Kaiba (2008)

Äskettäin tehdessäni jotain aivan muuta huomasin, etten vieläkään ole tullut arvostelleeksi avantgarde-animaattori Masaaki Yuasan tuotantoa laisinkaan. Itse asiassa kukaan ei ole tainnut tällä sivustolla toistaiseksi arvostella tai edes pisteyttää mitään tältä kaverilta, mikä on valtava sääli, sillä kyseessä on yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista ja obskuureimmista animeohjaajista, joka ansaitsisi mielestäni paljon enemmän kuin pelkän pienen piirin kulttisuosion.

Kaikista Yuasan teoksista Kaiba, yksi maestron ensimmäisistä televisiotuotannoista, taitaa olla helpoin ja katsojaystävällisin tapa tutustua miehen arvaamattoman villiin ja monipuoliseen tuotantoon. Sarjahan oli jo ilmestyessään valtaisa arvostelumenestys ja se voitti paljon palkintojakin, muttei kuitenkaan noussut massojen suosioon siinä määrin, että sitä olisi länsimaihin missään vaiheessa edes ajateltu tuoda. Yu-Gi-Ohin Kaiban kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Sarjan tarina sijoittuu villin mielikuvitukselliseen, klassisesta kyberpunkista ja vanhoista Osamu Tezukan sarjakuvista vaikutteita saaneeseen fantasiamaailmaan, jossa muistoja voidaan tallentaa erilliselle sirulle ja siirtää vaivattomasti keinotekoisesta ruumiista toiseen; kunkin hahmon lopullisesti kuoltua näiden muistot hajoavat kupliksi ja liittyvät maailman läpi virtaavaan muistojen jokeen.

Varsinainen tarina alkaa, kun mystisellä symbolilla merkitty reikärintainen poika herää muistinsa menettäneenä. Kaiban ydintarina muistuttaa paljon sellaisen klassisen roolipelin kuin Planescape: Tormentin vastaavaa, jossa pelaaja ohjasti muistinsa menettänyttä kuolematonta hahmoa tarkoituksenaan selvittää hahmon kadonnutta menneisyyttä. Kaibassa menneisyyden selvitys ei suinkaan ole tarinan keskeisenä primus motorina, vaan ensimmäisen seitsemän episodimuotoisen jakson ajan muistinsa menettänyt poika on lähinnä hiljainen sivustakatsoja yksittäisissä satumaisissa tarinoissa, hahmon menneisyyden paljastuessa vasta viidessä viimeisessä yhtenäisemmässä jaksossa.

Visuaalisesti Kaiba on lähempänä jotain yksinkertaista pikkulasten värityskirjaa tai jotain playstationin Klonoan lapsekasta tyyliä kuin perinteistä animea; omalla tavallaan tämä toi vähän mieleen sellaisen elokuvan kuin Milo - Kuun vartija. Tässä ei oikeasti nähdä tai kuulla ainuttakaan perinteistä animeklisettä, jättirobotteja tai suurisilmäisiä teinihahmoja tai muuta sen sellaista. Musiikkinakaan ei raikaa perinteinen j-pop vaan muutaman yksinkertaisen melodian ja niiden variaatioiden pohjalta koottu nätti ja tunnelmallinen, ehkä vähän ambient-henkinen soundtrack, joka etenkin haikeammissa kohdissa vei mukanaan täysin. Jos tätä ei tietäisi japanilaiseksi animaatioksi, tätä tuskin osaisi yhtäkkiä sellaiseksi arvatakaan, sen verran erilainen tämä on. Kuten Yuasan työt yleensä.

Vähän lapsekas ulkoasu on luonnollisesti melkoisessa ristiriidassa itse tarinan kanssa. Kaiban tarina nimittäin on pitkälti aikuisille kirjoitettu älykäs satu, jossa nähdään yllättävänkin paljon seksiä ja väkivaltaa sekä käsitellään paljon synkempiä ja vakavampiakin aiheita, kuten menetystä, surua, yksinäisyyttä, vallanhimoa ja kuolemaa. Kaiban maailma on pirteästä värikkyydestään huolimatta melkoisen melankolinen ja surumielinen paikka, jossa jokaisella hahmolla tuntuu olevan oma traaginen menneisyytensä ja jokaista onnen hetkeä varjostaa aina vääjäämättömän menetyksen aave.

Tarinan hahmoista ja maailmasta ei oikeastaan voi muuta sanoa, kuin että ne ovat kaikki loistavasti kirjoitettu ja suunniteltu, kussakin on syvyyttä paljon enemmän kuin tällaisissa sarjoissa keskimäärin. Kaiban tarina itsessään on sikäli poikkeuksellisesti kerrottu, ettei se ala kronologisessa mielessä alusta vaan keskivaiheilta ja tarinan varsinainen alku paljastetaan lopussa, mikä yhdessä kahdeksannessa jaksossa muuttuvan kerrontatyylin ja kaiken yleisen abstraktiuden kanssa hämmentää varmuudella ensimmäisellä katsomiskerralla paljon. Tämä onkin niitä sarjoja, jotka pitää katsoa muutamaan kertaan saadakseen kaiken ilon irti.

Pienestä loppupään töksähdyksestä huolimatta Kaiba on ainakin omissa kirjoissani parhaita ja persoonallisimpia animesarjoja joita olen koskaan nähnyt. En ihan heti muista milloin olisi televisiosarja viimeksi samanaikaisesti imenyt yhtä vaikuttavasti mukaansa, ihastuttanut rajattomalla luovuudellaan ja koskettanut itseäni tunnetasolla niin paljon kuin Kaiba teki. Ei tämä kaiketi paras koskaan tehty teos genressään ole, mutta sanoisin sen kuuluvan helposti ainakin kymmenen tai kahdenkymmenen parhaan kaltaisensa joukkoon. Katsokaa niin tiedätte.

Arvio: 5/5

KAIBA, 2008 Japani
Ohjaus: Eun Young Choi, Masaaki Yuasa, Michio Mihara
Käsikirjoitus: Eun Young Choi, Masaaki Yuasa, Michio Mihara
Näyttelijät: Hisao Egawa, Houko Kuwashima, Mamiko Noto, Romi Park, Wasabi Mizuta

The Tatami Galaxy (2010)

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yksi nykyajan typerimmistä ja kyllästyttävimmistä ilmiöistä on jatkuva vanhan kierrätys remakejen ja reboottien muodossa; toisinaan tuntuu, ettei teattereihin nykyään muuta tulekaan kuin pelkkää samaa vanhaa uusissa kuorissa. Jopa anime on sortunut tähän samaan sudenkuoppaan; luin jostain, että nykyään uusista sarjoista ja elokuvistakin enemmän kuin kolmannes on pelkkää kierrätystä ja jatko-osien jatko-osia. Luovuus on nykymaailmassa kuollut.

Jos turhat jatko-osat ja remaket edustavat elokuvateollisuuden viimeistä tuomiota, Masaaki Yuasa on sitten tämän tarinan Jeesus. Tällä kaverilla ei ole mitään muuta tarjotakaan kuin loputonta luovaa anarkistista hulluttelua, vieläpä äärimmäisen maukasta sellaista. Tätä kaikkea ja enemmän on myös miehen kolmas, Tatami Galaxy -nimeä kantava televisiotuotanto, joka on paitsi yksi omintakeisimmista myös omasta mielestäni parhaista animesarjoista tällä vuosituhannella. Osu!

Tatami Galaxyssa ei oikeastaan ole ollenkaan perinteistä lineaarista juonta, vaan tämän tarinassa on jatkokehitelty vähän Päiväni murmelina -tyylistä ideaa, mutta yhden päivän sijaan tässä nimetön päähenkilö elää opiskeluvuotensa uudestaan ja uudestaan jakso kerrallaan 2-3 viimeistä lukuun ottamatta. Jokaisessa jaksossa nimetön päähenkilö tekee elämässään erilaisia valintoja, tutustuu erilaisiin ihmisiin ja lopulta ajautuu eri päätepisteeseen. Tietyt yksityiskohdat ja tilanteet toistuvat useammissa jaksoissa, mutta ne nähdään yleensä hyvinkin erilaisista vinkkeleistä, muodostaen sarjan edetessä hyvinkin rikkaan ja monipuolisen kuvan päähenkilön opiskelijaelämästä.

Tämän sarjan hahmoista ei voi kyllä muuta sanoa kuin, että ne ovat taatusti värikkäimpiä ja hauskimpia animepersoonallisuuksia miesmuistiin. Päähenkilö mm. liittyy sarjan aikana pyöräily- ja elokuvakerhoon sekä kiinalaisen ravintolan alakerrassa toimivaan salaseuraan, ryhtyy hikikomoriksi ja deittaa sarjan aikana useampaakin naista, joista yksi on ihmisen kokoinen nukke. Samassa huoneistossa päähenkilön kanssa asuu vanha viisas tietäjä Seitaro Higuchi, eli lungisti ottava isoleukainen kahdeksannen vuoden opiskelija, jonka kilpailijana tomii elokuvaklubin fetissejä harrastava puheenjohtaja Masaki Jogasaki, joka on myös edellä mainitun nuken ”rakastaja”. Päähenkilön elämän kiusanhenki ja ehkä lähin ystävä on puhuvalta sipulilta näyttävä Ozu, joka yleensä järjestää tarinan henkilöille pelkkiä ongelmia.

