The Baby Huey Show (1994-1995)

"Kuka tai mikä on "Baby Huey" ja miksi sillä pitää olla oma televisiosarjansa?"

Hyvä kysymys. Vanhaan hyvään aikaan kaikilla vähänkään vaikutusvaltaisilla elokuvastudioilla oli omat animaatiosiipensä, joiden tuottamilla lyhytelokuvilla pyrittiin houkuttelemaan maksavaa kansaa teattereihin. Paramount lienee suurista Hollywood-nimistä tässä mielessä vähäisin, sillä vaikka pulju saikin viekkaudella ja vääryydellä fuusioitua kerran suuren Fleischer-veljesten animaatiostudion osaksi organisaatiotaan, ei tuo tempaus juuri koskaan tuottanut mitään oikeasti merkittävää tai kestävää ennen lakkauttamistaan 60-luvun lopulla; Lulun, Katnipin ja Hermanin tai Kasperin kaltaisia hahmoja tuskin kukaan enää nykyään muistaakaan joitain fanaattisimpia animaatioharrastajia lukuun ottamatta.

Baby Huey oli yksi Paramountin lukuisista epätoivoisista yrityksistä lyödä läpi animaatiorintamalla, mutta lopulta hahmon seikkailut rajoittuivat lähinnä kouralliseen keskinkertaisia lyhäreitä, jotka nauttivat enintään kulttimainetta jo omana aikanaankin. Kun Disneyn Roger Rabbit ilmestyi 80-luvun lopulla, myös Baby Hueylle oli siihen suunniteltu lyhyt cameo, joka ei syystä tai toisesta koskaan kuitenkaan toteutunut. Kiinnostus vanhoja piirrettyjä kohtaan oli kuitenkin merkkiteoksen jälkeen huipussaan, joten Paramount pyrki tuomaan vanhoja hahmojaan jälleen mahdollisimman näkyvästi parrasvaloihin koko seuraavan vuosikymmenen. Kun vielä samoihin aikoihin puolijoukkueellinen aikansa puhutuimpia nuoria animaattoreita Renin ja Stimpyn jättimenestyksen takaa päätyi kilometritehtaalle, ei osaavista tekijöistäkään ollut pulaa...

Näin siis syntyi The Baby Huey Show, jonka luojaksi onkin merkitty Bob Jaques, joka myös Renin ja Stimpyn ilmeikkään animaation takaa tunnetaan. Kuten jo mainitsinkin, tähän aikaan käytännössä jokainen televisiopiirretty pyrki toistamaan sen menestyksen ja haalimaan työryhmiinsä mahdollisimman paljon sen alkuperäisiä tähtinimiä aina mitättömimpiin avustajiinkin asti. Kuin ihmeen kaupalla Paramount sai vielä houkuteltua takaisin alkuperäisten lyhäreiden näyttelijöitäkin, olisi kokonaisuuden luullut kaiken järjen mukaan olla ainakin kohtalaisen katsottavaa ysärishittiä, mutta...

Sanotaan vaikka näin: Baby Huey ei ole milloinkaan ollut mikään yleisön suosikki, mikä näkemäni perusteella onkin kaikkea muuta kuin yllättävää. Aikuisen miehen kokoinen ankanpoika on ideana tylsä kuin mikä, eikä suurin osa tämän kohdalle osuvista ongelmista tai vanhempien kohelluksista naurata pätkääkään samalla tavalla kuin vaikkapa Looney Tunesin vastaavissa lyhäreissä. Ainut kiinnostava hahmo koko konseptissa on Baby Hueyta saalistava kettu, joka saa aina omat ansansa nokilleen mitä surrealistisimmin tavoin. Katsoin sarjan väärässä järjestyksessä aloittamalla jaksoista, joissa seurataan Renistä ja Stimpystä tutun Billy Westin näyttelemän ketun edesottamuksia, ja luulin niiden perusteella kyseessä olevan mitä veikeimmän ysäripiirretyn, mutta sitten huomasinkin tällaisia oikeasti hauskoja jaksoja löytyvän vain kaksi tai kolme yhtä tuotantokautta kohden lopun kymmenkunta  osoittautuessa suoranaiseksi tervanjuonniksi.

En muista olleeni näin pettynyt sitten lähimmän kelvollisen punttisalin sulkemisen. Baby Hueyn visuaalisesta tyylittelystä näkee selvästi Renin ja Stimpyn antamat kevyet vaikutteet, mutta kahden mainitseminen samassa lauseessa tuntuu kuin pahimmaltakin pyhäinhäväistykseltä. Baby Huey Show'n ääninäyttely on parhaimmillaankin lähinnä harmaan keskinkertaista jälkeä, eikä mukaan houkuteltujen lahjakkaiden tekijöiden luovuus tunnu pääsevän oikeuksiinsa kuin muutamissa yksittäisissä gageissa, kuten vaikkapa episodissa, jossa kettu yrittää tuhota Baby Hueyn ydinaseilla, mistä päädytään hetkeksi veistelemään huumoria Apinoiden planeetasta ja Mad Maxista. Eniten omia nauruhermojani koeteltiin kohtauksessa, jossa kettu yrittää lyödä Baby Heuyta kirveellä jakaukseen, mutta onnistuukin lopulta mojauttamaan vain itseään silmien väliin.

Ketun elämä ja teot ovat ainut positiivinen valonpilkahdus koko sarjassa.

Ah, nuoruuteni väkivaltaiset piirretyt. Ei kuitenkaan huolta, sillä Baby Huey on tuhoutumaton ja pystyy halutessaan antamaan ketulle selkään, joten yleisölle ei missään vaiheessa suoda minkäänlaista oikeaa jännitystä. Pienet lapsetkin voivat siis täysin surutta katsoa Baby Hueyn seikkailuja oppimatta pahoille tavoille - sen enempää kuin hyvillekään.

The Baby Huey Show on melkoisen surkeaa räpellystä, joka käytännössä onnistuu lähinnä kuohimaan lähes täydellisesti kaiken, mikä ikinä vain tekee tällaisesta piirretystä erityisen hauskan tai oivaltavan. Ilmeisesti Paramountilla oltiin niinikään hereillä, sillä toista tuotantokautta tekemään palkattiin kokonaan uusi studio Simpsonien ja X-Menin kaltaisten aikansa suosittujen sarjojen takaa, myöhemmin myös Family Guyn, mutta taso ei siitä varsinaisesti noussut mihinkään, sillä tämän turhakkeen ydinongelmahan olikin alusta asti surkeat hahmot, täysin väärin suunnattu fokus, kauttaaltaan harmaan ala-arvoinen toteutus sekä riskitön huumori, joka ei sen enempää haasta kuin nauratakaan.

Tänä päivänä Baby Huey on lyhäreineen ja piirrossarjoineen vähintään yhtä unohdettu kuin mitä hahmo oli ennen Roger Rabbittia. Jotkin teokset ovat saaneet negatiivisen maineensa täysin syyttä suotta jonkin eriskummallisen väärinkäsityksen myötä, unohduksen värittömään limboon muiden Paramount-hahmojen tavoin hautautunut Baby Huey ei ole ansainnut edes sitä. 


Arvio: 1.5/5


THE BABY HUEY SHOW, 1994-1995 USA
Ohjaus: Bob Jaques
Käsikirjoitus: Bob Jaques, Kelly Armstrong, (miljoona muuta nimeä, joita en jaksa listata)
Näyttelijät: Sid Raymond, Michael Sicoly, Maxine Miller, Billy West, Joe Alaskey

Ren ja Stimpy (1991-1996)

Mitä länsimaiseen animaatioon tulee, on 80-luku jäänyt historiankirjoihin yhtenä koko taiteenlajin synkimmistä ja pahamaineisimmista luvuista: juuri tällöin tyypillinen valtavirran televisiopiirretty tuotettiin suurten leluyhtiöiden voimin halpamaiden jättimäisissä hikipajoissa monenkirjavien markkinointikonsulttien suosiollisella avustuksella ja ohjauksella. Jos piirretyssä sattui olemaan tarina, sen ainut tarkoitus oli esitellä aina vain uusia leluja, näyttää nämä mahdollisimman positiivisessa valossa ja mielistellä mahdollisimman montaa tahoa, ettei kenellekään taatusti jäisi minkäänlaisia täydellistä vähäisempiä mielikuvia tyhmien ja lapsekkaiden massojen ostettavaksi tarkoitetuista tuotteista. Kokonainen sukupolvi joutui elämään tällaisen poliittisesti äärimmäisyyksiin asti korrektin ja kaupallisen hölynpölyn ikeessä.

Muutoksen tuulet saivat ensimmäistä kertaa todella voimaa taakseen muuan televisiokanavan suuren katselijakyselyn paljastettua omistajiensa yllätykseksi, ettei maksava kansa oikeasti välittänyt tuon taivaallista viikoittain satoja miljoonia ihmisiä tavoittavista massapiirretyistä, joissa hädin tuskin oli kunnollisia muistettavia hahmoja, rehellistä ja oikeasti vilpitöntä huumoria saati sitten haastavia, oivaltavia tai mukaansa tempaavia juonirakennelmia. Todellisuudessa kansa kerääntyi sankoin joukoin tapittamaan He-manin, Halinallejen, Smurffien ja Hanna-Barberan kaltaista soopaa, koska parempaakaan ei tähän aikaan ollut tarjolla.

