Sulatetut miehet (1984)

Niin, enpä tosiaan tiennyt taaskaan mihin näppini työnsin kun tätä, yhtä kaikkien aikojen suurimmista ja suosituimmista kaikista puolalaisista elokuvista, aloin katsomaan. Sikäli kuin tästä jotain suomalaista näkökulmaa onnistuin löytämäänkään, oli vastaanotto hyvin nuivaa, suorastaan ylen vihamielistä. Ehkä odotukseni olivatkin juuri tarpeeksi matalia, että pystyn sanomaan Sulatettuja miehiä jopa jonkinlaiseksi positiiviseksi yllätykseksi, sillä vaikka olinkin valmistautunut vihaamaan tätä sydämeni pohjasta, onnistuin yllätyksekseni löytämään tästä jopa siinä määrin hilpeää ja inspiroivaa sisältöä, että kehtaan liputtaa tätä jopa jonkinlaiseksi kulttihelmeksi itäeurooppalaisen tieteis- ja dystopiagenren ystäville.

Sulatettujen miesten alussa kaksi tiedemiestä valmistautuu juhlittuina sankareina ottamaan osaa suureen syväjäädytyskokeeseen, jossa nämä on tarkoitus vaivuttaa hallittuun syväuneen ja herättää muutamaa vuotta myöhemmin. Miesten herätessä unestaan aikaa onkin kulunut vuosikymmenten verran: ydinsota on tuhonnut koko entisen sivilisaation ja elinkelvottoman pinnan alla salaisessa maailmassa elävät, yksinomaan naisista koostuvat ihmiskunnan rippeet ovat muodostaneet pitkälle kehittyneen teknokraattisen utopian, jossa lapset tuotetaan kemiallisin menetelmin ja miesten kohtalona on joko tuhoutua eutanasiassa tai päätyä kastroiduiksi orjiksi uuden uljaan maailman loputtomiin luolastoihin.

Mikäli edellinen sai kalkkunamittarin värähtelemään villisti, voi namiskat huoletta kääntää lepoasentoon, sillä kyseessä on aikansa erinomaisilla tuotantoarvoilla varustettua laatuscifiä. Koko jutun jujuhan on yksikertaisesti oveluudessaan nerokkaassa irvailussa kylmän sodan ja itäblokin tekoaikaan pystyyn kuolleen sosialismin kustannuksella: Olen muinoin lukenut eräästä puolalaisesta lähteestä sikäläisten sosialistien pyrkineen aivopesemään erityisesti naisia aatteen paloon, mistä itse elokuvan ideakin lienee alkujaan peräisin. Lähin henkinen sukulainen Sulatetuille miehille lieneekin Terry Gilliamin Brazil - tämän hetken tuolla puolen, joka edelleen on humoristisempi näkemys George Orwellin klassisesta 1984:sta, mutta selkeitä vaikutteita ja ideoita on imetty erilaisten genreklassikoiden ohella aina monista tunnetuista lastensaduista asti. Satunnaiset yhtäläisyydet I Killed Einstein, Gentlemeninkaan kanssa tuskin lienevät nekään täysin hatusta vedettyjä.

Sulatetut miehet on salakavalan nokkelaa yhteiskunnallista komediaa, jonka pilkuntarkan käsikirjoituksen taidokkuutta vain korostaa sen kyky herättää katsoja ajattelemaan virnuilun ohella. Tosimaailman tavoin elokuvankin dystopia perustuu lopulta valheelle ja historian tarkoitushakuiselle vääristelylle, tasa-arvoisena markkinoitu maailma silkalle sorrolle ja epätasa-arvolle, näennäisen loogisen ajattelun takaakin paljastuu lopulta lähinnä sentimentaalisuutta ja silkkaa impulsiivisuutta, eikä lopussakaan… tai no enpäs sanokaan. Viimeiset kymmenkunta minuuttia ovat turhan hitaassa ja ajoittain venytetyssä Sulatetuissa miehissä ylivoimaisesti parasta. Koko leffan viimeinen kuva ja punchline on kaikessa härskiydessään ja epäkorrektiudessaan suorastaan nerokasta veetuilua aikansa sensoreille.

Oikeastaan koko teoksessa on itselleni vain yksi mainitsemisen arvoinen ongelma, mutta valitettavasti se on suhteellisen vakavahko fiba – ja pirun ironinen. Kaikesta sukkeluudestaan huolimatta tekijät ovat nimittäin päättäneet sujauttaa väliin Kummeli-tasoista pakotettua komediaa, joka kaikessa irtonaisuudessaan lähinnä puuduttaa ja tylsistyttää kuoliaaksi asti. Parituntisessa leffassa tuota vielä sattuu olemaan sellaiset parisenkymmentä minuuttia, mikä omaan makuuni on heittämällä ainakin kaksikymmentä liikaa. Muuten onkin kyseessä erinomaista tekoa oleva, äärimmäisyyksiin asti epäkorrekti ja yllättävänkin hyvin aikaa kestänyt kasarihelmi, jonka soisi löytävän yleisönsä meidänkin aikanamme.


Arvio: 4/5


SEKSMISJA, 1984 Puola
Ohjaus: Juliusz Machulski
Käsikirjoitus: Jolanta Hartwig, Juliusz Machulski, Pavel Hajný
Näyttelijät: Beata Tyszkiewicz, Bogusława Pawelec, Bożena Stryjkówna, Hanna Stankówna, Jerzy Stuhr, Olgierd Łukaszewicz

Klaani: Tarina Sammakoitten suvusta (1984)

Avataanpa jälleen matopurkkia nimeltä Mika ja Aki Kaurismäki. Kaksikon Arvottomien ja Akin oman Dostojevski-filmatisointi Rikoksen ja rangaistuksen jäljiltä olin ainakin henkilökohtaisesti jo niin täpinöissäni, etten malttanut mitään muuta seuraavaksi katsastaakaan kuin veljesduon niitä seuranneen yhteisproduktion, vähän hassusti nimetyn Klaani – tarina sammakoitten suvusta, jonka enempiä tutustumisia vailla ajattelin kertovan kotimaisen järviluonnon eläimistöstä. Viimeöinen kahvikuppini tiesi kuitenkin valistaa minua faktasta, että kyseessä onkin Tauno Kaukosen sukuromaaniin perustuva, varsin tavanomainen draama ihan tavallisista omilla keuhkoillaan hengittävistä ihmisistä.

Sammakoiden suku on ollut monenmoisten ketkujen ja rikollisten kasvualustaa mummusta vaareihin aina tekoajan nykypäivästä luolakarhujen klaanien aikaan asti. Sammakoille järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella pysyttely ja lavean tien kulkeminen on enemmän kuin harrastus tai yksinkertainen valinta – useimmille se on isältä pojalle siirtyvä ajaton elämäntapa, jolle ei ole olemassa vaihtoehtoja. Kaurismäkeläisessä maailmassa yhteiskunta itsessään on pahimmillaan vähintään yhtä kova ja armoton kuin rikollinen vastineensakin, ja Sammakoiden kaltaisille rentuille osoitetaan muutakin kuin kylmää kättä.

Pääosaa Kaurismäen vauhtikaksikon teoksessa esittää nyt jo valitettavasti edesmennyt Rumba-lehden toimittaja ja näyttelijä Markku Halme, jolle Sammakoitten suku oli ensimmäinen merkittävä elokuvarooli. Kuvausaikaan parikymppinen Halme esittää sukunsa vesaa, Aleksanteri Suureksi kastettua vilpitöntä ja herkkää veikkosta, joka haluaisi irtautua isiensä tieltä ja aloittaa rehellisen työn rakastamansa nainen kainalossaan, mutta suvun henkisen taakan hylkääminen viranomaisten puristuksissa osoittautuukin puheita vaikeammaksi tieksi taivaltaa.

Luin jostain epämääräisestä lähteestä, että Mika Kaurismäki on allekirjoittaneen tavoin Kenji Mizoguchin töiden suuri ihailija. Niinpä ei oikeasti olekaan ihme, että miehen ohjaus toi vahvasti mieleen nimenomaan Mizoguchin Taru viimeisestä krysanteemista -klassikon, jossa nuori aristokraatti päättää irrottautua sukunsa perinteistä ansaitakseen ihmisten kunnioituksen omilla ansioillaan. Sammakoitten suku on kertomuksena hyvin samanlainen Mizoguchin teoksen kanssa sillä erotuksella, että kyse ei tässä ole uuden ja vanhan maailman kohtaamisesta vaan tuttu kaurismäkeläinen eksistentialistinen tarina itsensä ja paikkansa löytämisestä kahtia jakautuneesta, molemmin puolin vähintään yhtä synkeästä yhteiskunnasta – sekä tietysti tuhoon tuomitusta rakkaudesta.

Tässä tulee kuitenkin shokkipaljastus: Klaani – tarina sammakoitten suvusta ei omissa kirjoissani nouse likimainkaan Arvottomien tai Rikoksen ja rangaistuksen tasolle. Siihen tarkoitukseen varsinainen ydintarina tuntuu aivan liian laihalta ja joka suuntaan rönsyilevältä, eikä nuoren Halmeen karismakaan tunnu riittävän kokonaisen puolitoistatuntisen draaman kantamiseen harteillaan. Viimeistään Lasse Pöystin, Antti Litjan, Kari Väänäsen ja kumppaneiden teräksisellä ammattitaidolla tulkitsemien värikkäiden sivuhahmojen kadotessa toisinaan ruudulta homma tuntuu töksähtelevän kuin tiiliseinään. Kahvikuppinikin pudistelee päätään ja lisää edelliseen: ”Pahimmillaan Akin kynäilemä dialogikin tuntuu kovin alleviivaavalta, eikä mestarin hirtehisen lakonista settiä kuulla kuin pieninä annoksina toisinaan – siis aivan liian vähän”.

