Hyökkääjä Zim (2001-2006)

 

Uuden vuosituhannen häämöttäessä horisontissa Nickelodeonilla havahduttiin yhtiön suorittaman rajun uudelleenjärjestelyn johtaneen The Ren & Stimpy Shown ja Rocko’s Modern Lifen kaltaisten aikuisemmalle yleisölle suunnattujen laatuanimaatioiden lakkauttamiseen, järjestelmä kaipasi kipeästi uutta verta. Muuan yhtiön johtomiehistä törmättyä kerran Jhonen Vasquezin teini-ikäisestä tappajasta kertovaan tyyliteltyyn sarjakuvaan nämä tiesivät välittömästi löytäneensä oikean miehen vaativaan tehtävään...

Mielikuvituksettomasti suomennettu Hyökkääjä Zim on humoristinen tarina Tellusta valloittamaan lähetetystä teknologisesti ylivertaisesta avaruusötökästä nimeltä Zim, joka soluttautuu tavallisten maakalaisten sekaan aivan tavalliseksi koululaiseksi tekeytyneenä. Tätä vastassa on luonnollisesti eksentrinen maakalainen, joka tietää Zimin todellisen alkuperän ja vannoo saavansa tämän inhan salajuonen vielä joskus paljastettua. Konseptin perusvitsinä Zimin universumin ihmiskunta on degeneroitunut pisteeseen, jossa elämä ulkoavaruuden ötökkäarmeijan orjanakin olisi kaiken järjen mukaan useimmille mielekkäämpi vaihtoehto.

Jhonen Vasquez on myöhemmin myöntänyt olleensa todellisuudessa täysin kokematon animaatiomaailman kiemuroista Nickelodeonin palkatessa tämän suunnittelemaan katalogiinsa uutta piirrossarjaa. Vasquez kuitenkin ymmärsi, ettei tämän sarjakuvia mukailevaa tuotosta voisi ikinä näyttää televisiossa, joten tämä päätti kehittää jotain maltillisempaa käyttäen pohjanaan rakkauttaan klassisia tieteis- ja kauhutarinoita sekä brittikomediaa kohtaan. Kun sarja lopulta näki ensi-iltansa, Nickelodeonin johto oli kuitenkin jo unohtanut alkuperäisen tavoitteensa, eikä sitä varsinaisesti koskaan näytettykään tarkoitetulle kohdeyleisölleen.

Tekoaikanaan Hyökkääjä Zim oli valtavan kunnianhimoinen projekti, johon selvästi panostettiin keskivertopiirrossarjaa komeammin tuotantoarvoin: varsin arkkityyppistä aikansa geometristä tyyliä edustava Zim esimerkiksi oli ensimmäisiä sarjoja, joissa sekoitettiin runsaasti käsinpiirrettyä ja CGI-animaatiota edistyneempien visuaalisten efektien luomiseksi. Monesta muusta kaltaisestaan Hyökkääjä Zim kuitenkin eroaa sulauttamalla tietokoneella luodun kolmiulotteisen kuvaston tarkoituksellisesti mahdollisimman erottamattomaksi osaksi muuta animaatiota – näihin aikoihin nimittäin tyypillisesti ajateltiin, ettei erilaisten kalliiden erikoistekniikoiden hyödyntämisessä ole järkeä, ellei niitä pysty vaivattomasti erottamaan toisistaan. Hyökkääjä Zimin tulokulma genreensä olikin ilmestyessään hyvin edistyksellinen.

Parasta Hyökkääjä Zimissä näin jälkikäteenkin on hauskan konseptin, ajattoman animaation ja erinomaisten ääninäyttelijöiden ohella sen timanttinen käsikirjoitus, joka olikin mitä todennäköisimmin tarkoituksella ideoitu erilaisten hämärien sanaleikkien ja mahdollisimman epäkorrektin mustan huumorin viljelemistä silmällä pitäen. Yliampuvan rappioitunut ihmiskunta itsessään on kamaluudessaan viittä vaille Väkivallan vihollinen 3 -tasoista viiltävää ironiaa, jonka varjossa kaikenlaiset viittaukset ripuliin, oksennukseen, väkivaltaan ja kuolemaan saavat lähinnä virnuilemaan leveästi. Sarjan itsensä tyylittelyssä on hyödynnetty selvästi kauhuelokuvien esimerkkiä erilaisia kuvakulmia, groteskia kuvastoa sekä korkeita kontrasteja myöten, mutta sehän tietysti kuuluukin vain asiaan.

Hyökkääjä Zim joutuikin vanhojen tuttujen sensuuriviranomaisten hyökkäyksen kohteeksi jo aivan ensimmäisistä episodeistaan lähtien, mutta sittenkin on näin jälkikäteen hämmentävää huomata, mitä kaikkea Vasquez saikaan sarjaansa ujutettua. Legendaarisimpana esimerkkinä käyköön kautta aikain kipeimmäksikin luonnehdittu episodi, jossa Zim alkaa varastaa muiden hahmojen sisäelimiä ja sulauttaa niitä itseensä välttääkseen kiinnijäämistä koulun terveystarkastuksessa. Tämä kyseinen jakso aiheutti ymmärrettävästi keskustelua televisiopiirrettyjen väkivaltaisuudesta, mutta viimeistään muuan sarjamurhaajan tunnustettua saaneensa siitä inspiraation puuhilleen, oli Hyökkääjä Zimin tuhon siemenet lopullisesti kylvetty.

Vasquezin kohuissa ryvetetyn luomuksen kohtalo olikin mitä lohduttomin: alun perin Hyökkääjä Zimiä oli ehditty suunnitella kahden tuotantokauden verran, mutta Nickelodeonin johdon sekoilujen vuoksi kypsemmälle yleisölle tarkoitettua sarjaa näytettiinkin alta kouluikäisten ohjelmien seassa, eivätkä negatiivinen yleisöpalaute ja surkeat katsojatilastot lopulta puoltaneet edes toisen kauden saattamista loppuun. Aika on kuitenkin ollut Hyökkääjä Zimille armollinen, sillä asiallisten uusintojen, laadukkaiden fyysisten julkaisujen sekä yleistyneen internetin myötä yhä useampi on viimein löytänyt ja rakastunut sen nyrjähtäneeseen nerouteen. Nykyisin Vasquezin väärinymmärrettyä hengentuotosta palvotaankin avoimesti monessa kodassa yhtenä ainutlaatuisimmista ja parhaista aikansa piirrossarjoista.


