, jota analysoida tai varsinaisesti lähteä tarkemmin arvoimaan. Itse koin tämän lähinnä ylipitkänä meluisana ja sekavana animetrippinä, jota sarjaa seuraamattoman on täysin turhaa lähteä katsomaan. Jos välttämättä haluttaa nähdän kunnollinen Urusei Yatsura -elokuva, voin lämpimin mielin suositella tämän jatko-osaa Beautiful Dreamer - Vastustamattomat olennotia, joka on ihan oikeasti hieno leffa ja sen katsomiseen ei oikeastaan vaadita sarjan perustietämystä enempää. Tämä unohtakaa. Pim!

Arvio: 2/5

URUSEI YATSURA: ONRI YÛ, 1983 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Rumiko Takahashi, Mamoru Oshii, Tomoko Konparu
Näyttelijät: Akira Kamiya, Akira Murayama, Fumi Hirano, Ichirō Nagai, Kazuko Sugiyama, Machiko Washio, Saeko Shimazu, Shigeru Chiba, Toshio Furukawa, Yoshiko Sakakibara

Angel's egg (1985)

Mamoru Oshii taitaa olla suurimmalle osalle tuttu nimi lähinnä ikivihreän Ghost in the Shellin takaa, mutta oikeasti miehen uraan mahtuu paljon muutakin. Tiesittekös esimerkiksi, että 80-luvun puolivälissä miestä kosiskeltiin mukaan Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan perustaman Studio Ghiblin kolmanneksi isoksi ohjaajanimeksi, mutta Oshiin tyyli osoittautui lopulta turhankin erilaiseksi ja suunnitelmat jäivät sikseen. Kyseisen projektin kaaduttua mies liittyi Headgearin scifi-tiimiin ja löi itsensä lopullisesti läpi Mobile Police Patlabor: The Early Daysilla. Tämä tarina on tosi.

Angel’s Egg on Oshiin ohjauksista kolmas ja alkupään teoksista ehkä aliarvostetuin. Alkuaan elokuva sai Japanissa erittäin nuivan vastaanoton ja Oshii kommentoi sen käytännössä haitanneen työnsaantia vielä vuosikausia elokuvan Japanin ensi-illan jälkeen; lännessä tätä ei virallisesti nähty ennen 2015 ilmestynyttä rajoitettua julkaisua. Aiemmin Mamoru Oshii ansaitsi kannuksensa Rumiko Takahashin Urusei Yatsuran televisiosarjan ja siihen perustuvan kahden elokuvan Urusei Yatsura: Only Youn ja Beautiful Dreamer - Vastustamattomat olennotin parissa. Vaikka kaksi edellistä meneviä elokuvia ovatkin, on sanottu, että lopullisen tunnistettavan tyylinsä Oshii löysi nimenomaan tässä elokuvassa, jonka mies muuten teki yhdessä Final Fantasyjen visuaalisena suunnittelijana tunnetun Yoshitaka Amanon kanssa.

Tässä elokuvassa ei oikeastaan ole mitään varsinaista juonta, draamaa tai syvällisiä hahmojakaan vaan kyse on ohjaajansa mukaan ensisijaisesti visuaalisesta tajunannanvirrasta, jonka merkityksellinen sisältö perustuu kunkin katsojan omaan tulkintaan. Elokuvan ”tarina” kuitenkin sijoittuu post-apokalyptiseen maailmaan ja sen kaksi päähenkilöä ovat omituista asetta kantava nuori mies ja salaperäistä munaa mukanaan kantava pikkutyttö, joka uskoo mukanaan kantaman munan olevan todellisuudessa enkelin muna. Kummallakin hahmolla kerrotaan olevan hämäriä ja epämääräisiä muistoja, joiden alkuperää ei varsinaisesti selitetä. Oleellisia yksityiskohtia elokuvassa ovat myös varjoina kaduilla sekä talojen seinillä liikkuvat kalat ja niitä metsästävät salaperäiset kalastajat. Tämän ihmeellisempää juonta on turha etsiä. Parhaimmillaankin kyseessä on pelkkää hämärää symboliikalla leikittelyä.

