Big Hero 6 (2014)

Koska menin muuassa taannoisessa arvostelussani muutenkin raottamaan sanaista arkkuani tämän Disney-leffan suhteen, lienee vain kaikkein reiluinta vetäistä melkein heti perään ihan virallinen arvio perusteluineen ettei jää paha mieli kenellekään. Big Hero 6 onkin paljon vierastamani supersankarihuuman aallonharjalla tuotettu filmatisointi muuasta vähemmän tunnetusta Marvel-sarjakuvasta, joka useimmille lienee tuttu vain tämän elokuvan kautta, jos siitäkään. Joka tapauksessa kyseessä on jälleen käsistä karanneen hypen naurettavan megalomaanisiin mittasuhteisiin paisuttelema audiovisuaalinen elämys, jota perinteiseen Disney-tyyliin hehkutettiin ilmestyessään kuin Väinämöisen toista tulemista, mutta joka näyttäisi jälkikäteen kadonneen täysin julkisuudesta, eikä muinoin luvattua jatko-osaakaan kirjoitushetkellä liene enää edes suunnitteilla.

Big Hero 6:n tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen lähitulevaisuuden aasialaistuneeseen Amerikkaan. Teini-ikäinen Hiro ja tämän isoveli ovat lupaavia keksijäneroja sekä osa suurempaa ryhmittymää nerokkaita, mutta (alussa) kömpelöitä superosaajia. Lähiyliopiston järjestämillä tiedemessuilla sattuneen tulipalon seurauksena isoveli kuitenkin tulee heittäneeksi henkensä yrittäessään pelastaa paikallista professoria lieskojen keskeltä. Tulimeressä loppunsa kokee myös Hiron kehittämä ajatuksen voimalla toimiva joukko nanorobotteja, joita edellä mainittu professorikin oli vuolaasti alussa kehunut.

Tämän tarkemmin varsinaiseen tarinapuoleen lienee turha pureutuakaan, ja selitän syynkin seuraavaksi. Big Hero 6 nimittäin on jopa supersankarileffaksi uskomattoman kaavamainen ja kliseinen, eikä juonesta pysty puhumaan ensimmäistä paria minuuttia pidemmälle spoilaamatta välttämättä koko juttua. Koska kyseessä esimerkiksi on suunnitellun supersankarifranchisen ensimmäinen osa, jostain henkilöhahmoista tulee tarinan mittaan supereita, alussa sen hämiksen sedän tapaan kuolleen perheenjäsenen ainut tarkoitus on antaa sankarille jokin motivaatio ja söpö Baymax-robottikin on käytännössä vain Illuminationin kätyreiden hengessä kehitetty oheistuotemannekiini vailla sen kaksisempaa syvyyttä.

Sitten on tietysti Big Hero 6:n pahis. Jossain vaiheessa mukaan nimittäin ilmestyy maskia käyttävä, Hiron nanoroboteilla tuhoaan kylvävä "mystinen" superroisto, jonka suurena suunnitelmana on tietysti imaista suurkaupunki toiseen ulottuvuuteen valtavalla kliseisellä supersankarileffojen portaalilla. En halua tietenkään antaa liikaa vihiä yllätykseksi tarkoitetun hahmon henkilöllisyydestä, mutta kyseessä on taatusti ennalta arvattavin ”twisti”, jota olen kuuna päivänä nähnyt. Itse tiesin roiston henkilöllisyyden jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, ja loppu olikin vain turhaa itsestäänselvyyden toteamisen odottelua. Disneyllä ei tämän kanssa viitsitty selvästikään nähdä ollenkaan vaivaa, enkä varmaan yhtään liioittele todetessani Big Hero 6:n maskiukkelin lukeutuvan helposti firman heikoimpien ja tylsimpien antagonistien joukkoon kautta aikain.

Kaiken edellisen huomioon ottaen on kuitenkin kovin sääli, että tässä kuitenkin on myös paljon hyvää, joka vain jää armotta oman kömpelön ja mielikuvituksettoman käsikirjoituksensa tauottoman kliseesarjatulen vangiksi. Animaatio ja ääninäyttelyn taso esimerkiksi ovat taattuun Disney-henkeen erittäin laadukasta jälkeä, vaikka itse en olekaan tällaisen animointityylin suurimpia faneja, eikä Big Hero 6:kaan ole visuaalisessa mielessä täysin ajan hammasta sellaisenaan kestänyt. Lähtöasetelma lisäksi ottaa vihdoinkin edes vähän etäisyyttä niihin kaikkein kulahtaneimpiin ja kangistuneimpiin Disney-prinsessamusikaaleihin, vaikka koko kohellus harmittavasti sortuukin lopulta täysin toisenlaisiin sähläilyihin.

Niin tai näin, Big Hero 6:n osakseen saamaa uskomatonta hypeä ja glooriaa en vieläkään voi täysin ymmärtää. Kyseessä on taatusti yksi kaavamaisimmista, kliseisimmistä ja yllätyksettömistä supersankarileffoista, joita olen eläessäni nähnyt. Tätä voisi melkein jo luulla jonkinlaiseksi kieroksi käytännön pilaksi kaikille maailman itseään täynnä oleville elokuvakriitikoille. Ilman spektaakkelimaisen vinkeää ja vauhdikasta animaatiotaan, Baymaxia ja Disney-leimaa tästä tuskin olisi koskaan tullut niin isoa juttua kuin mitä tästä loppujen lopuksi tuli. Parhaan pitkän animaatioelokuvan Oscar oli Big Hero 6:n kohdalla kuitenkin yksi suuri vitsi, jolle ei ole vanha oppinut nauramaan vanhuuttaankaan.


Arvio: 2/5


BIG HERO 6, 2014 USA
Ohjaus: Chris Williams, Don Hall
Käsikirjoitus: Don Hall, Jordan Roberts
Näyttelijät: Damon Wayans Jr., Génesis Rodríguez, Jamie Chung, Maya Rudolph, Ryan Potter, Scott Adsit, T.J. Miller

Arktinen oikeus (2019)

Lyön vaikka vanhan karvahattuni vetoa, ettei kukaan tätä blogia lukeva ole tainnutkaan kuulla tällaisesta viime vuonna ilmestyneestä hassusta animaatiosta. Syykin lienee selvä, sillä pitkälti intialais-kiinalaisella rahalla tuotettu ja levitetty Arktinen oikeus osoittautui ilmestyessään historiallisen suureksi taloudelliseksi katastrofiksi tuottamalla jättimäisellä tuhansia teattereita kattaneella julkaisullaan takaisin vain vähän reilun kymmenesosan muhkeasta budjetistaan. Lopulta tämä päätyikin monessa kolkassa suoraan alelaareihin ja suoratoistopalveluiden tarjonnan täytteeksi, josta itsekin sen animaatiofanina luonnollisesti matkaani noukin. Ehkä tämä onkin tosi hyvä ja minä saankin syödä lakkini?

Arktinen oikeus sijoittuu tarkemmin määrittelemättömällä, ilmastonmuutoksen riepottelemalla arktisella alueella sijaitsevaan antropomorfisten eläinten asuttamaan pikkukaupunkiin, jonka keskus on paikallista postia pyörittävä eläinfirma. Napakettu Swifty haluaisi kovasti päästä yhdeksi postifirman sankareina palvotuista vetokoirista, mutta tilaisuus tähän avautuu vasta hullun tiedemiehen kidnapattua ne alkuperäiset omia tarkoitusperiään varten. Tietysti Swifty joutuu lopulta valitsemaan menestyksen ja omantunnon välillä.

Okei, menin referaatissani oikomaan vähän mutkia, mutta täytyy kuitenkin sanoa jo nyt, etten muista ikinä nähneeni toista yhtä röyhkeästi ja avoimesti muita leffoja plagioivaa tekelettä kuin tämä. Arktisesta oikeudesta saisi oikeasti jo todella hauskan juomapelin naukkaamalla vodkaa aina kun vastaan tulee joku toisesta leffasta napsaistu hahmo tai klisee. Tai ei, tämän parissa voi mennä jo henkikin tai sitten seurauksena on vain maailman ankarin krapula. Perusidea esimerkiksi on suoraan Baltosta, postifirma ja pahis Monsterit Oy:sta, eläinten kaupunki Zootopiasta, pahiksen kätyrit Illuminationin tuotoksista, sankarin omantunnon ongelmat Hain tarinasta, ranskalainen vastarintaliike Top Secretistä… Jeesus Kristus!