Kysyntää ja yleisöä laadukkaammalle animaatiolle oli siis olemassa, enää oli keksittävä keino tuottaa sitä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tehokkaasti. Ratkaisu löytyi Looney Tunesin tuotannossa sovelletusta Leon Schlesingerin kehittämästä järjestelmästä, jossa tuotantoporras jaettiin useampaan keskenään kilpailevaan työryhmään, joita kannustettiin mahdollisimman tunnolliseen työhön erilaisin palkinnoin. Televisiotasolla tämä tarkoitti työn ulkoistamista itsenäisille taiteilijoille ja pienstudioille, joiden luonnostelemia ideoita otettiin vastaan jatkuvasti ja parhaille tarjottiin hyviä sopimuksia niiden keräämien katsojalukujen mukaan. Menestyksekkäimpiä sarjoja esitettiin parhaimmillaan vuosikausia jopa kymmenien tuotantokausien edestä epäonnistuneiden tullessa ankeimmillaan korvatuksi lupaavammalla ehdokkaalla jo ennen ensimmäisen kauden loppuakaan.

Renissä ja Stimpyssä kiteytyy joka suhteessa täydellisesti koko vuosikymmenen vaihteen televisioviihteen jättimäinen vallankumous, joka tappoi kertaheitolla edellisen sukupolven superkaupallisen tuotantofilosofian peruuttamattomasti. Tarina sarjan takaa alkaa John Kricfalusin johtaman nuoren animaatioryhmän jätettyä oman luonnoksensa piirrossarjasta lasten ja nuorten viihteeseen erikoistuneelle Nickelodeonille, joka oli näihin aikoihin animaation uuden tulemisen johtotähtiä. Sarjan huumorin tuntien yllättäen päättävät tahot pitivät Kricfalusin ideasta, ja tarjosivat tälle kuuden jakson pituista sopimusta, jota voitiin jatkaa niin kauan kuin yleisön kiinnostusta riitti. Renin ja Stimpyn noustua välittömäksi klassikoksi ja kerättyä huomattavan osan koko kanavan katselijaluvuista kaikista ikäryhmistä piikki oli lopulta auki viiden kokonaisen tuotantokauden edestä, muttei ilman ongelmia…

Kricfalusin ja kumppaneiden kultainen lapsi on vähän kuin oman aikansa Sex Pistols: se oli alusta asti suunniteltu rikkomaan kaikkia kuviteltavissa olevia alan sääntöjä ja viemään luova hulluus asteluvuille, joille sitä ei kaiken maallikkojärjen mukaan olisi edes mahdollista viedä. Saagan päähenkilöitä ovat psykopaatti chiuahua (Kricfalusi, myöhemmin Billy West) ja typerä kissa (West), joiden välähdyksenomaiset seikkailut voivat kattaa minkä tahansa genren sekä sijoittua mihin tahansa aikaan ja paikkaan. Bob Clampettin opissa olleen Kricfalusin mukaan kyseessä olikin eräänlainen kumarrus kultakauden animaatioille sekä erityisesti Clampettin ajan Looney Tunesille, joiden vanavedessä Ren & Stimpyäkään ei perinteisessä mielessä käsikirjoitettu lainkaan etukäteen, vaan tarinat suunniteltiin vaikuttavuuden maksimoimiseksi visuaalisuus ja suora toiminta edellä varsinaisen dialogin jäädessä lähinnä viime hetken täydennysten tasolle.

Ren & Stimpy onkin lähtökohtaisesti nimenomaan visuaalinen elämys, jollaista ei ole ikinä toiste taidettu ihmiskunnan historiassa loihtia esiin. Sarjan tekijöiden ensisijainen tarkoitus olikin tuottaa mahdollisimman ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista animaatiota pitkän kankean pimeän kauden vastineeksi, mitään sääntöjä ei ollut tai jos olikin, niin niitä ei ainakaan noudatettu. Renillä ja Stimpyllä ei hahmoina ole kuin viitteellinen design, jota muotoillaan ja muutetaan tarpeen mukaan sen sijaan, että keskityttäisiin näiden kasvojen ilmeisiin: jos hahmo on iloinen, koko keho on iloinen, jos tämä on surullinen, myös koko keho on surullinen. Jokainen ilme ja ele pyrittiin suunnittelemaan erikseen, jokainen niistä on tarkoitettu ainutlaatuiseksi ja tavoittelemaan yksinkertaisten tunnetilojen lisäksi myös epämääräisempiä, joille ei ole olemassa edes erillisiä nimiä. Taustalla ironisesti soiva klassinen musiikki viimeistelee viiltävän nasevan ja ilkikurisen tunnelman.

Koska Ren ja Stimpy on animaatio, jossa mikä tahansa on periaatteessa mahdollista, on taustamaalauksilla pyritty erikseen rikkomaan radikaalilla, suorastaan ekspressionistisella tavalla perinteistä käsitystä niiden oikeaoppisesta käytöstä: siinä missä taustat on tyypillisesti pyritty pitämään mahdollisimman johdonmukaisina leikkauksesta toiseen, on Renissa ja Stimpyssä painotettu tilan subjektiivisuutta, jolloin esimerkiksi huoneen valaistus, tila ja muoto voi heitellä villisti laidasta laitaan kunkin henkilöhahmon tunnetilojen mukaan – mielikuvituksellisimmillaan taustamaalaukset koostuvat pelkistä yksittäisistä väreistä tai Jackson Pollockin abstraktit maalaukset mieleen tuovista maalitahroista tai musteläiskistä. Useimmiten taustamaalaukset eivät edes rajoitu taustoihin, vaan niiden avulla korostetaan jatkuvasti erilaisia yksityiskohtia tai hahmoihin liittyviä erillisiä tyylittelyjä – tietenkin kaikkia tuolloin vallitsevia perinteitä ja itsestään selvinä pidettyä taiteen sääntöjä luovasti rikkoen.

Mitä taas Renin ja Stimpyn varsinaiseen sisältöön tulee, voinee sitä luonnehtia mitä täydellisimmäksi vastakohdaksi kaikelle, mitä 80-luku tylsimmillään edusti: jos vanhaan aikaan kaiken huumorin piti olla kivaa ja kaikkia tyydyttävää, on Renissä ja Stimpyssä homma vedetty tarkoituksella mahdollisimman kyyniseksi, epäkorrektiksi ja ilkeäksi, jos taas vanhaan aikaan juonen piti olla mahdollisimman selkeä ja kaavamainen, voinee Renin ja Stimpyn "juonta" kuvailla oikeaksi mielipuolisuuden ja perversioiden riemujuhlaksi: mitä tahansa voi kirjaimellisesti tapahtua aivan koska tahansa. Ote sarjassa on villeimmillään niin äärimmäisen outo ja surrealistisen hämmentävä, että sitä tyypillisesti sensuroitiin ahkerasti eri televisiokierroksilla vaikka sitten ihan varmuuden vuoksi.

Henkilökohtainen suosikkijaksoni sijoittuu toisen tuotantokauden loppupuolelle, jossa Ren ja Stimpy perustavat faniklubin, mutta kateus ja huomionkipeys saa lopulta Renin mielen järkkymään, jolloin tämä fantasioi Stimpyn murhaamisesta. Kyseessä on yksi koko sarjan kuuluisimmista yksittäisistä hetkistä, jossa kiteytyvät käytännössä täydellisesti kaikki aiemmin mainitsemani tyylikeinot. Toinen ehdoton suosikkini on episodi, jossa Ren ja Stimpy kauppaavat kondomeja ja kohtaavat omituisen erakon, jolla sattuu olemaan sopivasti tarvetta "mursusuojukselle". Jos aiemmin mainitsemani jakso tekee upeasti kunniaa Renin ja Stimpyn pimeämmälle puolelle, tämä kyseinen jakso tekee saman sen groteskiudelle ja avoimelle kilahtaneisuudelle. Koko jutun vitsi on tietysti siinä, ettei lastenpiirretyssä ole lupaa sanoa sanaa "kondomi".

Suosikkivitsini koko sarjasta löytää episodista, jossa Ren ja Stimpy yrittävät päästä pariskunnan lemmikkipaviaanin ohi lihapatojen ääreen. Ongelma ratkeaa tietysti Renin pistäessä käteensä naaraspaviaania muistuttavan käsinuken, jonka kanssa lemmikkipaviaani menee lopulta naimisiin ja viettämään "hääyötä". Jakso päättyy kuvaan, jossa Ren syö lihaa toisen kätensä yhä ollessa paviaanin kopissa suljetun oven takana. Ilmeisesti sensori ei lainkaan ymmärtänyt kohtauksen ultrahärskiä vitsiä, joten se pääsi sellaisenaan läpi.