Arvio: 4.5/5


INVADER ZIM, 2001-2006 USA
Ohjaus: Jordan Reichek, Steve Ressel
Käsikirjoitus: Danielle Koenig, Eric Trueheart, Jhonen Vasquez, Rob Hummel
Näyttelijät: Andy Berman, Jhonen Vasquez, Kevin McDonald, Lucille Bliss, Melissa Fahn, Richard Steven Horvitz, Rodger Bumpass, Rosearik Rikki Simons, Wally Wingert

My Life as a Teenage Robot (2003-2009)

Niihin aikoihin Nickelodeonin ylimmältä johdolta kävi käsky, että kaapelikanava tulisi aloittamaan MTV:n ja Cartoon Networkin vanavedessä oman animaatiolyhäreihin keskittyvän antologiasarjansa, johon valtavat määrät lahjakkaita osaajia ympäri maailmaa houkuteltaisiin esittelemään ideoitaan mahdollista jatkosopimusta ja omaa sarjaansa silmällä pitäen. Nickelodeonin suuruudenhulluihin sfääreihin kasvavan Oh Yeah! Cartoonsin vaikutus aikansa animaatiotarjontaan tulisi olemaan vähintään yhtä vallankumouksellinen kuin kilpailijoillaankin...

Yksi projektiin osallistuneista oli Rob Renzetti, Cartoon Networkin ysärivuosien klassikoista tutun ydintiimin kolmas avainjäsen Genndy Tartakovskin ja Craig McCrackenin ohella. Omaa osiotaan varten Renzetti luonnosteli aikuisvuosiensa kynnyksellä olevalle nuorisolle suunnatun surrealistisen tarinan lukioikäisestä tytöstä, joka todellisuudessa sattuu olemaan myös robotti. Ulkopuolisuutta ja teini-iän ongelmia omalla kummallisella tavallaan käsittelevä höhlä konsepti löysi nopeasti vastakaikua kohdeyleisöstään, mikä edelleen takasi myös johdon siunauksen.

My Life as a Teenage Robotin tarina alkaa, kun nerokas tiedenainen rakentaa syystä tai toisesta teini-ikäisen robotin, jolla nyt vain sattuu olemaan kokonainen kavalkadi erilaisia superaseita temppuvarastossaan. XJ9:ksi nimetty teinirobotti luonnollisesti haluaisi vain elää normaalia elämää ystäviensä seurassa, mutta aina silloin tällöin jättiläisrobotti tai ulkoavaruuden hirviö iskee kyntensä pikkuiseen mielikuvituskaupunkiin, jolloin Jennyksi itseään ystävien kesken tituleeraava vastentahtoinen sankari joutuu panemaan itsensä likoon pelastaakseen päivän. Renzetti oli siis mukana ideoimassa myös Tehotyttöjä, joten se siitä.

Niinkin kaavamaiselta ja nähdyltä kuin My Life as a Teenage Robotin perusasetelma saattaakin kuulostaa, on Renzettin luomus todellisuudessa kaikkea muuta kuin väsähtänyttä klisettä kliseen päälle ilman järjen häivääkään. Pelkkään designiin ja animaatiotyyliin tekijätiimi esimerkiksi haki inspiraatiota 30-luvun Fleischer-lyhäreistä, kubismista, art decosta sekä vanhan hyvän ajan tieteiskirjallisuuden kansitaiteesta. Lopputulos on visuaalisessa mielessä täysin uniikki yhdistelmä tyypillistä 2000-luvun alun geometristä tyyliä, retrofuturismia sekä kaikkia edellä mainittuja suuntauksia. Äärimmäisen hyvällä maulla toteutettu mehukas syntikkasoundtrack pelkästään nostaa tekijöiden tyylipisteitä omissa silmissäni.

Varsinainen juonellinen sisältö on sarjassa saanut selvästi inspiraationsa pulp-sarjakuvien lapsekkaan naiivista maailmankuvasta, 50-luvun hölmöimmistä tieteisleffoista ja silkasta campista. My Life as a Teenage Robotin maailmassa kukaan ei esimerkiksi periaatteessa näe ongelmaa miehen rakastumisessa nuorta naista muistuttavaan robottiin tai erään aiemmin hylätyksi tulleen hahmon kuljeskelussa episodi toisensa jälkeen kaupungilla avoimesti irtonainen hirttosilmukka kaulallaan. Omassa suosikkiepisodissani ulkopuolisuudestaan harmistunut Jenny saa luojaltaan "ihmispuvun", joka yllään hahmo näyttää ja kuulostaa aivan tavalliselta jästiltä. Groteskilla puvulla on kuitenkin oma tahtonsa, jonka seurauksena Jenny joutuu kamppailemaan kirjaimellisesti oman robottiutensa sekä ihmisyytensä välillä.

My Life as a Teenage Robot on huikean persoonallinen ilmestys ja omasta mielestäni edelleen yksi länsimaisen televisioanimaation kirkkaista helmistä, mutta Renzetin luomuksen kohtalo ei aikoinaan ollut kovinkaan kadehdittava: Nickelodeon iski samoihin aikoihin kultasuoneen Paavo Pesusienellä, joka käytännössä murskasi täydellisesti alleen jokaisen yleisöstä kilpailevan televisiopiirretyn. Vaikka Renzetin robottitaiteilua tuotettiinkin yhteensä kolme tuotantokautta, näytettiin niistä vain kaksi ennen sarjan lakkautusta; kolmatta kautta pantattiin vuosikausia kanavan johdon toimesta ennen sen yllättävää dumppaamista televisioon pölyn joskus laskeuduttua. Erinomaisen My Life as a Teenage Robotin epäreilua kohtaloa pidetään yleisesti yhtenä Nickelodeonin animaatioimperiumin mustimmista hetkistä.