Tässä taitaakin olla muutenkin kyseessä jälleen näitä tällaisia leffoja, jossa jokainen taskun pohjalta käteen asti osunut kopeekka on pantu haisemaan nimekkäisiin ääninäyttelijöihin, joita tässä onkin vähintään kolmetoista tusinassa. John Cleese mursuna? Mikä ettei! James Franco bilettävänä albatrossina? Kelpaa! Alec Baldwin jääkarhuna? Menettelee. Ainut ongelma paperilla loistavassa rosterissakin vain on, että tekijät ovat selvästi tyytyneet julisteessa komeilevaan nimivoimaan varsinaisen sisällön kustannuksella, eikä teoriassa erinomaisista näyttelijöistäkään ole tuntunut mukaan päätyneen kuin kaikkein tylsimmät ja elottomimmat pätkät. Tyypillisesti innokkaaksi tai eloisaksi tarkoitetuissa kohdissa hahmot esimerkiksi kuulostavat pelkästään pitkästyneiltä, kuin mikrofonin takana odotettaisiin vain kädet taskussa seuraavaa lounastaukoa ja työpäivän päättymistä. Money well spent!

Arktisen oikeuden kohdalla ei kuitenkaan voi tympeästä menosta syyttää ainakaan Cleeseä ja kumppaneita, kun valju, äärimmäisyyksiin asti epälooginen ja mielikuvitukseton käsikirjoitus ei todellisuudessa anna minkäänlaista pohjaa näiden työskentelylle, eikä puolen puupennin animaatiostakaan ole paikkaamaan kokonaisen elokuvan mentävää ammottavaa mustaa aukkoa kerronnassa. Arktinen oikeus näyttääkin kaikessa karuudessaan kuin suoraan 2000-luvun alun halvasta videopelistä repäistyltä välivideolta, kuin itse leffa tarvitsisi erillisen päivityksen toimiakseen kunnolla edes visuaalisessa mielessä.

Uskon vahvasti, että vuonna 2019 on maailmaan syntynyt huomattavasti heikompiakin tekeleitä ja pelkästään animaatiopuolellakin suoraan videolla julkaistuja sanoin kuvaamattomia kauheuksia kansiensa sisään kätkeviä hirvityksiä, mutta Arktinen oikeus vetää helposti kaikista teatterilevitykseen asti päässeistä yksilöistä pohjat ilman epäilyksen häivääkään. Toivottavasti tämän floppaaminen ainakin kannustaa tulevaisuuden tekijöitä panostamaan laatuun ja luovuuteen silkan plagioinnin sijaan. Karvahatun paikka on siis edelleen päässä.


Arvio: 1/5


ARCTIC DOGS, 2019 Kanada, USA, Iso-Britannia, Intia, Kiina, Japani
Ohjaus: Aaron Woodley
Käsikirjoitus: Aaron Woodley, Bob Barlen, Bryan Thompson, Cal Brunker, Matthew Lyon
Näyttelijät: Alec Baldwin, Anjelica Huston, James Franco, Jeremy Renner, John Cleese, Laurie Holden, Michael Madsen, Omar Sy

The Lighthouse (2019)

En ole vielä tainnutkaan päästä toteamaan, miten positiivisesti elokuvavuosi 2019 itseni yllätti. Jos sitä edellinen leffakausi ei tuottanut suomalaisittain kovinkaan montaa yksittäistä tuttavuutta, jota olisi oikeasti viitsinyt käydä teatterissa asti katsomassa saati sitten kirjoittaa kokonaista arvostelua, tuntui viime vuodelta löytyvän mokomia vaikka kuinka paljon siitäkin huolimatta, että katsoin niistäkin suurimman osan ihan vain mielikuvituksettomasti kotonani. Mutta ajatus kai on tärkein – ja saihan yksi jos toinenkin teos siinä sivussa ilmaista mainostakin.

The Lighthousen näkemistä taisin odottaa kaikista viime vuoden uutuuksista innokkaimmin. Siinä missä olen jaksanut jo toitottaa kyllästymiseen asti jonkun Ari Asterin yliarvostusta, onnistui Robert Eggers vakuuttamaan minut kyvyistään jo The Witchillä, tuolla maittavalla ja omaperäisellä indie-debyytillään, joka lukeutuu viimeisen vuosikymmenen parhaisiin kauhuleffoihin muuallakin kuin vain omassa kieroutuneessa mielikuvituksessani. Kun huhut maailmalta kertoivat Eggersin jo miltei hukkuvan tuoremmaista ohjaustyöstään keräämäänsä ylistykseen ja palkintoihin, tiesin miehen yltäneen jälleen parhaimpaansa. Hyvää kannatti siis odottaa.

The Lighthousen ”juonen” kuvaaminen sanoin onkin sitten kertaluokkaa hankalampi temppu. Lukemani perusteella Eggersin alkuperäisenä tavoitteena oli sovittaa elokuvaksi Edgar Allan Poen keskeneräiseksi jäänyt majakkatarina The Light-house, mutta matkan varrella ajatuksen Tonava virtasi sellaiseen malliin, että lopputulos lähenteleekin jotain Jean Gremillonin The Lighthouse Keepersiä, jonka tavoin Eggerskin on pyrkinyt teoksessaan kuvaamaan kahden yksinäiselle majakkasaarelle asettuneen miehen elämän ankeampia puolia – ja niitäkin hyvin löyhällä vertauskuvallisella otteella kuin kuumehoureessa.

Eggersin majakkapainajaista katsoessa miettii pakosti kerran jos toisenkin, josko koko juttu olisikin silkkaa tyhjänpäiväistä kikkailua vailla järjen häivääkään, mutta sikäli kuin muistan itse Edgar Allan Poen teoksia lukeneeni, pitäisi tästä mielestäni löytyä enemmänkin viittauksia mestarin erinäisiin novelleihin. Erityisesti mielessäni on yksi meren kuohuntaa tunteiden vertauskuvana käyttävä novelli, jonka nimeä en juuri nyt saa palautettua mieleeni. Ehkä helpoimmalla pääsee, kun toteaa The Lighthousen ainakin hengeltään olevan lähellä Poen symbolisempiakin teoksia. Lopusta voi löytää myös suoran viittauksen Prometheuksen legendaan, mikä todennäköisesti tarkoittaa, että vastaavia pieniä vinkkauksia antiikin klassikoihin on huomaamattani saatettu viljellä jo alusta asti. On se Eggers melkoinen epeli!

Itse asiassa leffan muikea audiovisuaalinen toteutuskin toi suoralta kädeltä mieleeni riipivillä ääniefekteillä ja musiikilla tunnelmaa luoneen Gremillonin teoksen ohella jonkun Carl Theodor Dreyerin, erityisesti Vampyrin ja Jeanne d’Arcin kärsimyksen. Tiettävästi Eggers tiimeineen hakikin tarkoituksella radikaaleilla linssi-, valaistus- ja kuvasuhderatkaisuillaan 30-luvun alun ja 1800-luvun lopun autenttista tyyliä. Kuvaus muistuttaa ratkaisevasti Dreyerin töitä erilaisine hitaine liikkuvine kamera-ajoineen, välillä taas Alfred Hitchcockin Köyden hengessä liikkuva kamera pimenee vain leikatakseen toiseen suuntaan toisaalla, joskus jopa toisessa ajassa rauhallisesti soljuvaan kamera-ajoon kuin kyseessä olisi yksi unilogiikalla etenevä pitkä, tasainen otto. Missään kohtaa Eggersin ja kuvaaja Jarin Blaschken kätten jälki ei tuntunut silkalta kikkailulta kikkailun itsensä vuoksi.

Kuten jo taisin jossain aiemmassa arvostelussani mainita, on Willem Dafoen ja Robert Pattinsonin muodostaman duon yhteispeli mielestäni täysin saumatonta jälkeä, ja lukeutuu sellaisenaan kumpaisenkin kohdalla kevyesti viime vuoden parhaiden näyttelijäsuoritusten kastiin. En aluksi edes meinannut tunnistaa vanhaa merikarhua muistuttavaa parrakasta Dafoeta paksun aksenttinsa takaa, mutta mies pääsee veistelemään tässä monologejaan sellaisella hurmeisella vimmalla, ettei niiden edessä voi kuin kumartaa ja ottaa hatun päästään. On ilo huomata, että vielä nykyäänkin löytyy oikeasti hommansa vakavasti ottavia pienemmän budjetin taidepätkiin erikoistuneita laatunäyttelijöitä. Yhtäkkiä Robert Pattinsonin nolostuttava Twilight-menneisyyskään ei tunnu painavan enää missään, shit happens and then some.