Tatami Galaxy on suunniteltu siten, että jokainen jakso näyttää ja kuulostaa täysin omanlaiseltaan kokonaisuudelta. Visuaalisessa mielessä Tatami Galaxya voisi kuvata vähintäänkin villin anarkistiseksi elämykseksi. Tässä sarjassa ei ole minkäänlaisia sääntöjä tai arkijärjen tylsiä rajoituksia vaan kaikenlainen hulluttelu ja tyylittely on vedetty joka jaksossa äärimmilleen. Perinteistä suurisilmäistä animetyyliä tässä ei oikeastaan nähdä juurikaan, mutta kaikkea mahdollista stopmotionista, abstraktista animaatiosta, oikeasta videokuvasta ja rotoskoopatusta animaatiosta lähtien sitten senkin edestä. Parhaimmillaan kaikkea kikkaa ja luovaa hulluttelua heitellään katsojan ihmeteltäväksi sellaiseen tahtiin, että kuva on pakko panna paussille pelkästään yksittäisten nopeiden otosten katsomista varten.

Pakkopausettaminen ei varsinaisesti jää pelkkien kuvien katseluun, sillä toisinaan tekstiä tulee niin paljon ja niin nopeasti, että pelkkä perillä pysyminen vaatii jo väkisin pysähtelyä. Tämäkin on tiettävästi yksi tyylikeino, jolla Yuasa on halunnut korostaa päähenkilön opiskelijaelämän hektisempää puolta. Tämä tehokeino on selvästi tarkoitettu kuultavaksi, mutta koska tätä ei ole taidettu koskaan dubata englanniksi, ei tätä voi lännessä täysin nauttia siten kuin se on tarkoitettu. Positiivisempana puolena tällaisia hypernopeita informaatiovyöryjäkään ei nähdä jokaisessa jaksossa, vaan sekin luonnollisesti vaihtelee rajusti episodista toiseen.

Henkilökohtaisesti arvostan lähtökohtaisesti erittäin korkealle kaikkea Masaaki Yuasan uniikkia tuotantoa. Kaikki mitä se mies koskettaa on jo lähtökohtaisesti elämää suurempaa taidetta. Voin kuitenkin hyvin kuvitella, että näin läpikotaisen villi, täysin kliseetön ja kaikkia mahdollisia omia sääntöjäänkin rikkova sarja tulee jakamaan mielipiteitä rankasti.
Perinteistä animehömppää tai helppoa kevyttä viihdettä kaipaavalle tämä sarja ei taatusti sovi alkuunkaan. Jos tätä kuitenkin alkaa katsomaan, kannattaa katsoa ihan loppuun asti ja mahdollisimman lyhyessä ajassa, sillä pienempiinkin alkupään yksityiskohtiin viitataan monesti myöhemmissä jaksoissa ja homman kokonaiskuva alkaa todenteolla hahmottua vasta loppua kohden.

Pakko tälle on viisi tähteä antaa. Joka muuta sanoo on väärässä. Osu!


Arvio: 5/5

YOJOUHAN SHINWA TAIKEI, 2010 Japani
Tuotanto: Fumie Takeuchi, Michiko Ozaki
Ohjaus: Masaaki Yuasa
Käsikirjoitus: Makoto Ueda
Näyttelijät: Akihiko Shimizu, Ako Mayama, Arise Satou, Atsushi Miyauchi, Hiroyuki Yoshino, Junichi Suwabe, Keiji Fujiwara, Maaya Sakamoto, Shintaro Asanuma, Yuki Kaida

Cowboy Bebop (1998)

Mää en tiärä mittään. En yhtään mittään mää tiärä. Mut sen mää tiärän, etten mää tiärä miksi en ollut ennen katsonut Cowboy Bebopia. Mikäli Cowboy Bebop ei ole nimenä tuttu, niin kyseessä on SE anime, joka vuosituhannen taitteessa mullisti hetkessä koko taiteenlajin ja oli yksi niitä avainsarjoja, jotka tekivät animesta mainstreamia lännessä 2000-luvun alussa. Cowboy Bebop on yksi kaikkien aikojen palvotuimmista ja kuuluisimmista animesarjoista ja kuuluukin itsestään selvänä osana aivan jokaisen itseään kunnioittavan animeharrastajan yleissivistystä siinä missä ghiblitkin. Jos ei vielä ole tullut nähtyä, niin kipin kapin vain katsomaan.

Ensimmäinen juttu, joka tässä pistää silmään jo aivan ensimmäisen jakson ensimmäisillä minuuteilla on tämän sarjan pistämätön ja hyvällä tavalla länsimaiselta kalskahtava tyylitaju. Visuaalisesti Cowboy Bebop on harvinaisen nätti yhdistelmä sopivan säästeliästä cgi-tekniikkaa ja erittäin tasokasta perinteistä animaatiota yhdistettynä taustalla letkeän ja hurmeisen välillä raikaavaan jazz- ja rock-musiikkiin. Perinteiseen Japani-tyyliin timanttiseen alkuvideoon on ladattu kaikki liikenevät paukut ja nerouden rippeetkin ja lopputuloksena on mahdollisesti kaikkien aikojen hienoin lajissaan. Tiettävästi sarjaan ja alkuvideoon on inspiraatio saatu Gunsmith Cats: Bulletproofin vastaavasta, joka sekin on pahuksenmoinen jazz-paukku.

Tarinapuolella Cowboy Bebop on animeksi poikkeuksellinen hahmokeskeinen ja koostuu lähinnä yksittäisistä hyvin löyhän kehystarinan yhdistämistä populäärikulttuuriviittauksia ja irtovitsejä viljelevistä irtotarinoista, joissa seurataan keskeisten henkilöiden puuhastelua ja lähinnä syvennetään heidän persoonallisuuksiaan. Pääosassa sarjassa on toverinsa Jetin kanssa avaruudessa leijaileva, traagisen menneisyyden kyynistämä palkkionmetsästäjä Spike, jonka kimppaan liittyy myöhemmin "vaarallinen nainen" Faye ja ainakin näennäisen huoleton tietokonenörtti Edward.

Koko sarjan sykkivä sydän on sen mahtavat ja monipolviset hahmot, joiden tekemisiä katsellessa ei oikeastaan osaa isompaa juonta kaivatakaan. Taisin aiemmin kutsua Matka maapallon ympärin hahmoja parhaiksi genressä, mutten oikeasti ollut siinä vaiheessa nähnytkään tätä sarjaa. Cowboy Bebop saattaa nimittäin pistää vielä sitäkin paremmaksi; nämä hahmot ovat jo niin hyviä, että ne voisi melkeinpä pistää tilanteeseen kuin tilanteeseen ja jälki olisi aina kiinnostavaa katseltavaa. Kun tässä ei edellisen tavoin ole juurikaan havaittavaa filleriä eikä turhia lisäyksiä, on kokonaisuuskin pistämättömän laadukas kauttaaltaan.

Jotain tästä kuitenkin puuttuu, koska en saanut tästä ihan parasta mahdollista viiden tähden pöhinää irti. Ehkä ongelma on enemmän omissa odotuksissa kuin varsinaisesti sarjassa itsessään; viimeiset kaksikymmentä vuotta on melkein tauotta saanut kuulla minkälainen tajunnan kerrasta räjäyttävä maata mullistava mestariteos ja ehdottomasti maailman paras sarja tämä oikeasti on ja odotin tältä jotain The Legend of the Galactic Heroesin, Kaiban ja Bubblegum Crisisin kaltaista absoluuttista neroutta, mutta ei tässä nyt kuitenkaan taideta ihan niin timanttisiin sfääreihin päästä. Silti, on tämä pahuksen kova sarja ja kuuluu ehdottomasti aivan jokaisen yleissivistykseen pitipä animesta tai ei. Jos et ole vielä nähnyt, niin äkkiä katsomaan.


Arvio: 4.5/5


KAUBOI BIBAPPU, 1998 Japani
Tuotanto: Masahiko Minami, Kazuhiko Ikeguchi
Ohjaus: Shinichiro Watanabe
Käsikirjoitus: Keiko Nobumoto
Näyttelijät: Aoi Tada, Kôichi Yamadera, Megumi Hayashibara, Unshô Ishizuka

Pohjantähden nyrkki (1995)

Miehisesti murisevat punaista lihaa syövät heterorintakarvani ovat sitä mieltä, että Fist of the North Star on parasta örkkiviihdettä, jota rahalla vain voi saada. Missään muussa sarjassa ei varmaan ikinä ole yhdistynyt yhtä ainutlaatuisen huikealla viihdyttävällä tavalla miehinen mörinä ja pullistelu loputtomaan tappeluun ja täysin tyhjäpäiseen meininkiin. Elokuvaversio pani vieläkin paremmaksi lisäämällä sekaan kunnolla gorea, räjähteleviä aivoja ja hilpeän puisevat enkkudubit. Sekä alkuperäinen sarja että siitä tehty animoitu elokuva kuuluvat omasta mielestäni kunnon örinäviihteen timanttisempaan kastiin.