Arvio: 4.5/5


MY LIFE AS A TEENAGE ROBOT, 2003-2009 USA
Ohjaus: Bob Jaques , Bob Nesler, Chris Sauve, Chris Savino, Daniel de la Vega (III), Greg Miller, John Fountain, Monty Young, Randy Myers, Ray Pointer, Robert Alvarez, Rob Renzetti, Ron Hogart, Tim Walker
Käsikirjoitus: Alex Kirwan, Ashley Lenz, Bernie Petterson, Brandon Kruse, Bryan Andrews, Carlos Ramos, Chris Dent, Chris Mitchell, Chris Reccardi, Chuck Grieb, Chuck Klein, Cindy Morrow, Dave Thomas, Ed Baker, Gabe Swarr, Heather Martinez, John Fountain, Kelly Armstrong, Mary Hanley, Mike Kunkel, Rob Renzetti, Scott Bern, Stephen Sandoval, Tom King, Trevor Wall, Wendy Grieb, Will Finn
Näyttelijät: Audrey Wasilewski, Candi Milo, Chad Doreck, Cree Summer, Eartha Kitt, Janice Kawaye, Moira Quirk, Quinton Flynn

Tehotytöt (1998-2005)

Jokainen 2000-luvun alussa alakoulua käynyt todennäköisesti muistaa vieläkin Tehotyttöjen raivokkaan markkinointikampanjan, johon oli tarkoituksella leikattu jatkuvaksi sarjatuleksi sarjan ensimmäisten jaksojen nopeatempoisimpia toimintakohtauksia innostuneen käheä-äänisen naisselostajan puhkuessa taustalla läpi sen päähenkilöiden edesottamuksia. Yhdessä yössä jokainen kynnelle kykenevä kohdeyleisöön kuuluva tiesi sarjan olemassaolosta, ja ensimmäisten jaksojen pyörähdettyä käyntiin taidettiin rikkoa lasten aamuohjelmien katsojaennätyksiäkin. Tehotyttöjen rantautuminen Suomeen oli aikoinaan valtava tapaus.

Tehotyttöjen tuotantohistoria menee ajassa niinkin kauas kuin vuoteen 1992, jolloin parikymppinen taideopiskelija Craig McCracken luonnosteli huvikseen Big Eyes -elokuvasta tutun Margaret Keanen maalausten inspiroimana kaikkia maailman supersankareita parodioivan animaationsa nimeltä "Whoopass Stew". Työskennellessään paria vuotta myöhemmin uudistuneen Hanna-Barberan leivissä McCracken kuuli työnantajansa kaipaavan materiaalia lupaavia nuoria kykyjä esittelevää What a Cartoon! -antologiasarjaansa varten. Tuotantoyhtiö ja yleisö pitivät McCrackenin esittelemästä ideasta niin paljon, että pilottiasteelle edenneen kokeilun pohjalta päätettiin tuottaa kokonainen oma piirrossarjansa Genndy Tartakovskyn ja muutaman muun alan nousevan tähden avustuksella.

Visuaaliselta tyyliltään Tehotytöt tekijöidensä muiden saman ajan töiden ohella määrittelivät tyypillisen Cartoon Network -estetiikan, jota monet nykypäivän televisio- ja nettisarjojen animaattorit yhä tänäkin päivänä vuolaasti palvovat omissa töissään. Tartakovskyn, McCrackenin ja kumppaneiden popularisoiman konseptin johtoajatus on yksinkertaistaa ja tyylitellä kuvallista antia mahdollisimman paljon erilaisin geometrisin muodoin tuotantoprosessin helpottamiseksi. Yksinkertaisempaa visuaalisuutta kompensoidaan vastaavasti nostamalla tempoa sekä hyödyntämällä monipuolisesti erilaisia kuvakulmia sekä kirkkaita värejä, jolloin yksittäiset kuvat eivät ehdi tylsistyttämään tai liiaksi toistamaan itseään. Tällaiseen käytännölliseen järkeilyyn perustuu tyypillinen 2000-luvun animoitu toimintakomedia.

Tehotyttöjen perusasetelmassa ei ole juuri kirjoittamista: kuten sarjan alkuvideokin tietää katsojain sankkoja joukkoja valistaa, muuan hajamielinen professori keitteli huvikseen kaikenlaista kivaa paljussaan kaadettuaan sekaan vahingossa salaperäistä kemikaali X:ää. Sammiossa saivat näin alkunsa kolme supervoimin varustettua pikkutyttöä, jotka suojelevat arkisin ja pyhisin Townsvillen pikkukaupunkia erilaisilta ilkiöiltä. Yhtenä perusasetelman gagina sarjan päähenkilöt saavat siis alkunsa pontikan tavoin, mutta vanhoja kauhuelokuvia katsoneet saattavat löytää Tehotytöistä viittauksen myös vuoden 1910 Frankenstein-filmatisointiin.

Karkean otantani perusteella useimmat keskivertokatsojat käsittävät alkuperäiset Tehotytöt edelleen pelkäksi söpöilyä ja sydämiä tursuavaksi pikkutyttöjen ohjelmaksi ja vihaavan siksi koko pläjäystä Pohjanmaan kautta. McCrackenin hengentuotos olikin ilmestyessään huumoriltaan vuosikausia ajastaan jäljessä sen irvailun nojatessa tyyliltään vielä pitkälle 2000-luvulle asti The Ren & Stimpy Shown perintöön, jonka tavoin sekin heittää tarkoituksella mahdollisimman lapsellista ja viatonta kuvastoa hämätäkseen sensuuriviranomaisia varsinaiselta groteskit mittasuhteet saavuttavaan väkivaltaan ja eritehuumoriin liittyvältä vitsiltä: tehotytöt esimerkiksi ratkaisevat ongelman kuin ongelman pääasiassa pieksemällä pahikset henkihieveriin mahdollisimman graafisesti, osassa jaksoista hahmoja jopa kuolee. Tehotyttöjen pahat käänteisversiotkin luonnollisesti saavat alkunsa vessanpöntössä.

Cartoon Networkin Tehotyttöjä tuotettiin aikoinaan yhteensä kuutisen tuotantokautta ja päätettiin kunniallisesti vuonna 2005 sen keskeisten tekijöiden siirryttyä jo aiemmin vähitellen muiden projektien pariin. Nykyään alkuperäistä sarjaa pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja suosituimmista lajissaan vuosituhannen vaihteen animaatioiden kaanonissa. Cartoon Network koetti myöhemmin herättää entistä suosikkisarjaansa uudelleen henkiin useampaankin otteeseen tuoreiden tekijöiden voimin aina surkeasti epäonnistuen – viimeisimpänä viritelmänä näytelty versio, jota ei välttämättä koskaan tulla virallisesti julkaisemaan tuotteen ilmiselvän surkeuden vuoksi. Itse katson mieluummin vaikka tämän aidon ja alkuperäisen uusintoja. 


