Virallisen tarinan mukaan vasta mielettömäksi uhkapeliksi muodostunut Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? palautti Disneyn kertalaakista takaisin oikealle tielle, mutta todellisuudessa vähemmälle huomiolle tuntuu monelta jääneen, että Disneyn televisioanimaatioon erikoistunut divisioona oli ottanut varaslähdön jo muutamia vuosia aiemmin Kummikarhujen myötä ja oli hyvän matkaa kohti valtavirran televisioanimaation ilmaherruutta kauan ennen vuosikymmenen vaihdettakaan. Viimeistään renessanssin virallisesti alettua Disneyn huipputiimi oli jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä televisiopiirrettyjen ylivoimaisista jättiläisistä, tähän aikaan myös laadullisesti.
Seuraavan vuosikymmenen alettua Kalifornian norsunluutornissa huomattiin häiriötä Voimassa, kuin tuhannet sielut olisivat huutaneet yhtä aikaa tuskasta. Kasarivuosien superkaupallisen televisiopiirretyn rinnalle oli kasvanut ns. yhdessä yössä kypsempi ja ronskimpi vastinkappaleensa, joka onnistui mahdottomassa ja tempaisi mukaansa valtavat yleisömassat niin vanhojen kuin nuortenkin keskuudesta. Disneyn uudeksi strategiaksi tulikin päästä mukaan apajille aikansa suureen muoti-ilmiöön etsimällä käsiinsä Batmanin sekä Renin ja Stimpyn kaltaisten klassikoiden tekijöitä ja palkkaamalla nämä luomaan itselleen vastaavia menestystuotteita omien huippunimiensä avustamana ja kokonaisen jättikorporaation loputtomien taloudellisten resurssien tukemana.
Disneyn uusi strategia oli kertakaikkisen nerokas, ja se tuottikin nopeasti tulosta: Gargoyles on monen (myös minun) mielestä edelleen yksi parhaista koskaan tuotetuista televisiopiirretyistä ja haikea testamentti aikakaudelle, jolloin myös pikkulasten oheistuotebisneksiin erikoistunut käärmeöljykauppiaiden suurruhtinas rohkeni vielä tehdä todella merkittäviä irtiottoja itsestään tuottamalla oikeasti kunnianhimoisempia ja vilpittömämpiä elämyksiä myös aikuisemmalle yleisölle. Renin ja Stimpyn puikoista potkittujen animaattoreiden (miinus John K.) avustuksella tuotettu Shnookums & Meat Funny Cartoon Show taasen edustaa joka suhteessa yhtä Disneyn televisiohistorian nolostuttavimmista hetkistä, johon selvästi ei uskottu edes sen ilmestymisaikana, sillä koko sarja lakkautettiinkin vain kolmentoista episodin jälkeen, eikä sitä ole enää jälkeenpäin kovin innokkaasti televisiossa esitetty.
Shnookumsin ja Meatin idea on käytännössä varastaa kaikki keskeiset idea juurikin samojen tekijöiden kuuluisimmasta luomuksesta, mutta tällä kertaa jokainen jakso sijoittuukin täsmälleen samaan taloon, kissan ja koiran persoonallisuudet onkin käännetty toisin päin ja erikoisten ystävien sijaan nämä yrittävät ottaa toisiaan jakso toisensa jälkeen hengiltä kuin Tom & Jerry konsanaan. Pelkkä perusasetelma imee tyhjiin suurelta osin kaiken, mikä teki Renistä ja Stimpystä erityisen sympaattisia ja pidettäviä hahmoja: kaikesta hulluudesta huolimatta kyse kuitenkin oli viattomasta ystävyydestä, joten sarjassa ainakin periaatteessa oli tietty positiivinen vibe. Shnookums ja Meat sen sijaan tuntuvat kuin tyhjiltä kuorilta, joihin ei saa kunnollista otetta sitten millään; hahmojen kohelluksen katsominen on kuin lukisi läpi lahjattoman oppilaan tekemää kömpelöä plagiaattia lahjakkaamman oppilaan täysien pisteiden koulutyöstä.