Ilmeisesti Hollywoodissakin ymmärrettiin miehistäkin miehisemmän puupääviihteen runollisen kauneuden päälle. Harmi vain, että projekti oli tuhoon tuomittu jo alkuunsa. Koko sarjakuvan ja MANimeversioiden kauneus ja viihdyttävyys perustui alun alkaenkin koko homman epärealistiset mittasuhteet saavuttavaan örveltämiseen, jota näyteltyyn elokuvaan taida saada mahdutettuakaan. Asia nähtävästi huomattiin ennen pitkää myös sikariportaassa ja Pohjantähden nyrkki päätettiinkin julkaista suoraan videolla. Jos ei toistaiseksi muuta, niin tässä ei ainakaan napata luoteja ilmasta hampailla tai murskata tankkeja tosimiestyyliin paljain käsin niin kuin sarjassa.

Fist of the North Starin tarina sijoittuu Mad Max -tyyliiseen post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunnan rippeet käyvät loputonta taistelua jäljellä olevista rajallisista resursseista. Pääosassa elokuvassa on vanha salaperäinen salamurhaajien klaani, jonka voittamattomat jäsenet ovat hajaantuneet kuka minnekin rakentamaan omaa valtakuntaansa. Tarinan pahis on Shin, joka alkuaan kaappaa hyvissalamurhaaja Kenshiron naisen ja jättää Kenin erämaahan kuolemaan. Mutta Kenpä ei kuolekaan vaan alfaurosten kuningas lähtee kostoreissulle ja vetelee siinä sivussa kaikenlaisia pikkunilkkejä pataan.

Ensimmäinen ja ehkä isoin ongelma koko elokuvassa on, että siitä on yritetty tehdä liian uskollinen remake vuoden 1986 kurkolle animeversiolle, jopa siinä määrin ettei se oikeastaan selitä jutun juonta kovinkaan selkeästi auki vaan olettaa yleisön jo tuntevan tarinan ja hahmot ennestään. Onnetonta sähellystä pahentaa entisestään koko ydintarinan primus motorin, eli Kenin ja Shinin ensikohtaamisen siirtäminen alun prologista epämääräisen sekaviksi flashbackeiksi keskelle elokuvaa. Jos ei ole lukenut alkuperäistä sarjakuvaa tai nähnyt animea, tämä todennäköisesti saa pään pahemman kerran pyörälle.

Alkuperäinen Fist of the North Star on yksinkertaisuudessaan tarina tappelevista ja machoilevista muskeliukkeleista, mutta jostain syystä tähän elokuvaan on päätetty panna pahoille ukoille pyssyt. Minäpä kysyn: Mihin tosimies tarvitsee pyssyjä? Aito oikea mahtisonni repii sydämet vihollistensa rinnasta ja syö ne aamupalaksi vihreiden barettien kanssa. Alkuperäisessä sarjassa Kenshiro on niin badass, että viholliset räjähtävätkin kappaleiksi ukon lyönneistä! Tässä turpasaunakin on harmittavan realistista kamaa lukuun ottamatta muutamia tahattoman koomisia yrityksiä emuloida alkuperäissarjan badass-liikkeitä ja kohtauksesta toiseen jatkuvaa ylinäyttelyä. Alkuperäissarjan Rein makeita valoshow-tappoja ei tässä nähdä sen enempää kuin itse hahmoakaan.

Näyttelijöistä pääosassa heiluvan martial arts -konkari Gary Danielsin huitomista katselee ihan mielikseen, mies on tässä ainakin fyysisesti hyvässä tikissä. Costas Mandylos ei ehkä fyysisesti istu tappelufilmin pahikseksi, mutta mies ainakin näyttää ja kuulostaa animen Shiniltä, mikä ainakin itseni yllätti täysin. Suomalaisittain kaikkein kiinnostavimman ja parhaan roolin vetää kuitenkin Tony Halme parimetrisenä kaljuna ja tatuoituna öykkärinä. Harmittavasti Tonyn aika elokuvassa jää kovin lyhykäiseksi, mutta suomalaista elokuvahistoriaa kai tämäkin. Huhaa!!1

Loppukaneettina sanottakoon, ettei tämä ihan aikuisten oikeasti taida olla niin huono kuin voisi olla. Kaikki alkuperäissarjan hassu överiys loistaa lähes täydellisesti poissaolollaan ja koko homma on muutenkin äärimmäisen kalsea ja kömpelösti kerrottu, mutta tässä sentään yritettiin pysyä mahdollisimman uskollisena alkuperäismateriaalille; homma ei vaan yksinkertaisesti toimi vaikka muodollisesti oikealla aaltopituudella liikutaankin. Järki haluaisi antaa tälle yhden tähden, mutta miehekkäät punaista lihaa syövät heterorintakarvani murahtelevat siihen sävyyn, että kaksi tai tulee turpiin. Olkoon siis kaksi.

FIST OF THE NORTH STAR, 1995 USA
Tuotanto: Mark Yellen, Akihiro Komine
Ohjaus: Tony Randell
Käsikirjoitus: Peter Atkins, Tony Randele
Näyttelijät: Chris Penn, Costas Mandylor, Gary Daniels, Tony Halme

Fist of the North Star (1984)

Kyllästyttääkö animen leimautuminen joksikin teinityttöjen, pikkulasten ja munattomien androgyynien nörttihipsterien viihteeksi? Kyllästyttääkö tympeä ja kliseinen animemekastus, kasvissyöjähipit ja pasifistihihhulit? Haluatteko oppia seikan jos toisenki valkoisen lihaa syövän heteromiehen herkästä sielunelämästä, kaiken heikkouden tieltään murskaavasta maskuliinisuudesta ja tosimiehuudesta yleensä? Look no further, my niggas. Örkkiviihteen ylikeisari Fist of the North Star on vastaus kaikkeen tähän ja enemmän. Tämä sarja tihkuu niin paljon testosteronia, että pelkästään sen katsominen kasvattaa kilokaupalla partaa ja rintakarvoja sekä nostaa penkkitulosta välittömästi semmoiset sata kiloa vähintään. Ei suositella tytöille, parrakkaat ja karvaiset naiset ei ole kauhean hottiksia.

Sarjan tarina kertoo post-apokalyptisessä maailmassa seikkailevasta jättimäisillä kulmakarvoilla ja otsalla varustetusta hyvästä taistelulajimestari Kenshirosta, jonka päämääränä on pelastaa naisensa vanhan verivihollisensa Shinin kynsistä, auttaa matkan varrella heikompiaan ja antaa siinä sivussa kaikenmaailman pikkutorspoille pataan loputtoman machon pullistelun ja örinäkonsertin säestämänä. Kenshiro on luonnollisesti niin kova jätkä, että pystyy kävelemään betoniseinistä läpi ja nappamaan luodit ilmasta vaikka hampaillaan. Kenin lyönneistä ja potkuista ei jää pahiksiin edes mustelmia ja katkenneita luita, vaan yleensä koko ukko räjähtää kerrasta tuhannen kappaleiksi. On se kova.

Minä rakastan tätä sarjaa. Yksikään toinen näytelty tai piirretty sarja ei ole tuottanut itselleni yhtä paljon huvia ja iloa kuin tämä örinäviihteen voittamaton ykkönen. Ei Fist of the North Starissan missään kohtaa oikeasti mitään järkeä ole, mutta meno on parhaimmillaan niin överin hurmeista väkivaltaoopperaa, ettei tätä oikeasti voi muuta kuin rakastaa. Yhdessä jaksossa Kenshiroa vastaan tulee ihan oikea tankki, josta Ken vain vetää tosimiestyyliin rääkyen paljain käsin läpi ja romuksi, bitch. Tätä hauskuutta piisaa yhteensä yli 100 jaksoa ja 50 tuntia, ja homma menee edetessään aina vain pölhömmäksi ja pölhömmäksi. Mitä sitä turhaan runoilemaan ja filosofoimaan kun turpakäräjä ja selkäsauna on kuitenkin ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.

Ehkä ainut ongelma itselläni tässä on lähes joka jaksossa paistava karkea sensuuri. Jokainen tämän animoidun elokuvaversion nähnyt tietää miten graafisen raaka ja verinen tämä kama oikeasti on; parhaimmillaan vastaan tulevista pikkuörkeistä ei jää jäljelle kuin kasa gorea, irtojäseniä ja litrakaupalla verta. Ilmeisesti Japanin hipit ja kukkahatut säikähtivät tämän hurmeista menoa sen verran, että pahimmat gore-kohdat on leikattu suosiolla pois ja kaarena lentävä veri on värjätty valkoiseksi. Mikä on ensimmäinen juttu, mikä tulee mieleen miehisistä miehistä ja lentävästä valkoisesta nesteestä? Aivan niin. Tämän on pakko olla joku käytännön pila, mitenkään muuten tällaista kömmähdystä ei oikein voi ymmärtää. Tarkoittaa lisää hupia, mutta tällä kertaa varmaankin tahattomasti.