Robert Eggers on hieno mies ja selvästi alallaan äärimmäisen lahjakas kaveri. Toivon mukaan veikkonen myös jatkaa valitsemallaan tiellä tulevaisuudessakin, sillä jos Eggers pystyy tästä vielä paljonkin parantamaan, voi luvassa olla hyvinkin mielenkiintoisia elokuvataiteellisia elämyksiä.


Arvio: 4.5/5


THE LIGHTHOUSE, 2019 USA, Kanada
Ohjaus: Robert Eggers
Käsikirjoitus: Max Eggers, Robert Eggers
Näyttelijät: Robert Pattinson, Willem Dafoe

Joker (2019)

Jokohan sitä uskaltaisi itsekin jo kirjoittaa pari painavaa sanaa Jokerista, tuosta aikamme puhutuimmasta ja kohutuimmasta sarjisleffasta? Heti ensimmäisten trailereiden julkaisun jälkeen sosiaalisen median loputtomien kahakoiden, nujakoiden ja verbaalisten verilöylyjen myrskyn silmään osuneella teoksella kun tuntuu olevan paha tapa vetää magneetin tavoin puoleensa jos jonkinlaista kylähullua blogeja roskastamaan, joten vaikka tehtävästä jotenkin muodollisen kunnialla suoriutuisikin, saattaa edessä olla (jälleen) kommenttiosion väliaikainen sulkeminen puhurin puhaltaessa vihdoin myös tänne allekirjoittaneen peräkammarin puolelle.

Kirjoitushetkellä Joker taitaa muutaman kuukauden teatterikierroksillaankin kiipiä jo reippaasti yli miljardin dollarin lipputulojen yhtenä harvoista viime vuoden uutuusleffoista, jotka ovat pystyneet haastamaan tasapäisesti Disneyn galaktisen imperiumin mittasuhteisiin paisuneen viihdemonopolin – vieläpä ajallemme poikkeuksellisesti ilman latiakaan kiinalaista rahaa. Tekijät voinevat kiittää menestyksestään ainakin täydellistä ajoitustaan, sillä pelkästään länsimaista löytynee jo nyt tarpeeksi steriilimpään menoon, poliittiseen korrektiuteen ja tympeään tehostevyöryyn kyllästynyttä yleisöä vaikka tykötarpeiksi tällaisille vähän rapeammille visioille. Kun edelliseen yhdistää vielä ohjaajan omat angstiset ulostulot sekä valtavirtamedian ja Twitter-hipstereiden hilpeän meuhkaamisen, luulisi vähintään yhtä turhautuneen kohdeyleisön laskevan jo alleen.

Jokeri on kertomus taikuri Simosta ja Kirstistä, jotka kiertävät Suomea tekemässä taikatemppuja lapsille ja… No ei vaiskaan, vaan kyseessä on jälleen yksi perinteinen syntytarina. Klovnina työskentelevä Arthur Fleck on äitinsä luona asusteleva kaveri, joka ottaa niin henkisesti kuin fyysisestikin turpaansa kotona, kotimatkalla ja vaikka sitten työpaikallaankin milloin kohdalle osuneelta nuorisolta, milloin television suosikkikoomikolta. Yhteiskunnasta syrjäytynyt yksinäinen ulkopuolinen ei juuri hyvää ja tervettä päivää elämässään näe, mutta jossain vaiheessa hilpeämmälläkin veikkosella katkeaa takaraivostaan se kuuluisa viimeinen miestä hirviöstä erottava lenkki, ja yhden ihmisen kostoretki rappeutunutta ja mätää yhteiskuntaa vastaan voi alkaa. Ainut kysymys on, kuka nauraa viimeiseksi?

Jos pitäisi alkaa heittää kolikkoa ja veikata Jokerin varsinaista kohdeyleisöä, sanoisin sen olevan teini-iän ylittänyt kiukkuinen nuoriso, joka ei varsinaisesti ole kovinkaan syvällisesti perehtynyt viime vuosikymmenten keskeiseen elokuvatuotantoon tai sitten vain 70-luvun New Yorkin nuhjuisia ghettoja nostalgisoivat ikämiehet. Muutenhan nimittäin katsoja huomaisi välittömästi Jokerinkin olevan noin 90% silkkaa Martin Scorsesen vanhempien likaisempien klassikoiden, erityisesti Taksikuskin ja Koomikoiden kuninkaan, kierrätystä. Tarinan ydinhän on kuin suoraan ensimmäisestä, mutta viime vuodet uransa aallonpohjalla rypenyt Robert De Nirokin ehti tähän mukaan koomikon roolin muistuttaakseen katsojaa jälkimmäisestä, joten meidän muiden kohdalla Todd Philipsin teoksen laadukkuus riippunee lähinnä siitä, pitääkö tällaista vanhan kertausta ongelmana vai ei.

Ainakin Jokerista voi sanoa, että se on päällisin puolin kelpo tekoa ja tuntui kaikessa nuhjuisessa maanläheisyydessään mukavalta vaihtelulta tyypilliseen nykypäivän Hollywood-tykitykseen – itse asiassa toivoisin siksi tästä jopa monen ottavan mallia. Näyttelijöistä suurimman osan ajasta yksin yön ritarin melankolisempana vastavoimana koko varrellaan ahkeroiva Joaquin Phoenix luonnollisesti hallitsee elokuvaa alusta lopputeksteihin asti, vaikka olikin omasta mielestäni vuosikausia yli-ikäinen rooliinsa. Monessa lähteessä Phoenixille onkin jo povattu parhaan pääosan Oscariakin, mutta itse uskon Jokerin kohuluonteensa vuoksi jäävän sivuun niistä kekkereistä vaikka kyseessä olisi uusi Citizen Kane. Hämähäkkivaistoni viittelöi minulle muutenkin viime vuodelta löytyvän vähintään yhden tai pari vieläkin kovempaa roolisuoritusta esimerkiksi The Lighthousen kaltaisesta tekeleestä, mutta sittenpähän näemme kun sen aika on.

Koetin ihan huvikseni vielä uumoilla vodkan ja huonon huumorintajun saostamassa mielessäni, josko Jokerilla oli oikeasti jotain erityistä sanottavaa varsinaisen pintansa alla, mutta silkan yksilön syrjäytymisen, yhteiskunnallisen vieraantumisen sekä yleisen kilpailutalouteen kypsymisen lisäksi kyseessä tuntuisi ainakin tappituntumalta olevan varsin tavanomainen sarjisdraama muutamalla ihan näppärällä twistillä, vaikka omasta mielestäni niitäkin twistejä ja ikiomia ideoita olisikin voinut viljellä röyhkeämmin yksilöllisen persoonallisuuden kristallisoimiseksi, esimerkiksi samaan tapaan kuin Sion Sono teki vähän samoja törkyisen kapinallisen perseilymeiningin latuja hiihtäneessä Hazard -New York -kuvauksessaan.

Nyt kun asiaa miettii, taitaa Jokerin herättämä kansan syviä rivejä repivä keskustelu ja käsittämättömän hekumallinen menestys todellisuudessa kertoa enemmän aikamme kulttuurista sekä yhteiskunnan tilasta kuin itse leffasta tai sen hahmoista. Tieteissä ja taiteissa ei enää nykyisin tunnu olevan kyse totuuden tai kauneuden kaltaisista perusarvoista, vaan moni tuntuu hyödyntävän niitä lähinnä ideologisena keppihevosenaan löytääkseen jonkin perusteen lietsoa vastakkainasetteluja sekä haastaa riitaa. Toisaalta Suomestakin löytynee nykyisin ainakin sukupolven edestä päättäjille, rahamiehille ja toisilleen katkeraa väkeä, joka kokee jääneensä täysin yhteiskunnan ulkopuolelle ja Jokerin kaltaiset anarkistiset kapinalliset antisankarit Marvelin muovisia trikooheppuleita samaistuttavammiksi veijareiksi. Vastakkainasettelu on nyt pop ja valtavirtaa. Mihin tämä kaikki pelleily lopulta johtaa, tuskin osaa kukaan varmuudella ennustaa. 

Epäilen kuitenkin vahvasti Jokerin varaan rakentuvien jatko-osien ja kokonaisen franchisen mahdollisuuksia. Todd Phillipshän päätti tässä elokuvassaan kikkailla viittaamalla epäsuorasti tiettyjen keskeisten tapahtumien olevan vain päähenkilön sairaan mielikuvituksen tuotetta, mutta jättämällä totuuden lopulta katsojan itsensä pääteltäväksi. Mikäli tälle tarinalle saadaan koskaan jatkoa, lienee tulevien tekijöiden lopulta välttämätöntä ottaa jokin kanta myös tämän osan tapahtumiin ja pilata siten suuri osa Jokeristakin. Toivottavasti näin onnettomasti ei tule käymään, mutta sittenpähän näemme kun sen aika on.