Ren & Stimpy on koko 90-luvun populäärikulttuurin keskeisimpiä kivijalkoja ja genrensä klassikko, jota plagioitiin avoimesti jo tekoaikanaan ja jonka selkeän vaikutuksen pystyy vieläkin helposti bongaamaan lähestulkoon kaikista myöhemmin ilmestyneistä animaatiosarjoista ja – elokuvista. Kricfalusin aivolapsi viimeistään popularisoi ajatuksen tarkoituksellisesta yleisön luovasta provosoinnista, hämmentämisestä ja suoranaisesta ällöttämisestä animaation keinoin. Olenkin harmikseni huomannut, ettei nyky-yleisö tunnu täysin ymmärtävän tai arvostavan Kricfalusin ja kumppaneiden mestariteoksen todellista merkitystä koko taiteenalalle: Reniä ja Stimpyä voi surutta liputtaa yhdeksi ilmestymisaikansa merkittävimmistä animaatiomaailman ilmiöistä ja ällökaupallisen kasarin jättämän henkisen krapulan sekä koko genrensä näyttävän vastaiskun ilmentymistä Simpsoneiden, Batmanin  ja Animaanisten kaltaisten merkkiteosten kanssa. South Parkin kaltaista sarjaa tuskin olisi ikinä päästetty televisioon ilman Renin ja Stimpyn aiempaa jättimenestystä.

Kricfalusi itse potkaistiin studioineen sarjan ohjaksista riitojen ja tuotantovaikeuksien vuoksi jo kahden tuotantokauden jälkeen. Tarinan mukaan mies oli puhtoisen julkisivunsa takana pahimmillaan jatkuvasti alaisiaan ahdisteleva öykkäri, jonka naurettavuuksiin asti viety tinkimättömyys työnsä suhteen tiesi kustannusten ja tuotantoaikojen räjähtämistä sietämättömälle tasolle, eikä lopputuotekaan aina vastannut sisällöltään tilaajan toivomuksia. Kun Renin ja Stimpyn tuotanto siirrettiin toiselle studiolle, ei kovinkaan moni alkuperäisestä tiimistä jäänyt Kricfalusin vanavedessä etsimään itselleen uutta työpaikkaa. Sarjan itsensä taso ei varsinaisesti luojansa potkuista merkittävästi heikentynyt, mutta mihinkään alkupään hurmoksen kaltaiseen lentoon ei kolmella myöhemmällä kaudella missään vaiheessa enää ylletty.


Arvio: 5/5


THE REN AND STIMPY SHOW, 1991-1996 Kanada
Ohjaus: Chris Reccardi, John Kricfalusi, Ken Bruce, Ron Hughart, Vincent Waller
Käsikirjoitus: Bob Camp, Jim Gomez, John Kricfalusi, Vincent Waller, Will McRobb
Näyttelijät: Billy West, Bob Camp, Cheryl Chase, Gary Evans, John Kricfalusi, Vincent Waller

Halinallet (1985)

Toiset käyttävät perjantai-iltansa juhlimalla lähikapakassa, toiset käyttävät saman ajan nauttimalla korkeatasoista kulttuurituotantoa kotona tai kaverin kanssa, toiset taas näkevät vaivaa viikonloppuisin saadakseen tienattua leipänsä stressaavassa työssään. Minä itse käytin saman ajan katsomalla Halinalleja, tuota länsimaisen populäärikulttuurin viheliäisintä mätäpesäkettä ja kaikkien lasten rakastamaa audiovisuaalista peräpukamaa, joka oli aikoinaan niin suosittu, että se leipoi suvereenisti teatterikierroksellaan lättyyn jopa Disneyn tuolloin uunituoretta Hiidenpataa. Tätä tapausta pidetään edelleen yhtenä mikkihiiriyhtiön historian nolostuttavimmista hetkistä.

Halinallet ei kuitenkaan valikoitunut perjantai-illan levylautaselle mitenkään vahingossa, vaan se jatkaa Nelvanan tarinaa siitä mihin se edellisessä arvostelussa jäi. MGM:n raiskattua firman tuotoksen perusteellisesti alkutekijöihinsä lupaava animaatiostudio syöksyi yhdessä yössä konkurssin partaalle, ja sen omistajat ja työntekijät olivat valmiita mihin hyvänsä epätoivoisiin ratkaisuihin pelastaakseen yrityksensä ja työpaikkansa. Näin siis Nelvanan lahjakkaat huippuanimaattorit löysivät itsensä työstämässä yhtä kaupallisen 80-luvun nolostuttavimmista tuotoksista, jonka ainut tarkoitus oli ajalle tyypillisesti toimia kokopitkänä poliittisen korrektiuden alttarilla uhrattuna lässynä oheistuotemainoksena. Monessa mielessä juuri Halinalleihin kiteytyy kaikki se, mitä tämän ajan animaatiossa tyypillisesti on pidetty pahana ja vääränä.

Niille nuorille, jotka eivät ikinä ole joutuneet katsomaan eläessään Halinalleja, niin kyseinen franchise siis kertoo pilvilinnoissa asuvista nalleista, joiden päätoimisena päivätyönä on levittää välittämisen ja ystävyyden ilosanomaa maailman lapsille. Jännittävää, eikö? Jokaisessa episodissa halinallet kohtaavat uuden taikaotuksen, joka tietysti karkotetaan tai nitistetään halinallejen vatsasta löytyvillä deus ex machinoilla -kuvioilla. Taikaotuksetkin ovat halinalleversumissa olemassa vain ja ainoastaan tietysti siksi, ettei tällaisissa joka suuntaan nöyristelevissä lastenpiirretyissä voida milloinkaan käsitellä oikean elämän ongelmia saati sitten ratkaista sellaisia, sillä samalla tietysti voisi joutua myöntämään, ettei kaikkiin ongelmiin välttämättä ole olemassa helppoja ratkaisuja, mitä ei tietenkään mahdollisimman positiivisia mielikuvia herättävissä mainoksissa ole lupa sanoa ääneen.

Tämänkertaisessa episodissa vasaran alle joutuu sirkuksessa taikurina häsläävä kömpelö Nikolas-niminen poika, jolla ei ole ystäviä ja jolle pedobeareilla olisi luvassa pikku yllätys. Nikolas kuitenkin lyöttäytyy yhteen kyynisen ja ilkeän kirjan kanssa, joka lähinnä lietsoo pojan kostonhimoa koko ihmiskuntaa. Yllättävänkin synkkää tarinaa rytmitetään mukavasti myös karmaisevilla laulukohtauksilla, joiden tulkinta on parhaimmillaankin niin kuivaa, etten voi suin surminkaan uskoa näyttelijöiden suostuneen päästämään suustaan jotain niin nolostuttavaa kuin pakotettuna. Jos Halinallet-elokuvasta jotain sanomaa pitäisi väkipakolla alkaa etsiä, se luultavasti olisi osoitus kaikenlaisen kirjallisuuden ja lukemisen turmiollisuudesta: tämänkin arvostelun lukeminen saattaa manata pirun esiin, joten parasta että otat neuvosta vaarin ja päästät halinallet elämääsi.

Join us or DIEEE!!!!!

Sitä varmaan luulisi, että näin pahamaineinen elokuva olisi teknisesti suorastaan raivostuttava esitys, mutta oikeasti animaation taso on edelleen kohtalaisen hyvää keskitasoa, eikä suoranaista valittamisen aihetta oikeasti löydä kuin hämmentävän pökkelöistä ihmishahmoista. Ilmeisesti tämän Akilleen kantapään vuoksi Rock & Rulekin kuvasi nimenomaan antropomorfisia eläimiä, joilla kuitenkin oli sarjakuvamaisia eläimellisiä piirteitä ihmismäisen rungon vastineeksi. Halinalleista ei kyllä rehellisyyden nimissä löydä käsityömielessä sekunninkaan vertaa samaa paloa ja intohimoa kuin samojen tekijöiden edellisestä elokuvasta, mutta mikään täysin kelvoton ei tämäkään esitys ole - Nelvanan animaattorit ovat epätoivoisimmillaan ja kaupallisimmillaankin kuitenkin pitkän linjan ammattilaisia.

En henkilökohtaisesti osaa suositella Halinalleja sen enempää hyvien kuin huonojenkaan elokuvien ystäville, mutta kehotan sitä pakolliseksi katselukokemukseksi jokaiselle animaation historiasta kiinnostuneelle pienenä esimerkkinä ilmestymisvuosikymmenen hengestä: tällaista kaupallista huttua länsimainen animaatio tyypillisesti oli 80-luvulla ennen vuosikymmenen vaihteessa tullutta alan renessanssia sekä riippumattomien taiteilijoiden ja pienstudioiden rakettimaista nousua, jota ehkä käsittelen tarkemmin vähän myöhemmin.

Halinallet-franchise on edelleen olemassa, pelkästään aiheesta väännettyjä elokuvia ja televisiosarjoja lienee jo tusinoittain, ja niitä lelujakin löytynee jokaisesta hyvin varustetusta lelukaupasta. Lelusarjan menestys pelasti lopulta myös katkerimman tappionsa jäljiltä ylpeytensä nielleen Nelvanan, joka on sittemmin kunnostautunut yhtenä kanadalaisen televisiopiirretyn johtavista nimistä. Studiolla on nykyisin jopa oma virallinen nimikkoplaneettansa Star Wars -universumissa!