Fist of the North Starilla on kyllä pallit paikallaan. Tämä on taatusti aidointa ja alkuvoimaisinta animea – vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa MANimea, jota tältä planeetalta vain löytyy, joku Dragon Ball Z on örinämeiningin suhteen vain kalpea varjo verrattuna tämän tajunnan präjäyttävään upeuteen. Tämä sarja tekee pojista tosimiehiä ja tosimiehistä jotain seksuaalisia tyrannosauruksia. Kaikenmaailman pasifistit, kasvissyöjät ja nonbinary-pellet älkööt tähän vaivautuko. Lihaaaa!!!!!!


Arvio: 5/5

HOKUTO NO KEN, 1984 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Tomoharu Katsumata
Käsikirjoitus: Toshiki Inoue
Näyttelijät: Akira Kamiya, Kaneto Shiozawa, Kenji Utsumi, Norio Wakamoto, Ryô Horikawa, Takaya Hashi

Wax, or the Discovery of Television Among the Bees (1991)

Tässä pari päivää sitten etsin itselleni jotain erilaista katseltavaa ja päädyin tarkastamaan tälläisen hassusti nimetyn tajuntaa melkoisesti laajentavan taide-elämyksen nimeltä Wax, or the Discovery of Television Among the Bees eikä paluuta entiseen enää ole. Kyseessä on käytännössä yhden miehen omalla ajalla ja rahalla tehty happotrippi, joka muistetaan ennen kaikkea ensimmäisenä kaupalliseen Internettiin ladattuna pitkänä elokuvana. Tätä varten tehtiin yhteistyössä eri yliopistojen kanssa nettisivutkin, jotka niin ikään olivat aikoinaan about ensimmäisiä lajissaan. Nyt puhutaan siis omalla tavallaan melko historiallisesta elokuvasta. Tätä ei ole koskaan taidettu erikseen julkaista kotikäyttöön, joten ainut tapa katsoa tämä taitaa olla se alkuperäinen nettivideo.

Tämän elokuvan skitsofreenistä juonta on vähän vaikeaa selittää auki, mutta genreltään tämä taitaa olla lähempänä jotain happoista scifiä kuin mitään dokumenttielokuvaa, jossain tämä luokiteltiin kauhuksikin. Wax, or the Discovery of Television Among the Bees on sekoitus vanhaa uutiskuvaa, arkistomateriaalia, primitiivistä 80-luvun lopun leikkaavaa terää edustavaa tietokonegrafiikkaa ja elokuvaa varten erikseen kuvattua materiaalia. Erillisiä repliikkejä tai dialogia tässä ei oikeastaan ole, vaan tarinan kertoo pääasiassa monologisella lobotomiaäänellä papattava ja houraileva kertoja.

Wax alkaa lyhyellä prologilla, jossa James Maker -niminen elokuva- ja mehiläisharrastaja yrittää tallentaa kamerallaan ihmisten keskellä vaeltavia kuolleiden sieluja. Nykyajassa seurataan James Makerin pojanpoikaa nimeltä Jacob Maker, joka työskentelee koodarina ilmailusimulaattoreita tuottavassa firmassa ja hoitaa vapaa-ajallaan isoisältään perimiä mesopotamialaisia mehiläisiä. Yhdessä vaiheessa Jacob ihmettelee, mihin firman laukaisemat ohjukset mahtavat kadota ja tulee lopputulokseen, että ne muuttuvat ilmassa lentäviksi lautasiksi ja päätyvät puhelinlankoja sekä televisioita pitkin kulkevien kuolleiden henkien asuttamaan Kuuhun.

Varsinainen tarina alkaa, kun mehiläiset rakentavat Jacobin pään sisään kosmisia viestejä ja välähdyksiä vastaanottavan television. Jacob saa päähänsä istutetun vastaanottimen kautta tiedon, että kosminen tasapaino on järkkymässä ja ainut tapa palauttaa se on tappaa joku. Niinpä Jacob lähtee matkaan kohti mehiläisten osoittamaa luolaa saadakseen uhrinsa henkilöllisyyden selville. Tästä eteenpäin on vähän vaikeaa selittää kuvioita auki, mutta kyseessä on pahuksenmoinen sekoitus kaikenlaista parapsykologiaa, ufologiaa, filosofiaa, teologiaa, jälleensyntymisiä, aikamatkailua ja kaikkea muutakin hämärää. Sitten Jacob lentää televisioplaneetalle.

Mitenköhän tällainen elokuva pitäisi edes arvostella? Waxin juoni on sanalla sanoen oikea hulluuden multihuipennus, mutta se on tosi luova ja uniikki; itse asiassa pidän siitä paljonkin. Ylittämätön ongelma monelle tässä on varmasti koruton kertojakeskeinen kerronta. Tähän ei taida olla saatavilla minkäänlaisia tekstityksiä, joten loppua kohden homman käydessä aina vaan kryptisemmäksi tästä putoaa vähemmän keskittymiskykyinen varmuudella kärryiltä. Jos tämän katsoo, suosittelen hakemaan jo ihan selkeyden vuoksi kaveriksi jonkinlaisen juonireferaatin. Tämän leffan tyyli toi vahvasti mieleen kokeellisen animen klassikon nimeltä Serial Experiments: Lain. Ehkä sarjaan saatiin inspiraatio tästä leffasta?

Wax, or the Discovery of Television Among the Bees on taatusti hämärimpiä ja hämmentävimpiä koskaan näkemäniäni elokuvia. Vuosikausia kestäneen outoilu- ja elokuvaharrastuksen jälkeen tätä voinee jo pitää jonkinlaisena saavutuksena. Voisi kuvitella, että mikäli ufot joskus yrittäisivät ottaa meihin yhteyttä jollain kosmisilla viesteillä, lopputulos todennäköisesti olisi jotain tämäntapaista. Jos eriskummalliset avantgarde-kokeilut, tajuntaa laajentavat taide-elämykset tai muuten vain kaikenlainen omituinen kiinnostaa, tämä varmaan on tarkoitettu juuri sinulle. Normaalia viihdyttävää elokuvaelämystä kaipaavien taas on täysin turha edes yrittää katsoa tällaista. Mehiläistelevisio päässäni sanoo tämän olevan tosi hyvä leffa. Bzzzzt.

WAX, OR THE DISCOVERY OF TELEVISION AMONG THE BEES, 1991 USA, Saksa
Tuotanto: David Blair
Ohjaus: David Blair
Käsikirjoitus: David Blair
Näyttelijät: Clyde Tombaugh, David Blair, Father Bessarion, Florence Ormezzano, Meg Savlov, William S. Burroughs

Galaxy Express 999 (1979)

En tarkalleen muista milloin, mutta ihka ensimmäinen kosketukseni tähän animeen oli jossain näkemäni kuva loputtoman mustasta avaruudesta, lentävästä junasta ja melankolisesti katsojaan päin tuijottavan naisen kasvoista. Kuvan alalaidassa komeili nimi ”Galaxy Express 999”. Jokin siinä kuvassa iski ja kiihotti mielikuvitusta poikkeuksellisen voimakkaasti. Vuosikausia voin vain kuvitella mikä ihmeellinen tarina, sarja ja elokuva sen valtaisan hienon kuvan takana voi oikeasti olla. Sitten huomasin, että sitä yli 100 jaksoa pitkää sarjaahan on julkaistu myös suomeksi ensimmäisen parinkymmenen episodin verran hopeanuolidubeilla. Tykkään.

Galaxy Express 999 -sarja ja sen pohjalta tiivistetty elokuva perustuvat Leiji Matsumoton samannimiseen klassikkomangaan. Sarjan tarina sijoittuu kaukaiseen kuvitteelliseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on valloittanut avaruuden ja rikkaampi väestönosa kykenee korvaamaan inhimilliset puolensa koneosilla ja saavuttamaan siten ikuisen elämän. Päähenkilö Galaxy Expressissä on Tetsuro, jonka pyrkimyksenä on saada itselleen koneruumis voidakseen kostaa äitinsä kuoleman kokometalliselle kreivi Mechalle. Kannessakin komeileva mystinen melankolinen nainen on nimeltään Maetel, joka tarjoaa Tetsurolle vapaalipun koneiden planeetalle vievään, avaruuden läpi lentävään junaan nimeltä Galaxy Express 999.