Arvio: 3/5


JOKER, 2019 USA
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Bill Finger, Bob Kane, Jerry Robinson, Scott Silver, Todd Phillips
Näyttelijät: Bill Camp, Brett Cullen, Bryan Callen, Dante Pereira-Olsen, Douglas Hodge (I), Frances Conroy, Glenn Fisher, Joaquin Phoenix, Josh Pais, Marc Maron, Robert De Niro, Shea Whigham, Zazie Beetz

Psychonauts, the Forgotten Children (2015)

“The future is the past, garbage is our present. Blood is our law!”

Lääketieteellinen kirjallisuus määrittelee masennuksen mielenterveydelliseksi vaivaksi, mitä se todennäköisesti (varmasti) onkin. Masentavan elokuvan tekeminen lieneekin sitten vielä astetta hullumpi aivoitus, sillä tästä maailmasta tuskin löytyy tarpeeksi tuon mielenterveydellisistä vaivoista suomalaisimman ystäviä nostamaan kyseisen kaltaisia teoksia edes siinä määrin, että ne kykenisivät tuottamaan itsensä tekijöilleen takaisin. Näin kävi myös kehutulle ja palkitulle Psychonauts, the Forgotten Childrenille, jota taloudellisen totaalifloppaamisen vuoksi tuskin tullaan ikinä Suomessa näkemäänkään. Ehkä siis onkin onni, että tästä maasta löytyy ainakin yksi tarpeeksi henkiseltä elämältään järkkynyt masentuneiden espanjalaisten taideteoksen ilosanomaa levittämään.

Versiosta riippuen Psychonauts tai Birdboy alkaa lyhyellä prologilla, jonka tarkoituksena on selittää katsojalle, miten pikkueläinten asuttamalla paratiisisaarella kaikki meni alun perin päin himskattia, komea elintaso ja idyllinen satumaa muuttuivat kasaksi haisevaa roskaa ja kolmannen maailman rottia kuhisevia väkivaltaisia post-apokalyptisiä huumeslummeja. Kolme ahdistunutta teiniä päättää pinnata koulusta karatakseen saarelta paremman elämän toivossa tarunhohtoiseen ”suureen kaupunkiin”, vanhassa majakassa asuvan, väkivaltaisen poliisin jahtaaman mykän nimihahmon kamppaillessa samaan aikaan omien sisäisten demoniensa kanssa.

Sikäli kun olen lähteeni oikein lukenut, perustuu Psychonauts tekijänsä Alberto Vázquezin samannimiseen sarjakuvaromaaniin ja sen pohjalta tehtyyn lyhytelokuvaan, jolle tämä on ilmeisesti suoraa jatkoa. Katsojan ei luonnollisesti pidäkään yllättymän, että tyyli on Vázquezilla hämmentävän aikuiseen makuun, vaikka piirrostyyli jotain lapsekasta värityskirjatyyliä jäljitteleekin. Temppu on tarkkaan harkittu ja myös toimii, sillä yksinkertaisten hahmojen seikkailu toivottoman pessimistisessä maailmassa onnistuu vain korostamaan tarinan perimmäistä synkkyyttä ja ahdistavuutta entisestään – kyseessä onkin siis aikuisille suunnattu yhteiskuntakriittinen kauhusatu. Menisin vaikka vannomaan tekijöiden hakeneen henkistä innoitusta nimenomaan The Mouse and His Childin nihilismistä, mutta toisaalla on toki väläytelty Art Spiegelmanin holokausti-klassikko Mausiakin, joka sekin hyödyntää yllä mainittua temppua.

Pelkästään käsikirjoitusmielessä aikuisyleisön kosiskelu on mahdollistanut hahmojen syventämisen tavalla, joka vaikkapa Disney-leffoissa tuskin tulisi koskaan kuuloonkaan. Nimihenkilö esimerkiksi tuskailee isänsä kuoleman, hylätyksi tulemisen sekä sisäisen hirviönsä kanssa, mutta samaan aikaan tämä kuitenkin pyrkii parantamaan maailmaa omalla tavallaan. Eräs hahmoista sairastaa skitsofreniaa, ja pienet mustat varjot seuraavat hahmoa jatkuvasti yrittäen saamaan tätä satuttamaan muita. Eräs hahmoista taas on addikti, jonka sydämen pimeys saa huumeesta jättimäisen hämähäkin muodon. Lopussa nähdään vielä klassinen roskavuoren kuningas, jota käytetään perinteisesti metaforana materialismin rappiosta.

Tiedättekö mitä? Selittämättömästi ahdistunut ja loputonta maailmantuskaa poteva sieluni tuntui resonoivan tälle elokuvalle niin paljon, että päätin muutamista sen selkeistä kipukohdista huolimatta antaa Psychonautsille puolta tähteä vaille täydet pisteet. Etenkin alussa tarina tuntuu herkuttelevan vähän turhankin paljon kaikella synkistelyllä ja englanninkielisessä versiossa dubbaus ei aina ollut niin tasokasta kuin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla, mutta siinä omat nurkumiseni sitten olivatkin. Iskevästä värimaailmasta, mukavan yksinkertaisesta hahmodesignistä ja kokonaisuuden yleisestä äärimmäisen mielikuvituksellisesta kalseudesta sekä makaaberiudesta nauttii tässä tapauksessa sitten niidenkin edestä.

Maailma (ja Disney-remaket) on hanurista, ihmisyys on yliarvostettua ja me kaikki kuolemme. Ydinsota tulee, kasvihuoneilmiö grillaa ja loppu jääkin sitten torakoiden asutettavaksi. Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsastaa tällainen angstinen animaatio Espanjasta. Piru vieköön!


Arvio: 4.5/5


PSICONAUTAS, LOS NIÑOS OLVIDADOS, 2015 Espanja, Japani
Ohjaus: Alberto Vazquez, Pedro Rivero
Käsikirjoitus: Alberto Vazquez, Pedro Rivero
Näyttelijät: Andrea Alzuri, Eva Ojanguren, Félix Arcarazo, Jon Goiri, Jorge Carrero, Josu Cubero, Josu Varela, Nuria Marín

Mirai (2018)

Mamoru Hosoda, we meet again! Aikamme animen johtotähden uusin onkin ollut parin muun vastaavan teoksen tavoin mielessäin ties kuinka kauan, mutta varsinainen toimintaan ajava motivaatio Mirain kaltaisen leffan arvosteluun vain on loistanut vuodenpäivät poissaolollaan. En tiedä johtuuko edellinen peräti omista ennakkoluuloistani ja tämän hetken suosikkini ylle asettamistani kohtuuttomista odotuksista, mutta Hosodan uusin satuseikkailu ei vain ole etukäteen viisaria väräytellyt edes taannoisesta Oscar-ehdokkuudesta ja animeväen hehkutuksesta huolimatta. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, joten…

Miraita on kutsuttu monessa lähteessä ohjaajansa teoksista kaikkein ”pienimmäksi”, muttei (kirjoittajasta riippuen) suinkaan vähäisimmäksi. Mittaahan tällä on noin puolisen tuntia vähemmän kuin ohjaajansa elokuvilla yleensä, eikä itse ydintarinassakaan ole kyse mistään elämää suurempien voimien mittelöstä, vaan perijapanilaiseen tapaan hyvin yksinkertaisesta fantastisesta perhetarinasta. Käytännössä edellinen tarkoittaa, ettei menoon ole oikeastaan eksynyt ohjaajalle tyypillisiä loppupään harmittavia suvantokohtiakaan, vaan paketti on kerrankin mukavan tiivis ja sopusuhtainen.

Kuitenkin on sanottava, että Mirain tarina lieneekin sitten Hosodan teoksista sitten helposti kaikkein heppoisin ja epämääräisin: Pikkupojan perheeseen sattuu tulemaan upouusi pikkusisko – ja siitäkös isoveli itkun tirauttaa. Suurin osa itse tarinasta seurataankin poikasen fantastisia päiväunia sekä pienen mestarin kiukuttelua vanhempiensa kanssa milloin vaatteista, milloin leluista. Satumaisissa osioissa matkataan ajassa eteen- ja taaksepäin, opitaan samalla ymmärtämään perheenjäsenten sielunelämää sekä tavataan teini-ikäiseksi kasvanut sisko tulevaisuudesta.