Arvio: 1/5


CARE BEARS THE MOVIE, 1985 Kanada
Ohjaus: Arna Selznick
Käsikirjoitus: Peter Sauder
Näyttelijät: Georgia Engel, Jackie Burroughs, Jayne Eastwood, Mickey Rooney, Sunny Besen Thrasher

Rock & Rule (1983)

Länsimaisen animaation historiassa 60- ja 70-lukuja tavataan muistella jonkinlaisena pimeänä rappion ja kaaoksen täyttämänä aikakautena, jolloin ei juuri tuotettu monenkirjavia omakustanteita tai nolostuttavia televisiopiirrettyjä kunnianhimoisempia tuotoksia. Syystä tai toisesta kanadalainen Nelvana päätti juuri kahdeksankymmentäluvun häämöttäessä paikata markkinoilla möllöttävää tarjonnan aukkoa tuottamalla ensimmäisen kokopitkän piirretyn elokuvansa, johon rahallista tukea levitysdiileineen saatiin hyvissä ajoin vankoin jaloin pystyssä pönöttäneeltä United Artistsilta, jonka silloinen pääjehu oli erityisen kiinnostunut animaation mahdollisuuksista.

Pahin mahdollinen kuitenkin tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun Michael Ciminon mammuttimainen Portti ikuisuuteen floppasi lippuluukuilla syösten emofirmansa konkurssin partaalle, ja kattaakseen tappionsa United Artists päätyi kauppaamaan toimintojaan muille alan jättistudioille. Näin Rock & Rule päätyi monen muun aikansa animaation tavoin MGM:n käsiin, jonka johtaja vihasi sydämensä kyllyydestä genren teoksia ja teki kaikkensa sabotoidakseen edelliseltä omistajalta saamansa komean perinnön jättämällä lajityypin teokset tarkoituksella mahdollisimman rajatulle ja lyhyelle teatterikierrokselle ilman merkittävää markkinointia. Rock & Rule osoittautui tekijöilleen täydelliseksi katastrofiksi, joka tuotti hädin tuskin sadasosaakaan siihen panostetusta rahasta.

Kanadalaisten hengentuotoksen piti tiettävästi perustua alkujaan erääseen huomattavasti lapsekkaampaan piirrettyyn, mutta ajan hengen mukaisesti studio alkoi yhä enemmän suuntautua aikuisanimaation ja Ralph Bakshin rosoisempien luomusten suuntaan. Näin siis tarina päätyi satumetsästä post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, hilpeä musikaali muuttui kuin sopivasti ihmismäisiksi mutatoituneiden rottien perustaman punk-bändin angstiseksi tarinaksi, jonka pääroistoksi luotiin Mick Jaggeria muistuttava upporikas rock-diivailija Mok, jolla on taatusti maailman ylianimoiduimmat ja -ilmeikkäimmät kasvot, joita olen koskaan nähnyt. Mokin suurena suunnitelmana on kidnapata rottabändin omahyväisen kitaristin laulajana sekä aisaparina toimiva tyttöystävä Angel (Debbie Harry) ja manata tämän avulla kuolematon demoni rottien maailmaan.

Ei ole mikään ihme eikä salaisuus, että silkassa tarinankerronnallisessa mielessä Rock & Rule on epäonnistunut elokuva. Tiettävästi tekijöillä ei varsinaisesti ollutkaan missään vaiheessa valmista käsikirjoitusta, vaan tarina muuttui sitä mukaa kun nämä keksivät uusia käänteitä, loput improvisoitiin miten taidettiin kuin lyhytelokuvaa tai televisiosarjan segmenttiä tehdessä. Lopputuloksena on erittäin ikävystyttävillä hahmoilla katettu epämääräinen ja sekava elämys, joka muistuttaa ennemmin jonkinlaista epämääräistä valoshow'ta tai musiikkivideota kuin suoranaista pitkää elokuvaa.

Nelvanan poikien ja tyttöjen kunniaksi on kuitenkin syytä lukea, että animaatio on paljon muutakin kuin pelkkää sanataiteilua. Audiovisuaalisella saralla Rock & Rule tuoksahtaa mitä tyylipuhtaimmalta 80-luvun alkuvuosien uudelta aallolta, sen soundtrack on täynnä Iggy Popin, Lou Reedin ja Cheap Trickin kaltaisia aikansa huippunimiä. Puisevan dialogin takaa loistamaan pääsee vielä erinomainen ääninäyttelijöiden joukko, kärkenään tietysti Mokina kuultava äärimmäisen karismaattinen "tupakkaääninen" Don Francks, jonka turinoita voisin mielelläni kuunnella vaikka tuntikaupalla kyllästymättä.

Mitä taas Rock & Rulen animaation laatuun tulee, on kyseessä mielestäni helposti yksi 80-luvun alkuvuosien korkeatasoisimmista yksittäisistä teoksista. Suppeahkosta budjetista huolimatta kanukkien rottapunkkarisadun tyyli on klassista käsinpiirrettyä animaatiota ilman aiemmalta vuosikymmeneltä tuttuja silmiinpistäviä merkittäviä säästökikkoja - ellei sitten rotoskooppausta sellaiseksi erikseen lasketa. Usvainen ja uskottavan apokalyptinen miljöö itsessään oli mukavan tunnelmallinen ja pieteetillä luotu, mutta näyttävien optisten valotehosteiden sekä varhaisten tietokone-efektien kaltaisten pienten yksityiskohtien bongaaminen ihastutti ainakin itseni viimeistään ikihyviksi.

Rock & Rule ei ole koskaan saanut reilua mahdollisuutta kilpailla vapailla markkinoilla yleisön suosiosta, eikä se varsinaisesti saa sitä vieläkään, sillä flopiksi osoittautuneesta elokuvasta ei ole sittemmin nähty tarpeelliseksi laittaa liikkeelle kovinkaan prameita tai edes sisällöltään yhdenmukaisia julkaisuja, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta eikä sitä näytetä ikinä televisiossa tai internetin striimipalveluissa. Mälsän valtavirran ulkopuolella elävä ja hengittävä kansainvälinen animaatioyhteisö lieneekin nykyisin ainut taho, joka vielä pitää Nelvanan tuotoksen muistoa hengissä. Ilman näitä harvoja valveutuneita Rock & Rulen perintö olisi todennäköisesti jo kaikonnut ihmisten mielistä, olipa sitten kyseessä miten suuri tai vaikuttava muisto tahansa.

Ihan hauskana triviatietona George Lucas oli aikoinaan Nelvanan töiden ihailija, ja pestasi studion tyypillisesti vanhaan aikaan tarvitessaan Star Wars -aiheista animaatiota. Jopa Holiday Specialin klassinen animaatiopätkä on näiden kavereiden kätten työtä. 

Arvio: 2.5/5


ROCK & RULE, 1983 Kanada
Ohjaus: Clive A. Smith
Käsikirjoitus: John Halfpenny, Patrick Loubert, Peter Sauder
Näyttelijät: Chris Wiggins, Dan Hennessey, Paul Le Mat, Samantha Langevin, Susan Roman, Debbie Harry

Padak (2012)

Internetissä kiertävän tarinan mukaan Padakin inspiraatio roihahti Dae-Hee Leen kulkiessa työmatkansa muuan paikallisen kalaravintolan ohitse. Ravintolan ulkopuolella Lee kiinnitti huomionsa isoon akvaarioon, josta paikallisen tavan mukaisesti asiakas saa itse valita mieleisensä tuoreena kyökin kautta lautaselle. Lee jäi myöhemmin mielessään pohdiskelemaan akvaariossa elävien kalojen sielunelämää ja luonnosteli niiden pohjalta aikuisille suunnatun ahdistavamman sadun elämästä ja kuolemasta.

Padakin tarina alkaa nimettömän ravintolan vesitankista, jossa joukko kaloja odottaa apaattisena ja voimattomana lähestyvää varmaa kuolemaa kuin orjina Platonin luolassa. Aina silloin tällöin joku kaloista kuolee ennen aikojaan ja joutuu muiden kannibalisoimaksi, terveet yksilöt taas nappaa kohtalon kova koura kitumaan palasiksi viipaloituna asiakkaan lautaselle. Kaikki muuttuu uuden kalan ilmaannuttua sekoittamaan apokalyptisen akvaarion asukkaiden alakuloisia tunnelmia: kalankaan kohtaloa ei lopulta ole ennalta määrätty, vaan ankeimmissakin olosuhteissa hulluuden ja epätoivon keskelläkin voi olla toivoa paremmasta.

Padakia on perinteisesti ollut tapana mainostaa jonkinlaisena Nemoa etsimässä -elokuvan helvetillisempänä kopiona, mutta todellisuudessa kyseessä on täysin omanlaisensa otus, joka ei ole laisinkaan velkaa sen enempää aasialaisille kuin länsimaisillekaan tekijöille. Tämän elokuvan kohdalla onkin syytä huomata, ettei koko juttua ole alkujaankaan tarkoitettu lapsille, vaan kypsä ja keskivertoa syvällisempi käsikirjoitus haastaa alusta asti vapaasti katsojan ennakkoluuloja mitä tällaisiin eläintarinoihin ja pienen budjetin animaatioihin tulee.