Tämäntyyppiseltä elokuvalta lienee turha odottaa mitään kauhean ryppyotsaista tieteellisyyttä tai kovin terävää järkeilyä; kyseessä on enemmänkin vähän lapsenmielinen avaruuspiraatteja sun muita vilisevä vähän sentimentaalinen avaruussatu, joka ainakin itseeni kolahti ns. kybällä. Tiettävästi tämän elokuvan suurin innoittajakin on ollut Kenji Miyazawan klassinen lasten- ja nuortenkirja Night on the Galactic Railroad, jossa kaksi lasta astuu kuolleiden sieluja kuljettavan, avaruuden läpi lentävän junan kyytiin. Kyseinen opus on Japanissa vähän samanlaisessa asemassa kuin Seitsemän veljestä Suomessa.

Leiji Matsumoton uniikissa visuaalisessa tyylissä on jotain, jota en osaa täysin sanoiksi pukea. Alkuperäinen sarjakuvahan tehtiin pitkälle ennen nykymuotoisen anime- ja mangatyylin syntyä eikä näissä siksi nähdä käytännössä ollenkaan perinteisiä genren kliseitä tai suurisilmäisiä teinihahmoja. Jos jotain, niin Matsumoton tarinaan ja tyyliin on innoitusta haettu länsimaista ja etenkin Ranskasta, jossa väärinymmärretyt nuoret ja romantisoidut muukalaiset ovat jo omanlaisensa klisee. Erityisesti Matsumoton naishahmojen vähän venytetty, vanhat neukkulaiset piirretyt mieleen tuova design on ainakin omaan silmääni harvinaisen nättiä jälkeä.

Omasta mielestäni isoin kompastuskivi ja samalla isoin ansio tässä elokuvassa on tosiasia, että tämä on ihan aikuisten oikeasti yli sataosaisen ja yhteensä yli 50 tuntia pitkän eeppisen televisiosarja pohjalta tehty parituntinen lyhennelmä. Hyvänä puolena tästä on kokonaan poistettu sarjan itseään rajusti toistava kerronta ja keskitytty lähinnä tarinan kristalliseen ytimeen. Huonompana puolena tässä sitten on, että tarinaa tiivistäessä taisi joissan kohdin mennä lapsi pesuveden mukana ja monet keskeiset henkilöt jäävät persoonallisuuksina hyvin vajaiksi verrattuna sarjaan. Yhdessä kohtaa Tetsuro esimerkiksi jakaa kohtauksen nuoren naisen kanssa, joka seuraavassa kohtauksessa onkin jo rakastunut ilman sen kummempaa syytä.

En menisi suin surminkaan ristimään tätä elokuvaa tai alkuperäissarjaa miksikään kuolemattomaksi mestariteokseksi, mutta valehtelisin jos väittäisin tätä millään muotoa erityisen epäonnistuneeksikaan. Galaxy Express 666 on jo konseptina sen verran persoonallinen ja ajattoman hieno ettei siitä voi kuin ihastella kaikenlaisista pikkuvioistakin huolimatta. Näin äkkiseltään en ainakaan itse pysty edes keksimään toista likimainkaan samanlaista piirrettyä sarjaa tai elokuvaa, vuoden 1985 Night on the Galactic Railroad on ehkä tälle lähin sukulainen.

Tykkään. Paljon.


Arvio: 4.5/5

GINGA TETSUDO THREE-NINE 1979, Japani
Tuotanto: 
Ohjaus: Rintaro
Käsikirjoitus: Leiji Matsumoto, Shiro Ishimori
Näytteljät: Banjô Ginga, Makio Inoue, Masako Ikeda, Masako Nozawa, Miyoko Asô, Ryôko Kinomiya, Tatsuya Jô, Toshiko Fujita, Yasuo Hisamatsu, Yôko Asagami

Avalon (2001)

Ghost in the Shellistä kaavailtiin japanilaisen animaation ja Mamoru Oshiin suurta kansainvälistä läpimurtoelokuvaa, mutta loppujen lopuksi elokuvan menestys jäi kriitikoiden ylistyksestä huolimatta odotettua vähäisemmäksi ja Oshii itse saavutti lännessä nimeä lähinnä aktiivisten harrastajien ja muiden elokuvantekijöiden keskuudessa. Ghost in the Shelln julkaisua seurannut mediarumba ja festivaalikierrokset uuvuttivat miestä siinä määrin, ettei Oshii tehnyt seuraavaa pitkää elokuvaa yli viiteen vuoteen.

Avalon on japanilaiseksi elokuvaksi melkoinen kummajainen. Tässä ei ensinnäkään puhuta sanaakaan japania, vaan koko elokuva on kuvattu Puolassa ja tehty pitkälti puolalaisin voimin. Erikoisen kuvauspaikan valintaan vaikutti Mamoru Oshiin tunnettu kiinnostus länsimaista kulttuuria ja eurooppalaisia – etenkin puolalaisia – elokuvia kohtaan. Tätä kannattaakin katsoa ennen kaikkea Oshiin tarantinomaisena pastissina ja tribuuttina kaikille miehen eurooppalaisille suosikkielokuville ja -ohjaajille.

Elokuvan tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa kansan syvät rivit ovat addiktoituneet virtuaalitodellisuutta hyödyntävään sotapeliin nimeltä Avalon. Tarinan päähenkilö on Motoko Kusanagia ulkoisesti muistuttava Ash, vanhassa loukossa koiransa kanssa asusteleva Avalonin pelaamiseen erikoistunut soolopelaaja, jonka pyrkimyksenä elokuvassa on saavuttaa Avalonin legendaarinen salattu Special A -kenttä, johon kertaalleen sisään astuneet eivät koskaan ole palanneet siitä kertomaan. Avalon on saanut nimensä kuningas Arthurin legendasta, jossa se on myyttinen saari toisessa maailmassa. Elokuvan tarina sisältääkin huomattavan paljon viittauksia myös itse Arthurin legendaan.

Mikäli Mamoru Oshiin muut elokuvat ovat tuttuja, niin Avalonin tyyli tuskin tarjoaa kauheasti yllätyksiä. Kerberos-leffojen ja Patlaboreiden tapaan tässä ei varsinaisesti nähdä toimintaa kovinkaan paljoa vaan pääosa elokuvasta kuluu hitaassa tunnelmallisessa patsastelussa ja mystisen salatun kentän mysteerin pohdiskelussa. Elokuvan rähjäinen ja väritön itäeurooppalainen maailma on selvästi viittaus Andrei Tarkovskin Stalkerin ja Chris Markerin Kiitoradan suuntaan. Hassua lopputwistiä en halua spoilata, mutta sen yhtenä ideana on kerronnan tyylin muutos lennossa Tarkovskista Ingmar Bergmanin suuntaan.

Kuvauksellisesti Avalon taitaa olla kaikista Mamoru Oshiin elokuvista paras. Lähestulkoon jokainen kuva koko elokuvassa on suunniteltu viivottimen kanssa ja viimeisen päälle, sitä on kiva katsella. Harvoissa taistelukohtauksissakaan ei käytetä mitään teatteriaseita ja tankkeja vaan aitoa Puolan armeijan kalustoa – yksi syy Avalonin kuvaamiseen nimenomaan Puolassa.

Koska tässä puhutaan puolaa, on vähän vaikeaa lähteä arvioimaan näyttelyn tasoa, mutta mitenkään häiritsevää se ei ainakaan missään kohtaa ole. Oshiin hovisäveltäjä Kenji Kawai on jälleen oma erinomainen itsensä ja miehen takuuhyvä soundtrack pääseekin oikeuksiinsa erityisesti loppupuolella. Pienoisena ryppynä tässä harmittaa paikoin pahasti vanhentuneet cgi-erikoistehosteet, joita onneksi kuitenkin nähdään tässä mahdollisimman vähän.

Siinä se sitten taitaakin olla. Jos Mamoru Oshiin muu tuotanto on jo tätä katsoessa tuttua ja lähellä sydäntä, tykkää varmasti tästäkin. Avalon on hyvin hidas ja raskas, mutta siitä löytyy jotakuinkin kaikki sellaiset tyypilliset kikat ja twistit, joita Oshii parhaissa töissään tapaa viljellä. En osaa tätä oikein keskivertokatsojille lähteä suosittelemaan, mutta Oshiin muiden elokuvien ystäville tämä on vähintäänkin pakollista katseltavaa. On tämä ainakin hengeltään ja tyyliltään miljardi biljardia kertaa lähempänä Ghost in the Shelliä kuin se Hollywoodin paksapökäle.

Triviaa: James Cameron fanittaa tätä elokuvaa.


Arvio: 4.5/5


AVALON, 2001 Japani, Puola
Tuotanto: Atsushi Kubo
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Kazunori Ito
Näyttelijät: Alicja Sapryk, Bartlomiej Swiderski, Dariusz Biskupski, Jerzy Gudejko, Katarzyna Bargielowska, Małgorzata Foremniak, Wladyslaw Kowalski

Julieta (2016)

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että vaikka monta monituista espanjalaista elokuvaa olenkin aikojen saatossa tullut katsoneeksi, en ennen Julietaa ole varsinaisesti nähnyt legendaariselta Pedro Almodóvarilta ainuttakaan joitain pieniä pätkiä lukuun ottamatta. Ei siksi, etteikö Almodóvarilla olisi nimeä ja elokuviaan yleensä kehuta kovastikin, mutta ne ovat monesti varsin ryppyotsaisia ja kuivia draamoja, joista ainakaan itse en mainosten ja takakansitekstien perusteella ole jaksanut innostua kovinkaan paljoa, vaikkei niistä yksikään mitenkään huono varmasti ole.