Arvio: 4/5


POWERPUFF GIRLS, 1998-2005 USA, Hongkong
Ohjaus: Craig McCracken, Genndy Tartakovsky, John McIntyre, Lauren Faust, Randy Myers, Robert Alvarez, Robert Renzetti
Käsikirjoitus: Amy Rogers, Chris Reccardi, Chris Savino, Cindy Morrow, Clay Morrow, Craig McCracken, David Smith, Don Shank, Genndy Tartakovsky, Greg Colton, Jason Butler Rote, John McIntyre, Kevin Kaliher, Lauren Faust, Michael Stern, Paul Rudish, Zeke Kamm
Näyttelijät: Cathy Cavadini, Elizabeth Daily, Ernie Anderson, Jennifer Hale, Roger Jackson, Tara Strong, Tom Kane, Tom Kenny

Redo of Healer: 1. tuotantokausi (2021)

*Varoitus! Seuraava arvostelu saattaa sisältää rumaa kieltä ja viittauksia ikäviin asioihin. Jos maailman ja ihmiskunnan pahuus ahdistavat, mieli on musta, kissa kuoli ja päivä on muutenkin harmaa ja iloton, kannattaa ehkä lukea jotain muuta.*

Mikäli lukija on tullut nimeksikään seuranneeksi vuoden 2021 animeuutuuksia sekä niistä käytyä keskustelua internetin ihmeellisessä maailmassa, lienee tämän korviin kantautunut karua kertomaa myös eräästä ilmestymisvuotensa pahamaineisimmista tuotolsista, jota kriitikot niin ammatti- kuin amatööripiireissäkin kauhistelivat ja haukkuivat kilvan kuumimpaan sesonkiaikaan sosiaalisen median alustoilla. Redo of Healerista ei juuri positiivista sanaa liene meidän pallonpuoliskollamme lausutun, mutta juuri sen kohtaama liioiteltu kohu takasi sille tietyissä piireissä omanlaisensa kielletyn hedelmän aseman ihan puhtaassa piruilumielessäkin.

Redo of Healerin tarina sijoittuu stereotyyppiseen taianomaiseen fantasiamaailmaan, jossa ihmiskunta käy loputonta sotaansa petomiehiä ja näiden demonista kuningasta vastaan. Karvattomain apinain etujoukon muodostavat "sankareiksi" kutsuttu ylivertaisista sotureista koostuva eliittijoukko, jonka moraalinen selkäranka on todellisuudessa kaikkea muuta jalo ja velvollisuudentuntoinen. Sankareiden ryhmän hierarkiassa eläinten alapuolella oleva seksiorjaksi alistettu parantaja Keyaru saa ensimmäisessä episodissa käsiinsä mahtavan taikakalun, jolla tämä pystyy palaamaan ajassa tarinansa alkuun.

Kauan sitten Keyaru oli aivan tavallinen fantasiamaailmassa asuva teini, joka valittiin parantajaksi sankareiden eliittijoukkoihin. Koska parantaja päätyy kokemaan myös parannettavan kauhun ja tuskan, nuori Keyaru päätyi ennen pitkään kieltäytymään kunniasta ja siten lajinsa valioiden huumaamaksi seksiorjaksi. Uudessa todellisuudessa Keyaru on kuitenkin varautunut sankareiden temppuihin: ensitöikseen riivattu antisankari kiduttaa ja raiskaa vihaamansa satuprinsessan sekä aivopesee tämän omaksi orjakseen, eikä muille sankareille ole jatkossa luvassa ruusuisempaa kohtaloa...

Tarvitseeko tässä erikseen edes selvitellä, miksi Redo of Healer on länsimaissa niin kohuttu? Kyseessä on siis eksploitaation puolelle kallistuvaa pehmohentaita, jonka temppukavalkadiin kuuluu myös seksuaalisen väkivallan ja häijyn alistamisen kuvaaminen. Vitsi tosin on siinä, että näitä kahta nähdään ehkä yhdessä tai kahdessa jaksossa varsinaisen tarinan keskittyessä kliseiseen tusinafantasiaan kostojuonella ja teiniyleisöllekin sopivalla jynkyllä silattuna. Keyarun siemenneste väitetysti nostaa muiden hahmojen voimatasoja, joten kommervenkista on saatu kätevä tekosyy heittää episodi toisensa jälkeen hävytöntä fanserviceä katsojan naamalle.

Rehellisyyden nimissä pidin äärimmäisen paljon rankasta shokkialusta: satumaailman prinsessan tuhossa on todella eeppistä kohtalon ironiaa, jota tapaa lähinnä parhaimmissa historiallisissa kertomuksissa. Sähäkän alun jälkeen tarina kuitenkin lässähtää nopeasti kaavamaiseksi fantasiasähellykseksi, jossa päähenkilölle keksitään ja unohdetaan uusia temppuja lähes jokaisessa jaksossa sellaiseen tahtiin, että Light Yagamin hienostunutta persoonaa tulee nopeasti ikävä. Koska sarja eteni alkuperäissarjakuvaansa rivakammalla otteella, on materiaalin ehtyessä loppupään jaksoihin eksynyt tarpeetonta filleriäkin.

Redo of Healeriä ei oikeasti voikaan luonnehtia kovinkaan onnistuneeksi animesovitukseksi, mutta omasta mielestäni internetissä mölyävät itseriittoiset animekriitikotkaan eivät ole sen kohdalla olleet täysin rehellisiä parjauksissaan. Tuntuu vähän epäreilulta koettaa antaa kokonaiselle sarjalle lopullista tuomiota yhden tuotantokauden perusteella varsinaisen tarinan ollessa vasta aivan alkutekijöissään, mutta moni tuntuu menneen tässäkin täysin yli jätettyään ensimmäisen kaudenkin kesken vain yhden tai kahden episodin jälkeen. Näiden näyttöjen perusteella taidan itse kuitenkin jatkaa Keyarun kaamean kostoreissun seuraamista lähinnä sen alkuperäisessä muodossa vähintäänkin silkasta uteliaisuudesta: tiedä vaikka pöljän fantasiaseikkailun taso lähtisikin loppua kohden paranemaan päin.