Ilmeisesti maestro Hosoda on tarkoittanut omaperäisen satuelokuvansa herttaiseksi kuvaukseksi lapsen pyrkimyksestä ymmärtää perhettään ja paikkaansa maailmassa, mutta itseäni toistuvasti kiukutteleva päähenkilö onnistui lähinnä ärsyttämään, eikä kovin sekavista mielikuvituksellisemmista aineksista ollut kaikessa hämmentävyydessään toisen puolikkaan pelastajaksi. Ehkä olen vain vähän vanhanaikainen ja henkisesti kalkkeutunut, mutta en varsinaisesti ole ikinä pitänyt pienistä lapsista tarinan päähenkilöinä, sillä pienet lapset eivät rehellisesti sanottuna ole persoonallisuuksina kovinkaan kiinnostavia, näillä ei ole koskaan mitään mielenkiintoista sanottavaa tai annettavaa, eikä ansioitunut Hosodakaan ole kyennyt tätä kupletin perimmäistä sudenkuoppaa täysin kiertämään.

Toisin sanoen joudun taas uimaan reippaasti vastavirtaan koko maailman hypettäjiä, sillä vaikka Mirai luokkaa ”ihan kiva” onkin, ei se yllä kyllä missään mielessä keskitasoa paremmaksi animeleffaksi edes vaisuhkolla keskimääräisellä nykytasolla – Hosodan itsensä aiemmasta tuotannosta nyt puhumattakaan. Toivottavasti maestro vain malttaisi jatkossakin pitää mahtipontisemmatkin visionsa yhtä luonnollisen tiiviinä turhia venyttelemättä, ja kasassa voisikin olla genressään jotain oikeasti upeaa ja kaunista.


Arvio: 3/5


MIRAI NO MIRAI, 2018 Japani
Ohjaus: Mamoru Hosoda
Käsikirjoitus: Mamoru Hosoda
Näyttelijät: Gen Hoshino, Haru Kuroki, Kôji Yakusho, Kumiko Asô, Mitsuo Yoshihara, Moka Kamishiraishi, Yoshiko Miyazaki

Mary ja noidankukka (2017)

Tutkiskelin jälleen jokin aika sitten kovalevyjäni, ja satuin samalla saamaan aimo näpäytyksen sormilleni omasta saituudestani sekä mustasukkaisuudestani. Tässä muutaman vuoden kuluessa on nimittäin tullut kirjoiteltua paljon arvosteluja uudemmista elokuvista ”pahan päivän varalle”, mutta lopulta näille unohdetuille sepustuksille ei sitten ole löytynyt käyttöä edes sellaiseen aikaan. Mary ja noidankukka ei varsinaisesti lukeudu tähän samaan sarjaan julkaisuvalmiita unohdukseen kadonneita yksilöitä, vaan kyseessä on päinvastoin vuosikausia hartioilla painanut karvainen ja äänekäs apina, jonka aika on pudota vihdoin ja viimein paikaltaan näin avausviikonloppuna 2020.

Mikäli elokuvan premissi ei vielä ole tuttu, niin kyseessähän on siis entisten Studio Ghiblin tekijöiden uuden studion parin vuoden takainen Suomessakin julkaistu debyytti, joka tuntuisi hävinneen yhtä nopeasti kuin ilmestyikin – kaksi vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen kukaan ei enää tunnu muistavan tai puhuvan koko tekeleestä. Studio Ponocin menoa tuo tuskin haitanneekaan, sillä firmalta on uusi antologialeffa jo ulkona vain odottamassa julkaisuaan länsimaissa, kolmas täyspitkä lienee jo sekin suunnitteilla.

Itse elokuvan tarinasta voi ainakin sanoa, että vaikka kyseessä onkin nimellisesti filmatisointi muuasta länsimaisesta lastenkirjallisuuden klassikosta, on kasassa kuitenkin enemmän tai vähemmän laskelmoidusti Ghiblin ja Miyazakin perintöä lypsävä riskitön fantasiaseikkailu muutamilla omilla tempuilla. Nimessäkin esiintyvä maaseudulla kesälomaansa viettävä päähenkilö esimerkiksi on kuin yhdistelmä kaikkia Ghibli-tyttöjä, tämän poikakaveri ja musta kissa lainattu suoraan Kikin lähettipalvelusta. Mary menee ja napsaisee naamariinsa vielä taikavoimat antavan marjankin, josta päästään Henkien kätkemää lainailevaan ihmeelliseen taikakouluun, jossa nähdään Laputa - linna taivaallasta lainattuja robotteja sun muita ihmeellisiä vipstaakkeleita, joita alkuperäisteoksessa tuskin olikaan.

Edellisellä yritin toisin sanoa demonstroida, miten turhauttavan vaikeaa on yrittää keskittyä elokuvan varsinaiseen substanssiin tekijöiden kopioidessa turhankin runsaasti aiempia klassikoita oman luovuutensa ja mielikuvituksensa kustannuksella. Harmittavasti Yonebayashi tiimeineen on kyennyt tällä tempullaan lähinnä korostamaan oman teoksensa armotonta keskinkertaisuutta aiemmin mainittujen kivenkovien Ghibli-klassikoiden rinnalla, joiden tasolla harva animoitu elokuva ylipäänsä kykenee koskaan kilpailemaan sen enempää lännessä kuin idässäkään.

Positiivisena puolena tulkoon nyt kuitenkin nostettua ihan nätit musiikit sekä menevähkö animaatio, joka ei kuitenkaan kykene nousemaan mitenkään merkittävästi keskitason paremmalle puolelle – jos sitten senkään vertaa. Loppujen lopuksi olisin itse toivonut kuitenkin käsikirjoitukselta paljon enemmän ja omaperäisemmin: Tällä haavaa suuri osa dialogistakin on pelkkää selittelyä, hahmot mielenkiinnottomia eikä itse päähenkilölläkään ole minkäänlaista mielenkiintoista konfliktia tai motiivia. Vähä Ghibli-imitaation välissä näkyvä oma ajatustoimintakin tuntuisi koostuvan pitkälti juonen aukoista tai muista genren armottomista kliseistä, kuten tieteen ja magian vastakkainasettelusta, kömpelöstä ja alussa tylsistyneestä teinipäähenkilöstä ja tämän satumaisesta seikkailusta ym. vastaavasta.

Tämä katselukerta oli itselleni järjestyksessä toinen: ensimmäisen kerran näin Mary ja noidankukan elokuvateatterissa, toisen kotona yön hiljaisina tunteina. Ensimmäisellä kertaa mielipiteeni keikkui epämääräisen hyvän ja huonon välillä, mutta nyt kaiken hypen hälvettyä kallistun jo selvästi negatiivisemman puolelle. Mary ja noidankukka ei missään kohtaa koskettanut tai imenyt mukaansa, jännittänyt, hauskuuttanut tai viihdyttänyt, ainoastaan pyöri taustalla neutraalin etäisenä ja mielenkiinnottomana kuin taustahäly perjantain liikenteessä. En saanut tästä teoksesta minkäänlaista pysyvää irti, ja todennäköisesti unohdankin koko elokuvan viimeistään muutaman päivän kuluessa – kuten taustahälyn kuuluukin. Ei tämä kauhean onnistuneen teoksen merkki ole kyllä missään nimessä.


Arvio: 2/5


MEARI TO MAJO NO HANA, 2017 Japani
Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi
Käsikirjoitus: Hiromasa Yonebayashi, Mary Stewart, Riko Sakaguchi
Näyttelijät: Fumiyo Kohinata, Hana Sugisaki, Hikari Mitsushima, Shinobu Ôtake, Yûki Amami

Song of the Sea (2014)

Pian onkin taas se aika vuodesta, jolloin Hollywoodin kerma kokoontuu pitämään juhlapuheita ja jakamaan toisilleen Oscar-nimellä kulkevia palkintoja milloin mistäkin hyvästä. Itseäni moinen tekopyhä pelleily lähinnä etoo, sillä vain ani harvoin parhaiksi tituleerattuja teoksia voi oikeasti sellaisiksi sanoa ja ne pahuksen kultaukkelitkin tuntuvat menevän voittajilleen useimmiten aivan muista "ansioista" kuin mistään laadusta. Parhaan pitkän animaation kategoria lienee vielä kaikista tylsin ja typerin, sillä raati ei perinteisesti ymmärrä tai välitä genren teoksista tuon taivaallista, vaan nekin palkinnot jaetaan vain laiskasti suoraan Disneyn uusimmalle ja tunnetuimmalle helpolle valinnalle kliseisyydestä ja väsähtäneisyydestä viis Song of the Sean kaltaisten laatuteosten jäädessä armotta niiden jalkoihin. Itse asiassa olen muinoin lukenut (en löytänyt enää lähdettä) pitkän animaation olevan niissä kekkereissä ainut kategoria, jossa ei erikseen vaadita äänestäjän oikeasti nähneen kaikkia ehdokkaita - animaatiolla kun ei nykyisin tunnu enää olevan isokenkäisten silmissä minkäänlaista uskottavuutta.