Karahvini on oikeassa. Herkullisen hyvää dialogia on aivan liian niukalti, mutta onneksi kuvallisen ilmaisun taso ja Päivi Portaankorvan tulkitsema legendaarisen upea haikea tunnusballadi onnistuvat jo sellaisenaan pelastamaan paljon. Jos nyt rehellisiä ollaan, on Sammakoitten suku pienine vikoineenkin todella mielenkiintoinen teos katsoa ja kuunnella, sillä vaikka se ei aivan nautintohermoon osukaan, on sillä kuitenkin roppakaupalla ikiomaa persoonallisuutta ja Esko Nikkarin kaltaisia aina hymyn huulille loihtivia tuttuja kasvoja yrmyilemässä tiensä katsojan kahvitassen keraamiseen sydämeen. Karahvini myhäilee tyytyväisenä.


Arvio: 3.5/5


KLAANI - TARINA SAMMAKOITTEN SUVUSTA, 1984 Suomi
Ohjaus: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki, Mika Kaurismäki
Näyttelijät: Antti Litja, Juhani Niemelä, Kari Väänänen, Lasse Pöysti, Markku Halme, Mikko Majanlahti, Minna Soisalo, Sakari Rouvinen

Arvottomat (1982)

Keitin itselleni kahvia. Seuraavaksi menen varmaan nukkumaan. Mutta sitä ennen vielä sananen tästä nyt jo lajissaan legendaarisesta, väkivahvan Kaurismäen veljesduon ensimmäisestä todellisesta merkkiteoksesta ja kotimaisen elokuvataiteen käännekohdasta, jonka jokaisen itseään vähänkään kunnioittavan suomalaisen elokuvan ja kulttuurin ystävän pitäisi nähdä vähintäänkin kerran elämässään. Ehkä pääsen samalla maistamaan myös tuoretta kahviani ennen kuin se jäähtyy tyystin juomakelvottomaksi.

Matti Pellonpää oli yksi aikansa lahjakkaimmista ja karismaattisimmista kotomaassamme vaikuttaneista näyttelijöistä – nimettömien todistajalausuntojen mukaan myös äärimmäisen rehti ja mukava ihminen muutenkin. Arvottomissa ensimmäisen pääosaroolinsa mukava Matti näyttelee Manne-nimellä kulkevaa pikkunilkkiä, jolla sattuu olemaan velkoja Esko Nikkarin tunnetun jäyhään tyyliinsä tulkitsemalle, vähän isomman luokan liituraitamafiosolle. Yksi asia johtaa toiseen, ja piankos Manne onkin jo tienpäällä ruosteisen koslansa ratissa tutkailemassa suomalaista sielunmaisemaa kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan perässään niin rikolliset kuin poliisitkin.

Tätä ”kaurismäkiversumiin” muutamine vakiokasvoineen ja viittauksineen lukeutuvaa teostaan suunnitellessaan vuosikausia Euroopassa majaansa pitänyt hilpeä veljeskaksikko matkasikin tarkoituksella ympäri Suomea vanhan Volgansa ratissa etsimässä sopivia kuvauspaikkoja ränsistyneistä, tekoaikaan jo purkutuomion saaneista rakennuksista ja tanssilavoista; aiheesta on kirjoitettu kirjoja ja järjestetty kokonaisia taidenäyttelyjäkin. Lopputulosta olisi mielessään helppoa lähestyä audiovisuaalisena elämyksenä vain jonkinlaisena prototyyppinä kumpaisenkin gaiffarin myöhemmin täydellisyyteen hiotulle tyylille lakonisine hahmoineen ja iskelmäpainotteisine taustamusiikkeineen, mutta todellisuudessa maistuvan rehevä kahvin, tupakan, mallasviskin ja pakoputken aromeja yhdistelevä kokonaisuus on jotain aivan muuta.

Edes raikkaan sumppini virkistämänä en kykene palauttamaan päähäni yhtä ainutta sanaa kuvaamaan Arvottomien henkeä ja tyyliä. Joku muu voisi kuvailla sitä yksinkertaisesti kotimaiseksi road movieksi, mutta todellisuudessa Team Kaurismäen voimauttava hengentuotos on valtavan rikas, mutta sujuva yhdistelmä vaikutteita eri maanosista ja genreistä kuin japanilaisten mestarien tuotoksissa konsanaan: silkan road movien ohella Arvottomissa on enemmän tai vähemmän yhdeksi kiinteäksi kokonaisuudeksi fuusioitunutta rutikuivaa komediaa, Jean-Pierre Melvillen rikosleffoja, ranskalaista eksistentialismia ulkopuolisine hahmoineen, ripaus Wim Wendersiä, melankolista romanttista draamaa ja paljon muuta, mutta selkeän suomalaisella identiteetillä höystettynä.

Hazard. Kahvikuppini kertoi minulle Arvottomien olevan vähän kuin Sion Sonon likaisella tavalla kaunis ja runollinen Hazard, mutta Amerikan sijaan Kaurismäen maailmassa Suomi on yksi Iso Omena, jossa päähenkilö tovereineen etsii elämälleen suuntaa ja tarkoitusta – sisäistä itseään. Pienen oluttuopin kokoisen kahvikuppini vieressä nököttävä vajaa maitopurkki haluaa kuitenkin tähdentää, että samalla kyseessä on mitä ilmeisimmin eräänlainen länkkäriväännös lainsuojattomine pyssymiehineen ja peltihevosineen. Suomi ei siis ole vain yksi iso New York, vaan myös pohjoinen villi länsi, ajan ja pääoman muutoksen kourissa kyyhöttävä turvaton rajaseutu jossain kaukana Siperiasta länteen.

Suomi on Hazard.

Maitopurkki puhuu asiaa.

Nyt kun asiaa ajattelen, muistuttaa veljesten elokuva kerrankin enemmän omanlaistaan tekelettä kuin pelkkää näyttävää kokoelmaa muiden mestareiden kikkoja, kuten veljeksistä nuoremman varhaisvuosien töillä on toisinaan pahasti tapana. Niiden vastikkeeksi mukaan onkin sitten toisaalta eksynyt kokonainen tukku Akin käsikirjoitusosaamisen parhaita puolia: legendaarisen älyllisellä ja hauskalla tavalla naseva dialogi yksistään sisältää viittauksia Fjodor Dostojevskin, Albert Camusin ja William Faulknerin kaltaisten kaunokirjallisuuden klassikoiden suuntaan menemättä missään kohtaa täysin överiksi oman intertekstuaalisen kikkailunsa kanssa; Arvottomien lakonisen itseironiset heitot ovat syystäkin jääneet elämään kansan keskuudessa lentävinä lauseina. Team Kahvihetkeni toivoisi vastaavaa positiivista luovaa röyhkeyttä useammaltakin kotimaiselta tekijältä, mutta mestarin jäätyä eläkkeelle moista lienee turha toivoa ainakaan lähitulevaisuudessa.

Sänkyni kutsuu minua, kofeiinin virkistävällä vaikutuksellakin lienee siis rajansa. Katsomishetkellä Arvottomat imi itseni mukaansa silkkana viihdyttävänä kotimaisena rikosleffana, mutta hyvässä seurassa sekä sopivasti väsyneenä ja nälkäisenä se tuntui viimein avautuvan kerros kerrokselta kuin sipuli, paljastuen lopulta yllättävänkin rikkaaksi ja moniulotteiseksi pienen budjetin taideleffaksi. Erilaisten vaikutteiden sutjakkaasta yhdistelystä voi ainakin sanoa, että ratkaisu antaa lopputulokselle ratkaisevasti paitsi syvyyttä ja omaa ääntä, mutta auttaa sitä samalla saavuttamaan erilaisia perinteisten kategorioiden ulkopuolisia tunteita ja tunnelmia, joille ei ole suotta lähdetty keksimään erillisiä nimityksiäkään.

Arvottomat on rautaisella ammattitaidolla tehty laatuelokuva. Sänkyni, kahvikuppini ja maitopurkkini yhtyvät tähän mielipiteeseeni.


Arvio: 4.5/5


ARVOTTOMAT, 1982 Suomi
Ohjaus: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki
Näyttelijät: Aki Kaurismäki, Esko Nikkari, Juuso Hirvikangas, Matti Pellonpää, Pirkko Hämäläinen

Rakastunut rampa (1975)

*Varoitus! Tätä elokuvaa ei suositella masentuneille tai itsetuhoisille.*

Olen etäisesti elämässä joutessani jolkotellessani pannut monesti merkille, miten suomalaisilla tuntuu kaikista muista maailman kansoista poiketen olevan tapana murehtia kaikenlaista turhaa, vajoilla melankolisesti omaan viinanhuuruiseen itsesääliinsä ja olla toisinaan ihastelevinaan vastaavasti kaikenlaista harmaata ja ikävää kurjuuden maksimointia – kuin kyseessä olisi jotain syvällisempääkin taidetta. Eppu Normaali parodioi tätä apokalyptisen kotimaista mielenmaisemaa osuvasti kappaleessaan Murheellisten laulujen maa, jonka ivailu taisi kaikesta päätellen olla vähän liiankin nokkelaa, sillä useat fiksummatkin tekijät jostain Aku Louhimiehestä lähtien tuntuvat hupsusti pitävän kyseistä kotimaista klassikkoa ihan vakavissaan tehtynä valitusvirtenä.

Mutta mitäpä minä olenkaan mutisemaan, sillä itsekin ymmärsin joskus kyseisen kappaleen olevan nerokasta parodiaa vasta niin erikseen jostain viisaammasta lähteestä luettuani, nykyisin kyseinen kappale on jopa yksi suosikeista kotimaisen sanoitetun musiikin piirissä yleisesti. Itse asiassa täysin vastakkaisilla vesillä räpiköivä Rakastunut rampakin on omalla pirullisella tavallaan kiehtovien kurjuuskuvauksien henkilökohtaisia kotimaisia suosikkejani niin elokuvana kuin kirjanakin, jota kohtaan alunperinkin virinneeseen uteliaisuuteeni lienee osittain vaikuttanut myös käsillä olevan kulttuurikatselmuksen nauttima omanlaisensa kulttistatus, jonka vuoksi tätä ei ihan jokaisesta kirjastosta välttämättä löydäkään – tai ei ainakaan vanhaan aikaan löytänyt. Mikäli etsii hyvää viihdettä ja hauskoja hetkiä leffailtoihin, sopii katseet kääntää kuitenkin jo kättelyssä muualle, sillä iholla asti pistelevän Rakastuneen ramman jälkeen otsasuonia poksauttelee lähinnä maksimoitu ketutus.