Arvio: 2/5


KAIFUKU JUTSUSHI NO YARINAOSHI, 2021 Japani
Ohjaus: Takuya Asaoka
Käsikirjoitus: Kazuyuki Fudeyasu, Rui Tsukiyo
Näyttelijät: Ayano Shibuya, Mami Fujita, Shizuka Ishigami, Tetsu Inada, Yuya Hozumi

Santa Inc. (2021)

Sosiaalisen median viisaat tietävät kertoa muuan ilmestymisvuotensa puhutuimmista uusista animaatiosta saaneen neitseellisesti ensi-iltansa HBO Maxilla joulukuun toisena päivänä vuonna 2021 jälkeen herramme Jeesuksen lihaksi tulon. Santa Inc. herätti jo trailerillaan niin voimakkaita reaktioita, etteivät jumalaisella auktoriteetilla siunattujen videopalveluiden moderaattoritkaan mahtaneet mitään kansan syvien rivien hurmoksen edessä. Valtavirtamedian kriitikot eivät välttämättä ilkeä edes kajota Santa Inc.:iin, viimeisimpänä käänteenä on huhuttu jopa koko sarjan vetämisestä kansainvälisestä levityksestä...

Mikäli Santa Inc.:in nimi ei yksin riitä antamaan kuvaa Sausage Partyn ja Robot Chickenin tekijöiden yhteistyön hedelmän sisällöstä, niin idea sarjassa on yksinkertaisuudessaan seuraava: kyseessä on stop motionilla toteutettu parodia kaikista klassisista jouluspesiaaleista, mutta tällä kertaa joulupukin paja onkin kuvattu stereotyyppisenä pystyyn kuolleena korporaationa, jossa oikealla osaamisella ei ole minkäänlaista arvoa, vaan kaikki oikeasti merkittävät virat jaetaan pitkälti pärstäkertoimen ja pippelin pituuden perusteella. Pyhä Nikolaus itse on tässä tarinassa Seth Rogenin sympaattisella äänellä höhöttävä lihava ja tyhmä valkoinen mies, tämän vetojuhtina toimivat porot mustia ja suippokorvaiset apurit juutalaisia.

Mikäli Luoja suo ja Buddha on armollinen, pääsee lukija ehkä myös itse vielä joskus todistamaan Santa Inc.:in ihmettä vaikkapa katsastamalla sen ensimmäisen jakson. Santa Inc.:illä on mittaa kahdeksan parikymmenminuuttisen episodin edestä, mutta jo ensimmäisen viiden kuluessa katsojan päähän taotaan sellainen määrä puhdasta tylsyyttä, että usko korkeampien voimien olemassaoloon on vähäisemmästäkin koetuksella. Vaikka tätä sarjaa esimerkiksi markkinoidaankin nimenomaan aikuisille, on sen ote todellisuudessa lapsellisempaa kuin useimmissa imeväisille suunnatuissa piirretyissä; klassinen merkki tekijöiden itsensä henkisestä keskenkasvuisuudesta löytyy jo dialogista itsestään, jossa kiroillaan ylenpalttisesti kuin teini-ikäisten chattipalstalla. Ilmeisesti käsikirjoitustiimi kuvitteli pelkän sattumanvaraisten törkeyksien huutelemisen olevan parasta huumoria maailmassa.

Mikäli kykenit katsomaan ensimmäisen episodin kakistelematta läpi, olet ollut tuhma tai haluat muuten vain rankaista itseäsi vähän lisää, et vielä ole onneksi edes nähnyt mitään. Santa Inc.:issä on ainakin periaatteessa ihan yksi yhtenäinen juonensakin, mutta todellisuudessa kukin jakso koostuu lähinnä kohtuuttoman ilkeämielisestä ja mahdollisimman loukkaavaksi tarkoitetusta kavalkadista erilaisia kohtauksia, joilla ei välttämättä ole toistensa kanssa mitään merkityksellistä tekemistä: toistuvana "vitsinä" jokainen sarjan mies esimerkiksi on juoppo, raiskari, stalkkeri tai muuten häiriintynyt pervertikko, naiset sikailevat ja huorittelevat toisiaan, joulupukin porot vetävät metamfetamiinia ja päähenkilön äidillä on iso "puska", jota myös vuolaasti katsojalle esitellään. Edellisistä hutilyönneistä ainoastaan "piriporo" oli sanaleikkinä hauska, joskin vain tahattomasti.

Seth Greenin studion hanskaama animaatio itsessään oli ainakin teoriassa ilo silmälle, sillä vanhan hyvän ajan stop motionia näkee nykyään enää valitettavan harvoin. Ongelmaksi koin, ettei hienoa tekniikkaa ole juuri osattu tai haluttu hyödyntää jotain aivan perusjuttuja pidemmälle, vaan suurimman osan ajasta hahmot yksinkertaisesti pönöttävät paikallaan suoltaen ala-arvoista kiroiluun sekä kyrpä- ja pillujuttuihin keskittyvää dialogiaan varsinaisen toiminnan sijaan. Edes paavi Brutus I Leffatykkiläinen ei voi julistaa Santa Inc.:in animaatiota rehellisin mielin pannaan, mutta sen tekijät menivät mielestäni lepsuilemaan siinä määrin, ettei Pyhän Isän suomaa pelastustakaan ole näille tarjolla kuin enintään aneita vastaan.

Mutta se juoni... niin... Santa Inc.:in päähenkilö on naispuolinen pikku apulainen, joka haluaisi viimein rikkoa lasikaton ja nousta firman johtoon, mutta naisia ja vähemmistöjä sortavat rakenteet ja niin poispäin. Toisin sanoen kyseessä on jälleen aikamme typerryttävä valtavirran Hollywood-pökäle, jonka ensisijainen tarkoitus on saarnata tyhmälle yleisölle Beverly Hillsin tekopyhien hipstereiden poliittista sanomaa varsinaisen laadukkaan huumorin sijaan. Kaikki muu tällaisessa teoksessa onkin sitten toissijaista, ja kaikenlainen vähäinenkin järjellinen sisältö on muovattu kuin karikatyyriksi tällaisen sanoman edellyttämästä mustavalkoisen keskenkasvuisesta ja yliyksinkertaistetusta maailmankuvasta. En henkilökohtaisesti ihmettele yhtään, että näinkin moni alkaa olla jo saanut tarpeekseen tällaisesta "viihteestä".