Kirjallisuuden nobelisti Alice Munro sen sijaan on ainakin itselleni nimenä huomattavasti tutumpi; tädin hienoja ja aistillisia novelleja on julkaistu suomeksi reippaan puoleisesti jo kaukaiselta 70-luvulta lähtien. Mitään erityisen kulttia ei Munronkaan tuotanto varsinaisesti ole, mutta hienoista novelleista luulisi ainakin saavan tehtyä vähintäänkin yhtä hienon elokuvan. Lisäksi Pedro Almodóvar tunnetaan erityisesti tällaisten naiskeskisten tarinoiden erikoismiehenä, joten epäonnistuminen ei tässä tapauksessa ole mahdollistakaan.

Julieta kertoo nimensä mukaisesti viisikymppisestä Julieta-nimisestä naisesta, joka elokuvan alussa saa hermoromahduksen törmättyään kaupungilla aikuisen, äidistään kauan sitten eronneen tyttärensä lapsuudenystävään. Julieta jättää ensitöikseen miesystävänsä ja muuttaa takaisin huoneistoon, jossa asui aiemmin tyttärensä kanssa. Varsinainen tarina kerrotaan takaumina useamma aikatasolla, kun Julieta alkaa kirjoittaa kirjemuotoista päiväkirjaa, jossa tämä käy läpi elämäänsä ja suhdettaan etääntyneeseen tyttäreensä. Yleistunnelma elokuvassa on hyvin melankolinen ja toisinaan tarinassa kolkutellaan enemmänkin ihmismielen synkempiä mustasukkaisuuden, syyllisyyden ja masennuksen ulottuvuuksia.

Yksi juttu, josta erityisen paljon pidän tässä elokuvassa on tapa, jolla sen tarina on kerrottu. Monessa kohtaa Julieta puhuu sisäisenä monologina suoraan yleisölle, joka juonen edetessä samaistuu yhä enemmän tarinassa tyttären rooliin. En muista nähneeni vastaavaa hienoista tehokeinoa kovinkaan montaa vuosikausiin, ensimmäisenä tästä tuli mieleen vähän samanlaisen kerronnan kanssa leikkivä Yön eläimet, joka ei mielestäni ollut likimainkaan niin hyvä kuin olisi voinut olla. Julietassa tarinaa seurataan kirjoittajan näkökulmasta ja se on ”faktaa”, joten koko jutusta välittää jo kättelyssä huomattavasti enemmän kuin omaan nokkeluuteensa kompastelevassa Yön eläimissä.

Olen lukenut jostain, että alunperin Almodóvar aikoi sijoittaa tarinan Amerikkaan ja New Yorkiin, pääosaankin oltiin jo buukattu Meryl Streep, mutta suunnitelmat päätettiin perua viime hetkellä ja kuvaukset siirrettiinkin Espanjaan Almodóvarin koettua vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä työskentelyn vähän turhankin hankalaksi. Itse en osaisi tätä tarinaa ja hahmoja kuvitellakaan harmaaseen New Yorkiin, sen verran hyvin kokonaisuus mielestäni istuu nimenomaan espanjalaisiin maisemiin.

Väreistä puheen ollen, Julieta on poikkeuksellisen värikylläinen ja visuaalisesti nätti elokuva; kaikki mahdollinen kuvauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta lähtien on tehty viimeisen päälle. Näyttelijöistä etenkin Julietaa eri aikatasoilla esittävät Emma Suaréz ja Adriana Ugarte olivat mielestäni erityisen hyvässä vedossa. Meryl Streep olisi varmasti ollut teknisesti parempi pääosaan, mutta omasta mielestäni huomattavasti tuntemattomampiin espanjalaisiin näyttelijöihin on pelkästään helpompaa samaistua. Siltäkin kantilta Almodóvarin alkuperäissuunnitelmien peruminen tuntuu siis erittäin loogiselta.

Jos nyt oikein hakemalla hakee tästä jotain pientä nipottamista, niin kokonaisuus tuntuu ehkä pikkaisen turhan kuivahkolta ja huumorittomalta sekä hahmot omaan makuuni hiukan turhan etäisiltä. Muutoinkin tarinasta tuntuu puuttuvan ”se” tietty kristallinen terävyys, joka saisi itseltä sukat pyörimään jalassa. Mutta tämä onkin oikeasti vain väkisin haettua pikkusälää; itse elokuva on kaikin puolin kelpoisa ja hyvin tehty, ei siinä mitään. Ehkä tämä on muutoinkin enemmän naisille suunnattu enkä vain kuulu varsinaiseen kohderyhmään. Sen verran lupaavalta tämä kuitenkin vaikuttaa, että voisi myöhemmin palata Pedro Almodóvarin pariin vaikka lyhyehkön leffamaratonin verran. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.


JULIETA, 2016 Espanja
Tuotanto: Agustin Almodovar, Pedro Almodovar, Esther Garcia
Ohjaus: Pedro Almodovar
Käsikirjoitus: Pedro Almodovar, Alice Munro
Näyttelijät: Adriana Ugarte, Emma Suárez

Dominion Tank Police (1988)

Vaikka kuinka yritän, en tunnu pääsevän Masamune Shirowsta täysin eroon yrittämälläkään. Joskus menin vahingossa hankkimaan komean läjän miehen sarjakuvia Ghost in the Shellin innoittamana, mutta yllätys olikin suuri kun huomasin niiden olevan pääosin täyttä kuraa ja kaikkien likimainkaan lähdeuskollisten filmatisointien pöyrivän samalla laatutasolla. Jotenkin surkuhupaisaa, että sillä ainoalla filmatisoinnilla, josta mies lännessä tunnetaan taitaa olla kaikkein vähiten yhteistä sen kämäisen alkuperäisteoksen kanssa. Ghost in the Shell -elokuva jatko-osineen on nimeään lukuun ottamatta lähes täysin Mamoru Oshiin luomus.

Neliosainen minisarja Dominion Tank Police taitaa olla Masamune Shirown tuotannosta länsimaisittain kaikkein tunnetuin heti Ghost in the Shellin jälkeen ja yleisen mielipiteen mukaan niistä lähdeuskollisemmista filmatisoinneista vähiten huonoin. Itse asiassa tämä on ihan siinäkin määrin tunnettu, että tämä on aikoinaan julkaistu ainakin osittain myös meillä videolla, tarkka julkaisuvuosi taitaa olla 1997.

Dominionin tarina sijoittuu perinteiseen Blade Runner -tyyppiseen dystooppiseen synkeään kyberpunk-tulevaisuuteen, jossa saasteet ja bakteerit pakottavat ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa ja suojautumaan kaasunaamarein ulkona. Sarjassa seurataan hilpeää raskain asein ja tankein varustautunutta poliisiyksikköä, joka yleensä aiheuttaa vähintään yhtä paljon vahinkoa sivullisille kuin rikollisille. Tässä sarjassa ei turhia filosofoida tai pohdiskella vaan tyyli ja yleistunnelma lähentelee tässä jotain kieli poskessa tehtyä puskafarssia. Varsin tyypillistä Shirowta siis.

Ensimmäinen juttu, joka tästä taatusti pistää silmään jo alkuvideossa on sarjan tyyli. Dominion Tank Police on henkeen ja vereen kasaria kököhköstä animaatiosta ja hahmojen designista lähtien. Ilmeisesti tekijät tavoittelivat tähän jotain Bubblegum Crisisin tapaista iskevällä soundtrackilla viilattua kasarihauskuutta, mutta toisin kuin Bubblegumissa, tässä geneerinen kasaripoppi tuntuu jo äärimmäisen kulahtaneelta ja huvittavalta, suorastaan campilta. Älkää ymmärtäkö tätä väärin. Huvittavan pökkelöt musiikit eivät suinkaan tätä pilaa vaan ne sopivat yllättävän hyvin sarjan muuhun humoristiseen henkeen.

Neljä jaksoa kattavasta tarinasta ei kauheasti ole sen syvempää kerrottavaa, mutta pääosa siitä on lähinnä hupaisaa rymistelyä ja toimintaa. Pääpaino sarjassa on sen sympaattisissa ja hauskoissa hahmoissa, joista valokeilaan nousee itse poliisitiimin ja punapäisen Leonan lisäksi kolmen hengen rosvokopla, jonka intresseissä on virtsan varastaminen paikallisesta sairaalasta. Omia suosikkihahmojani sarjasta ovat Puma Sistersit, sarjan keskeisen pikkuroiston sidekickit, joista irtoaa ehkä eniten hupia koko sarjassa ja jotka pystyy bongaamaan vaikka vanhan suomijulkaisun kannesta.