Tämän elokuvan varsinaisesta sisällöstä on vaikka miten paljon erilaisia tulkintoja, mutta oman suosikkiteoriani mukaan kyseessä on raamatullinen tarina uskosta ja seksuaalisuudesta. Mamoru Oshii on tunnettu teologiaharrastuksestaan ja tavastaan hyödyntää elokuvissaan paljon raamatullista symboliikkaa, eikä Angel’s Egg oikeastaan siinä suhteessa eroa miehen muista töistä juurikaan. Tässä elokuvassa nähdään lukuisia viittauksia Nooan arkin tarinaan, vihjataanpa maailman tuhoutuneenkin suuressa vedenpaisumuksessa vanhan testamentin tyyliin. Tässä tapauksessa pelastusta ei vain koskaan tullut ja maailma pysyi kuolleena. Nuori mies on niin ikään nähty jonkinlaisena omaa ristiään kantavana Jeesus-hahmona, jolla on hämäriä muistoja elämän puusta ja vanhoista profetioista. Nuoren miehen kantama risti voidaan toisaalta nähdän myös jonkinlaisena falloksen ja tytön kantama muna puhtauden ja viattomuuden symbolina. Vesi itsessään symboloi idässä feminiinisyyttä. Ehkä tämä elokuva kertookin nuoren tytön uskosta ja kasvusta naiseksi, lopussa myös pyhimykseksi? Ehkä tämä onkin tarina kuolemasta ja uudestisyntymisestä? Kysymyksiä ja teorioita on yhtä paljon kuin katsojiakin, mutta lopullista vastausta tuskin on olemassakaan.

Audiovisuaaliselta anniltaan Angel’s Egg on huikean uniikki elämys, jota on oikeastaan todella vaikea verrata yhtään mihinkään. Suurin osa koko elokuvasta koostuu lähes täysin mustavalkoisista käsin piirretyistä ja maalatuista kuvista, jotka perinteiseen Yoshitaka Amano -tyyliin ovat äärimmäisen tyylikästä ja nättiä jälkeä. Jos miehen Final Fantasy -luonnokset tai Sandman-tarinat sattuvat olemaan tuttuja niin tietää mitä tuleman pitää. Mitään varsinaista toimintaahan tässä ei ole, vaan meno on vauhdikkaimmillaan hyvin vähäeleistä ja hidasta. Dialogiakaan tässä ei ole likimain ollenkaan vaan kaikki oleellinen on pyritty kertomaan pelkästään visuaalisesti. Suurin osa elokuvan äänimaailmasta on täydellistä hiljaisuutta tai valikoituja klassisen musiikin säveliä. Angel’s Eggin tiheää tunnelmaa on vaikeaa kuvata sanoin, mutta se on todella voimakas läpi elokuvan.

Ensimmäinen kosketukseni Angel’s Eggiin koskaan oli täällä Leffatykissä. Sen saaman nuivan vastaanoton vuoksi minulla oli henkilökohtaisesti alkuaan valtavasti epäluuloja tämän elokuvan suhteen, mutta oikeastaan tämähän on vallan mieletön taide-elämys, jos sattuu ylipäänsä tällaisista hämärämmistä ja vaikeaselkoisemmista teoksista vain tykkäämään. Jos sen sijaan kaipaa elokuviltaan selkeää juonta, kevyttä viihdettä, minkäänlaista toimintaa ja helposti samaistuttavia hahmoja, tämä saattaa olla vihoviimeinen tekele, jota kannattaa lähteä katsastamaan. Voisi helposti kuvitella, että jos joku Fando and Lisin ja The Holy Mountainin aikainen Alejandro Jodorowsky tekisi animea, niin jälki olisi varmasti jotain tämäntapaista.



Arvio: 5/5

TENSHI NO TAMAGO 1985, Japani
Tuotanto: Hiroshi Hasegawa, Masao Kobayashi, Mitsunori Miura, Yutaka Wada
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii, Yoshitaka Amano
Näyttelijät: Makoto Hyodo, Jinpachi Nezu, Kei'ichi Noda

Dream Deceivers (1992)

Nykypäivän hevi on vähän kuin taannoinen anime- ja mangavillitys 2000-luvun alussa. Yhdessä vaiheessa siitä kuuli jatkuvasti telkkarista ja radiosta, sitä tungettiin postiluukusta ja kaikki lehdet oli sitä täynnä. Yhteen aikaan Suomessa ei tainnut olla ketään, joka ei olisi kuunnellut jonkinlaista heavy- tai hardrockia eikä varmaan ole vieläkään. Hevillä on voitettu jo Euroviisutkin, vaikka taannoin sinne ei suostuttu lähettämään edes Nightwishiä. Joku voisi sanoa, että raskaammasta rockista on kaikissa muodoissaan tullut erittäin mainstreamia ja hyväksyttävää.