Leen kalatarinan päällimmäinen tunne on kaiken aikaa viiltävä ahdistus ja epätoivo, mikä tietysti onkin ollut tekijöiden nimenomainen tarkoitus. Yleisilmeen ollessa näinkin mustanpuhuva ja suoraan sanottuna ruma, tietyt kauniimmat ja tarinan optimistisemmat valopilkut pääsevät erottumaan selkeämmin. Muistinko esimerkiksi mainita, että kaiken ankeuden ja masennuksen vastineeksi tässä nähdään ja kuullaan myös Disney-henkisiä värikkäitä ja luovia musikaalikohtauksia, jotka tasapainottavat erinomaisesti muuten raskasta kokonaisuutta? Eikä siinä kaikki, vaan kyseiset musiikkivideomaiset kohtaukset myös toimivat sävellyksineen sellaisenaan omina pieninä taideteoksinaankin, erityisesti kyynisen ankeriaan vaihtoehtorockista ammentava musiikkivideomainen kappale, jota kuuntelen henkilökohtaisesti tälläkin hetkellä.

Etelä-Korean omien poikien groteskimpi kalasatu on täynnä mitä mielettömämpiä yllätyksiä. Kuka olisi esimerkiksi uskonut halvan ja ruman cgi-animaation voivan milloinkaan toimia näin upeasti tarinan visuaalisena runkona? Kuka toinen taas olisi osannut aavistaa höhlältä kuulostavan "yhden huoneen" kalatarinan voivan olla näinkin väkevä, syvällinen ja viimeisen päälle harkittu dramaattinen kokonaisuus kuin Padak. Kun Padakin juoni itsessään kiemurtelee ja yllättää kohtaus toisensa jälkeen twisteillään sekä riemastuttavan kekseliäällä otteellaan, ei tällainen länsimainen jästi voi kuin ihastella varauksetta Leen johtaman tiimin upean persoonallista hengentuotosta.

Mielestäni uskomattomin yksittäinen käänne koko elokuvassa nähdään aivan viimeisten kymmenien minuuttien kohdalla, kun yksi kaloista valitaan teuraaksi vain, jotta asiakas pian päättääkin muuttaa mielensä ja valita itselleen toisen. Henkiin jäänyt kala alkaa pohtia omaa elämäänsä ja kyseenalaistaa aiempia motiivejaan, lopulta tämä löytää rohkeutta koettaa mahdotonta ja uhmata kohtaloaan päästäkseen elämään vapaana ilman ainaista pelkoa. Kuinka monessa länsimaisessa aikuisten animaatiossa muistat nähneesi vastaavaa?

Padakin tuotannosta vastasi samainen aasialainen firma, joka oli kustantamassa ja levittämässä viimevuotista Parasitea. Tiettävästi Padak on edelleen firman ainut aikuisille suunnattu animaatio, mikä on suoraan sanoen huutava vääryys, sillä näin omalaatuista tarinankerrontaa maailma mielestäni kaipaisi huomattavasti nykyistä enemmän.


Arvio: 4.5/5


PADAK-PADAK, 2012 Etelä-Korea
Ohjaus: Dae-Hee Lee
Käsikirjoitus: Dae-Hee Lee
Näyttelijät: Hyeon-ji Kim, Hyun Kyung-soo, Ho-san Lee

Leafie, a Hen into the Wild (2011)

"Siis ei voi olla totta. Jätkä nyt varmaan vaan trollailee ihmisiä huvikseen arvostelemalla tällaisia lastenkirjoihin perustuvia eteläkorealaisia halpispiirrettyjä, joista kukaan ei kotimaansa ulkopuolella ole koskaan kuullutkaan. Jätkä muuten on varmaan ihan elitistikin, kun ei vaan suosiolla arvostele jotain valmiiksi tunnettuja suosikkeja mistä ihmiset oikeasti kanssa tykkää!"

Kyllä.

Leafie, a Hen into the Wild on oman genrensä pieni satuhelmi taatusti yhdestä maailman aliarvostetuimmista animaatiomaista, Etelä-Koreasta, tuosta Japanin ja Kiinan välissä sijaitsevasta kulttuurisesti sekä kielellisesti äärimmäisen kiehtovasta saarekkeesta, jonka kanta-asukkaat ovat perinteisesti erittäin huonossa maineessa kotimaisen animaation arvostamisen ja taloudellisen tukemisen suhteen. Leafie, a Hen into the Wild onkin tässä mielessä positiivinen poikkeus, sillä se nauttii edelleen mainetta tekomaansa kautta aikain suosituimpana ja yleisen mielipiteen mukaan myös laadukkaimpana genrensä luomuksena.

Ja kyllä, tarina perustuu kotimaassaan suosittuun piskuiseen lasten satukirjaan, jonka ajattomiin teemoihin lukeutuu mm. oman paikkansa löytäminen ja äitiys. Tarinan päähenkilö on äärimmilleen koneistetusta tehokanalasta karkaava kana, jonka elämällä ei ensin näytä olevan sen enempää tarkoitusta kuin sijaakaan häkin ulkopuolella. Kaikki muuttuu kanan löydettyä orvoksi jääneen ankanmunan ja päätettyä kasvattaa sen omanaan. Loppu tarina on omanlaisensa eriskummallinen variaatio klassisesta rumasta ankanpojasta, mutta ankanpojan sijaan tällä kertaa voinee puhua ennemmin dysfunktionaalisesta perheestä.

Mikäli animaation lähihistoria viimeiseltä kolmelta tai neljältä vuosikymmeneltä ei ole erikseen tuttua kauraa, niin varsinaisen jättimäisen Hollywood-tuotosten parissa on perinteisesti ahertanut valtavat määrät myös aasialaisia taiteilijoita, huomattavia osia Disneyn ja Pixarin klassikoistakin on todellisuudessa tuotettu Etelä-Korean kaltaisissa halvemmissa idän maissa, mistä myös paikallinen osaaminen on hiljalleen lähtenyt versomaan täysin omiin suuntiinsa. Moni Leafien tuotantoon osallistunut kansainvälisen tason paikallinen huippuosaaja onkin todellisuudessa ansainnut kannuksensa nimenomaan länsimaisten jättituotantojen parissa, minkä myös huomaa työjäljen laadussa.

Leafien animaatio myötäilee klassista Disneyn ja Studio Ghiblin elokuvien tyyliä, eikä olematon budjetti näytä vaikuttaneen korealaisen työryhmän päätöksiin mitenkään merkittävissä määrin. Omiin silmiini ei esimerkiksi kertaakaan osunut perinteistä nopeasti kyhättyä halpaa ja tökeröä cgi-roskaa, jollaiseen tyypillisesti törmää monissa halvahkoissa genren tuotoksissa. Niiden sijaan päästään ihailemaan poikkeuksellisen näyttäviä ja kauniita käsinmaalattuja satukirjamaisemia. Elokuvan ohjauksesta vastannut Seong-yun Oh onkin kertonut studion nähneen huomattavasti vaivaa tehdäkseen Leafiesta mahdollisimman kauniin, eikä näitä voi ainakaan yrityksen puutteesta moittia.

Ehkä eniten katsojia jakanut piirre liittyy Leafien loppuun, joka versiosta riippuen on joko äärimmäisen tyly tai vain kauniin melankolinen. Itse katsoin leikkaamattoman alkuperäisversion, jossa oman tulkintani mukaan haluttiin korostaa myös äitiyden synkempää puolta, kuten armottomuutta ja valmiutta satuttaa muita suojellakseen omiaan, mutta sensuroidussa versiossa tämä loppukaneetti on luonnollisesti poistettu liian väkivaltaisena ja pelottavana. En ole varma, kumpi näistä oikeasti on loppujen lopuksi se ainut oikea ja parempi, mutta ymmärrän täysin puoltavat argumentit kumpaisenkin puolesta. Harvoin muutaman hassun sekunnin pituinen leikkaus muuttaa yhtä paljon koko elokuvan tarinaa kuin Leafiessa.

Leafie, a Hen into the Wild on kerrassaan loistava piirretty draamaelokuva, valovuosia parempi kuin mitä sen kaiken järjen mukaan kuuluisi olla. Nautin sen viimeisen päälle mietitystä kypsemmästä tarinasta, iloitsin sen satukirjamaisuudesta ja jopa nauroin ääneen sen tarkoituksellisen tyhmälle pissa- ja kakkahuumorille. Pisteeni annan ehkä vähän yläkanttiin, mutta katson sen tällä kertaa täysin ansaituksi.


Arvio: 4.5/5


MADANGEUL NAON AMTAK, 2011 Etelä-Korea
Ohjaus: Seong-yun Oh
Käsikirjoitus: Eunjeong Kim
Näyttelijät: Cheol-min Park, Choi Min-sik, Jeon Sook-Kyeong, Moon So-ri, Sang-hyun Kim, Seung Ho Yoo

The Wolf House (2018)

Günter Grass oli yksi viime vuosisadan suurista kirjailijoista, Nobel-voittaja ja jonkinasteinen kirjallinen hullu nero muutenkin. Miehen tavanomaiseen kerrontatyyliin kuului jo ensimmäisistä tuotoksistaan lähtien tietynlainen kuivaan huumoriin luonnikkaasti istuva absurdi surrealismi ja fantasia, joka miehen ikääntyessä sai aina vain kryptisempiä muotoja. Grassin myöhemmän kauden tuotoksissa jopa narratiivi on pirstaloitunut spiraalimaiseksi vyöryksi tajunnanvirtamaisia kielellisiä mielikuvia, viittauksia, aikatasoja, aiheita ja hahmoja, joiden fuusioituminen lukijan aivonystyröissä tuottaa parhaimmillaan suorastaan tajuntaa laajentavia elämyksiä.