Valkoiseksi kidutukseksi kutsutaan "tehostettua kuulustelumetodia", jossa uhri suljetaan vitivalkoiseen aistiärsykkeistä eristettyyn huoneeseen. Jo muutaman tunnin kuluessa kidutettavan todellisuudentaju alkaa hämärtyä ja alitajunta poltella kuin helvetissä. Riippumatta siitä, onko Santa Inc.:in poliittinen sanoma lukijan mieleen tai ei, antanee sisällöltään näin hedelmättömän, kuolettava tylsän ja kaikenlaisesta viihteestä tyhjän sarjan katsominen alusta loppuun pienen välähdyksen verran näkymää valkoisen kidutuksen uhrin kärsimyksistä. Santa Inc.:in tapittaminen on kuin tuijottaisi mustaan aukkoon ja tuntisi lopun elämänsä kuluvan sekunti sekunnilta täysin hukkaan. Kun kahdeksan piinaavan kädetöntä jaksoa on joskus tullut katsottua, voi vain kysyä itseltään epäuskoisena ja päätään pyöritellen, mihin sitä tulikaan taas elämästään peruuttamattomasti hukattua melkein nelisen tuntia ja miksi.


Arvio: 0.5/5


SANTA INC., 2021 USA
Ohjaus: Harry Chaskin
Käsikirjoitus: Alexandra Rushfield , Andrew Gurland, Dave King, Guy Endore-Kaiser, Lisa Goldberg, Paul Rust, Rachna Fruchbom, Rochée Jeffrey, Ryan Shiraki
Näyttelijät: Craig Robinson, Gabourey Sidibe, Leslie Grossman, Maria Bamford, Nicholas Braun, Sarah Silverman, Seth Rogen

Animaaniset: 2. tuotantokausi (2021)

                         

Alkuperäisissä Animaanisissa oli jakso, joka syystä tai toisesta tulee aina mieleeni tällaisia nostalgiakierrätyksiä katsoessa. Kyseisessä episodissa Pinky & Brain alkavat tuottaa omaa suosittua lastenpiirrettyään, joka kuitenkin loppuu yllättäen kesken kaksikon syväjäädytettyä itsensä. Vuosikymmeniä myöhemmin duo piirrettyineen tekee paluun ja yrittää vedota aikuistuneen alkuperäisyleisönsä puhtaaseen nostalgiaan noustakseen viimein maailmanherruuteen. Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, sillä todellisuudessa ihmiset ovat vielä vuosikymmeniä myöhemminkin katkeria entisen suosikkisarjansa äkillisestä lopusta.

Kyseinen episodi kuvaa niin täydellisesti aikamme valtavirran typerää nostalgiahumputusta, että alkuperäisillä tekijöillä luulisi olleen takataskussaan vähintään aikakone tai kristallipallo, joilla satiirin parhaat ideat on käyty poimimassa suoraan meidän pahkasikamaailmamme elävästä elämästä. Valitettavasti Animaaniset itsekin joutui tämän samaisen hulluuden uhriksi vuosi sitten, eikä jälki ollut kovin kaksista kuin enintään teknisessä mielessä. Onneksi tuo kompostista esiin kaivettu kierrätystuote kuitenkin keräsi Warnerille paljon kaivattua vihreää, joten toisen tuotantokauden tuottaminen samoilla eväillä oli helppo ja turvallinen valinta.

Mikäli tosin odotit toiseltakaan tuotantokaudelta mitään todella repäisevää ja uutta, tulet todennäköisesti pettymään karvaasti. Tekijöiden kunniaksi on ainakin sanottava, että edellisen kauden saamasta kritiikistä on selvästi otettu vaari ja tökeröt poliittiset viittaukset on tällä kertaa jätetty huomattavasti vähemmälle, mutta ensimmäistä vaivannut kierrätysasenne on ja pysyy yhä edelleen. Koska Animaanisten rebootin toisenkin kauden ainut tarkoitus on yksinkertaisesti plagioida alkuperäistä mahdollisimman uskollisesti, ei minkäänlaisia merkittäviä muutoksia konseptiin ole voitu tälläkään kertaa tehdä tai alkuperäisten luojien tylyn dumppaamisen jäljiltä edes hyödyntää näiden osaamista tai hahmoja - ei edes Minervaa tai Slappyä.

Jos siis rakastit Animaanisten reboot-a-maken ensimmäisen tuotantokauden itseään armottomasti toistavaa kaavamaisuutta, tylsiä musikaalinumeroita ja itsensä plagiointia, tulet todennäköisesti rakastamaan myös tätä toista täysin rinnoin. Tällä kertaa viimeisen kohdalla on vielä nähty erityisen suurta vaivaa mm. napsimalla aikaisempien näkemysten lauluja ja sijoittamalla niitä johonkin toiseen aikakauteen ja maanosaan sekä vetämällä sama kasaripiirretyille ja kaikille maailman toiminta-animeille irvaileva kohtaus vielä kolmannen kerran uusiksi vähän eri kaavalla. Rahaa tämän kaiken toteuttamiseen on selvästi poltettu kuin viimeistä päivää, mutta laadukkaaseen komediaan tarvitaan muutakin kuin paksu kukkaro.

En uskokaan Animaanisten uuden tulemisen kykenevän valloittamaan maailmaa Warnereiden taskuun, enkä oikeastaan edes toivo sille kolmatta tuotantokautta ellei kauan sitten kadonnutta vilpitöntä inspiraatiota kaiveta taas naftaliinista tympeän nostalgiarahastuksen sijaan. Animaanisten takana on selvästi pienen armeijan verran huippulahjakasta väkeä, jolta voisi ehkä parhaimmillaan irrota omanlaistaankin huumoria, mutta niin kauan kuin tällainen pelleily jatkuu, en näe vanhan suosikkini nykyiselle inkarnaatiolle kovinkaan pitkää ikää ennen sarjan lopullista lakkautusta. Ysärinostalgian ihmeellinen voima pitänee homman kuitenkin hengissä vielä vuosikaudet, joten minä pidän pääni kiinni ennustuksineni ja luen vaikka kirjan.


Arvio: 2.5/5


ANIMANIACS, 2021 USA
Ohjaus: Adriel Garcia, Brett Varon, Erik Knutson, Katie Rice
Käsikirjoitus: Brad Deprima, Brian Polk, James Butler, Jordan Vandina, Kathleen Chen, Lucas Crandles, Ted Mulkerin, Timothy Nash, Wellesley Wild
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Stephanie Escajeda, Tress MacNeille

Masters of the Universe: Revelation (2021)

 

Suuren ja mahtavan Netflixin sekä urallaan ehkä yhden katsottavan teoksen ohjanneen Kevin Smithin yhteistyönä syntyneestä Masters of the Universe: Revelationista piti tulla vuoden suurin ja hypetetyin valtavirran animaatioilmiö, mutta pian julkaisunsa sarjan ensimmäinen puolikas katosi kauas katselutilastojen kärjestä, eikä myöhemmin julkaistua jälkimmäistä enää edes noteerattu alan tilastoissa mitenkään. Monen aihetta vilpittömin mielin sivusta seuranneen mielestä parasta koko jutussa näin jälkikäteen olikin sarjan huikea markkinointikampanja.