Näin siis nykyään. Vielä joskus 80- ja 90-luvulla oli vähän erinäköinen meininki. Ennen vanhaan kohistiin metallibändien kieroutuneista sanoituksista ja lavashowsta; moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja nuorten pahoinvointiin löydettiin syntipukeiksi bändien takaperin soitetuista kappaleista löydetyt salaperäiset saatanalliset viestit, joita vastaan pahoja piirrettyjäkin vastustaneet hihhulit ja huolestuneet vanhemmat lähtivät käymään omaa ristiretkeään. Näistä voisi laukoa vaikka kuinka paljon, mutta joku raja pitää tähänkin tarinointiin vetää. Jos haluatte kuulla kotimaisen alan klassikon, etsikää käsiinne taannoin kouluissa ja rippileireillä paljon kuultu Jyrki Isohellan Rocken rollin maailma -kasetti vuodelta 1986, se on tosi hilpeää settiä.

Dream Deceivers kertoo ehkä yhden tämän hihhuleiden ristiretken kuuluisimmista ja absurdeimmista sivujuonteista, joka sai alkunsa kun vuonna 1985 kaksi hevimusiikkia fanittavaa nuorta päätti tehdä itsemurhan haulikolla; nuorista toinen jäi henkiin, mutta kaverin kasvot käytännössä räjähtivät taivaan tuuliin. Epäonnistuneen itsemurhayrityksensä jälkeen tämä kaveri kertoi tekonsa syyksi suosikkiyhtyeensä Judas Priestin kappaleen Better By You, Better Than Me:n, joka kaverin mukaan sai nuoret ajattelemaan itsensä tappamista. Yksi asia johti toiseen ja pian yhtyettä syytettiin kahden nuoren ajamisesta itsemurhaan kappaleesta takaperin löytyvän ”Do it -viestin” avulla. Tämä kyseinen takaperin löytyvä viesti vedettiin kuvioihin sen jälkeen, kun oikeus totesi oikeinpäin löytyvien lyriikoiden nauttivan perustuslain sananvapauspykälien suojaa.

Tämä dokumentti kuvaa oikeudenkäyntiä ja koostuu lähinnä kummankin osapuolen haastatteluista; erillistä kertojaa ei ole välissä ollenkaan vaan asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat, vieläpä hyvin tiiviisti tuntiin puristettuna. Dokkarin edetessä tulee väkisin ajatelleeksi miten naurettava ja älytön koko juttu oikeasti on. Mitään todisteita takaperin soitettujen viestien alitajuisesta vaikutuksesta ei luonnollisesti ole olemassakaan sen enempää kuin tarkoituksellisista viesteistäkään yleensä. Yhtye tiettävästi ihmetteli koko ”Do it” -viestiä jo oikeudenkäynnin aikaan; kyseinen tahaton ”viesti” ei edes tarkalleen kerro mitä pitäisi tehdä saati sitten kehota tappamaan ketään. Rob Halford on yhdessä haastattelussa todennut, että vaikka tällaisilla viesteillä voisikin vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, ei yhdelläkään artistilla olisi todennäköisesti mitään syytä ajaa fanejaan tappamaan toisiaan vaan lähinnä kehottaa ostamaan lisää levyjä ja käymään näiden keikoilla.

Vähitellen katsojalle alkaa muodostua kuva todellisuutta vastaan itsepintaisesti taistelua käyvistä vanhemmista ja yhteiskunnasta, jotka yrittävät vierittää omaa vastuutaan elämässään epäonnistuneiden nuorten kohtalosta täysin sivullisen metallibändin niskaan. Kummallakin nuorella oli jo varhain ongelmia sopeutua yhteiskuntaan; koulussa ja kotona väkivalta sekä päihteet vallitsivat. Apu näköalattomaan elämään ja ahdistukseen löytyi musiikista ja päihteistä. Lopullisen pelastuksen toivottomuuteen ja ankeuteen toi ajatus itsemurhasta kaverin kanssa.

Dream Deceivers ei todellakaan ole mikään maailman paras dokumentti, mutta se on erittäin kiinnostava katsaus 80- ja 90-lukujen taitteen harhaiseen mielenmaisemaan sekä ihmisten perimmäiseen kyvyttömyyteen nähdä omia vikojaan tai kantaa vastuutaan. Välillä tuntuu, että tätä olisi voinut tiivistää helposti leikkaamalla muutamia turhia tylsemiä rönsyjä pois ja keskittyä enemmän älyttömään oikeustaisteluun, mutta aihe itsessään on sen verran kiinnostava, että se yksinään riittää kannattelemaan tätä dokkaria pitkälle. Sanoisin, että jos tapaus kiinnostaa niin kyllä tämän mielellään katsoo. Tällaiset absurdit tosielämän tapaukset ovat toimineet huomattavana inspiraationa South Parkin ja Simpsonien kaltaisille satiirin klassikoille – ja syystä.