Yllättävintä tässä itselleni oli huomata Dominionin ilmiselvät vaikutteet muihin myöhempiin anime- ja mangasarjoihin, erityisesti Mobile Police Patlabor: The Early Daysiin, jossa niinikään seurataan humoristisella otteella superkoneilla varustetun poliisitiimin vaiheita ja sarjan pääosassa häärää lyhyttä punaista tukkaa pitävä nainen, jonka nimikin eroaa vain kahden kirjaimen verran tämän sarjan vastaavasta. Selvästi Mamoru Oshii tiimeineen oli kiinnostunut Shirowin tuotannosta jo vuosikausia ennen Ghost in the Shellin tekemistä.

Ja siinä se sitten taisikin olla. Näin lyhykäisessä sarjassa ei hirveästi ole aihetta kovin pitkään arvosteluun. Dominion Tank Police ei ole mikään ikimuistoinen mestariteos, mutta se on samanaikaisesti tahallisesti, että tahattomasti huvittava animetöräys paljon viattomammalta ajalta. Neljä jaksoa on se verran vähän, ettei tähän oikeasti ole eksynyt turhaa filleriä eikä tähän kerkeä kauheasti kyllästymäänkään, joten armollisesta lyhyydestä ropisee ylimääräisiä lisäpisteitä.

Iso käsi annettava myös Masamune Shirown suuntaan. Mies ilmeisesti itsekin ymmärsi jossain vaiheessa olevansa sarjakuvapiirtäjänä parhaimmillaankin lähinnä keskinkertainen ja päätti vaihtaa alaa. Nykyään mies työskentelee pornografisen taiteen parissa, mikä tuskin tulee Shirown aiempia tuotoksia katsastaneille mitenkään yllätyksenä.


DOMINION 1988, Japani
Tuotanto: Tamaki Harada, Ritsuko Kakita, Kazuhiko Inomata
Ohjaus: Kōichi Mashimo, Takaaki Ishiyama
Käsikirjoitus: Kōichi Mashimo, Masamune Shirow
Näyttelijät: Banjou Ginga, Hiromi Tsuru, Ichirō Nagai, Jouji Yanami, Kouji Totani, Masaaki Ohkura, Michie Tomizawa, Shigeru Chiba, Yuko Mita, Yūsaku Yara

Barneyn suuri seikkailu (1998)

Tähän on tultu. Kävelevältä munakoisolta näyttävä Barney-dinosaurus taitaa olla koko 90-luvun alun dinosaurushysterian pahamaineisimpia ja samalla omalla tavallaan legendaarisimpia ilmentymiä, jonka todennäköisesti tunnistaa ainakin ulkoisesti jokainen, vaikkei alkuperäistä jenkkityyliin keskittymisongelmaisille esikouluikäisillä suunnattua sarjaa olisikaan tullut nähtyä. Kyseinen sarjahan tunnetaan maailmalla ennen kaikkea äärimmäisestä naiiviudestaan ja suorastaan legendaariset mittasuhteet saavuttaneesta tyhmyydestään, joka saa Teletapitkin näyttämään melkoiselta älykköviihteeltä.

Mikäli hahmo tai alkuperäissarja ei itsessään ole tuttu, niin sitä todennäköisesti on joku Barneyn pohjalta syntyneistä loputtomista parodioista ja nettimeemeistä. Näille on omistettu ihan oma pitkä Wikipedia-artikkelikin. Tiesittekös esimerkiksi sellaisesta roolipelistä kuin The Jihad to Destroy Barney? Tai tiesittekös, että ”cute purple dinosaurista” saa laskettua Pedon luvun vaihtamalla ensin u:t latinalaisittain v:ksi, poistamalla sitten kirjaimet, jotka eivät edusta roomalaisia numeroita ja jäljelle jäävistä saadaan suoraan 666. Barney on antikristus.

En millään jaksa edelleenkään uskoa, että joku elokuvapomo oikeasti katsoi sitä alkuperäistä Barney-sarjaa selvin päin ja totesi hommassa olevan ainesta kokoillan elokuvaksi. Jotain miestä vahvempaa ainetta tai happoa täytyy olla verenkierrossa, että näkee tässä mitään kaupallista potentiaalia. Todellisuudessa kukaan ei oikeasti pitänyt koko sarjasta alunperinkään vaan se on valittu monesti kautta aikain huonoimpien televisiosarjojen joukkoon, IMDB:ssä sillä taitaa olla pistetytykset luokka 3.6. Guantanamossa käytetään tiettävästi Barneyta vankien kiduttamiseenkin. Kuvitelkaa Kellopeliappelsiini-tyyliin ukko päiväkausiksi pakkopaitaan katsomaan typerää jokeltelevaa munakoisoa. Kokemus on taatusti ikimuistoinen.

Mutta se elokuva. Barneyn suuri siekailu kertoo tarinan maaseudulle isovanhempien luokse kesäksi kuskatuista lapsista, jotka leikkivät aikansa Barneyn kanssa. Varsinainen tarina alkaa, kun avaruudesta tippuu sateenkaaren väreillä maalattu mysteerimuna, joka luonnollisesti eksyy väärille teille ja jota elokuvan ajan sitten jahdataan pitkin maaseutua. Jostain kumman syystä muna ei haihdu muiden putoavien kappaleiden tavoin kuumuuden ja kitkan vaikutuksesta atomeiksi vaan päätyy maan kamaralle kokonaisena. Vielä omituisempaa on, että se voi kuoriutua vain putoamispaikallaan. Ja ei, sateenkaarimunasta ei kuoriudu mitään homodinosauruksia. Itse toivoin sieltä tulevan facehuggerin, mutta en saanut edes sitä. Alien rules.

Eniten elokuvassa ihmetytti sen hämärä mielikuvitusteema. Barneyn itsensä mukaan mielikuvituksen voima tekee mistä tahansa mahdollista, hahmo itsekin on tarinassa mielikuvituksen luomus. Jos näin tosiaan on, mikseivät lapset vain käytä mielikuvitustaan ja ratkaise kaikkia ongelmiaan silmänräpäyksessä? Koko elokuvalla olisi helposti mittaa vain 10 minuuttia, jos hahmot eivät olisi niin pahuksen tyhmiä. Mutta tämä ei kuitenkaan ole ongelmista pienin, elokuvassa nimittäin on muitakin Barneyn kaltaisia tyhmiä dinosauruksia. Kuka hullu piripää on mennyt luomaan nämä hahmot ja miksi ihmiset suhtautuvat niihin niin kovin leppoisasti kuin dinosauruksia kävelisi kadulla vastaan päivittäin? Jos itse näkisin puhuvan dinosauruksen, varmaan ampuisin sen. Etenkin Barneyn.

Ei varmaan erikseen tarvitse sanoakaan, että tämä on vähintään yhtä tyhmä kuin se alkuperäinen televisiosarjakin. Itse asiassa tämä taitaa olla vielä vähän tyhmempi, tätä katsoessa varmaan tyhmeneekin vain entisestään. Alkuperäinen televisiosarja sentään yritti opettaa jotain, mutta tästä on poistettu sekin vähä sisältö täydellisesti. Jäljelle jää pelkkä löyhä juonenranka, läjä kamalia lauluja ja sitten äärimmäisen ärsyttävä Barney itse muine dinosauruskavereineen. Mistä tulikin mieleeni: tämän elokuvan budjetti on vanhassa rahassa melkein parikymmentä miljoonaa, mutta erikoistehosteet ovat vähintään yhtä huonot kuin siinä sarjassa, ehkä huonompiakin. Munakoiso dinosaurusystävineen on esimerkiksi täsmälleen sama joukko kumisiin dinosauruspukuihin sonnustautuneita ihmisiä kuin sarjassakin. Taivaasta putoava muna on niin huonosti editoitu, että se lentääkin selvästi seinän läpi. 20 million dollars in action, bitch.

Hyvät puolet tässä pystyykin sitten laskemaan ihan yhdellä kädellä. Ensinnäkin näyttely on etenkin lasten osalta karseaa. Aikuisten näyttelijät vetävät oikeasti ihan hyvin, mutta heitä nähdään tässä harmittavan vähän. Monissa kohdissa huomaa selvästi näyttelijän puhuneen alkuaan jotain muuta kieltä kuin englantia ja päälle on vain lätkäisty puiseva dubi. Yhdessä kohtaa pisti pakosti hymyilyttämään silmille hyppäävä räikeä jenkkityylinen pikaruokamainos. Voi vain kuvitella miten moni oikeasti menee Barney suuren seikkailun kaltaisen elokuvan inspiroimana mäkkäriin tai muuhun roskalaan syömään.