Chileläinen The Wolf House ei suoranaisesti liity Günter Grassin tuotantoon mitenkään, mutta sen houreinen ja unenomainen psykologinen narratiivi toi hyvin vahvasti mieleeni Grassin Kampelan, Rottarouvan ja Koiran vuosia, eikä vain vähiten siksi, että kyseessä on osittain saksankielinen elokuva. Siksi Chilen omien luovien hullujen hämärääkin hämärämpään hengentuotokseen kannattaa myös suhtautua pienellä varovaisuudella, sillä näin kuumeisesta kertomuksesta ei ihan jokainen voikaan tykätä.

The Wolf Housen ”tarina” sijoittuu Chilessä sijaitsevaan kahden porsaan asuttamaan pikkuiseen mökkiin, jonne päähenkilö pakenee isoa pahaa sutta. Loppu kertomus heijastanee enemmän tai vähemmän päähenkilön mielen liikkeitä, sillä animoidun talon sisältö asukkaineen on todellisuudessa subjektiivinen ja heijastaa kokijansa levotonta psyykettä ja alati tunnetilasta toiseen vaeltelevaa mielikuvitusta. Mitä tahansa voi tapahtua: lattialle pirstoutuneesta posliinista kasvaa käsi, seinälle maalatut lapset syövät päähenkilön, yöpöydälle ilmestyy irtopää, pikkupojan takaraivoon ilmestyy reikä, minkä jälkeen tämä muuttuu puuksi, ym.

Vastaavia kuvajaisia voisi luetella toki enemmänkin, mutta kehotan lukijaa mieluummin itse katsomaan elokuvan ja tekemään omat johtopäätöksensä. Tekniikkanahan tässä on tietysti ollut stop motion, ja materiaalina on käytetty suunnilleen mitä tahansa käteen osuvaa teipistä, paperimassasta ja muovailuvahasta erilaisiin öljyväreihin. Parhaimmillaan hahmot ja perspektiivit vain maalataan seinään tai kattoon ja hahmot kasaantuvat itsestään ympäröivästä romusta, minkä jälkeen näistä tulee osa muuta tarinaa. Samoista hahmoista mutatoituu edelleen kaiken aikaa Emile Cohlia mukaillen uusia sitä mukaa kun ahdistuneen päähenkilön alitajunta keksii luoda uusia kertojan houraillessa kaiken aikaa taustalla omiaan.

En tiedä minkälainen mielipuoli pystyy luomaan mitään edes likelle näin hämmentävää, mutta olen vilpittömän iloinen, että vielä 2010-luvullakin on mahdollista saada kansainväliseen levitykseen näin kajahtanutta settiä. Günter Grassin myöhäistuotannon ja Jan Svankmajerin kaltaisten tekijöiden surrealistisimpien töiden ystäville tätä voinee suositellakin, mutta kuten sanottua, tällaisia elämyksiä ei milloinkaan voi suositella aivan kenelle tahansa, suurin osa tavallisesta keskivertoyleisöstä todennäköisesti vain vihaa sitä. The Wolf Housen kaltaisen luovan kummajaisen nauttiminen edellyttää tietynlaista istumalihaskuntoa sekä asennoitumista, jota valtavirtayleisöltä harvemmin löytyy.

Mutta mistä The Wolf House loppujen  lopuksi edes kertoi? Seksuaalisuuteen ja sukupuolisiveellisyyteen liittävästä ahdistuksesta ja fobioista? Läheisen kuolemaan ja menetykseen liittyvästä post-traumaattisesta stressioireyhtymästä? Identiteetin ja kehonkuvan hajoamisesta omaan itseensä? Tämä arvoituksellinen painajainen kummittelee katsojansa alitajunnassa vielä vuosikausien päästäkin.
 

Arvio: 4.5/5


LA CASA LOBO, 2018 Chile, Saksa
Ohjaus: Cristobal León, Joaquín Cociña
Käsikirjoitus: Cristóbal León, Joaquín Cociña, Alejandra Moffat
Näyttelijät: Amalia Kassai, Rainer Krause

Susikansa (2020)

Vanhat tarinat kertovat, että Irlannissa tapasi muinaisina aikoina elää niin paljon susia, että maata kutsuttiin kansan keskuudessa susien saareksi. Aika ja asutuksen leviäminen kuitenkin teki tehtävänsä, ja pitkälle ennen modernin ajan aamunkoittoa laji oli tuhottu sukupuuttoon paitsi Irlannista, myös koko läntisestä Euroopasta Suomen kaltaisia periferioita lukuun ottamatta. Kansansaduissa verenhimoinen peto elää tätä nykyä lähinnä ikuisen roiston symbolisena arkkityyppinä ja muistona menneistä ajoista.

Susikansan tarina sijoittuu kaukaiseen sadunomaiseen menneisyyteen. Tarina käynnistyy susilauman hyökättyä köyhän puunhakkaajan kimppuun. Yhtäkkiä sudet perääntyvät, ja metsästä ilmestyvä hyväntahtoinen henki parantaa tämän veriset haavat kosketuksellaan. Taikauskoinen rahvas kutsuu henkiolentoja susikansaksi, myyttisiksi ikiaikaisissa metsissä susilaumoissa eläviksi taruolennoiksi, joilla on unissaan kyky muuttaa muotoaan ihmisen kaltaisesta hahmosta petoeläimeksi.



Kauan olivat ihmiset ja susikansa eläneet hiljan sopusoinnussa, mutta pimeän ajan tietämättömyyden ja vieraanpelon vallattua luonnosta ja omasta perimästään vieraantuneiden ihmisten sydämet usko raamatullisista totuuksista poikkeavia käsityksiin tietää vankeutta ja kuolemaa uskonkiihkoisten käskynhaltijain kynsissä. Ahdasmielisen järjestelmän ulkopuolella ei yleisen uskon mukaan ole hyvää eikä pelastusta, vaan ihminen on tarkoitettu syntymästään asti vangiksi syvälle sisimpäänsä iskostettuun pelkoonsa.

Näin kuuluu tarinan tausta, mutta sen syvemmälle en lukijaa johdattele, sillä varsin simppeli kokonaisuus on harmillisen helppo spoilata haluamattaankin. Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren tuntien tuskin tulee kuitenkaan yllätyksenä, että kyseessä on jälleen Prinsessa Mononokelle syvään kumartava kertomus ystävyydestä sekä henkilökohtaisen moraalin asettamisesta yleisen mielipiteen edelle, ihmisen pirstoutuneesta, luontosuhteesta, taikauskosta, perheestä ja monesta muusta elämän pienestä ja suuresta tärkeästä asiasta, jollaisista toivoisin yleensäkin näkevän tehtävän näin sielukkaita ja kauniita elokuvia meidänkin aikanamme.

Palaan mielessäni muutaman vuoden takaiseen aikaan, jolloin Cartoon Saloon julkaisi ensimmäiset luonnokset Susikansasta. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys, sillä vaikka tiesin näiden tekijöiden tarinankerronnallisten avujen huikeasta tasosta, en varsinaisesti syttynyt melko tylsältä vaikuttaneelle hahmotelmalle. Nyt itse elokuvan katsottuani tiedän tekijöiden olleen alusta asti oikeassa ja minä väärässä, sillä vääristyneistä ennakko-odotuksistani huolimatta Susikansa osoittautui jo valmiiksi maailman (laadullisesti) johtaviin animaatiostudioihin kuuluvien irlantilaisten uran tähänastiseksi huippukohdaksi, yhdeksi kautta aikain parhaista animaatioelokuvista sekä todennäköisesti yhdeksi alkaneen vuosikymmenen parhaimmista yksittäisistä elokuvista ylipäänsä.

Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren mestariteoksen visuaalista tasoa ja tyyliä ei taaskaan voi kuin ihailla ihailemasta päästyään. Moore tunnetaan tavastaan imeä inspiraationsa irlantilaisista miniatyyrimaalauksista, joissa tietty geometria, ornamentiikka, yksinkertaistetut värit ja litteä kaksiulotteinen perspektiivi ovat perinteisesti kaikkein keskeisimpiä elementtejä. Tällä kertaa Moore tiimeineen on vielä erikseen pyrkinyt rikkomaan omia sääntöjään heittämällä mukaan kolmiulotteisempaa perspektiiviä hyödyntäviä unikohtauksia, paikoin hyvinkin erilaisia vanhan ajan käsityöltä maistuvia tussauksia ja luonnosmaisempaa kynänjälkeä sekä Bambin mieleen tuovan kauniin vesivärimaalatun taustan. Teknisesti kyseessä siis lienee tekijöidensä tähänastisista teoksista monipuolisin.

Susikansan kohdalla shown luonnollisesti varastaa tekijöidensä poikkeuksellinen taito kertoa kiehtovia ja loppuun asti viilattuja tarinoita. Etukäteenhän Susikansan käsikirjoitusta oli moitittu tietynlaisesta kunnianhimottomuudesta, mutta itseäni vähän simppelimpi juonikyhäelmä ei häirinnyt laisinkaan, sillä niin hyvin siitä on osattu ottaa jokainen sekunti irti. Verrattuna samojen tekijöiden The Secret of Kellsiin ja Song of the Seahin Susikansa on huomattavasti kimurantimpi, aikuisempi ja synkempi. Mooren ja muun studion otteita voikin mielestäni suoraan verrata Disneyn 90-luvun kultakauden parhaisiin tuotoksiin, kuten Kaunottareen ja Hirviöön ja Notre Damen kellonsoittajaan.