Joel Lehtosen samannimiseen, ristiriitaisia reaktioita herättäneeseen alkuperäisteokseen perustuva suomettumisen ajan filmatisointi on nihilistinen tarina kauniiden aatteiden ja niihin uskovien tuhosta ja kuolemasta armottoman elämän puristuksissa. Vesa-Matti Loirin Jussi-palkinnon arvoisesti tulkitsema Sakris Kukkelman on vaivalloisesti paikasta toiseen taivaltava kyttyräselkäinen pikku-ukko, nimessäkin esiintyvä rampa ja koko pitäjän pilkan kohde, joka on hukuttanut ankean arkitodellisuutensa loputtomaan unelmointiin puhtaasta rakkaudesta ja hyveellisyydestä. Elämäänsä sisällön ja tarkoituksen kylähulluksi leimattu Sakris on saanut ”Niitkzsen” ja ”Marksin” kaltaisista suurista ajattelijoista, joista tavallinen viinaan menevä rahvas ei ymmärrä tuon taivaallista, mutta pitkätukkainen Sakris on omissa unelmissaan itsekin nerojen luokkaa, kapitaalin vastustaja, suuri esitaistelija ja mallikansalainen muutenkin, kaikkien naisten sankari…

Rakastuneen ramman juonta on oikeasti pahuksen haasteellista selittää tämän pidemmälle, sillä se on pohjimmiltaan niin verestävän simppeli ja suoraviivainen, että sen saisi tahtomattaankin spoilattua moneen kertaan ennen käsillä olevan kiistakirjoituksen puoliväliäkään. Kyseessä on kuitenkin yksi kautta aikain pessimistisimmistä, lohduttomimmista ja ylipäänsä äärimmäisimmistä kotimaisista kurjuuden maksimoinneista miesmuistiin. Toteutus on tunnelmaan sopivasti vieläpä mukavan nuhjuinen, likainen, kotikutoinen – suorastaan minimalistinen: minkäänlaisia kunnianhimoisempia lavastus- tai puvustusratkaisuja ei käytännössä nähdä ollenkaan ja näyttelijöistäkin parrasvaloissa loistaa kaikkine sisäisine monologeineen vain ja ainoastaan pääosaa ylhäisessä yksinäisyydessään rautaisella otteella veistelevä maestro Loiri yhdessä uransa vaativimmista rooleista.

Yksi hyvin olennainen ja ymmärrettävä ero tässä 70-lukulaisessa versiossa kuitenkin on verrattuna siihen alkuperäiseen. Sakris Kukkelman nimittäin on työväestön hallitsemasta paratiisista unelmoiva pitkän linjan bolshevikki, joka herää kirjan lopussa harmikseen ymmärtämään Neuvostoliiton ja koko aatteen olevan silkkaa roskaa ja huijausta, mutta suomettumisen ajan rampa onkin vain porvariston sortama työväen edustaja ja vasemmistolainen. Oman tulkintani mukaan äärimmäisen kyyninen sanoma kokonaisuudessaan heijastaa paitsi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yleistä pettymystä vuosisadan alun yltiöoptimistiseen idealismiin, mutta ainakin piilevässä muodossa myös 70-luvun nuorison pettymystä perinteisen vallankumouksellisen aatteen sanomaan ja saavutuksiin: Stalinin hirmutyöthän olivat jo tähän aikaan hyvin tunnettuja, mutta viimeistään Prahan kevät riisti viimeisiltäkin pitkätukilta uskon perinteiseen sosialismiin luvattuna vapauden, rakkauden ja tasa-arvon aatteena. Marxismi-Leninismin lähtölaskenta oli alkanut.

Palatakseni vielä hetkeksi Rakastuneen ramman pariin, omasta mielestäni kyseessä on edelleen lajinsa valioita ja kaikessa karuudessaan johdonmukaisella tavalla viiltävimpiä ja kylmäävimpiä tuotoksia Suomessa yhä tänäkin päivänä. Ei varmaan saisi tällaisesta pitää, mutta minäpä pidän, koska jostain syystä olen aina ollut muutenkin perso nimenomaan vastaaville harvinaisen masentaville ja groteskiuteen asti pikimustille ja raadonhajuisille elämyksille, joiden itsesäälin määrää ei mittaa se kuuluisa järki- tai kärkimääräkään. Kurjuus on nyt maksimoitu.

Olipas hauskaa.

Arvio: 4/5


RAKASTUNUT RAMPA, 1975 Suomi
Ohjaus: Esko Favén, Tarja Laine
Käsikirjoitus: Esko Favén, Joel Lehtonen, Tarja Laine
Näyttelijät: Heikki Nousiainen, Leena Uotila, Ritva Valkama, Vesa-Matti Loiri

Vihreitä munia ja kinkkua (2019)

”THE GOATTT!!!111111 AAHHHH!!!”

Elämme hyvin mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä. Alun perin olin kirjoittamassa jotain perinteikästä synkeästä muinaisesta menneisyydestä ja siitä, miten maailmassa on jälleen kaikki vähän rempallaan, vaikka todellisuudessa moni olennainen asia onkin Herran vuonna 2020 paremmin kuin koskaan ennen. Erityisen hyvilläni olen henkilökohtaisesti Netflixin ikiomasta animaatiotarjonnasta, joka tuntuu vain kerta toisensa jälkeen yllättävän itseni yhä uudestaan ja uudestaan aina vain positiivisemmalla tavalla. Tuntuu aivan siltä, kuin joku jossain olisi selvästi päättänyt haastaa nykypäivän rahakkaammat tietokone-efekteihin keskittyvät tekijät mahdollisimman laadukkaalla vanhan liiton käsinpiirretyllä animaatiolla. Tulokset puhuvat puolestaan, kuten Klaus jo osviittaa antoikin.

Viime vuosina varsin huonoon valoon syöpäisten adaptaatioidensa johdosta joutuneen runoilija ja lastenkirjailija Theodor Seuss Geiselin eli tutummin Dr. Seussin Vihreitä munia ja kinkkua on timanttiliigan uusin tulokas ja jo näin suoralta kädeltä vahva ehdokas vuoden parhaimpiin lukeutuvaksi uudeksi animaatiosarjaksi. Pelkästään numeroina ja niminä Netflixin uunituore on puhdasta kristallia: Vihreiden munien tuottamiseksi Netflix lyöttäytyi yhteen Warnerin legendaarisen animaatiostudion kanssa, jonka käsittelyssä pikkuruinen lastenkirja laajennettiin alkuperäisteoksen hengelle uskollisesti kokonaiseksi tarinauniversumiksi, jolle on jo nyt luvattu jatkoa. Kyseessä on vielä kaikkien aikojen kovimmilla tuotantoarvoilla ladattu animoitu televisiosarja, johon saatiin kaupanpäällisiksi mukaan eturivin näyttelijöitä Michael Douglasista ja Diane Keatonista lähtien.

Tyyliltään Vihreitä munia on käytännössä perinteisin mahdollinen buddy-tarina ja road… movie (?), jossa kaksi erilaista kaverusta lähtee yhteiselle matkalle, jonka aikana opitaan jotain olennaista ystävyydestä ja vastoinkäymisistä. Guy I am on epäonnistunut keksijä, jonka tuotoksilla on paha taipumus räjähdellä taivaan tuuliin ja jolla on edessään huikea ura maalin kuivumisen tuijottelijana. Sam I am onkin tämän täydellinen vastakohta, lapsekas ja huoleton veijari, joka on kaapannut paikallisesta eläintarhasta harvinaisen kirahvilinnun päästääkseen tämän myöhemmin takaisin vapauteen. Sam myös rakastaa vihreitä munia ja kinkkua, kun taas Guy vihaa niitä.

Minkä tahansa muun leffan tai sarjan kohdalla varmasti alkaisin kitistä jo tässä vaiheessa koko homman kliseisyydestä, mutta Vihreitä munia ja kinkkua lyö pöytään jo kättelyssä niin paljon velmua persoonallisuutta, luovaa huumoria ja ikimuistoisia hahmoja, ettei moisilla pienillä kauneusvirheillä oikeasti ole niiden rinnalla juuri väliä. Animaatio ja ääninäyttely ovat luonnollisesti parasta ja tinkimätöntä A-luokan tasoa, jollaiseen harvemmin nykyäänkään tuntuu törmäävän tällaisissa televisiotason tuotoksissa. Dialogi yksistään on Seussin teosten hengessä täynnä niin ovelaa sanailua ja rikasta huumoria, että kaiken ymmärtämiseen vaaditaan jo melkoista tarkkuutta ja poikkeuksellisen hyvää kielitaitoa. Toisinaan jopa yksittäiset tapahtumat pyörivät jonkin nokkeluuden tai riimin ympärillä, kuten eräässä loppupään jaksossa, jossa vuohi repii kokonaisen laivan kappaleiksi.

Ymmärsittekö? Goat on a boat. Hehehe…

Vihreiden munien ja kinkun todellinen loistokkuus paljastaa timanttisimman kärkensä viimeistään sarjan edetessä puolivälinsä paikkeille. Approksimatiivisesti näillä main nimittäin matka alkaa nimittäin saada mielenkiintoisempia käänteitä, kun mukaan alkaa tulla toinen toistaan hauskempia hahmoja, kuten kanaan rakastunut joogaava kettu, ”Bad Guys” -duo, Donald Trumpin pelikirjaa selvästi lukenut roisto, maailman kohteliain poliisi, Les Miserablesista karannut jyrsijä ja – oma ehdoton suosikkini – chopperilla tietysti ilman kypärää ajava, maailman pelätyin ja armottomin palkkionmetsästäjä Vuohi (John Turturro), joka lienee jo absurdiudessaan yksi omista suosikkiroistoistani koskaan. Epäilen vahvasti, ettei viimeistä löydy siitä alkuperäisestä lastenkirjasta, mutta mitä väliä – luovuus kunniaan.