Mutta mistä viime aikojen kohu ja tohina oikeasti saikaan alkunsa? Hyvän aikaa sitten eetteriin ilmestyi promootiomateriaalia He-manin tulevasta inkarnaatiosta, jota mainostettiin sen alkuperäisen kasarimänin suorana ja ainakin vähän aikuisempana jatko-osana, joka tekisi samalla tyylillisen kädenojennuksen myös 2000-luvun alun lyhyeksi jääneelle versiolle. He-manin ja Skeletorin eeppisiin yhteenottoihin painottuvaan mainoskampanjaan kuitenkin tuotti särön internetin keskustelufoorumeille vuotanut käsikirjoitus, jossa itse sarjan päähenkilö tapetaan jo ensimmäisessä jaksossa. Kevin Smith tietysti ryntäsi neroudessaan kiistämään moisen pyhäinhäväistyksen ja korosti koko jutun olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta...

Sitten kakka lensikin oikein kunnolla tuulettimeen. Masters of the Universe: Revelationin saatua ensi-iltansa kävikin ilmi Smithin valehdelleen silmät päästään: nykypäivän amerikkalaisen viihdeteollisuuden syöpäinen taipumus muuntaa rakastetut hahmot kurjiksi epäonnistujiksi ja tappaa nämä suoralta kädeltä nykypäivän myrkylliseen poliittiseen ilmastoon paremmin sopivan hahmon tieltä oli todellisuutta myös He-manin nyt niin kovin kyynistyneessä ja ilottomassa maailmassa. Heti ensimmäisen jakson päätteeksi prinssi Adam aka He-man kuolee ja Eternian entinen järjestys romahtaa surkeuteensa. Kevin Smith vastasi vihaiseen palautteeseen soittamalla suutaan ja haukkumalla samoja faneja, joiden kukkarolle oli aiemmin koettanut kurottaa kaikella nuoleskelullaan.

Masters of the Universe: Revelationin uusi sankari onkin vanha tuttu Teela, asemiehen tytär, joka taisteli päähenkilön apuna jo sarjan aiemmissakin inkarnaatioissa. Tällä kertaa hahmosta on vain sankarillisen ja velvollisuudentuntoisen sankarittaren sijaan kirjoitettu sietämättömän itsekeskeinen ja inhottava shemale, joka muiden ihmisten onnettomuuden kohdatessaan alkaakin räksyttää näille itse kokemastaan vääryydestä. En uskoisi He-manin kuoleman loukanneen likimainkaan niin monia jos sarjan uusi päähenkilö olisi yksinkertaisesti säilyttänyt oikeasti mielekkäät ja sympaattiset piirteensä, mutta tässä kohtaa käsikirjoittajat vetivät homman pahemman kerran överiksi ja mokasivat mielestäni koko jutun.

Paljon on viime aikoina keskusteltu oikean ja kuvitellun kritiikin vaikutuksesta sarjan jälkimmäisen puolikkaan sisältöön. Erään huhun mukaan Teelalle suunniteltiin kaiken muun ohella vielä erillistä lesboromanssia toisen naishahmon kanssa, mutta ilmeisesti suunnitelmat päätettiin jossain vaiheessa hylätä. Käsikirjoittajien ajatuslihasten ihmeellinen voima ei tosin tälläkään kertaa tuottanut pettymystä, sillä cliffhangeriin päättyneen ensimmäisen osan jälkeen katsojalta vedetään nopeasti matto jalkojen alta jumalaksi nousseen Skeletorin menettäessä uudet supervoimansa heti kättelyssä toiselle nykypäivän poliittiseen ilmastoon sopivalle hahmolle. Positiivisena puolena monia ensimmäisen puolikkaan mokia on kuitenkin selvästi pyritty toisessa korjaamaan, joten sarja ainakin paranee edetessään saaden loppua kohden muutamia ihan mielenkiintoisiakin käänteitä, eivätkä Skeletorin kätyritkään välttämättä enää ole yksiselitteisen pahoja.

Käsikirjoitusmielessä Masters of the Universe: Revelation onkin periaatteessa melkoisen ongelmallinen räiskäle, josta löytyy monia hukkaan heitettyjä hedelmällisiäkin ideoita. Tappamisen sijaan Adamilta olisi esimerkiksi voitu jo alussa vain ottaa pois supervoimat, jolloin hahmo olisi joutunut seikkailuun ja pelastamaan maailman ilman käteviä deus ex machina -poppakonsteja. Ehkä tämän seikkailun kuluessa hemmoteltu prinssi vähitellen miehistyisi ja löytäisi itsensä, tutustuisi syvällisemmin sarjan muihin hahmoihin tai muuta vastaavaa. Ehkä yksi sarjan hahmoista päätyisi post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, jolloin menneisyyden sankarit yrittäisivät selvittää ja estää tulevan massatuhon tulevaisuuden ihmisten taistellessa samalla omia demonejaan vastaan. Loppujen lopuksi kaikki palautuisi tavalla tai toisella He-Manin ja Skeletorin ikuiseen kaksintaisteluun sekä sankaruuden itsensä olemukseen.

Netflixin tekeleessä ehkä eniten ärsyttää, että sen animaatio ja ääninäyttely ovat kuitenkin enimmäkseen ensiluokkaista jälkeä, enkä varsinaisesti keksikään jälkimmäisestä muuta napisemista kuin Mark Hamillin vähän liiankin rutiinilla vetämän Skeletorin. Megaluokan tuotantoarvoilla varustetussa Masters of the Universessa olisikin helposti ollut ainesta todella päräyttäväksi elämykseksi ilman laiskan käsikirjoitustiimin hölmöilyjä. Omalta osaltani tyydyn vain yhtymään alussa mainittujen sivustaseuraajien mielipiteeseen: parasta Masters of the Universe: Revelationissa oli sen komea markkinointikampanja, vaikka sarjan surkeutta sekä Kevin Smithin urpoilua onkin monessa lähteessä vahvasti liioiteltu.