Jos järkyttyy helposti niin varoitus: tässä on sen haulikolla naamansa räjäyttäneen kaverin haastatteluja jonkin verran ja ne voivat olla todella järkyttävää ja graafista katseltavaa.

DREAM DECEIVERS: THE STORY BEHIND JUDAS PRIEST VS JAMES VANCE, 1992 USA
Tuotanto:-
Ohjaus: David van Taylor
Näyttelijät: James Vance, Judas Priest

Aavepoika (2015)

Jokunen kuukausi ja arvostelu takaisin manasin kovaan ääneen ranskalaisten animaatioiden huonoa saatavuutta näillä kulmilla. Ilmeisesti joku isokenkäisempi lukee Tykkiä tai sitten kyse lienee jostain korkeamman johdatuksesta, mutta tässä tätä nyt vihdoin olisi. Aavepoika on A Cat in Parisin tekijöiden tuorein elokuva, joka sai alunperin Ranskan ensi-iltansa jo 2015, mutta saapui tänne vasta nyt. Ihmetellä täytyy, miksi juuri näin vanha elokuva piti teattereihin asti tuoda, koska tämän uskoisi jokaiselta aiheesta erityisesti kiinnostuneelta jo löytyvän hyllystä ihan tallenteenakin. No, ajatus kai tärkein.

Aavepojan juoni yhdistää trendikkäästi Alfred Hitchcockin Takaikkunaa, sarjakuvamaisia hahmoja ja simppeliä supersankariteemaa. Tarinan päähenkilö on 11-vuotias New Yorkissa asuva Leo, joka on joutunut sairauden vuoksi hoidettavaksi sairaalaan. Leolla on salainen erikoiskyky, jonka avulla hän pääsee irtautumaan ruumiistaan ja lentelemään aineettomana aaveena ympäri kaupunkia. Samoihin aikoihin Isoa Omenaa terrorisoi salaperäinen kubistiselta maalaukselta näyttävä superroisto, jonka suurena suunnitelmana on vallata suurkaupunki hallintaansa. Leo lyöttäytyy yhteen murtuneen jalkansa vuoksi sairaalassa olevan poliisin kanssa pysäyttääkseen superroiston.

Jos tarinasta voi jotain sanoa, niin ainakaan se ei kierrätä ollenkaan perinteisiä Disney-kliseitä, siinä ei lauleta eikä siinä ole tylsistyneitä prinsessoja tai puhuvia huonekaluja. Tämä jo pelkästään nostaa elokuvan pisteitä omissa silmissäni, samoin tekee seitsemänvuotiaan lapsen piirtämältä näyttävä design ja animaatio, joka toi hyvällä tavalla mieleeni Night on the Galactic Railroadin vastaavan. Ranskalaiset ääninäyttelijätkään eivät ole mitenkään huonoja, enintään keskinkertaisia ja hyviä.

Jos tätä elokuvaa jokin toden teolla syö, niin paikoin todella löysä tarinankerronta sittenkin. Aavepojalla on mittaa ainoastaan vajaa puolitoista tuntia, mutta ainakin kolmannes siitä on todella löyhää ja epämääräistä ilmaa, jonka aikana tarina ei oikeastaan etene ollenkaan, hahmot eivät tee mitään mielenkiintoista eikä juonen punaisesta langasta ole kuin hämärä aavistus. Elokuvan edetessä kerronta tiivistyy huomattavasti ja välillä kolkutellaan jopa voimakkaampiakin tunteita, mutta lopulta homma lässähtää siihen tosiasiaan, ettei koko elokuvan aikana tehdä mitään henkilöhahmojen persoonallisuuksien syventämiseksi. Edes pahiksen taustoista ei kerrota yhtään mitään tarinan aikana, mutta katsojaa kiusataan toteamalla sen olevan jotain todella kiinnostavaa. Tekijät ilmeisesti kaavailivat tähän vielä haikeaa traagisempaa loppuratkaisua, mutta lopulta sitä päätettiin muuttaa iloisemmaksi. Tämän huomaa selvästi.

En nyt ilkeä mennä haukkumaan tätä elokuvaa mitenkään erityisen huonoksi, mutta kyllä Aavepoika vain valitettavan keskinkertainen esitys on. Tämä ei varsinaisesti räjäytä tajuntaa millään osa-alueella tai erotu varsinaisesti edukseen muista saman lajin teoksista, mutta sen katsoo kyllä paremman puutteessa. Ranskasta tulee kyllä parempaakin. Jos aihe kiinnostaa, katsokaa alkajaisiksi vaikka Persepolis, Ernest & Celestine ja Le Roman de Renard.