Luonnollisesti tämä arvostelukin on tarkoitettu vain ja ainoastaan Tomm Mooren sekä kumppaneiden kauniin irlantilaisen satuleffan varauksettomaan ylistykseen. Toisin kuin voisi etukäteen ehkä ajatella, ei kyseessä ole hiukkaakaan liioiteltu tai puolueellinen ylistyslaulu, vaan omasta mielestäni kyseessä on helposti yksi viime vuosien onnistuneimmista ja aliarvostetuimmista teoksista genressään, pelkän vanhan mantereen mittakaavassa jopa huomattavasti pidemmältäkin aikaväliltä. Harmittavasti tämä jäi isompiensa varjoon palkintojen lisäksi myös lippuluukuilla, eikä tätä nykypäivänä tunnukaan tietävän meillä päin itseni lisäksi juuri kukaan.

Mennäkseni kuitenkin vihdoin itse asiaan, samojen tekijöiden The Secret of Kellsin arvostelussani taisin hienovaraisesti moittia sen varsin ohkaista tarinaa, mutta samalla antaa kiitosta sen upeasta ja persoonallisesta, keskiaikaisista miniatyyrimaalauksista innoituksensa saanutta visuaalista ilmettä. Tällä kertaa kahta on onneksi menty tasapainottamaan siten, että design tuo ilmavuudessaan ja ilmeikkyydessään mieleen klassiset satukirjakuvitukset, tietenkään tekijöiden aiemmasta hengestä täysin luopumatta tai turhaan tinkimättä. Joka tapauksessa animaatio on tällä kertaa huomattavasti perinteikkäämpää ja ehkä monelle siksi helpompi lähestyä kuin edellisessä. Vähintään yhtä kaunista ja mielikuvituksellista katsottavaa ja kuultavaa tämä on silti joka tapauksessa.

The Secret of Kellsistä viisastuneena käsikirjoitukseen on seuraajansa kohdalla selvästi panostettu edellistä reippaammalla kädellä, tällä kertaa sekaan on eksynyt myös selviä vaikutteita Ghibli-leffoista ja erityisesti Henkien kätkemästä. Alussa poika ja mykkä tyttö asuvat yksinhuoltajaisänsä kanssa pienellä majakkasaarella, mutta myöhemmin nämä joutuvat muuttamaan isoäitinsä luokse tämän pieneen kaupunkiasuntoon. Muutaman mutkan kautta paljastuu, että tyttö on todellisuudessa myyttinen selkie-olento, joka pystyy vaihtamaan muotoaan ihmisen ja hylkeen välillä ja tämän elämänvoimat alkavat vähitellen huveta erottuaan maagisesta nutustaan sekä kotivesistään.

Vähemmän yllättäen matka kotiin sekä tytön hengen pelastaminen tarkoittaa samalla seikkailua monenmoisten henkien ja myyttisten olentojen mielikuvituksellisessa maailmassa. Omassa suosikkikohtauksessani tavataan pöllönoita, joka kerää tunteita lasipurkkeihin muuttaen näiden entiset kantajat samalla kivisiksi patsaiksi, myös oman sydänsuruista kärsivän poikansa sekä lopulta myös itsensä.

Pitkin elokuvaa huomasin Tomm Mooren kumppaneineen heittelevän johdonmukaisesti sekaan jos jonkinlaista juonenpätkää ja näennäisesti kesken jäävää pienempää sivutarinaa, ja epäilinkin pitkään itsekseni, josko tuosta valtavasta läjästä irtonaisia lankoja syntyisikään mitään koherenttia loppuratkaisua. Ilokseni sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä loppujen lopuksi kaikilla henkilöhahmojen tekemillä ratkaisuilla ja jopa alussa kuultavalla lyhyellä laulunpätkällä on todella merkitystä. Tomm Moore on yksi aikamme johtavia tarinaniskijöitä animaation saralla, enkä tämän katsottuani oikeasti edes jäänyt kaipaamaan mitään ylimääräistä, mistään poistettavasta nyt puhumattakaan. Song of the Sea on yksinkertaisesti pahuksen nätti satuelämys, lopussa jopa oikeasti liikuttava ja kauniskin.

Jos maailma olisi yhtään oikeudenmukaisempi paikka, olisi Song of the Sea valovuosia nykyistä tunnetumpi ja arvostetumpi animaation merkkiteos ja virstanpylväs, sillä kyseessä on omasta mielestäni helposti kaikkia uuden vuosituhannen Disney-leffoja vilpittömämpi ja sydämellisempi tapaus, tietenkään laatua unohtamatta. Song of the Sea ei yritä kaupitella tai markkinoida yhtään mitään, kierrätä sumeilematta kulahtaneimpia kaavoja ja ideoita tai yritä kyynisesti vedota katsojan nostalgiaan myydäkseen edes itseään. Ehkä tämä siksi hävisikin Big Hero 6:n kaltaiselle tympeälle ja äärimmäisen kaavamaiselle cgi-kohellukselle niin piskuisella teatterikierroksellaan kuin Oscar-kilvassakin. Ei ole maailmassa oikeutta eikä kohtuutta.


Arvio: 5/5


SONG OF THE SEA, 2014 Irlanti, Belgia, Tanska, Ranska, Luxemburg
Ohjaus: Tomm Moore
Käsikirjoitus: Tomm Moore, Will Collins
Näyttelijät: Brendan Gleeson, Colm Ó Snodaigh, David Rawle, Fionnula Flanagan, Jon Kenny, Kevin Swierszcz, Liam Hourican, Lisa Hannigan, Lucy O'Connell, Pat Shortt

The Secret of Kells (2009)

Taitaa viimein olla korkea aika arvostella läpi myös nämä ties kuinka kauan vuoroaan odottaneet vähemmän tunnetut animaatiosuosikkini, jotka lienevät aikojen saatossa vain ikävästi jääneet mielessäni sivummalle kaikenlaisten kunnianhimoisempien ja ryppyotsaisempien projektieni tieltä. Oikeastaan tämä on ollut jälkikäteen katsoen myös erittäin harmillista, sillä kukaan muu ei tunnu tällaisista suurten valtavirtastudioiden ulkopuolella tuotetuista animaatioelokuvista juuri välittävän, eikä toisaalta antavan edes sen vertaa näkyvyyttä että harvat oikeasti aiheesta kiinnostuneet voisivat niistä päästä iloitsemaan. Kai se on kaikki taas yhdestä ihmisestä kiinni.

En enää muista milloin tai miten törmäsin irlantilaiseen The Secret of Kellsiin, mutta voisin näin vanhana pieruna veikata kyseessä olleen sattumanvaraisen internetissä näkemäni trailerin, jonka jälkeen tämä timantti oli vain yksinkertaisesti koettava mahdollisimman sukkelaan. Ensimmäisenä silmiin osui jo markkinointivaiheessa tämän paikallisista miniatyyrimaalauksista ja kelttiläisestä taiteesta ammentava henkeäsalpaavan persoonallinen geometrinen visuaalinen design, jota voinee verrata suoraan Richard Williamsin The Thief and the Cobblerin vastaavaan persialaistyyliin.

Toisin sanoen nyt liikutaan perinteisessä mielessä äärimmäisen kaukana tyypillisistä Disney-leffoista itämaisesta taiteesta virikkeitä saanutta Mulania lukuun ottamatta. The Secret of Kellsin kaksi- ja kolmiulotteisuuden rajamailla komeileva satumaailma koostuu lähes sellaisenaan erilaisista tyylitellyistä muodoista ja ornamenteista, monesti ihmiset ja eläimet muistuttavat vain etäisesti niiden esikuvia ja lähes jokainen kuva onkin suunniteltu siten, että kokonaisuus tuntuu kuin yhtenäiseltä taideteokselta aidon Kellsin kirjan sivuilla. Tähän päälle taustalla tiuhaan kuultava tunnelmallinen kelttimusiikki, ja lopputulos lähentelee jo suorastaan hengästyttävän henkistä kokonaisuutta.