Jos tässä nyt oikein suurennuslasin kanssa alkaisi hakemaan jotain pientä sanomista puolikkaan tähden menetyksen oikeuttamiseksi, niin parissa viimeisessä jaksossa sorrutaan omasta mielestäni vähän liiankin rohkeaan kikkailuun kaikenlaisten ylimääräisten twistien muodossa. En tietenkään voi lähteä spoilaamaan kaikkea, mutta niitä viimeisiä episodeja katsoessa huomaatte kyllä itsekin, ettei kaikissa yllättävissä käänteissä tunnu välttämättä olevan mitään järkeä, vaan kaikenlaista pientä ja suurta on jouduttu vetämään täysin hatusta, jotta lopputulos olisi saatu pysymään kasassa sortumatta johonkin deus ex machina -sähellykseen. Toisaalta on välttämätöntä erikseen mainita, että nuo kyseiset episodit kuitenkin ovat klimaattisimmat ja parhaat koko sarjassa, ja ne jättävät finaalin tarkoituksella vähän avoimeksi suunniteltua jatkoa varten.

Vihreitä munia ja kinkkua toi enemmän iloa elämääni ja tylsiin bussimatkoihini kuin useimmat viime kuukausina katsomani elokuvat yhteensä. Kyseessä on kaikin puolin erinomaista tekoa oleva, silkkaa tinkimätöntä laatua henkivä luomus, joka ansaitsee tulla kaikkien vähänkään piirretyistä pitävien nähtäväksi ja koettavaksi. Miksi vielä vaivaudut lukemaan tällaista tylsää ja puisevaa tekstiä, kun voisit olla jo katsomassa yhtä viime vuoden parhaista animaatiosarjoista?

Mene siis, äläkä enää tee syntiä. Tässä on laki ja profeetat.

Aamen.


Arvio: 4.5/5


GREEN EGGS AND HAM, 2019 USA
Ohjaus: Lawrence Gong, Piero Piluso
Käsikirjoitus: Dr. Seuss, Jared Stern, John Whittington, Mark Rizzo, Vanessa McGee
Näyttelijät: Adam DeVine, Diane Keaton, Eddie Izzard, Ilana Glazer, Jillian Bell, Keegan Michael Key, Michael Douglas

The Squaw Man (1914)

Oletko koskaan miettinyt, kuka ohjasi ensimmäisen koskaan tuotetun pitkän Hollywood-leffan, milloin se sai ensi-iltansa tai mitä genreä kyseinen teos edustaa? Vastaus kaikkeen edelliseen ja enemmän löytyy nyt käsillä olevasta kulttuurikatselmuksesta, jonka ilmestyessä isovanhempiesi isovanhemmat taisivat vielä potkia kapaloissaan. Näinä muinaisina aikoina Hollywood-glamour tarkoitti vielä yötä heinäladossa, hummerin sijaan popsittiin porkkanaa ja kuuminta uutta urheiluautojen sarallakin edustivat puoliksi hevosella vedettävät ekologiset ”hybridimallit”.

Mutta miten ja miksi Hollywoodin synty ajoittuu vasta ensimmäisen maailmanpalon tulikuumiin vuosiin? Selitys on yksinkertainen: Thomas Edison omisti patentin käytännössä kaikkeen elokuvatekniikkaan ja pyöritti sen turvin vuosikausia monopoliaan kullan ja hunajan maassa, kunnes paikallinen antitrustilainsäädäntö teki selvää jälkeä keksijän kikkailuista. Nopeasti Amerikkaan alkoi kohota erilaisia keskuksia uusille nikkareille ja yrittäjille, mutta vähitellen taiteenlajin keskukseksi vakiintui jo monopolivuosina lakiteknisistä syistä suosittu Kalifornia, jonne rakentui nopealla tahdilla oma hämyinen studiomaailmansa, jonka suuret pelurit ovat pääsääntöisesti alalla yhä tänäkin päivänä. Edisonin oma studio meni lopulta nurin vuonna 1918.

Italialaisista klassikoista ammentavien historiallisten eeposten saralla myöhemmin leipänsä tienanneen Cecil B. DeMillen debyyttiohjaus uutuuttaan kiiltelevän, vielä Famous Players Film Companyn nimellä kulkevan tulevan Paramountin leivissä on periamerikkalaiseen tapaan länkkäri, jossa hyvä kohtaa pahan, pyssyt paukkuvat ja seassa on muutenkin kaikenlaista myöhempien vuosien kannalta kiinnostava materiaalia. Tarina kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan miehestä, joka tulee hukanneeksi vastuulleen osoitetut rahat ja paenneeksi syrjäseuduille vain kohdatakseen kauniin intiaanittaren ja tullakseen pelastaneeksi tämän lainsuojattoman kynsistä. Parin rauhallinen yhteiselo ei kuitenkaan tule kestämään, sillä villin lännen pahat miehet janoavat aina kostoa…

Toisin sanoen The Squaw Man on tarina kielletystä rakkaudesta valkoisen miehen ja vähemmistöön kuuluvan naisen välillä. Vanhaan hyvään aikaan tällaiset roturajat ylittävät suhteet oli siis kielletty ihan lainsäädännönkin voimin aina kylmän sodan tulikuumiin vuosiin asti. Naispääosassa nähtävä Lillian St. Cyr olikin läntisen pallonpuoliskon ensimmäisiä huomattavia alkuperäisväestöä edustavia naisnäyttelijöitä – DeMille halusikin panostaa teoksensa autenttisuuteen ajalleen poikkeuksellisesti palkkaamalla rooleihin etnisyydeltään sopivia henkilöitä blackfacen ja muiden vastaavien käytön sijaan.

Edellinen juonireferaatti tosin edustaa lähinnä hyvin löyhää tulkintaa, joka perustuu oman katsomiseni ohella muutamaan epämääräiseen kirjalliseen lähteeseen. Syynä luonnollisesti karu tosiasia, että kyseessä on perinteiseen tapaan jo muutaman vuoden ilmestymisensä jälkeen lähes täysin kuoliaaksi ikääntynyt pioneerityö, jonka tekijöillä ei selvästi ollut vielä käytännön kokemusta alalta. Nykykatsojan silmin The Squaw Man tuntuukin helposti armottoman poukkoilevalta ja pitkäveteiseltä puolitoistatuntiselta kaaokselta, jossa vain tapahtuu jotain ilman selkeää jatkuvaa narratiivia.

Mutta kuten jo totesin, tässä on myös omat kiinnostavat puolensa. DeMille esimerkiksi halusi ehdottomasti kuvata debyyttinsä tympeän ja keinotekoisen studion sijaan jylhissä ja ajattomissa luonnonmaisemissa, mikä tuntuisikin ratkaisuna näin jälkikäteen olleen täysin oikea, sillä sopivat maisemavalinnat herättävät kohtauksen kuin kohtauksen eloon voimakkaammin kuin teatterimaiset pahvilavasteet koskaan. Niiden tyypillisten läntisen rannikon länkkärimantujen ohella käväistään toki myös lumisissa maisemissa ja vuoristossa, joten mikäli luulit Suuren hiljaisuuden keksineen talvilänkkärit, olit väärässä.

Eipä siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että historiallisesta arvostaan huolimatta alkuperäinen The Squaw Man on armottoman ajansyömä ja kankea teos kaikista pienistä neronleimauksistaankin huolimatta. DeMillen debyytti on kuitenkin periamerikkalaiseen tapaan kuvattu aikojen saatossa lukuisia kertoja uusiksi, pelkästään DeMillen itsensä toimesta kahdesti vuosina 1918 ja 1931, joten vaikka tämä Mummo Ankan aikalainen ei nappaisikaan, siitä löytyy myös paljon hiotumpia modernimpiakin tulkintoja. Mikään kovin olennainen ei siis toisin sanoen ole vuosien varrella muuttunut Kalifornian ikiomassa edistyksellisessä unelmatehtaassakaan.


Arvio: 1.5/5


THE SQUAW MAN, 1914 USA
Ohjaus: Cecil B. DeMille, Oscar Apfel
Käsikirjoitus: Cecil B. DeMille, Edwin Milton Royle, Oscar Apfel
Näyttelijät: Dustin Farnum, Foster Knox, Fred Montague, Haidee Fuller, Monroe Salisbury, Mrs. A.W. Filson, Winifred Kingston

One Thousand and One Nights (1969)

Animaation kulta-ajan tuho on elokuvahistorian synkistä tarinoista lohduttomimpia. Vanhaan hyvään aikaan jokaisella studiolla oli leivissään joukko animaattoreita tuottamassa lyhäreitä täyspitkien kylkiäisiksi, mutta television ilmestyttyä tämä vanha ja hyväksi havaittu käytäntö osoittautui kilpailijoitaan siinä määrin tyyriimmäksi ja tuotantoprosessi hitaammaksi, että täyspäiväisestä animaatiotuotannosta päätettiin nopealla aikataululla luopa joka tuvassa ja pitäjässä jotain halpapajoja lukuun ottamatta. Klassisen elokuvakäsityön alamäkeä vauhditti vielä entisestään taiteenalansa vähittäinen leimautuminen silkaksi pienten lasten viihteeksi, josta aikuisten ihmisten ei ole hyväksyttävää nauttia.