Suoraan ja kaunistelemattomasti sanottuna Barneyn suuri sikailu on täyttä kuraa, jopa huonompi kuin se kamala alkuperäinen sarja. Tämän elokuvan koko olemassaolo on täysi mysteeri. Minkälaisten aineiden vaikutuksen alainen pitää olla, että edes keksii tehdä jotain tällaista? Positiivisena puolena voi ainakin sanoa, että tämän pystyy katsomaan suht koht sujuvasti alusta armahtavaan loppuun ilman sen ihmeempiä pakkotaukoja tai inhoreaktioita, mutta en ole varma onko se tässä tapauksessa kauhean hyvä asia. Jos saan itse päättää, katsoisin mieluusti melkein mitä tahansa muuta kuin tätä.

Mikäli ihmetyttää, miksi päätin katsoa ja arvostella tämän elokuvan ylipäänsä niin syyhän on se, että Barneyn kertaalleen kuopatun sarjan on tarkoitus rebootata vielä tämän vuoden puolella!

”You Maniacs! You blew it up! Ah, damn you! God damn you all to hell!”

BARNEY'S GREAT ADVENTURE, USA 1998
Tuotanto: Sheryl Leach
Ohjaus: Steve Gorner
Käsikirjoitus: Dennis DeShazer, Kathy Parker, Sheryl Leach, Stephen White
Näyttelijät: Bob West, David Joyner, Diana Rice, George Hearn, Jeff Ayers, Jeff Brooks, Julie Johnson, Kyla Pratt, Patty Wirtz, Shirley Douglas, Trevor Morgan

Dinot New Yorkissa (1993)

Ja niin siinä sitten kävi, että Don Bluthin ohjaamasta ja Steven Spielbergin tuottamasta Maa aikojen alussa -elokuvasta tuli valtava hitti ja dinosauruksista vuosikymmenen vaihteen valtava muotijuttu. Pelkästään Maa aikojen alussa -jatko-osia ja -televisiosarjoja tehtiin vähintään tusinan verran ja kaikenlaiset dinosauruslelut ja muut oheistuotteet vietiin kauppojen hyllyiltä ennennäkemättömään tahtiin. Spielberg itse haistoi jälleen tilaisuuden ja tuotti pelkästään vuodelle 1993 kaksi dinosauruselokuvaa. Tämän lisäksi toinen on tietysti Jurassic Park.

Dinot New Yorkissa alkaa dinosaurusten ajasta. Hyvä tiedemies nimeltä kapteeni Kirkassilmä on keksinyt lentävän aikakoneen ja pillerin, joka tekee villieläimistä älykkäitä ja sivistyneitä. Ukko on päättänyt toteuttaa dinosauruksia kaipaavien nykylasten toiveet ja kaappaa menneisyydestä mukaansa muutaman dinosauruksen, joista sitten tekee pillereillään älykkäitä ja sivistyneitä. Seuraavaksi ukkeli tiputtaa uudet ystävänsä suurkaupunkiin ja opastaa suunnistamaan luonnontieteelliseen museoon ja aihetta sivuavaan näyttelyyn.

Sanotaan nyt suoraan, että vihaan erityisen paljon tämän elokuvan sekavaa ja epäloogista tarinaa. Katsoin tämän aikoinaan ensimmäisen kerran televisiosta joskus 90-luvulla missaten ensimmäiset 10 minuuttia, eikä lopussa elokuvassa tuntunut olevan mitään päätä eikä häntää. Jos ette usko niin koettakaa itse; kaikki tarinan oleelliset yksityiskohdat, hahmot ja motiivit kerrotaan pelkän ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana ja loppu on pelkkää hallitsematonta kaaosta.

Mutta yllä mainittu on vasta alkua tämän elokuvan täydelliselle hulluudelle; alun kanssa tämä nimittäin käy ehkä vieläkin vähemmän järkeen. Kapteeni Kirkassilmä esimerkiksi muuttaa heti aluksi peruuttamattomasti historiaa kaappaamalla dinosauruksia menneisyydestä. Ukon ihmepilleri väitetysti tekee dinosauruksista älykkäitä, mutta sillä näyttäisi selvästi olevan muitakin mutatoivia vaikutuksia, kuten puhumiseen soveltuvien äänielinten kehittäminen ja kasvissyöjänä tunnetun triceratopsin muuttaminen lihansyöjäksi. Seuraavaksi ukko vain tiputtaa dinosaurukset haahuilemaan keskelle suurkaupunkia ja lähtee itse tiehensä. Mikä voisikaan oikeasti mennä pieleen? Kirkassilmän olisi varmaan ollut parasta maistaa vähän sitä omaa lääkettään.

Seuraavaksi valtavat dinosaurukset sitten vaeltavat päämäärättömästi pitkin vilkasta miljoonien ihmisten asuttamaa suurkaupunkia ainakin elokuvan puoliväliin asti herättämättä minkäänlaista huomiota ja aiheuttamatta kansallista hätätilaa, kunnes kansa sitten yhtäkkiä herää keskellään vaeltaviin hirmuliskoihin ja kaaos seuraa. Mitä muuten tulee ensimmäisenä mieleen tyrannosauruksesta suurkaupungissa? Aivan. Mutta Kadonnut maailma: Jurassic Parkin tyrannosaurus ei sentään laulanut niin kuin tässä. Olikohan tämän alunperin tarkoitus sittenkin olla joku pahuksen Barney-leffa? Niin tai näin, kyseinen laulu taitaa onneksi olla ainut koko elokuvassa. Korvat kiittää.

Parhaimmillaan tai pahimmillaan tämä elokuva on kuitenkin lopussa ja etenkin loppuratkaisussa. Tässä kohtaa tulee pakosti spoileria, joten jos ei ole sattunut tätä elokuvaa katsomaan, niin kannattaa loikata seuraavien kahden kappaleen yli.

Ensinnäkin elokuvan pahis on professori Kierosilmä, joka on Kirkassilmän täydellinen vastakohta. Kirkassilmällä on älypillerin vasta-aineeksi mainittua tyhmennyspilleriä, joka näyttäisi tehoavan myös ihmisiin, jotka eivät älypilleriä ole käyttäneet. Tuntuu jotenkin hassulta, että tämmöinen typerryttävä lääkekin on pitänyt mennä oikein erikseen keksimään, kun oikeassa maailmassa on kaiken maailman roskamediat, tositeeveet ja älyllisempien aasialaisten elokuvien Hollywood-remaket ajamassa samaa asiaa.

Lopussa tätä tyhmää tyhmyyspilleriä käytetään dinosauruksiin, joista sitten tulee jälleen raakalaismaisia hirmupetoja. Kummallisin kohta lopussa on, kun lapset menevät halaamaan näitä jälleen villipedoiksi muuttuneita verenhimoisia dinosauruksia ja niistä mutatoituu yllättäen taas älykkäitä ja kivoja. Miten ja miksi? Tässä kohtaa elokuva siis väittää, että raakalaismaisen villieläimen kesyttämiseen, sivistämiseen ja niihin alun mutaatioihin tarvitaankin vain halaus. Käyhän se järkeen. Kun seuraavan kerran näet uhkaavasti irvistävän raakaa lihaa ravinnokseen syövän villieläimen, yritä halata sitä ja katso miten käy. Höhöhöhöö!

Sääli, että tämän tarina on niin täyttä mössöä, sillä tekniseltä kantilta tässä tehtiin omasta mielestäni paljon asioita oikein. Animaatio on etenkin vauhdikkaammissa kohtauksissa erittäin nättiä ja värikästä, sekä ääninäyttely etenkin alkuperäisversiossa erittäin hyvää. Sen ärsyttävän pikkutytön äänenä muuten kuullaan Lisa Simpsonin näyttelijä, mikä ainakin itseäni hämmensi aluksi. Keskivaiheen pakollinen laulu ei ole kaksinen, mutta onneksi niitä ei ainakaan ole useampaa.

Dinot New Yorkissa ei selvästi ole tehty tällaista kamalaa ja kyynistä ihmistä varten. Varmaan joillekin tosi pienille lapsille tämä voi olla kova juttu, mutta väitän, ettei kukaan aikuinen jaksa näin epämääräisellä ja aukkoisella tarinalla siunattua elokuvaa paljoa katsella. En pitänyt tästä ollenkaan lapsena, enkä pidä tästä kyllä nytkään. Kaikista kolmesta Amblimationin leffasta tämä taitaa olla helposti huonoin. Tämän jälkeen studio teki vielä yhden ja omasta mielestäni myös parhaan leffansa ennen firman lakkautusta ja tekijöiden siirtymistä DreamWorksin leipiin.



Arvio: 1.5/5


WE'RE BACK! A DINOSAUR'S STORY, 1993 USA
Tuotanto: Steve Hickner
Ohjaus: Dick Zondag, Phil Nibbelink, Ralph Zondag, Simon Wells
Käsikirjoitus: Hudson Talbott, John Patrick Shanley
Näyttelijät: Blaze Berdahl, Charles Fleischer, Felicity Kendal, Jay Leno, Joey Shea, John Goodman, Julia Child, Kenneth Mars, Martin Short, René Le Vant, Rhea Perlman, Walter Cronkite, Yeardley Smith