PHANTOM BOY, 2015 Ranska, Belgia
Tuotanto: Jacques-Rémy Girerd
Ohjaus: Alain Gagnol, Jean-Loup Felicioli
Käsikirjoitus: Alain Gagnol
Näyttelijät: Audrey Tautou, Edouard Baer, Gaspard Gagnol, Jackie Berroyer, Jean-Pierre Marielle, Noa Bernaoui-Savreux

Amy Schumer: The Leather Special (2017)

Olipa kerran elokuvakriitikkona esiintyvä hyypiö nimeltä Brutus. Eräänä kauniina keväisenä ehtoona Brutus kieriskeli levottomana sängyssään hiestä märkänä. Brutuksella oli tosi tylsää. ”Olisi nyt edes joku huono elokuva, että pääsisi kirjoittamaan”, hän huokaili. Avattuaan aikansa kuluksi facebookin hän huomasi yllätyksekseen kansan manaavan kovaan ääneen naiskoomikko Amy Schumerin uunituoretta Netflixin stand up -spesiaalia. Tämä kyseinen spesiaali on saanut kaikista mahdollisista lähteistä pelkkää miinusta, IMDB:ssä sillä on pisteitä peräti 3.4 ja Rotten Tomatoesissa prosentteja vain 9% ja kumpikin laskee edelleen.

”Jessss!”, kiljaisi Brutus tyytyväisenä ja kirjoitti koneellaan valmiiksi seuraavan arvostelunsa johdantokappaleen: ”Olipa kerran...”

Sanotaanpa suoraan, etten ole ikinä pitänyt Amy Schumerista, mutta kaikesta päätellen hänelläkin oma yleisönsä löytyy. Kyseinen naikkonen on ymmärtääkseni omissa piireissään jonkinlainen feministi-ikoni ja elävä todiste, että naisetkin voivat olla hauskoja. En epäile naisten huumorintajua noin yleensä, mutta mikäli tästä showsta voi vetää Amy Schumerin itsensä suhteen minkäänlaisia johtopäätöksiä, niin hän osaa ainakin olla vähintään yhtä tyhmä, ällöttävä ja lapsellinen kuin kuka tahansa mies koska tahansa. Jos on herkkä vatsa niin ei ehkä kannata lukea seuraavaa kappaletta, jossa vähän perataan tämän naisen sanomisia.

Kuten mikä tahansa stand up -esitys, myös The Leather Special on tunnin pituinen pläjäys pelkkää maestro Amy Schumerin pälätystä ja ääntelyä. Yhdessä kohtaa Amy Schumer kehuu heränneensä ukon jorma hanurista. Tämä oli se vitsi. Sitten Amy Schumer kehuu sperman makua suussa ja poikakaverin mällien heittoa. Tämäkin on siis se vitsi. Sitten Amy Schumer kehuu vaginansa haisevan joltain elukan karsinalta. Välissä Amy kertoo miltä tuntuu olla naitavana. Sitten mestarillinen naiskoomikkomme puhuu sormien tunkemisesta peräreikään, sitten ripulista. Haha?

Älkää toki erehtykö luulemaan, että tässä puhuttaisiin jostain muustakin kuin anaalijutuista, ehei. Koko 57 minuuttia on pelkästään tätä samaa sikailua. Kun Amy Schumer ei päästä suustaan saastaa, hän pitää joko epämääräistä ääntelyä tai muistaa kesken tolkulliselta kuulostavan lauseen alkaa hokea pissakakkapippelijuttujaan. Koko showssa ei taida olla kuin enintään 0.5 sekuntia väliä, ettei Amy muistaisi puhua omasta sukupuolielimestään - eikä tämä ole edes vitsi. Olen täysin vakavissani. Tätä on länsimainen komedia 2010-luvulla.

Kaikkein omituisinta tässä showssa mielestäni on, että liveyleisö tuntuu rakastavan sitä ja repeilevän jatkuvasti. En pysty millään uskomaan, että tällä väellä oli oikeasti hauskaa tuota seuratessa. Yksikään tunnettu tai tuntematon eläinlaji ei taatusti kykene oikeasti nauramaan näin luokattomalle örveltämiselle; edes ulkoavaruuden mutanteista tämä ei varmasti ole hauskaa. Kyseessä on pakko olla maksettu studioyleisö tai nauhalta soiva äänitenauru. Tai ehkä Amy Schumerin huumorin huonous sai ihmisit nauramaan tuskasta? Ehkä yleisö on tullut hulluksi? Kumpikin todennäköisempää kuin oikea spontaani nauru. Tämä sopisi paremmin vaikka kidutusvälineeksi Isikselle kuin Netflixiin.