Viimeinen pantiin merkille myös Japanin nousevassa animen suurvallassa, jossa sikäläinen sarjakuvan ja animaation suurmies Osamu Tezuka päätti repäistä ja aloittaa pelkästään aikuiselle yleisölle suunnatun eroottis-psykedeelisemmän materiaalin tuotannon, kuin pyrkiäkseen haastamaan oheistuotemarkkinoiden vääristämät käsitykset animaatiosta silkkana toukkien juttuna. Näin syntyi myös käsillä oleva One Thousand and One Nightsin nimellä maailmassa tunnettu teos, yksi kautta aikain ensimmäisistä pelkästään aikuisille suunnatuista pitkistä animoiduista leffoista, joka edelsi kansan mielissä ensimmäiseksi julistettua Ralph Bakshin Fritz - kova kolliakin peräti kolmen (!) vuoden verran.

Eri asia sitten, onko tämä taide-elämys oikein mistään kotoisin, sillä tällaisilla pioneeriteoksilla harvoin on minkäänlaista vastustuskykyä ajan nakertavalle vaikutukselle. Ehkä ensiksi on syytä ainakin todeta, että K18-leimastaan huolimatta kyseessä ei ole mikään pornoleffa, eikä nykystandardeilla voi oikein puhua kaksisestakaan erotiikasta. Rintojen kaltaisia varsin neutraaleja naisellisia kapistuksia lukuun ottamatta ei seksuaalisuuteen keskitytä kovinkaan syvällisesti, vaikka tezukamaiseen tyyliin ulkoisesti monenkirjavat ja designiltaan ihanan omaperäisen kulmikkaan karikatyyrimäiset hahmot periaatteessa hyvän maun puitteissa rakastelevatkin – tai sitten vain keskustelevat aiheesta vähän samanlaiseen vapautuneeseen ja leikkimieliseen tapaan kuin Anakin Skywalker hiekasta.

Pitäisi varmaan sanoa sananen juonestakin – tai ihan vain siitä, mitä se yrittää olla. One Thousand and One Nigths on vähän sellainen epämääräinen kokeellinen elämys, jossa punainen lanka on hyvin löyhä ja yleensä sekin peittyy valtavaan kerrokseen silkkaa visuaalista hulluttelua ja käsityön taikaa, jolla ei silkan taiteilun lisäksi taida ollakaan merkitystä. Oman ymmärrykseni mukaan tarina kertoo köyhästä vesikauppiaasta ja karanneesta orjanaisesta, joka kuolee synnyttäessään tämän pojan. Vesikauppias käy hallitsemattoman kaaoksen täyttämässä seikkailussaan läpi ne kaikkein klassisimmat alkuperäisteoksen tarinat jättiläisistä seireeneihin, ja lopussa… jotain.

En oikein osaa arvostaa tällaista sillisalaattia minään kovin tasokkaana kertovana taiteena, mutta silkkana taiteiluna Tezukan studion tuotoksella on aivan omanlaistaan halpisleffojen viehätysvoimaa, johon harvoin enää nykyisin missään törmää. Tekijät selvästi tarkoittivat tämän marginaalisemmalle yleisölle, joten värityksen ja animaation sulavuuden kaltaisista jutuista on siksi tingitty monessa kohtaa reippaasti, ja taustoinakin nähdään monasti paljon käsin väritettyjä ja maalattuja valokuvia. Joku muu varmaan repisi pelihousunsa tällaisesta rujosta kikkailusta, mutta henkilökohtaisesti Tezukan ja kumppaneiden luova ja kuvia kumartelematon vanhan ajan käsityöhenki taustalla pauhaavine jazz-rockeineen jaksaa ihastuttaa ihan sellaisenaankin. 

Mutta kuten jo mainitsin, on tässä kyse lähinnä kokonaisen eroottisen animaatioleffojen sarjan ensimmäisestä, varovaisen pioneeritason debyyttiosasta, sillä Tezuka tiimeineen tuotti vastaavia kokeiluja vielä kourallisen tämän jälkeenkin. Niistä muista myöhemmin lisää – toivottavasti myös mahdollisimman pian. Jo tässä vaiheessa voin kuitenkin todeta, että Tezuka tiimeineen todellakin onnistui osoittamaan epäilijöiden mutinat vääriksi ja luomaan jylhän perustan, jolle myöhempi aikuisemmalle yleisölle suunnattu anime on sittemmin pala palalta rakentunut.


Arvio: 2.5/5


SEN'YA ICHIYA MONOGATARI, 1969 Japani
Ohjaus: Eiichi Yamamoto
Käsikirjoitus: Hiroyuki Kumai, Kazuo Fukazawa, Osamu Tezuka
Näyttelijät: Haruko Kato, Hiroshi Akutagawa, Isao Hashizume, Kyôko Kishida, Noboru Mitani, Sachiko Itô, Shûsaku Endô, Takako Ando, Yukio Aoshima

Holy Motors (2012)

Mikäli arvon lukija on ikinä vaikka sitten silkkaa uteliaisuuttaan vaivautunut tutustumaan internetin ”kummia ja surrealistisia elokuva” -keskusteluihin tai aihetta sivuaviin listauksiin, lienee Leos Caraxin kulttikummailu jo ennestään tuttu juttu ainakin nimensä puolesta – ja todennäköisesti myös vain siitä, sillä tällaisia vähän herkumpia tekeleitä harvoin näkeekään fyysisenä kappaleena muualla kuin syrjäisimpien kaupunginosien kaikkein syrjäisimmissä divareissa sekä kyberavaruuden pimeimpien ja likaisimpien rajaseutujen tarjoamissa suoratoistopalveluissa. Luvassa onkin siis jälleen kulttuurikatselmus, joka ei missään tapauksessa tule sopimaan kaikille, vaan on tuomittu ajasta ikuisuuteen jakamaan kansaa rintamalinjojen eri ääripuoliskoille: tavallisiin ihmisiin sekä meihin hienosteleviin elitistituhmeliineihin, jotka ryystämme juustomme alas punaviinillä sekä työn orjien hiellä ja kyynelillä!

Kasuaaleille katsojille Holy Motors saattaakin olla mitä kryptisintä salatiedettä, mikä ei toisaalta ole ihmekään, sillä käytännössä se on tarkoituksella vähän sitäkin... Caraxin visioissa kuitenkin on oma omituinen juonentapaisensa, mutta se vain on sattuneista syistä vähän vaikea selittää auki. Käytännössä se kuvaa Oscarina tunnetun erikoisen ranskalaisen herrasmiehen päivärutiineja aamusta iltaan episodimuodossa. Meikkausta harrastavalla miekkosella sattuu olemaan paha tapa vaihtaa päivän mittaan lennossa hahmosta toiseen: yhdessä vaiheessa Oscar nähdään parrakkaana menninkäisenä, toisessa spandex-asuun puettuna digimallina ja niin eteenpäin. Tunnelma ja tyyli Caraxin teoksessa heittelee rajusti laidasta laitaan, mutta tietty velmu gallialainen itseironia loistaa taukoamatta läsnäolollaan.

Olen eläessäni nähnyt ”muutaman” surrealistisen elokuvan, ja mielestäni perinteinen kompastuskivi tällaisessa kikkailussa on ihmisten taipumus alkaa näperrellä erilaisten näyttävien temppujen parissa silkasta näpräilyn ilosta. Tietenkään en tätä erikseen mainitsisi, ellei Holy Motors mielestäni tähän sortuisi toisinaan itsekin. Carax itse on kuvannut leffaansa jonkinlaiseksi löyhäksi kertomukseksi yhteiskunnan digitalisoitumisesta ja anonymiteettiin sidoksissa olevan sosiaalisen median noususta, mihin Oscarin ulkoisen hahmon jatkuva vaihteleminenkin olennaisesti liittyy. Itse näin tässä samalla viittauksen Shakespearen klassiseen ”maailma on näyttämö” -lausahdukseen sekä lukiopsykologiastakin tuttuun rooliteoriaan, jonka mukaan erilaisten aika- ja tilannekohtaisten roolien omaksuminen on ihmisen käyttäytymisen keskiössä.

Holy Motors ei välttämättä ole erityisen hauska tai viihdyttävä teos, mutta sen ei tarvitsekaan olla. Useimmille tällaisista aivoituksista nauttiville todennäköisesti riittää, että se on kaikin puolin erinomaista ja taatun persoonallista audiovisuaalista jälkeä, jonka pystyy kaikessa avoimuudessaan tulkitsemaan miten päin tahansa sekä katsomaan lukemattomia kertoja löytäen loputtomasti uudenlaisia havaintoja ja yksityiskohtia – lopullista oikeaa näkökulmaa ei kaikessa yksinkertaisuudessaan ole olemassakaan. Tässä onkin surrealismin ja hallitsemattoman häröilyn todellinen kauneus, mutta itse olisin jäänyt kaipaamaan tarinalta kertaluokkaa konkreettisempaa ja johdonmukaisempaa sanottavaa silkan unenomaisuuden tueksi – jotain, jollaista ”genren” suvereeni mestari Alejandro Jodorowsky on opettanut happoisimmillaan ja surrealistisimmillaankin itseni arvostamaan.


Arvio: 4/5


HOLY MOTORS, 2012 Ranska, Saksa
Ohjaus: Leos Carax
Käsikirjoitus: Leos Carax
Näyttelijät: Denis Lavant, Edith Scob, Elise Lhomeau, Eva Mendes, Jeanne Disson, Kylie Minogue

Eläinkisat (1980)

Hahaa, minkälaisen hauskan löydön teinkään matkalla foorumiin! Eläinkisat tai vain Eläinten olympialaiset on varsin mielenkiintoinen ilmestys takavuosilta - sellainen todella obskuuri herkkupala jota kovin moni animaatioharrastajakaan ei taida nykypäivänä tuntea kuin korkeintaan internetin furry-meemeistä. Homman nimi nimittäin kuuluu siten, että joskus 70-luvun lopulla muuan amerikkalainen televisiokanava tilasi animaattori ja erikoistehostemies Steven "Tron" Lisbergeriltä vuoden 1980 olympiahuumaa ajatellen aihetta sivuavaa animoitua parodiaa, joka oli tarkoitus näyttää varsinaisen kisastudion kylkiäisenä kevennyksenä. Alkuperäisiin suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, sillä Yhdysvallat päätyi boikotoimaan kyseisen vuoden kisoja protestina Neuvostoliiton hyökkäykselle Afganistaniin, ja pienenä oheisvahinkona myös Eläinkisojen suunnitellut televisionäytökset peruttiin talviosuutta lukuun ottamatta.