The Secret of Kells näyttää ja kuulostaakin upealta. Kunpa vain vihreän saaren myyteistä ja tarinoista inspiraatiota hakenut tarinapuoli olisi yhtä viimeisen päälle päräyttävää jälkeä, ja kyseessä voisikin olla jonkinasteinen suurteos, mutta omaan makuuni tällä kertaa pienempi budjetti näkyy käsikirjoituksen lievänä yksiulotteisuutena verrattuna moneen kunnianhimoisemman kokoluokan tuotokseen. Kaikessa simppeliydessään kyseessä nimittäin on jo aiemmin mainitun, erityisen kauniista miniatyyrimaalauksistaan tunnetun irlantilaisen kirjan satumainen syntytarina, jossa nuoren munkin tiet risteävät metsänhaltijan ja käärmejumalan kanssa tämän yrittäessä kerätä yrttejä ja väriaineita tuota kirjoista kauneinta varten. Eletään kuitenkin viikinkien ryöstöretkien aikaa, eivätkä edes Irlannin muurein linnoittautuneet uskonyhteisötkään ole siltä turvassa…

Joku voisi vielä tähän loppuun kritisoida tekijöiden päätöstä asettaa lasten rooliin ihan oikeita heittelevällä laadulla repliikkinsä lausuvia lapsinäyttelijöitä, mutta itseäni tuo ei juuri päässyt missään kohtaa katsomiskokemusta häiritsemään sen enempää kuin vähän vaatimattomampi juonellisempi antikaan. Tällaisissa leffoissa visuaalinen tarinankerronta on aina tärkeintä, ja pelkästään tässä mielessä veikeä ja värikäs The Secret of Kells antaa helposti turpaan monille kertaluokkaa nimekkäämmillekin tekijöille. Mikäli varsinainen sisällöllinen anti ei noin yleensä maistuisikaan, on tällaista näyttävää ja kekseliästä käsityötä ainakin omasta mielestäni helppo arvostaa kenen ja koska tahansa silkkana korkeatasoisena visuaalisena taiteenakin.


Arvio: 4.5/5


THE SECRET OF KELLS, 2009 Irlanti, Belgia, RanskaOhjaus: Tomm Moore
Käsikirjoitus: Fabrice Ziolkowski, Tomm Moore
Näyttelijät: Brendan Gleeson, Christen Mooney, Evan McGuire, Mick Lally

Cats (2019)

Andrew Lloyd Webberin klassisen kasarimusikaalin nyt jo vähintäänkin pahamaineinen uutuusfilmatisointi onnistui herättämään sisälläni uinuvan pikkuapinan, jonka on silkasta uteliaisuudesta aina nähtävä, mistä kansa nyt taas kohisee tai on vain kohisevinaan. Tämä kyseinen filmatisointihan on ollut vähintään suunnittelupöydällä jo 90-luvun alusta ja Steven Spielbergin Amblimationin ja myöhemmin DreamWorksin päivistä lähtien, mutta homma ei oikein koskaan ottanut tuulta siipiensä alle ennen kuin vasta viime vuosina, jolloin Universal tarttui tilaisuuteen tuottaa oma jättimäisen kallis näkemyksensä yhdestä henkilökohtaisista suosikkimusikaaleistani suunnilleen koskaan. Vuonna 1998 julkaistusta lähdeuskollisemmasta teatteritallenteesta ilmaisin täysin puolueellisen ja alkuaikojen arkaaisen kuivakan tylsän mielipiteeni jo aiemmin täällä.

Juonta itse elokuvassa ei ole käytännössä sen enempää kuin siinä teatteriversiossa saati sitten T. S. Elliotin runokokoelmassa, johon koko komeus oikeasti perustuu. Varsin yksinkertaisena kehyskertomuksena joukko kissoja on kokoontunut vanhan viisaan kollin luokse kertomaan omasta elämästään ansaitakseen paikan kissojen taivaasta ja mahdollisuuden syntyä uudelleen. Parhaimmillaankin kokonaisuutta voisi kuvailla hahmokeskeiseksi antologiaksi, jossa elämäntarina vain seuraa toisiaan, mutta löyhä juonikokonaisuus tuntuu pysyvän itsessään pystyssä vain vaivoin savisilla jaloillaan. Simpanssi sisälläni on jo nyt varuillaan.

En valitettavasti tosin osaa tai kykene puhumaan Catsista kokonaisuutena kuin lähinnä hypoteettisessa mielessä, sillä itse poistuin teatterista viimeistään tunnin kohdalla. Tunsin kylmän tuskanhien alkavan toden teolla valua karvaista selkääni pitkin jo ensimmäisen vartin kohdalla, mutta koetin sinnitellä loppuun asti silkalla tahdonvoimalla kuullakseni suosikkikappaleeni ”Memoryn”, mutta tyydyinkin lopulta vähemmän kivuliaaseen Spotifyhin ihan vain tylsästi kotosalla. Ei pidä siis olla lainkaan ymmällään, jos kasuaali yleisökin päättää poistua teatterista pitkän aikaa ennen puoliväliä, sillä jos Oscar-voittaja Tom Hooperin neuvottoman kaoottinen ohjaus tai itseään loputtomasti toistava mutatoitunutta suohirviötäkin rumempi visuaalinen ilme ei riitä tappamaan kaikkea iloa Catsista, niin ei sitten mikään.

Ehkäpä kaikista hämmästyttävän epäonnistuneista luovista valinnoista kaikkein typerryttävin ja jo etukäteen puhuttavin oli käyttää erilaisten vanhastaan toimiviksi tiedettyjen kasvomaalausten ja puvustuksen sijaan tietokonegrafiikoilla luotuja, ehkä vähän liiankin realistisia kissankarvoja, korvia ja häntiä, jotka saavat oikeasti lahjakkaat näyttelijät ja tanssijat valjahtamaan söpöjen ja sympaattisten kissojen sijaan epäloogisesti leikkauksesta toiseen kokoaan muuttavaksi, puhtaaksi hyperseksualisoiduksi painajaismateriaaliksi, jonka traumaattisen arpisen muiston pyyhkiytymiseen takaraivosta mennee todennäköisesti aikaa kokonaisen lyhyen ihmisiän edestä. Miettikää asiaa vaikka näin: kansa kohisi ja valitti pahoinvointiaan siitä minuutin pituisesta trailerista, mutta itse leffalla on pituutta melkein täydet kaksi tuntia, siis yli sata kertaa enemmän kuin sillä mainospätkällä. Yli sata kertaa enemmän tuskaa!

Selvästi Universal itsekin ymmärsi menneensä viimeisen kohdalla pahasti metsään, sillä studio päätyi hiljattain tarjoamaan tiettävästi ensimmäisen kerran seitsemännen taiteen historiassa teatterilevityksessä olevaan leffaansa erillistä päivitystä pelkästään tietokonegrafiikoiden korjaamiseksi. Itse uskon tällaisen nolostuttavan PR-onnettomuuden vain paisuttavan Catsin kärsimiä jättimäisiä tappioita entisestään jonnekin Terminator: Dark Faten tasolle, vaikka silkassa laadussa tässä limbotaan joka suhteessa reippaasti senkin alle.

Catsin parissa kärvistely sai sisäisen gorillani takomaan hulluna rintaansa, repimään ensimmäisen käsiinsä osuneen tyrannosauruksen kappaleiksi ja kiipeämään henkisen Näsinneulani huipulle karjumaan silkasta turhautumisesta. Webberin tyylipuhtaan teatterispektaakkelin, tarttuvan musiikin ja lennokkaiden koreografioiden varaan rakennettu musikaali kun ei istu tällaiseen elokuvamuottiin alkuunkaan, vaan valmiiksi asti kuoriutunut tekele on epävireisiltä kuulostavine lauluineen parhaimmillaankin niin täydellinen katastrofi, että koko projektin etenemistä piirustuspöydiltä valmiiksi parituntiseksi jytkyksi asti voi selittää vain jollain isokenkäisellä paviaanialfalla lauenneella äkillisellä psykoottisella kohtauksella, jota kukaan ei jälkikäteen kehdannut kyseenalaistaa. Lopputuloksessa on vähemmän kuituja ja ravinteita kuin kuoritussa banaanissa.


Arvio: 0.5/5


CATS, 2019 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Tom Hooper
Käsikirjoitus: Andrew Lloyd Webber, Lee Hall, Tom Hooper, T.S. Eliot
Näyttelijät: Francesca Hayward, Ian McKellen, Idris Elba, James Corden, Jason Derulo, Jennifer Hudson, Judi Dench, Rebel Wilson, Taylor Swift

The Breadwinner (2017)

Muistan suunnitelleeni arvostelua kanadalais-irlantilaisesta Breadwinneristä jo sen ilmestymisen aikoihin vuoden 2017 tienoilla, mutten syystä tai toisesta koskaan löytänyt aikaa kaikelta muulta, ja lopulta taisin koko jutun lopulta unohtaakin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kai? Vielä tähän päivään mennessä Breadwinner ei oikein tunnu löytäneen yleisöään edes animaation ystävien keskuudesta, olipa tämän teatterikierroskin pelkkää persnettoa siitäkin huolimatta, että irlantilaisten tuotantobudjetti on ollut hädin tuskin kymmenesosaakaan amerikkalaisten vastaavista, joten ei kannata ihmetellä jos ei ole sattunut tällaisesta koskaan kuulemaankaan.