Jos Susikansa tuottaa mielihyvää niin silmille kuin tarinankerronnallisia avuja arvostavan animaatiofanin nautintohermoon, kannattaa korvansa pitää auki myös yhdelle kautta aikain upeimmista ääniraidoista. Tom Mooren ja kumppaneiden erityiseksi ansioksi on todettava, ettei näillä ole ollut minkäänlaista kiirettä tarinansa suhteen, vaan siihen on saatu ynnättyä mukaan myös monen nykykatsojan kammoamia hitaampia ja hiljaisempia kohtauksia, joilla rytmitetään oikeaoppisesti koko muuta tarinaa jännityksen kasvaessa loppua kohden eksponentiaalisesti aina huikeaan kliimaksin jälkeiseen raukeamiseen asti. En muistakaan nähneeni toista yhtä elävältä kuulostavaa saman lajin teosta sitten Long Way Northin.

Susikansan ilmestymisestä on vasta muutama kuukausi aikaa, mutta voin jo nyt povata sille tulevaisuuden genreklassikon valtikkaa. Ei ole väärin todeta, että näin ennakkoluulotonta ja virtuoosimaisella mestarin otteella luotuja taideteoksia näkisin mieluusti Disneynkin tekevän, mutta valitettava lienee kuitenkin tosiasia, ettei näin paljon valtavirrasta poikkeava elämys voi milloinkaan saavuttaa massojen suurta suosiota. Tästä syystä Susikansa onkin niin ainutlaatuinen ja pysäyttävä yksilö lajissaan – yksinäinen susi, jonka ulvonnan saattaa kuulla tuulettomana täysikuisena yönä, mutta jonka tähti loistaa sitäkin kauniimmin ja kauemmaksi kuin yhdenkään muun toisen saman lajin teoksen vuosikausiin.

On todella sääli, Moorea ja Cartoon Saloonia Hayao Miyazakin ohella voimakkaimmin inspiroinut animaattori ja opettaja Richard Williams ehti nukkua pois vuosi pari ennen Susikansan ilmestymistä. Mies olisi varmasti ollut oppipojistaan ylpeä.


Arvio: 5/5


WOLFWALKERS, 2020 Irlanti, Luxemburg, Ranska, USA
Ohjaus: Ross Stewart, Tomm Moore
Käsikirjoitus: Jericca Cleland, Ross Stewart, Tomm Moore, Will Collins
Näyttelijät: Eva Whittaker, Honor Kneafsey, John Morton, Jon Kenny, Maria Doyle Kennedy, Sean Bean, Simon McBurney, Tommy Tiernan

Kolme kovaa omakustannepiirrettyä

Olen viimeiset viitisen vuotta käyttänyt arvokkaan aikani lähinnä suurten studioiden hengentuotosten arvosteluun, kun samaan aikaan tekniikka on kehittynyt siinä määrin, että laadukkaan elokuvan pystyy helposti tekemään ja jakamaan kotikoneeltaan suoraan kohdeyleisölle ilman turhia välikäsiä. Klassinen animaatio on täysin omanlaisenaan genrenä edelleen kallista ja vaikeaa tuottaa, mutta näin joukkorahoituksen sekä youtuben aikakaudella kourallinen lahjakkaita ja tarpeeksi pitkäjänteisiä osaajia on onnistunut lyömään itsensä läpi ja säväyttämään osaamisellaan jopa vanhempaakin genrefania. Tämä kirjoitus on ylistyslaulu kolmelle viime aikojen suosikilleni, joille toivon näiden terveisteni myötä mahdollisimman paljon onnea ja menestystä myös jatkossa.

Long Gone Gulch

Long Gone Gulchin tarina alkaa vuodesta 2010, jolloin Mikki Hiiren ihmeellisestä maailmasta sekä Rick & Mortystä tutut Tara Billinger ja Zach Bellissimo luonnostelivat Genndy Tartakovskille ja Cartoon Networksin 90-luvun lopun klassikkopiirretyille kumartavan nettisarjan ja aloittivat rahoituskampanjan, jota eri vaiheineen kesti aina vuoteen 2016, jolloin sen tavoitteet lyötiin lopullisesti lukkoon, ja itse pilottijaksoa saatiin odottaa piinallisen pitkään, aina alkuvuoteen 2021 asti. Odotus kuitenkin kannatti, sillä alan ammattilaisten kätten jälki on komeaa jälkeä ja toivottavasti poikii myös kokonaisen tuotantokauden verran hubaa.

Lähtöasetelma on Long Gone Gulchissa juurikin mitä sen taustatarinakin lupaa: villin lännen Amerikkaan sijoitettu surrealistinen komedia Tehotyttöjen ja Dexterin laboratorion hengessä. Pääosassa on syrjäisen kyläsen sheriffiduo, joka tyypillisesti merenelävistä koostuvien roistojen viritelmät pysäyttäessään aiheuttaa vähintään yhtä paljon tuhoa ja kaaosta kuin mihin pahikset äärimmillään ikinä pystyisivät. Silkan Tartakovskin palvonnan ohella nähdään tietysti myös otteita Ren & Stimpyn lanseeraamasta groteskimmasta keinovalikoimasta, mistä tietenkin annan tekijöille lisäpisteitä. Tässä vaiheessa sarjan ainut murheenkryyni on laadultaan heittelevä ääninäyttely, mutta moinen mennee vielä tässä vaiheessa lastentautien piikkiin.

Long Gone Gulchin voi katsoa täällä.

Helluva Boss

Helluva Boss on ennen kaikkea Vivien Mendranon eli Viziepopin vetämän nuorista animaattoreista koostuvan tiimin sinnikkyyden loistelias aikaansaannos ja oman genrensä tärkeimpiä suunnannäyttäjiä. Aikaisemmin omien pienempien projektien sekä sarjakuvapiirtäjänä pätevöityneen Andranon projekti sai pilottinsa vuonna 2019 ja ensimmäisen tuotantokautensa se polkaisi käyntiin jo seuraavana vuonna. Animaanisille kumartava aikuisten komedia löysi yleisönsä välittömästi, läpimurtoa seurannutta virallista jatkoa on tähän mennessä saatu nauttia peräti kolmen upean jakson edestä, ja lisäherkkua putoilee aina muutaman viikon välein.

Helluva Bossin tarina sijoittuu pirujen ja furryjen asuttamaan helvetin esikartanoon. I.M.P. eli Immediate Murder Professionals hoitelee manan majoille siirtyneiden vainajain kalavelkoja kuolevaisten maailmassa yleensä tarpeettoman väkivaltaisesti ja kuolonuhreja säästelemättä, mutta tehokkaasti ja halvalla. Huumorin tyyli vaihtelee slapstickin sekä suoranaisen toimistokomedian välillä, animaation ohella ääninäyttely on parasta A-luokkaa, ja mukaan mahtuu aina välillä Mara Wilsonin kaltaisia oman nuoruuteni tunnistettavia supertähtiä.

Omasta puolestani Helluva Boss edustaa kirjoitushetkellä lajinsa terävintä kärkeä maailmassa. Laadullisesti parempia sarjoja todennäköisesti löytyy suurempien studioiden toimesta jokunen, mutta omakustanteena kyseessä on ylittämätön saavutus, jolle toivottavasti saadaan myös jatkoa.

Helluva Bossin löytää täältä.

Hazbin Hotel

Hazbin Hotel oli vuosikausia huhuiltu ja varovaisen luottavaisella asenteella odotettu sarja Viziepopin tiimiltä, joka tuotti samaan aikaan tämän kanssa Helluva Bossin pilottia. Kun Hazbin Hotel lopulta sai ensi-iltansa youtubessa, siitä tuli välitön kansainvälinen ilmiö ja sensaatio, pelkästään katsojia sille kertyi kymmenien miljoonien edestä ja moni alan ammattilainen ylisti sen maasta taivaisiin. Kuitenkin jossain vaiheessa hype taisi osua kipeästi omaan nilkkaansa, sillä samaan aikaan ilmestyneen Helluva Boss -spin-offin poikiessa jatkoa hyvinkin sukkelaan, itse saagan pääteoksen kohtalo oli pitkään auki. Tällä hetkellä sopimus jatkosta on tiettävästi tehty, mutta mitään konkreettista ei tähän maailmaan ole vielä materialisoitunut ja ennen aktiiviset fanisivustotkin alkavat pikkuhiljaa olla kuoliaiksi nääntyneitä.