Mikäli Eläinkisat herättää suoralta kädeltä ajatuksen täysin tuntemattomien tyyppien tekemästä halvasta nevöhööd-leffasta, voin ilokseni todeta moiset luulot täysin perusteettomiksi, sillä Eläinkisat on todellisuudessa oikeassa mielentilassa mitä loistavinta viihdettä ja piskuinen tekijätiimikin koostuu pitkälti alan myöhemmistä suurista nimistä, kuten nykypäivän johtavasta animaatiomiehestä nimeltä Brad Bird, joka Disneyn ohella on tunnettu Simpsoneiden takaa, FernGully - viimeinen sademetsän ohjanneesta Disney-animaattori Bill Kroyersista sekä muuasta Roger Allersista, joka ansioitui myöhemmin käsikirjoittamalla 90-luvun Disney-klassikoita sekä ohjaamalla vaatimattoman kulttielokuvan nimeltä Leijonakuningas. Ääninäyttelijöistä mainittakoon vielä Monsterit Oyn Masi Pallopäänä tuttu Billy Crystal ja Simpsoneiden vakioääni Harry Shearer, eli Spinal Tapin basisti. Ollaankos sitä kuulolla?

Kuten jo mainitsin, kyseessä on lähtökohtaisesti antropomorfisilla eläinhahmoilla eli furryilla tehty parodia ja mockumentary klassisista olympiareportaaseista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että koko juttu on yhden tarinan sijaan sirpaloitunut tyypillisen urheilureportaasin tapaan valtavaksi tukuksi pienempiä otteita kisapaikalta pitkin olympiaviikkoa selostajien avatessa samalla katsojille tapahtumien taustoja. Erittäin uniikissa ja kokeellisessa elokuvassa ei olekaan yhtä ainutta päähenkilöä, vaan pienen Tolstoi-romaanin verran epämääräisen välähdyksen verran nähtäviä sivuhahmoja vähän samaan tapaan kuin jossain George Lucasin leffoissa, mutta tällä kertaa täysin tarkoituksella. Jokainen hahmoista parodioi tavalla tai toisella oikean elämän persoonallisuuksia, kuten Muhammed Alia, Ingmar Bergmania, Henry Kissingeriä, Nadia Comăneciä, Mark Spitziä ja John Travoltaa sekä tiettyjä oman aikansa suosittuja urheiluleffoja, kuten Rockya ja Lämäriä.

Pääsemmekin vihdoin koko kupletin juonen ytimeen. Eläinkisojen fragmentoituneen kerrontatyylin vuoksi tekijöiden oli pakko hioa jokainen sekunti täydellisyyteen ja jokainen hahmo niin vaikuttavaksi ja muistettavaksi kuin suinkin mahdollista, mistä syystä tässä käytetäänkin erilaisia eläinhahmoja, joista ihmisillä tyypillisesti on jo valmiiksi erilaisia voimakkaita mielikuvia. Tässä myös näkyy Birdin ja muiden tekijöiden luova nerous paremmin kuin missään muussa osa-alueessa, sillä animaatio on parhaimmillaan näyttävää maailmanluokan jälkeä, vinkeässä designissä on yksinään syvyyttä ja persoonallisuutta niin paljon, että merkityksellistä informaatiota tuntui parhaimmillaan tursuavan valtavana vyörynä katsojan päälle kuin paremmissakin Disney-leffoissa. Kaikki edellinen yhdistettynä mielipuolisen muikeaan ääninäyttelyyn, ja kasassa on melkoinen animaatioelämys.

Eläinkisoissa on kuitenkin pari juttua, jotka todennäköisesti jakavat yleisöä voimakkaasti puolesta ja vastaan. Huumori tässä esimerkiksi on taattua Fingerpori-laatua, eli valtava määrä erilaisia höhliä sanaleikkejä ja kammottavia puujalkoja, joiden pelkkään ymmärtämiseen vaaditaan todella hyvää kielipäätä ja poikkeuksellisen terävää havainnointikykyä. Tässä on esimerkiksi australialainen hahmo nimeltä "Joey", joka siis tarkoittaa kengurua. Toinen samanlainen on aasialainen hahmo nimeltä "Ono Nono" eli "Oh,no,no,no", joka on selvästi väännös Yoko Onosta. Tai miltä kuulostaisi kokonainen joukko japanilaisia pingviinejä, pilke silmäkulmassa tehtyjä feikkejä mainoksia ja yksi kokonainen training montage? Yhdessä kohtaa taas käydään eläinten diskossa nimeltä "Noah's Ark", jossa kuullaan taatusti maailman groovein diskobiisi ikinä. Eläinkisat onkin niin vahvasti oman aikansa tuote, että jonkinlainen erityistietous ajan populäärikulttuurista ja urheilumaailmasta on muutenkin välttämätöntä rainan huumorin ymmärtämiseksi.

Mikäpä hauskan ja antoisan elokuvan viimeistelisikään paremmin kuin kertakaikkisen koukuttava 70-lukulainen poprock-soundtrack á la Graham Gouldman, joka muistetaan sellaisten bändien kuin 10cc ja The Yardbirds hittien takaa. Mies on selvästi ollut tätä tehdessään valtavan inspiroitunut, sillä ainakin itse olisin valmis liputtamaan muutamia tässä kuultavia kappaleita, kuten ranskalaisen maratoonarivuohen takauman taustalla kuultavan melankolisen "Love's Not For Me"-balladin miehen uran ehdottomaan parhaimmistoon. Kuulemani perusteella moni tässä kuultavista kappaleista lukeutuukin tekijänsä repertuaariin yhä edelleen herran vuonna 2019 - eikä ihan syyttä.

Eläinkisat on huikean aliarvostettu elokuva, niitä sellaisia veikeitä unohdettuja vanhan ajan helmiä, joista ei oikein osaa edes unelmoida ilman parempaa tietoa tällaisten kadonneiden timanttien olemassaolosta. Nautin tästä valtavasti, nautin tämän animaatiosta ja erinomaisesti suunnitelluista persoonallisista hahmoista, nautin tämän ilkikurisesta huumorista ja erityisesti lopun yltiöpositiivisesta sanomasta, joka harmittavasti sai odottaa kylmän sodan vuoksi sijaansa vuosikausia studion hyllyllä ennen pienimuotoista ensi-iltaansa joskus jossain kauan myöhemmin - ja sitäkään ihmettä kukaan ei tainnut olla edes todistamassa.


Arvio: 4.5/5


ANIMALYMPICS, 1980 USA
Ohjaus: Steven Lisberger
Käsikirjoitus: John Norton, Michael Fremer, Roger Allers, Steven Lisberger
Näyttelijät: Billy Crystal, Gilda Radner, Harry Shearer, Michael Fremer

Rikos ja rangaistus (1983)

Erään kuulemani tarinan mukaan Aki Kaurismäki päätti aikoinaan tarttua Fjodor Dostojevskin klassiseen Rikos ja rangaistus -romaaniin luettuaan Alfred Hitchcockin maininneen sen olevan vaikeimpia koskaan tehtyjä kirjoja filmatisoida. Näkemieni Robert Bressonin ja Robert Wienen tyylikkäiden aiheen pohjalta tekemien ohjaustöiden pohjalta en ehkä itse menisi mokomaa suoralta kädeltä uskomaan, mutta kyseessä taitaakin olla vääristynyt otanta lähinnä niistä onnistuneemmista suorituksista - Aki Kaurismäki itse nimittäin myönsi myöhemmin tehtävän olleen todellisuudessa juuri niin vaikea kuin kuvitella saattaa.

En tiedä oletteko ikinä lukeneet sitä alkuperäistä romaania, mutta Kaurismäen näkemys eroaa siitä sen verran, ettei sitä pysty tällaisella juonireferaatilla juuri spoilaamaankaan. Alkuperäisteos kertoo Raskolnikov-nimisestä opiskelijasta, joka murhaa koronkiskojaeukon ja tämän siskon osoittaakseen moraalisen ylemmyytensä. Pikku hiljaa murhaajan mieli kuitenkin alkaa rakoilla ja tämä uskoutuu hyväsydämiselle ilotytölle, minkä jälkeen tie viekin Siperian vankileireille.

Jos koskaan eläessään on nähnyt ainuttakaan Aki Kaurismäen ohjaamaa elokuvaa, tunnistaa miehen tyylin välittömästi: dialogi on puhuttu tarkoituksellisen selvästi ja konemaisen tunteettomalla otteella, Akin itsensä kerronta on lakonisen kylmää ja yhtenä suurena teemana on murhaajan vieraantuminen ja syrjäytyminen Helsingin laitakaupunkien hämärässä. Periaatteessa Kaurismäen henkeä pitäisi kai ihastella ja kiittää, mutta omaan silmääni tässä paistaa niin vahvasti läpi Yasujiro Ozun, Robert Bressonin ja Jean-Pierre Melvillen palvonta ja jäljittely, etten juuri ilkeäisi edes puhua Kaurismäen omasta tyylistä.

Viimeistä ei tosin kannata ottaa pelkästään negatiiviselta kannalta, nimittäin itse soisin jokaisen ohjaajan ottavan mallia edellisten kaltaisista klassikoista - etenkin Suomen kaltaisessa pikkumaassa, jossa kaikenlaiset omatkin mestarit ovat perinteisesti olleet vähintäänkin kortilla.