En olisi vielä kuukausi sitten uskonut, että keväällä löytyisi Fifty Shades Darkerille haastajaa vuoden huonoimman elokuvan tittelistä, mutta nyt vain kävi näin. Amy Schumerin Leather Specialin on pakko olla huonointa, mitä komediana on koskaan markkinoitu. Tämä saa minkä tahansa Rob Schneiderin ja Adam Sandlerin kuppaisimmatkin tuotokset näyttämään vähintäänkin siedettäviltä, ja tämä on tosi paljon sanottu. Adam Sandler ja Rob Schneider ovat pelkästään ohimenevän ärsyttäviä, mutta Amy Schumerin show riittää yksinään viemään uskon koko länsimaisen sivistyksen ja ihmiskunnan tulevaisuudelta. Milloinkaan en ole yhtä palavasti halunnut tehdä harakiriä tai räjäyttää itseäni kuin tuon emännän vaginajuttuja kuunnellessa. Omalta osaltani Leather Specialin katsominen oli lopetettava jo hyvin aikaa ennen puoltaväliä. Olen katsonut Norm of the Northin, Hillary's America: The Secret History of the Democratic Partyn ja Theodore Rexin yhdeltä istumalta, mutta tähän ei pystynyt edes pienissä pätkissä.

Älkää ajatelko tätä lyhyttä esseetäni pelkkänä arvosteluna vaan ennen kaikkea varoituksena. Tämä hirvitys vain syö korvaamattomat 57 minuuttia teidän elämästänne, ettekä te saa niitä enää ikinä takaisin. Te ette tule tätä katsoessanne nauramaan kertaakaan mistään viihtymisestä nyt puhumattakaan. Käyttäkää aikanne johonkin parempaan; katsokaa vaikka George Carlinin ikivihreitä stand up -esityksiä. Se mies oli oikeasti nero.

Päivän hyvä työ tehty. Nyt nukkumaan.

Hyvää yötä.


Arvio: 0.5/5

Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (2017)

Täytyy heti alkuun tunnustaa, että kirjoittaessani alkuvuodesta arvostelua Disneyn Kaunottaresta ja Hirviöstä ja Jean Cocteaun ranskalaisesta originaalista, en todellakaan tiennyt, että tällainenkin uusversio oli vielä tekeillä. Tämä tuli itselleni vähintäänkin täydellisenä yllätyksenä. Mutta koska avasin sanaisen arkkuni jo niistä kahdesta muusta, täytyy kai sitten kirjoittaa tästäkin. Ajatelkaa näitä vaikka jonkinlaisena tahattomana arvostelutrilogiana ja tätä sen eeppisenä klimaattisena päätösosana.

Mikäli Kaunottaren ja Hirviön tarina ei vieläkään ole tuttu, niin täältä pesee: Kauan sitten kaukaisessa Ranskassa kaunis Belle asuu isänsä Mauricen kanssa pienessä Mentos-mainoksen näyttelijöiden ja huippumallien asuttamassa gallialaisessa kyläsessä, jonka sankarina häärää tässä versiossa karvarinnaton riukukeppi-Gaston. Kerran matkallaan Maurice eksyy salaperäiseen pahan hirviön ja puhuvien huonekalujen asuttamaan lepakkolinnaan ja erehtyy poimimaan sen puutarhasta ruusun. Raivostunut hirviö heittää ukon selliin, mutta heltyy lopulta vaihtamaan Mauricen tämän tyttäreen Belleen. Kyseessä on siis pohjimmiltaan romanttinen satu.

Tämä uusversio on käytännössä sanasta sanaan ja kohtauksesta toiseen 90% sama kuin alkuperäinen animaatiokin, joten alkuperäisen arvion pointeistakin suurin osa on validia tässäkin tapauksessa. Muutamia muutoksia tähän on kyllä tehty, pieniä yksityiskohtia lisätty ja kohtauksien järjestystä muutettu. Ensinnäkin animaation kaunis lasimaalausintro on vaihdettu tympeään näyteltyyn kuvaukseen hirviön hovista. Alkuperäisessa mitään ei näytetty ja katsoja sai vaikutelman, että hirviön lisäksi kaikki muu saattoi olla pelkkää sivullista vahinkoa, mutta tässä versiossa linnanväkikin on inhottavaa ja pinnallista. Viimeistään tässä vaiheessa huomaa joko rakastavansa tai vihaavansa tätä elokuvaa. Itse huomasin lähinnä inhoavani kaikkia linnan asukkaita tämän pikku kohtauksen jäljiltä.