Itselleni Hazbin Hotel oli ensituntuma Viziepopin animaatiomaailmaan, ja pidän sitä edelleen tämän lupaavan uran todellisena kärkiteoksena. Siksi lupaavan animoidun musikaalin määrittelemättömän pituinen hiljaiselo tuntuukin lähinnä piinaavan tuskalliselta. Vähintään yhtä pelottavalta tuntuu lukea tekijänsä mietteitä sarjan tulevaisuudesta, sillä poliittisen korrektiuden mekassa Kaliforniassa asustava Viziepop tuntuu ulostulojensa perusteella haksahtaneen pahemman kerran aikamme muotivillitykseen painottaa poliittista sanomaa ja tekijätiimin rodullista, sukupuolista tai seksuaalista koostumusta varsinaisen laadun ja osaamisen sijaan. Tämä politisoituminen on mielestäni sotkenut pahemman kerran Hollywoodin elokuvamaailman sekä länsimaisen sarjakuvateollisuuden ja tulee pahimmassa tapauksessa myös sotkemaan tämänkin lupaavan tekijän uran ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Hazbin Hotelin pilotin voi katsastaa täällä.

Bloginpitäjä toivoo onnea ja rakkautta kaikille tämän maailman omakustanneanimaattoreille sekä muillekin omaa tietään kulkeville itsenäisille taiteilijoille.

Animaaniset: 1. tuotantokausi (2020)

Puhutaanpa vaihteeksi taas vähän nostalgiasta ja sen hyödyntämisestä kaupallisissa tarkoitusperissä. Yksi viime vuosien raivostuttavimmista trendeistä elokuvissa ja niiden ulkopuolella on ollut yhä häiritsevämpi tapa lyödä laimin kaikki sellainen luova ja omaperäinen sisältö, joka tekee visuaalisen viihteen seuraamisesta vähänkään mielenkiintoista. Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen nimittäin joku kekseliäs markkinointiguru ymmärsi, että ihmisillä on paha taipumus haikailla mennyttä nuoruuttaan ja kyselemättä heittämään rahansa taivaan tuuliin vain saadakseen nauttia mitä tahansa, mikä vain vähääkään saa nämä palaamaan mielessään takaisin noihin kultaisiin loiston päiviin, olipa sitten kyseessä miten luokaton tai laadukas teos hyvänsä.

Alkuperäinen Animaaniset-piirrossarja on jo nyt osa televisioviihteen kanonisoitua pyhää tarinaa, jota jokainen vähänkään alaa tunteva palvoo ehtana genreklassikkona. Steven Spielbergin johdolla kokoontunut huipputiimi onnistui kuin ihmeen kaupalla tuottamaan kymmenien jaksojen edestä aikakauden parasta televisioanimaatiota, joka teknisten avujensa lisäksi onnistui innovoimaan aiempien klassikoiden pohjalta omanlaistaan jäljittelemätöntä huumoria, luomaan kokonaisen katraan verran lapsia ja aikuisia viihdyttäviä hahmoja sekä inspiroimaan pikkutuhmalla komediallaan Twilightin ja Fifty Shades of Greyn kaltaisia nykykirjallisuuden kovia klassikoita. Animaanisten viimeisen jakson päättyessä päättyi samalla yksi kaunis vaihe animaation historiaa, jonka veroista ei toiste ole kyetty toistamaan.

Pääsemme vuoteen 2020. Warner-studioiden päävastaavat laskivat yksi yhteen ja tulivat lopputulokseen, että aika on otollinen ysäripiirrettyjen kuninkaan ja MAD-lehden timanttisimpien irvailujen henkisen vastinkappaleen paluulle. Ei siksi, että sillä olisi varsinaisesti enää ollut mitään uutta ja kiinnostavaa annettavaa tai edes alkuperäisten tekijöiden siunausta, mutta meidän aikanamme viriää kansan mielessä siirtymä kasarinostalgiasta ysäriin, joten mikä tahansa tuona vuosikymmenenä suosittu kelpaa juuri nyt kierrätyskoneen ruuaksi...

Vuoden 2020 Animaaniset ei vain näytä ja kuulosta kuin ilmetyltä alkuperäiseltä itseltään, vaan se on sitä myös hengeltään. Vaikka Tom Rueggerin ja Sherri Stonerin kaltaiset nimet tällä kertaa tekijätiimistä uupuvatkin, ovat uudet tuttavuudet tehneet selvästi läksynsä oikein, sillä sokkotesteissä kahta sarjaa tuskin ilman parempaa tietoa hevin kykenisikään erottamaan toisistaan, sillä suurin osa alkuperäisistä ääninäyttelijöistäkin on saatu palaamaan tuttuihin rooleihinsa, eikä vuosikymmenten väli alkuperäiseen vaikuttaisi kuuluvan missään. Warnerin voimamiehille ja -naisille voi siis ainakin lähtökohtaisesti ojentaa sovinnollisesti kättä näiden hyvästä mausta.

Mitä pidemmälle sarja ehtiikään etenemään, alkavat sen heikkoudet paistaa yhä voimakkaammin läpi. Koska vuoden 2020 näkemys sijoittuu metoon, cancel culturen ja radikaalifeminismin kultaiselle kaudelle, on kaikenlainen pikkutuhma ja luova aikuisempi huumori jouduttu pitkälti poistamaan kokonaan: edes sitä kuuluisaa Hoitsua tai Minervaa ei nähdä kuin enintään vilauksen verran, mutta niiden tilalla paasataan naisten tasa-arvosta ja viljellään nettiajan sosiaalisen median poliittisesti korrektien pundiittien suosimia slangitermejä. Ymmärrän kyllä, että alkuperäinen Animaaniset-sarja oli jo itsessään poliittinen, mutta se ei sentään yrittänyt liiaksi mielistellä tai silittää myötäkarvaan yleisöään, vaan vaikeista ja kielletyistäkin aiheista (seksi, fetissit, kuolema, helvetti ym.) veisteltiin tarvittaessa anarkian hengessä niin veijarimaista huumorin juhlaa, etteivät useimmat aikuiskatsojatkaan varmuudella ymmärrä sitä vieläkään.

Kuohittu ja itseään estotta plagioiva komedia on oma pieni lukunsa tässä saagassa, mutta varsinaiseksi ongelmaksi itselleni muodostuu uuden sarjan keskittyminen pelkästään Warner-hahmoihin sekä Älyyn ja Väläykseen muiden hahmojen jäädessä yhteen pieneen cameoon. Käytännössä jokainen jakso koostuu kahdesta puoliskosta, joista ensimmäisessä kaikkia vanhan kultakauden klassisia animaatiohahmoja edustavat Warnerit päästetään vauhtiin tutun anarkistisen huumorinsa pariin jälkimmäisen keskittyessä laboratoriohiirten klassiseen epäonniseen maailmanvaltaussuunnitelmaan, mitään merkittäviä yllätyksiä ei koko sarjan edetessä nähdä, vaan jokainen jakso tuntuu hyvinkin erilaisista teemoistaan huolimatta lähinnä toistavan itseään. Kun koko sarja vielä keskittyy alkuperäisen kierrätykseen, alkaa vuoden 2020 meno tuntua nopeasti teknisestä loistavuudestaan huolimatta unettavan tylsältä.

Yksi ominaisuus, jota erityisesti inhosin alkuperäisissä Animaanisissa, oli sen yhtä tai kahta lukuun ottamatta täysin tyhjänpäiväset laulukohtaukset, joiden iskiessä tyypillisesti käänsin häpeissäni volyymit kokonaan pois tai suljin television. Jostain syystä tuottajat ilmeisesti luulivat yleisön olevan kuin hulluna musiikkiin, joten vuoden 2020 inkarnaatiossa lähes jokaiseen jaksoon päätettiin ympätä ylimääräisiä musikaalijaksoja, joista yksikään ei ole erityisen mielekäs katsoa tai kuunnella. Tyyli on kirjaimellisesti melkein mitä tahansa, mitä tekijät päättelivät olevan muodissa, joten tämä sarja tuskin tulee vanhenemaan kovinkaan arvokkaasti, sama koskee myös suurta osaa uuden Animaanisten muusta sisällöstä.

Kaikenlaisesta moitteesta huolimatta en kuitenkaan menisi väittämään Herran vuoden 2020 Animaanisia erityisen huonoksi uudelleenlämmittelyksi - oikeastaan kyseessä taitaa näine hyvineenkin olla yksi niistä oikeasti paremmista lajissaan, mutta kyseessä ei loppujen lopuksi ole mikään alkuperäistä vastaava luovan hulluuden multihuipennus jotain yksittäisiä gageja ja jaksonpuolikkaita lukuun ottamatta. Näistä mainittakoon esimerkiksi yksi paljon julkisuutta saanut jakso, jossa klassinen länsimainen animaatio vaihtuu toiminta-animen tyyliin, tämäkin tietysti on ideana suoraan kopioitu alkuperäisestä, jossa leikiteltiin erässä loppupään jaksossa ainakin tusinan verran erilaisilla erikoistekniikoilla ja tyylikeinoilla. Jos mieli malttaa katsoa nostalgiamielessä vuoden 2020 Animaanisia pienemmissä erissä ja harvakseltaan, voi katsomiskokemus olla hyvinkin omaani himpun verran mielekkäämpi.


Arvio: 3/5


ANIMANICAS, 2020 USA
Ohjaus: Adriel Garcia, Brett Varon, Erik Knutson, Katie Rice, Scott O'Brien
Käsikirjoitus: Andrew Barbot, Ben Warheit, Brad Deprima, Brian Polk, Eric Branscum, Greg White, Jess Lacher, Joe Saunders, Jordan Vandina, Kathleen Chen, Lucas Crandles, Timothy Nash, Wellesley Wild
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Tress MacNeille