Jos nyt niihin varsinaisesti vähemmän positiivisiin puoliin taas tartutaan, niin kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että kun tällainen tarinan siirretään 80-luvun Suomeen, on niistä alkuperäisen yksityiskohdista jouduttu monissa kohdin joustamaan aika lailla - tässä tapauksessa Dostojevskin tarinaakin seuraillaan vain hyvin viitteellisesti, useita henkilöhahmoja on yhdistelty ja kaikenlainen filosofisempi aines on harmittavasti suurelta osin saksittu sikseen. Elokuvan murhaajalla ei varsinaisesti ole mitään sen suurempia aatteellisia pyrkimyksiä ja uhrikin vain tylsästi ammutaan muistaakseni Panssarilaiva Potemkinin porraskohtauksen musiikin tahtiin, vaikka teurastamossa työskentelevän lihanleikkaajan tekemänä kirjan mukainen kirvesmurha olisi istunut tarinaan huomattavasti paremmin.

Kaikki edellä kitisty on kuitenkin loppupeleissä melkoista hyttysen ininää, sillä Rikos ja rangaistus on kaikkine lapsuksineenkin todennäköisesti melkoista herkkua jokaiselle Akin fanille ja vastaavasti täyttä myrkkyä niille, jotka eivät miehen uudempaakaan tuotantoa kykene sietämään. Omasta puolestani olisin toivonut sen olleen vähintään parisenkymmentä minuuttia lyhyempi, sillä omaan makuuni tällaista vähäeleisempää menoa ei jaksa kovinkaan kauaa katsoa tylsistymättä pahanpäiväisesti.


Arvio: 4/5


RIKOS JA RANGAISTUS, 1983 Suomi
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki, Fjodor Dostojevski, Pauli Pentti
Näyttelijät: Esko Nikkari, Hannu Lauri, Markku Toikka, Matti Pellonpää, Tiina Pirhonen

Clean, Shaven (1993)

Jokin mystinen voima lienee laukaissut alitajuntaisen tarpeeni arvostella tämä kauan sitten ensimmäisen kerran näkemäni ja pysyvästi mieleni pimeimpiin syövereihin pyörimään jäänyt pieni persoonallinen pikkubudjetin raakatunnelmainen taide-elokuvan helmi kaukaisilta pimeiltä 90-luvun lamavuosilta, jolloin tämmöistäkin kamaa vielä pääsi teattereihin asti ja valtakunnallisen taloudellisen ahdingon ja epätoivon täyttämä yleisö pystyi vielä luontevasti samaistumaan vähän toisenlaisiin kärsiviin hahmoihin. Oikeasti olin suunnitellut arvostelevani tämän jo vuosikausia sitten, mutta aika ei vain ollut silloin oikea – toisin kuin näin herran vuonna 2020, jolloin mannaa sataa taivaalta, naiset ovat kauniita ja pidemmätkin arvostelut kirjoittavat käytännössä itse itsensä.

Indie-ohjaaja Lodge Kerriganin Clean, Shaven on kaikessa yksinkertaisuudessaan tarina mielisairaalasta kotiutuvan, vaikeasta skitsofreniasta kärsivän miehen pyrkimyksestä löytää yhteys vieraaseen perheeseen huostaan otettuun tyttäreensä. Rikkinäisen mielensä ja epävakaan persoonansa vankina elävä paperiakin hauraampi mies on kuin hajonnut autoradio, joka vain vaivoin löytää selkeän signaalin oman itsensä, ulkomaailman ja muiden ihmisten välillä. Suurin osa hahmon aistimaailmasta on silkkaa epämääräistä kaoottista levottomien yksityiskohtien rätinää ja suhinaa, josta päähenkilö sen enempää kuin katsojakaan löytää vain hädin tuskin minkäänlaista selkeää johdonmukaista logiikkaa.

Juonireferaatti saattaa tuntua melko epämääräiseltä, mutta tässä tuleekin koko jutun pähkinä: Kerrigan on elokuvakerronnassaan yrittänyt simuloida skitsofreenisen ihmisen hengenelämää sellaisena kuin ohjaaja on itse sen mieltänyt. Tällaista tunne-elämää hallitsee levottomuus ja kaoottisuus, asioiden välisiä syy-yhteyksiä on mahdotonta selvästi aina erottaa ja kaiken taustalla leijuu tietty vainoharhan tuntu. Edes yksinäisyyteensä vetäytyvän päähenkilön motiiveista ei aina voi olla laisinkaan varma. Eräässä vaiheessa hahmo nähdään puhumassa suhteellisen normaaleja, seuraavaksi tämä leikkelee itseään uskoessaan laitoksen henkilökunnan asentaneen itseensä seurantalaitteita. Clean, Shavenin sisäisen todellisuuden ja harhojen välinen juopa katsojan ja elokuvan välillä on vähintään yhtä hämärä kuin sairaudestaan kärsivän päähenkilöllä itselläänkin.

Kerriganin teos ei kuitenkaan edusta perinteistä aiheestaan revittyä pakollista nyyhkydraamaa tai kikattavia hulluja sisältävää kauhu- ja rikosrainaa, vaikka ahdistuneen tunnelmansa ja muutamassa kohtaa jopa rankemman kuvastonsakin puolesta viimeisten parissa käytännössä liikutaankin. Hyvin minimalistisena ydinjuonena pikkukylän poliisi epäilee sairasta miestä lapsen murhasta, mutta ohjaaja itse tyytyy vain vihjailemaan ja jättää kaiken katsojan itsensä pähkäiltäväksi. Yhtenä mahdollisena tulkintana Kerriganin teoksen voikin nähdä tekijänsä minimalistisena sympatian osoituksena hulluksi leimatuille ja oikeasti sairaille ihmisille.

Clean, Shaven ei kuitenkaan ole mikään lämmin tai iloinen leffa, lähinnä ainutlaatuisella tavalla synkkä ja ahdistava elämys, joka jää täydellisyyttä hipovaan roolisuoritukseen yltävän Peter Greenen hiljaisen kärsivänä ja avuttomana katseena polttomerkin tavoin mieleen kummittelemaan vuosikausiksi. Kuka enää nykyisin uskoisikaan, että kyseessä on vieläpä tekoaikaan parikymppisen ohjaajansa debyytti?


Arvio: 4.5/5


CLEAN, SHAVEN; 1993 USA
Ohjaus: Lodge Kerrigan
Käsikirjoitus: Lodge Kerrigan
Näyttelijät: Alice Levitt, Jennifer MacDonald (II), Megan Owen, Peter Greene

Gargoyles (1994-1997)

Disney-leffoista ja -televisiosarjoista kirjoittaminen saa tuntemaan itsensä niin kauhean vanhaksi ja raihnaaksi, mutta joskus on vain pakko. Luin joskus erään mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten Disneyn johto ei aluksi halunnut julkaista firman tuotoksia ollenkaan videokasetilla, sillä nämä pelkäsivät moisen massatuotannon halventavan brändin arvoa. Muutaman koejulkaisun jälkeen mieli kuitenkin muuttui, ja Disney päätyi julkaisemaan koko kataloginsa moneen kertaan erilaisina tallenteina hamaan ikuisuuteen asti. Eikä siinä kaikki, sillä jossain vaiheessa johtoporras laski tekevänsä huipputilin alkamalla tuottaa koko joukon suoraan videolla julkaistavia nyt jo pahamaineisia halpisjatko-osia, joiden menestyksen seurauksena koko viihdeimperiumi onkin degeneroitunut meidän päiviimme silkaksi hirviömäisen laiskaksi ja riskittömäksi jatko-osa- ja remake-automaatiksi, joka tuntuu vain voimistuvan ja vahvistuvan, mitä vanhemmaksi se elää.

En yleensä ole kovin nostalginen, mutta kaipaan vilpittömästi vanhoja hyviä aikoja, jolloin maailman johtava viihdejyrä vielä uskalsi tehdä jotain oikeasti rohkeaa, luovaa ja massasta poikkeavaa. Gargoyles on huikea testamentti tuolle kauan sitten kadonneelle maineen ja kunnian täyttämälle aikakaudelle, jonka kauniilla henkisellä ja taiteellisella perinnöllä vanha tuttu hiirulaiskorporaatiomme yhä edelleen pyrkii häpeilemättömästi ratsastamaan. Gargoyles syntyi aikana, jolloin käsinpiirretty animaatio koki renessanssin, huikeaa mestariteosta pukkasi joka ilmansuunnasta ja kaikille kohderyhmille, eikä vastaavaan piirrettyyn euforiaan ole jälkikäteen ollut enää paluuta kuin muistoissa. Löydän henkilökohtaisesti tuolta ajalta edelleen helmiä, joista en olisi mukulana osannut unelmoidakaan. Gargoyles on yksi tällaisista huippuunsa asti viritetyistä, mutta monelta valitettavan unhoon jääneistä genrensä timanttisimmista taideteoksista.

Sarjan pääklaanin gargoilit.

Kaikkein ironisinta Gargoylesissa on, että paperilla koko juttu on niin typerä ja lapsellinen, ettei sen pitäisi juonellisesti kaiken järjen mukaan toimia ollenkaan, mutta toisinpa on asiain laita. Sarja seuraa joukkoa New Yorkissa eläviä muinaisia gargoileja, myyttisiä päivällä kiveksi muuttuvia olentoja, jotka muinoin suojelivat skotlantilaista Wyvernin linnaa viikingeiltä ennen petoksen uhriksi joutumistaan ja tultuaan kiveksi kirotuiksi, kunnes tuhoutuneen linnan jylhät tornit jälleen kurottaisivat korkealle kohti nousevan auringon kajoa. Nykyajassa gargoilit taistelevat koko joukkoa erilaisia mekaanisia ja maagisia kummajaisia vastaan yhdessä naispuolisen poliisin kanssa, joka muodostaa johtavan gargoilin, Goliathin, kanssa eräänlaisen ”kaunotar ja hirviö” -tyylisen parivaljakon.