Mutta tämä olikin vasta alkuintro. Seuraavaksi mennään metsään Bellen kotikylän kanssa. Ensinnäkin, alkuperäisessä Belle ja Hirviö oli erotettu muista hahmoista sinisillä vaatteilla, mutta tässä versiossa Belle lähinnä hukkuu koko kylän värikylläiseen oksennukseen. Alkuperäisessä Gaston esitellään ovelasti heti alussa ampumassa lintuja ja hahmo nähdään astuvan esiin pahaenteisesti varjoista. Tässä versiossa Pepsodent-mainoksesta karannut Gaston vain tulee jostain ja se siitä. Luonnollisesti Gaston itse ei tässä ole mikään lihaskimppu ja muhkealla baritonilla varustettu sonni vaan geneerinen valkaistuilla hampailla varustettu huippumalli peruukki päässä. Muutoin alku seuraa melko tarkkaan alkuperäistä animaatiota.

This is what Gaston should look like. Not some sissy Mentos-model.

Pääosassa Bellenä naamaansa vääntelee Hermione Granger eli Emma Watson. En jaksa ymmärtää miten ja miksi juuri taikatyttö Hermioneksi leimaantunut Emma Watson piti valita taikaprinsessä Bellen rooliin. Watson ei edes ole kovin hyvä näyttelijä, saati että osaisi vielä laulaa. Parhaimmillaankin hänen laulunsa kuulostaa heikolta ja autotunella korjatulta joikaukselta. Emma Watsonin Bellellä ei vieläpä tunnu olevan mitään kemiaa yhdekään tarinan hahmon kanssa, lähimmäksi jotain sen tapaista Emma pääse Kevin Klinen menevästi esittämän Mauricen kanssa, mutta siihen se jää. Voi vain kuvitella minkälaista Watsonilla on ollut näytellä puhuvansa huonekalujen kanssa yksin loputtomana monologina. Suurin osa koko elokuvan hahmoista ja dialogistahan on lisätty jälkikäteen tietokoneilla.

En ole ennen kuin tämän elokuvan arvosteluja lukiessa huomannut kenenkään muun häiriintyvän niistä puhuvista huonekaluista. Ehkä syy on siinä, että piirrettyä katsoessa ei odota elokuvalta yhtä paljon realismia kuin näytellyltä. Ehkä syy on myös siinä, että tämän elokuvan huonekalujen design on sanalla sanoen aivan liian monimutkainen ja ruma verrattuna animaation simppeleihin suurisilmäisiin hahmoihin. Muutamien hahmojen ulkonäöstä tuli jo suorastaan inhonpuistatuksia. Katsokaa esimerkiksi sitä puhuvaa vaatekaappia. Onko sillä silmiä enää ollenkaan? Yhhyi.

The main cast of the film. I am not even kidding.

Tämän elokuvan Hirviö näyttää joltain Chewbaccan ja vuohen risteytykseltä. Itse en nähnyt hahmossa edes mitään kovin hirviömäistä tai uhkaavaa, pelkän cgi-muokatun ja silotellun mallinaaman sarvilla. Ehkä vuohensarvilla yritettiin tässä jotenkin viitata hahmon paholaismaisuuteen? Mene ja tiedä. Itselleni se toi lähinnä mieleen jonkun Goat Simulatorin ja Goatsen. Miten paljon kiinnostavampaa olisi ollut, jos jonkun vuohen sijaan Hirviöstä olisikin tehty hirviömäisen ruma huonekalu tai jostain John Carpenterin kasarileffasta karannut susiruma ufo. Hyvältä haltijalta olisi ollut aikamoinen käytännön pila muuttaa prinssi vaikka vessanpöntöksi. Rakastapa siinä sitten vesiklosettia. Mitäköhän vessanpötöt syövät? Entäs ne muut huonekalut?

Yksi muutos, jota erityisen paljon inhosin tässä versiossa on sen ”hyvän” haltijan roolin kasvattaminen. Tässä versiossa se pahus on mukana lähes koko tarinan ajan ilman sen järkevämpää syytä kuin millään muillakaan lisäyksillä. Ensin haltijahahmo muuttaa kokonaisen linnanväen huvikseen rumiksi cgi-huonekaluiksi ja vuoheksi, asettaa vielä aikarajan, jonka päättyessä koko konkkaronkka heittää veivinsä ja sitten pyyhkii vielä muistot linnasta ja sen palvelusväestä kokonaiselta kansakunnalta, ettei kukaan vahingossakaan sinne eksy. Noitanainen antaa hirviölle vielä joukon taikakaluja, joista uutuus tässä elokuvassa on kirja, jota lukemalla pystyy teleporttaamaan minne hyvänsä. Tämä kirja esitellään perusteellisesti yhdessä kohtauksessa, mutta siihen ei enää jatkossa viitata mitenkään eikä Bellekään ymmärrä käyttää sitä kiirehtiessään takaisin kotikyläänsä. Hups.