Juonellisesti Breadwinnerissä liikutaan Lähi-idässä Persepolisin ja Waltz with Bashirin hengessä, mutta tällä kertaa Talibanin hallinnoimassa takapajuisessa Afganistanissa. Alussa sissitaistelijat kaappaavat päähenkilön perheen isän ja viimeisen elossa olevan miespuolisen jäsenen, ja koska naisilta on ulkona liikkuminen kielletty, on 11-vuotiaan Parvanan tekeydyttävä pojaksi pitääkseen perheensä leivässä ja toivon mukaan vapauttaakseen lopulta myös syyttömän isänsä Talibanin kynsistä. Elokuvan ulkopuolisessa maailmassa pojatkaan eivät varsinaisesti ole tuolla suunnalla välttämättä sen paremmassa turvassa paikallisen bacha bazi -perinteen vuoksi, mikä lisäsi jännitystä ainakin omalla kohdallani roimasti.

Jos Breadwinnerin juoni kuulostaa vähääkään mälsältä ja värittömältä, lienee syynä yksinkertaisesti fakta, että se myös on vähän sitäkin... tai siis paikka ja aihehan eivät suoranaisesti kosketa meikäläisiä katsojia ollenkaan, joten en henkilökohtaisesti ihmettele yhtään, jos meikäläistä yleisöä ei voisikaan vähempää tällainen takapajulan tarinatuokio kiinnostaa. Elokuva onneksi tietää sen itsekin, sillä varsinaisen kalsean realistisen todellisuuden taustalla etenee myös mielikuvituksellinen tarinan vuorella asuvan elefanttikuninkaan kohtaavasta pojasta, jonka pelkojen voittamisesta kertova seikkailu sivuaa temaattisella tasolla myös päähenkilön ongelmia.

Olemattomaan budjettiinsa nähden Breadwinner on kertakaikkisen huikeaa tekoa, erityisesti värikkäissä satukatkelmissa, joita katsoessa korotin tälle antamiani pisteitäkin muutamaan otteeseen kokonaisen tähden tai vain puolikkaan verran. Lopulta kuitenkin päädyin aina palaamaan takaisin alkuperäiseen neljään, sillä en millään saanut päästäni ajatusta, että tämä on pitkälti samaisen tiimin tekoa kuin visuaalisesti vieläkin valovuoden verran huikeammat The Secret of Kells ja Song of the Sea, mutta ilman Tomm Mooren maailmanluokan kertojanlahjoja peräsimessä. Jos Breadwinner olisi kenen tahansa muun tekosia, olisin varmasti heltynyt, mutta kun tietää kuinka paljon tässä on ollut takana aitoa lahjakkuutta, olisin odottanut kokonaisuudelta vieläkin enemmän.

Hyvä elokuva Breadwinner kuitenkin on, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Maailmassa on oikeasti tuotettu paljon kuraisempaakin animaatiota huomattavasti isommallakin rahalla.


Arvio: 4/5


THE BREADWINNER, 2017 Kanada, Irlanti, Luxemburg
Ohjaus: Nora Twomey
Käsikirjoitus: Anita Doron, Deborah Ellis
Näyttelijät: Ali Badshah, Ali Kazmi, Kawa Ada, Laara Sadiq, Noorin Gulamgaus, Saara Chaudry, Shaista Latif, Soma Bhatia

Huippujengi Himalajalla (2019)

En tiedä huomasiko kukaan muu, että Laikalta tuli uusi leffa viime kesänä? Loistavan Kubo ja samuraiseikkailun floppaamisen jäljiltä melkein lihoiksi menneen studion uutukainen floppasi todellisuudessa vielä edeltäjäänsäkin pahemmin, joten jos pulju jotenkin ihmeen kaupalla mieron tien onnistuikin välttämään, niin tämän taloudellisen katastrofin jälkeen ei kyllä enää taatusti ole paluuta entiseen. Mutta onko pöljästi suomennettu Huippujengi Himalajalla oikeasti niin huono kuin mitä silkan numerotiedon pohjalta voisi olettaa? Otetaan selvää.

Huippujengi Himalajalla on tarina omituisten otusten löytäjän sekä sivistyneen Herra Lenkin, puuttuvan lenkin eli isojalan matkasta kohti Himalajaa etsimään jälkimmäisen kadonneita serkkuja eli jetejä. Matka ei kuitenkaan ole aivan helppo ja yksinkertainen, sillä kaksikon perään on lähetetty salamurhaaja pitämään huolen, ettei tutkimusmatkailija enää saavu kotiseutuvilleen kertomaan löydöistään...

Laikan humoristista seikkailurainaa katsoessa ei kyllä harmittavasti käynyt yhtään epäselväksi, miksei elokuva juuri herättänyt massojen kiinnostusta. Olen aiemmin puolustellut aktiivisesti Laikan mielipiteitä jakavia hahmodesignejä, mutta tällä kertaa joudun itsekin taipumaan ja toteamaan suurimman osan olevan tässä pelkästään susirumaa jälkeä, mitä Hugh Jackmanin ja parin muun avainnäyttelijän omaan korvaani tylsistyneeltä kuulostava dubbaus vain onnistuu entisestään korostamaan. Ainut valopilkku omasta mielestäni tällä saralla on itse isojalka, josta onnistutaan alusta asti rakentamaan harvinaisen symppis ja hauska hahmo varsinaisen päähenkilön jäädessä lähinnä yhden ilmeen ja luonteenpiirteen syvyiseksi tuttavuudeksi.

Jos vähän kankea hahmoanimaatio ja dubbaus käyvät sopivasta tekosyystä flopille, ei tarinan varsinainen tyyli niiden huutavia puutteita pysty juuri korvaamaan; Huippujengi Himalajalla ei tällä kertaa nimittäin ole mikään erityinen toimintapaukku tai itämaista henkeä tavoitteleva fantastinen kasvutarina vaan jonkinlaisen nokkeluuksilla ladatun road movien henkeä tavoitteleva kevyehkö hassu seikkailuleffa ilman räjähdyksiä, spektaakkelia tai sen syvällisempää draamaa. Itse pidin kovasti Laikan miesten rennosta ja huolettomasta asenteesta, mutta en epäile yhtään, etteikö se olisi jo yksistään riittänyt karkottamaan suurta yleisöä jo kättelyssä.

Mitä taas varsinaiseen animaatiotekniseen osaamiseen kokonaisuutena tulee, lienee Huippujengi himalajalla lennokkaimpia ja tyylikkäimpiä stop motion -leffoja pitkiin aikoihin. Laika on selvästi osannut hyödyntää 3D-tulostusta ja sopivaa annosta väliin upotettua kevyttä CGI-animaatiota tavalla, jota toivoisi vilpittömästi laajemmin hyödynnettävän muidenkin alan pajojen ja tekijätiimien tuotoksissa. Masentavasta taloudellisesta kömmähdyksestä huolimatta soisin ainakin itse epätasaisen, tekijöidensä tuotoksista silkassa skaalassa eeppisimmän ja visuaalisesti rikkaimman Huippujengin nousevan mukaan spekulointeihin, kun potentiaalisia genren Oscar-ehdokkaita ja -voittajia aletaan arvuutella.

En oikeasti ymmärrä mikä ihme niissä jeteissä ja isojaloissa juuri nyt ihmisiä muutenkaan kiehtoo. Siis oikeasti, pelkästään tänä ja viime vuonna on ilmestynyt vähintään tusinan verran erilaisia aihetta sivuavia animaatioita, joten eipä ihme että Laikan tuotos hukkui pelkästään aiheensa puolesta jo täysin niiden tulvaan. Positiivisena puolena Huippujengi Himalajalla väläyttää kuitenkin lähes jokaisella osa-alueella siipiään siinä määrin, että se nousee helposti lajinsa parhaimmistoon muutenkin kuin animaation saralla.

Toivon ja rukoilen, ettei Huippujengi Himalajalla jäisi Laikan joutsenlauluksi.


Arvio: 3.5/5

MISSING LINK, 2019 USA, Kanada
Ohjaus: Chris Butler
Käsikirjoitus: Chris Butler
Näyttelijät: Emma Thompson, Hugh Jackman, Timothy Olyphant, Zach Galifianakis, Zoe Saldana