Disneyn kömpelön plagiaatin pahin kompastuskivi onkin yllättäen sen täydellinen kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää "lähdemateriaalinsa" huumorin anatomiaa ja villakoiran ydintä. Ren ja Stimpy on pohjimmiltaan perinteistä slapstick-piirrettyä, jossa kaikenlainen elekieli, ääninäyttely ja animaatio on tarkoituksella vedetty niin äärimmilleen kuin mahdollista, sillä hyperbola on tunnetusti oikein tehtynä mitä erinomaisinta huumorin perusmateriaalia; Renin ja Stimpyn ennakkoluulottomuus shokeerata, provosoida ja kauhistuttaa yleisöään juuri sopivalla tavalla ja viimeisen päälle hiotulla ajoituksella tämän efektin luomiseksi teki sarjasta niin ajattoman, muistettavan ja hauskan kuin mitä se vielä tänä päivänäkin on.
Shnookums ja Meat sen sijaan yrittää olla "edgy" ja apinoida mahdollisimman paljon Renin ja Stimpyn ideoita legendaarisia abstrakteja taustamaalauksia myöten, mutta koska kyseessä on Disney, on kaikenlainen vaaralliseksi katsottu huumori ja äärimmäisyyksiin menevä luova ilotulitus pannassa: esimerkiksi pianon tai kassakaapin pudottua hahmon päälle ei nähdä minkäänlaista hauskaa efektiä tai yliampuvia ilmeitä – monesti ei nähdä edes sitä slapstickiä, vaan Shnookums ja Meat yksinkertaisesti kaatavat ja rikkovat huonekaluja ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Animaation kirkuessa äärimmäistä hyperbolaa varsinaisen sisällön ollessa pienten lasten konservatiivisia vanhempien myötäilevää siloteltua ja turvallista viihdettä koko juttu alkaa nopeasti tuntua tuskalliselta sekamelskalta, joka ei oikein osaa päättää itsekään, mitä se haluaa olla. Ilmeisesti niitä kuuluisia puhtoisuussormuksiakaan ei vielä näihin aikoihin oltu keksitty.
Ehkä tätä pointtia on helpompi demonstroida muutaman yksinkertaisen esimerkin kautta. Eräässä jaksossa Shnookumsin ja Meatin aivot lähtevät "lomalle". Aivojen puuttuminen ei vaikuta mitenkään pääkaksikon käyttäytymiseen eikä aivojen mätkiminen tai tuhoaminen vaikuta sen enempää aivoihin kuin Shnookumsiin tai Meatiinkään. Lopussa aivot tulevat takaisin ja jakso loppuu. Eräässä toisessa episodissa Shnookums ja Meat kasvattavat isot lihakset, juuttuvat koko jakson ajaksi saunaan ja lopussa nämä ovat taas lihavia. Kumpaisessakin suuri osa ajasta kulutetaan pelkästään siirtymällä paikasta toiseen tai vuodattamalla täysin tarkoituksetonta dialogia minuuttikaupalla ihan vain ajan tappamiseksi. Mitään mielenkiintoista tai hauskaa ei tapahdu missään kohtaa, eikä itse juonikaan ole kumpaisessakaan kovin mielenkiintoinen saati sitten kekseliäs. Tällaisen piirretyn komedian ei edes tarvitsisi sisältää mitään kirjaimellista juonta, jos sen huumori olisi mistään kotoisin!
Shnookums and Meat Funny Cartoon Show on äärimmäinen lähinnä kurjana katselukokemuksena. Tässä arvostelussani jätin erikseen mainitsematta muutamia ylimääräisiä segmenttejä, joissa nähdään muitakin hahmoja ja tarinoita, mutta kyseessä olikin lähinnä tekijöiden epätoivoinen yritys täydentää läpikotaisin epäonnistunutta tuotostaan edes jollain mielekkäällä, eikä tuotakaan voi juuri laadusta kehaista. Kaikkein hämmentävintä ja tavallaan surullisinta tässä kaikessa kuitenkin on, ettei Shnookums & Meat suinkaan edusta Renin ja Stimpyn lukuisten kloonien armeijan heikompaa osastoa, vaan rakkaasta maailmankaikkeudestamme löytyy vielä oikeasti valovuosia sakeampaakin visvaa ja syöpää jopa John Krickfalusin itsensäkin käsistä muotoutuneena. Onneksi sama pätee myös toiseen suuntaan, mutta siitä lisää myöhemmin...
Arvio: 1/5
THE SHNOOKUMS AND MEAT FUNNY CARTOON SHOW, 1994-1995 USA
Ohjaus: Jeff DeGrandis
Käsikirjoitus: Bill Copp
Näyttelijät: April Winchell, Brad Garrett, Charlie Adler, Corey Burton, Frank Welker, Jason Marsden, Jeff Bennett, Jess Harnell, Jim Cummings, Patric Zimmerman, Steve Mackall, Tress MacNeille
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.