Muutama lyhyt kaunis sana elokuvan erikoistehosteista ja leikkauksesta. Erikoistehosteet ovat pelkkää cgi-mössöä kohtauksesta toiseen ja paikoin hyvä editointi on toisinaan päin seiniä. Yhdessä kohtauksessa esimerkiksi kaksi henkilöä pelkästään puhuu keskenään minuutin tai parin ajan ja erilaisia leikkauksia on vähintään sekunnin välein. Tämäkin tietty keskustelu näytetään varmuuden vuoksi päräyttävästi kaikista mahdollisista kuvakulmista ilman mitään selkeää syytä tai järkeä. Lopun lyhyt tappelukohtauskin on pelkkää geneeristä cgi-kaaosta, josta on vaikeaa saada mitään selvää. Musikaalikohtaukset ovat vähintään yhtä ärsyttäviä kuin alkuperäisessäkin ja tässä on niitäkin vielä muutama enemmän. Nuff’ said.

Säästin tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Olette varmaan kuulleet tämän leffan aiheuttamasta suuresta homokohusta. Jotkut konservatiivisemmat teatteriketjut ja kommarimaat ovat nimittäin kieltäytyneet näyttämästä tätä irstasta ja moraalitonta homostelupropagandaa herkkähipiäisille kansalaisille. Valitettavasti joudun pettämään teidänkin kaikki odotukset ja spoilaamaan tän jutun. Mitään puhtoisuussormuksia ei tarvita taaskaan. Tässä elokuvassa on tasan yhtä vähän homo-orgioita ja peppuseksiä kuin suihinottoa Pinokkiossa. Koko homokohu on pelkästään osa markkinointia ja sillä pyrittiin lähinnä vähän herättämään jästien huomiota. Oliko peräti yllätys? Ihan sama kuvio kuin Fifty Shades of Greyn tapauksessa. Seksi ja sensaatiojutut myy. Tätä on Disney 2000-luvulla. Totu siihen.

Täytyy nyt kerrankin yhtyä monen muun kanssakatsojan mielipiteeseen ja todeta, että tämä jos mikä lisää niitä kahta klassista filmatisointia kohtaan tuntemaani arvostusta. Cocteaun vuoden 1946 näkemys oli pelkästään runollinen, älykäs ja kaunis; siinä versiossa oli mielikuvitusta ja symboliikkaa vaikka kuinka ilman niitä pahuksen huonekaluja. Disneyn animaatio oli erinomaisesti kerrottu kaunis ja höpsöimmilläänkin erittäin viehättävä elokuva, ja siinä oli vielä mahtibaritoni Esa Ruuttunen Gastonina. Tämä versio yrittää olla vähän kumpaakin, muttei onnistu tavoittamaan mitään niiden positiivisista puolista. Ei jaksa ymmärtää miksi tällainenkin elokuva on täytynyt mennä edes vääntämään. Selvästikään Disneyllä ei ole ollut minkäänlaista aikomustakaan tehdä kovin merkitseviä muutoksia siihen alkuperäiseen vaan rahastaa pelkällä nostalgialla. Kaunotar ja Hirviö vuosimallia 2017 on pelkkää tyylipuhdasta isolla rahalla väännettyä sielutonta ja hengetöntä kitschiä ja tusinatavaraa, josta tuskin innostuu kukaan muu kuin kiihkeimmät Disney-fanaatikot ja Emma Watson -fanit. Ei hyvä.

Siitä on varmaan yli 25 vuotta aikaa kun näin alkuperäisen Kaunottaren ja Hirviön ensimmäistä kertaa. Sittemmin olen nähnyt molemmat klassiset versiot useita kertoja ja oppinyt tykkäämään kummastakin enemmän ja enemmän. Vasta tätä katsoessa tulin ajatelleeksi sitä pahuksen ruusua, joka tuntuu löytyvän jokaisesta tämän tarinan variaatiosta. Ruusu on kaunis kukka, jossa on lisäksi ne pahuksen piikit. Beauty and the Beast. Ruusu on sekä kaunotar että hirviö. Siinä on koko jutun ydin. Jawohl!

Sen pituinen se.


Arvio: 1.5/5

BEAUTY AND THE BEAST, 2017 USA
Tuotanto: Todd Lieberman, David Hoberman
Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Stephen Chbosky, Evan Spiliotopoulos Jeanne-Marie Leprince de la Beaumontin tarinan pohjalta.
Näyttelijät: Emma Watson, Kevin Kline, Dan Stevens, Luke Evans