Vanha kunnon Sonic-siili on ilmiö, joka tuskin paljoa esittelyjä kaipaa. Varmuuden vuoksi kuitenkin: Sonic on Segan maskotti, sininen ääntä nopeammin juokseva siili. Sonicin sidekick ja paras ystävä on kettu nimeltä Miles Prower, lempinimeltään Tails ja Sonicin kilpailija on punainen nokkasiili Knuckles, joka haastaa Sonicin nopeudessa. Sonicin päävastustaja on tohtori Robotnik, joka robotteineen yleensä valtaa Sonicin ja muiden eläinten maailman ja muuttaa sen harmaaksi viimeisen päälle koneistetuksi dystopiaksi. Sonic oli minun nuoruudessani 90-luvulla maailman kovin juttu ja hahmon avulla myytiin parhaimmillaan kaikkea mahdollista peleistä vaatteisiin ja leluista elintarvikkeisiin. Tämä kyseinen elokuva on alun perin ilmestynyt länsimaissa suoraan videolla samoihin aikoihin Dreamcastin julkaisun kanssa ja se koostuu oikeastaan kahdesta lyhyemmästä yhteen leikatusta lyhyestä tarinasta. Yllättäen elokuva on saatavissa myös suomeksi dubattuna, mutta itse katsoin sen englanniksi.
Sonic-elokuvan tarina ei oikeastaan sijoitu pelin tai virallisten sarjakuvien maailmaan vaan täysin erilaiseen Freedomlandiin, jota asuttavat eläinten lisäksi myös ihmiset. Elokuvan alussa Sonic ja Tails saavat käskyn saapua presidentin palatsiin, jossa heitä odottaa Robotnik kätyreineen. Tohtori Robotnik pyytää Sonicia menemään rakentamaansa Robotniktopiaan, jonka Metal Robotnik on ottanut valtaansa ja jossa oleva ylikuumentuva reaktori uhkaa räjähtää tuhoten koko maailman. Luonnollisesti kyseessä on pahan tohtori Robotnikin kavala juoni Sonicin ja kumppaneiden pään menoksi. Lopussa sitten nähdään vielä peleistä tutut Knuckles ja Hyper Metal Sonic, eli Robotnikin rakentama Sonic-robottiklooni.
Elokuvan ensimmäinen varsinainen kompastuskivi jo heti kättelyssä on, ettei se oikeastaan anna muille kuin pelien faneille yhtään mitään koettavaa. Ei kun ihan oikeasti, tässä elokuvassa ei oikeastaan ole mitään varsinaista sisältöä pientä fanserviceä lukuun ottamatta. Sittenkin kokonaisuus tuntuu aivan liian lapselliselta useimmille Sonicin ja Segan parissa kasvaneille, kuten itselleni. Jopa niinkin yksinkertaisen ja juonettomien pelien kun Sonic-sarjan pohjalta tehdyksi tämä elokuva tuntuu harvinaisen tyhjältä ja lattealta, hahmot eivät kasva eivätkä kehity eikä draamaa tai jännitystä ole tippakaan. Niiden sijasta nähdään tukku äärimmäisen ärsyttäviä sivuhahmoja, lähes huvittavan aukkoista tarinankerrontaa ja typerääkin typerämpää sekä kliseistä animehölmöilyä ja väsähtänyttä slapstick-komediaa, joka ehkä naurattaa kaikkein pienimpiä lapsia ja vain niitä. Kuka tahansa tämän elokuvan onkaan tehnyt, ei ilmeisesti tiennyt, että kalliimpaan rautaan erikoistuneen Segan varsinainen kohderyhmä aikoinaan oli teini-ikäiset ja työssäkäyvät nuoret aikuiset eivätkä alle nelivuotiaat piltit, joille tämä on selvästi suunnattu.
Hyvänä puolena sanottakoon, että tässä elokuvassa ainakin hahmot näyttävät siltä miltä pitääkin, samoin kaikki keskeisimmät hahmot ensimmäisistä peleistä on saatu mukaan ilman myöhempiä turhia lisäyksiä tai muutoksia. Lisäksi kamala ääninäyttely ainakin toisinaan tuntuu osuvan nappiinsa, etenkin Tailsin kohdalla, jonka äänestä oikeastaan pidin paljonkin. Lisäksi mainittava on vielä elokuvan armollinen alle tunnin pituus, joka sekin taitaa sisältöön nähden olla hiukka liikaa.
Sonic the Hedgehog: The Movie ei ole sinisen siilin hienoimpia hetkiä, ei sitten millään. Kaikista hahmon pohjalta tehdyistä filmatisoinneista tämä taitaa olla kaikkein kehnoin, jopa kehnompi kuin se 1993 julkaistu täysjärjetön televisiosarja. Kaikista miljoonista Sonic-elokuvista ja -televisiosarjoista suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille ennemmin kovimpina Sega-vuosina julkaistua Sonic SatAm -sarjaa, joka mielestäni pesee helposti paitsi useimmat Sonic-tuotokset, myös ne legendaarisen kököt Nintendon vastaavat Zelda- ja Mario-sarjat. Kaksi tähteä tälle kuitenkin koska Sega, Sonic ja nostalgia.
Arvio: 2/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.