Periaatteessa Gargoyles on valtaisa kokoelma kaikkia mahdollisia lajityyppinsä pölhöimpiä kliseitä Batmanista Turtleseihin, mutta yhdistettynä yhteen genrensä huikeimmista käsikirjoitus- ja animaatiotiimeistä kokonaisuus kykenee nousemaan helposti kautta aikain parhaiden animoitujen televisiosarjojen joukkoon. Gargoylesia varten tekijät esimerkiksi loivat kokonaisia jättimäisiä mytologioita ja kronologisia juonikokonaisuuksia, joiden mallina käytettiin William Shakespearin tuotantoa, keskiaikaisia legendoja ja kelttiläistä mytologiaa. Itse menisin vertaamaan Gargoylesia suoraan johonkin Marvel Cinematic Universeen, mutta sillä erotuksella, että Gargoylesin maailmassa ja hahmoissa on helposti valovuosien verran enemmän persoonallisuutta ja syvyyttä kuin yhdessäkään niissä tehosteräiskinnöissä.

Osaa pahiksetkin rakastaa.

Erityisesti pidin Gargoylesissa sen eeppisistä ja jättimäisistä juonirakennelmista, joiden pelkkä pohjustaminen saattaa kestää kymmeniä jaksoja ja edetä samanaikaisesti useammassa eri aikatasossa. Kun joku hahmo oppii jotain uutta tai muuttuu, muutokset myös säilyvät jatkossa ja vaikuttavat samalla muuhun kokonaisuuteen. Tämä myös tarkoittaa sitä, että tarinan edetessä ystävistä voikin tulla vihollisia ja vihollisista ystäviä, haavoittuneet hahmot paranevat vähitellen ajan kuluessa ja kuolleet pysyvät kuolleina. Pelkästään hahmojen motiiveilla kikkaillaan ja niitä käännetään ylösalaisin etenkin alkujaksoissa sellaiseen tahtiin, ettei tekijöille voi kuin hattua nostaa ja toivoa onnea ja menestystä – William Shakespearen eeppiset näytelmät ovat nimittäin toimineet esikuvana myös Gargoylesin dramaattiselle kerronnalle.

Yksi gargoilien arkkivihollisista on ihmisten joukkotuhoa janoava naisgargoili nimeltä Demona, joka säilyi hengissä Wyvernin linnan tuhosta. Eräässä vaiheessa nähdään pitkä ja monimutkainen tarinakokonaisuus, jossa kirjaimellisesti kuvataan kuinka Goliathin rakastajattaresta ja liittolaisesta kasvoi ihmisten suojelijan sijaan silkasta kostonhimosta elinvoimansa saava hirviö. Eräässä jaksossa tulevaisuuden Demona matkaa menneisyyteen kohtaamaan nuoren, hyvän minänsä vain joutuakseen tämän kanssa kaksintaisteluun ja hävitäkseen. Taistelu on kuitenkin turhaa, sillä gargoilien historiaa ei voi muuttaa, joten vaikka hyvä voittaakin pahan kaksinkamppailussa, voittaa paha itse sodan.

New Yorkin toinen gargoiliklaani.

Sanat eivät riitä kuvailemaan Gargoylesin mahtavuutta sen noustua siivilleen. Minusta onkin erittäin kuvaavaa, että listattaessa sen parhaita jaksoja tyypillisesti päätyy vähintään 50 episodia pitkiin eeppisiin listauksiin, kun itse sarja on vain seitsemisen kymmentä jaksoa pitkä. Ehkäpä oma henkilökohtainen suosikkini löytyy nälkävuosien pituiselta toiselta tuotantokaudelta, jossa yksi hahmoista joutuu hyväksymään oman kuolevaisuutensa. Kyseessä on varsin tyypillinen sarjan tarina, joka alkaa mahdollisimman tyhmällä ja sarjakuvamaisella idealla, mutta kasvaa loppua kohti yhä eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi. Tässä episodissa hahmo manaa Anubiksen, egyptiläisen kuolemanjumalan, ihmisten maailmaan hieroakseen tämän kanssa kauppoja, mutta tuleekin vahingossa päästäneeksi valloilleen voimia, joita ei kykene hallitsemaan. Koko saagan eeppisimmässä ja synkimmässä jaksossa on myös sen optimistisin sanoma: Kuolema kohtaa jokaisen kuninkaasta orjaan, kuolema ei syrji eikä ota vastaan lahjuksia. Kuoleman jumalan silmissä ei ole etuoikeutettuja, kukaan ei voi huijata kuolemaa tai palata takaisin elävien kirjoihin. Siksi kuolema on oikeudenmukaisinta ja tasa-arvoisinta tässä maailmassa.

Uskoisitteko, että edellinen nähdään ja kuullaan siis Disneyn tuottamassa piirretyssä televisiosarjassa. Joskus vanhaan hyvään sankareiden, kuninkaiden ja animaation kulta-aikaan viime vuoden Leijonakuninkaan kaltaisen pelkuruuteen asti laiskan ja mielikuvituksettoman käytetyn kierrätysvaipan tuottanut pulju oikeasti teki myös tällaista kamaa!

Goliath ja Demona.

Gargoyles on jotain niin eeppistä ja suurta, etten todennäköisesti saa tätä arvosteluakaan pysymään inhimillisissä mittasuhteissa, mikäli aion likimainkaan saada selitettyä, miksi tämä on oikeasti niin hyvä kuin se on. Muutamia loppupään selviä fillerijaksoja lukuun ottamatta en keksi sarjasta muuta napisemista kuin pahasti flopanneen, tyngäksi jääneen kolmannen tuotantokauden, joka syntyi Disneyn suorittaman uudelleenjärjestelyn seurauksena firman siirrettyä sarjan tuotannon kokonaan uudelle tiimille, jolla ei ollut aikaa tai kokemusta tällaisen eepokseen toteuttamiseen. Käytännössä koko juttu sopiikin jättää ihan suosiolla kahteen kauteen, sillä toisen tuotantokauden lopussa kaikki vähäisimmätkin juonenpätkät nidotaan niin siistiin pakettiin, ettei siitä olisikaan ollut mihin jatkaa.

Mutta hei! Unohdin mainita sanasen Gargoylesin kertakaikkisen upeasta viiden tähden arvoisesta ääninäyttelystä, joka pystyy haastamaan helposti minkä tahansa muun sarjan ja elokuvan vastaavan parhaimmiston miltä vuosikymmeneltä tahansa. Goliathina kuultavalla, Mass Effectin Andersonina paremmin tutulla Keith Davidilla on taatusti maailman komein, miehekkäin ja dominoivin baritoniääni, jota kaveri osaa myös käyttää edukseen täydellisesti. Lähes jokainen vähäisempikin sivuhahmo on todellisuudessa tuttu vähintään jostain vieläkin suuremmasta franchisesta, videopeleistä tai elokuvista, kuten John ”Gimli” Rhys-Davies ja kokonainen armeija Star Trekin eri inkarnaatioiden näyttelijöitä lähtien vaikka Brent Spinerista, Jonathan Frakesista, Michael Dornista, Marina Sirtisistä ja monesta muusta. Gargoylesista saisikin hyvän juomapelin naukkaamalla aina kun törmää Star Trekin näyttelijöihin.

Huhhuh, mitä menoa. Mutta edellistä listaa vierailevista tähdistä voisi jatkaa loputtomiin. Tim Curry hulluna tiedemiehenä? Check! Mark Hamill ja Paluu tulevaisuus -leffojen Biff äänessä? Check! Jim “Leijonakuninkaan hullu hyeena” Cummings? Check! Jostain kumman syystä Patrick Stewartia ei tähän saatu mukaan, mutta mitäpä väliä kun rosteri on jo näin jumalaista jälkeä! Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä tuotantopuolella häärää vieläpä erikseen koko joukko Batmanin nimekkäimpiä tekijöitä, kuten Frank Paur ja Bruce Timm. Laadusta sen myös huomaa!

Immeiset ovat muuttuneet gargoileiksi!

Pyhä Jeesus! Gargoyles on kertakaikkisen tajunnanräjäyttävää mahtavuutta. Ilman muutamia vähän hupsuja lapsuksia tämä voisikin olla kaikkien aikojen komein ja viihdyttävin televisiopiirretty ainakin omasti mielestäni - huikaiseva reliikki kaukaisilta ajoilta, jolloin vielä tehtiin tällaista monumentaalisen kunnianhimoista animaatioviihdettä rakkaudella ja suurella sydämellä. Oi, kunpa vain Disney vielä joskus intoutuisi tekemään edes likimain jotain näin inspiroitunutta ja kaunista. Oikea tahtotila yhdistettynä lähes rajattomiin resursseihin voisi tuottaa jotain vielä Gargoylesiakin suurempaa ja eeppisempää. Taitaa kuitenkin olla turha unelmoida mistään sellaisista, joten katson vain tämänkin uudestaan niin monta kertaa, että lopulta kyllästyn ja keksin jotain muuta – tai sitten vain dementoidun ja alan jo vanhuuttani vaipua Anubiksen huomaan.

Disclaimer: Joku profeetta jossain on joskus tuominnut Gargoylesin keskinkertaiseksi animaatioroskaksi, joka nyt vain sattuu olemaan kaikenlaisten fantasianörttien suuressa suosiossa. Ilmeisesti minäkin sitten olen "sellainen fantasianörtti", joten kaikki allekirjoittaneen ilmoille laukoma ylenpalttinen suitsutus kannattaa huomioida lähinnä subjektiivisena itseilmaisuna tai arvostelun muodon saaneena sisäisenä monologina, eikä itse sarja todennäköisesti voikaan olla kaikkien mieleen. Sori siitä.


Arvio: 5/5


GARGOYLES, 1994 USA
Ohjaus: Bob Kline, Dennis Woodyard, Frank Paur, Kazuo Terada, Saburo Hashimoto
Käsikirjoitus: Brynne Chandler Reaves, Cary Bates, Eric Luke, Gary Sperling, Lydia Marano, Michael Reaves
Näyttelijät: Bill Fagerbakke, Clancy Brown (I), Edward Asner, Frank Welker, Jeff Bennett, Jim Cummings, John Rhys-Davies, Keith David, Salli Richardson-Whitfield, Thom Adcox-Hernandez, Tim Curry