Arvio: 2/5


MASTERS OF THE UNIVERSE: REVELATION, 2021 USA
Ohjaus: Adam Conarroe, Patrick Stannard
Käsikirjoitus: Diya Mishra, Eric Carrasco, Kevin Smith, Marc Bernardin, Tim Sheridan
Näyttelijät: Chris Wood, Lena Headey, Liam Cunningham, Mark Hamill, Sarah Michelle Gellar

Frankelda's Book of Spooks: 1. tuotantokausi (2021)

Kauan sitten eli Meksikossa tyttö nimeltä Francesca, joka rakasti yli kaiken kohtalon julmaa ironiaa viliseviä yliluonnollisia kauhutarinoita groteskeine hahmoineen. Kukaan muu ei ymmärtänyt Francescaa, siihen aikaan kirjallisia harrastuksia omaava nuori nainen oli monelle kauhistus. Francescan ainut ihailija oli tämän perheen keittiön leivinuunissa asuva pikkuinen kotipiru nimeltä Herneval, joka luki vuosien ajan ahnaasti jokaisen Francescan kirjoittaman kertomuksen. Herneval, mörköjen ja otusten maailman prinssi, tarjoutui myöhemmin viemään Francescan haamukirjoittajaksi maailmaansa, jossa jokainen rakastaisi tätä ja tämän tarinoita...

Frankelda's Book of Spooks ilmestyi tähän maailmaan kuin tyhjästä ja kipusi yllättäen omaksi suosikikseni vuoden 2021 animaatiouutuuksista. Vihjeitä tulevasta kuitenkin oli todellisuudessa ollut harrastajapiireissä havaittavissa ennen tätäkin jo vuosikaudet: animaatioon keskittyvissä ryhmissä alkoi jo hyvän aikaa ennen sarjan ilmestymistä kiertää kuvia lupaavasta ja rajoja rikkovasta meksikolaisesta stop motion -kauhuantologiasta, joka tultaisiin näkemään "pian". Sarjan tiiviiksi kymmenminuuttiseksi saksittu pilottijakso saikin ensi-iltansa jo 2019, mutta aiemmin mainittu "pian" tarkoitti loppujen episodioiden osalta vasta loka-marraskuuta 2021, eikä virallista Pohjois-Amerikan tai Euroopan julkaisua liene vielä edes suunniteltu.

Nukkeanimaatioon erikoistuneelle pienelle meksikolaiselle animaatiopajalle panostus oman televisiosarjan tuottamiseen onkin selvästi ollut valtava voimainkoetus, mutta loppujen lopuksi vaativa työ myös kannatti, sillä lopputulos lähentelee tyylissään ihastuttavalla tavalla ysärivuosien Tim Burtonin ysärivuosien meininkiä yhdistettynä Tales from the Cryptin asenteeseen sekä Ghostbusters Extremen kehittelemään vänkään kauhukonseptiin, mutta edelleen meksikolaisten linssien kautta heijastettuna. Ennen Frankelda's Book of Spooksin näkemistä en tiennyt henkilökohtaisesti edes kaipaavani nimenomaan tällaista nostalgista viihdettä, mutta lahjakkaat Ambrizin veljekset onnistuivat näyttämään minulle valon.

Valitettavasti vain viidestä lyhyehköstä episodiosta koostuvan sarjan perusidea on seuraava: koko saagan kattavassa kehyskertomuksessa kirjaksi muuttunut Herneval ja Francescan aave elävät vankeina vanhassa kummitustalossa tappaen aikaansa kertomalla kirjoittamiaan tarinoita sarjan katsojille. Jokainen tarina kertoo lasten kohtaamisesta yliluonnollisten voimien, noitien ja muiden omituisten luonnonoikkujen kanssa sekä ihmisen itsensä heikkouden ja sisäisen pimeyden aiheuttamista onnettomuuksista. Keskeisenä teemana sarjassa on tietysti klassinen sopimus paholaisen kanssa, josta ei enää ole mahdollista perääntyä. Frankeldan tarinoissa ei pohjoisamerikkalaisista serkuistaan poiketen järjestään olekaan onnellisia loppuja.

Surullista kyllä, en voi alkaa juuri kuvailla yhtäkään varsinaisista kertomuksista, sillä itse sarjan lyhyyden vuoksi menisin vain suotta spoilaamaan kokonaisia jaksoja. Riittänee, kun totean kunkin episodion monitulkintaisen moraalin liittyvän tavalla tai toisella itse kehyskertomuksen hahmojen omaan tarinaan. Eräässä jaksossa esimerkiksi pikkutyttö päätyy antamaan muiden ihmisten sanella elämänsä suunnan ja menettää lopulta sen kaikkein rakkaimman, eräässä toisessa pikkupoika epäröi auttaa ystäviään pinnallisista syistä ja tuomitsee siten lopulta itsensä sekä muut turhamaisen pahan hengen ikuiseen orjuuteen ja lopulta kuolemaan.

Frankelda's Book of Spooksin katsoo kauttaaltaan läpi yhdessä ainoassa tunnissa, vaikka mielelläni olisin nauttinut tästä herkusta ainakin päiväkausien edestä. Itse sarjan niukkuuden ohella sen kirjoitushetkellä ainoan suomalaisen ihailijan sydäntä särkee tietää, ettei tälle herkulle ainakaan toistaiseksi ole liputettu edes jatkoa lupaavan alun jälkeen. Ambrizin veljekset ovat tiettävästi tälläkin hetkellä työstämässä kokonaista pitkää elokuvaa, johon yksistään todennäköisesti uppoaa vuosikausien edestä aikaa ja rahaa. Vaikka cliffhangeriin päättyvä Cinefantasman huikea kauhuantologia joskus jatkoa saisikin, voi toisen samanlaisen tuottamiseen mennä vähintään yhtä kauan kuin tämän ensimmäisenkin, eli liiankin kanssa.


Arvio: 4.5/5


LOS SUSTOS OCULTOS DE FRANKELDA, 2021 Meksiko
Ohjaus: Arturo Ambriz, Roy Ambriz
Käsikirjoitus: Arturo Amrbiz, Roy Ambriz
Näyttelijät: Mireya Mendoza, Arturo Mercado Jr., Luis Leonardo Suarez

Krokotiilikuja (1986)

Kaikista viimeisen vuosisadan aikana eläneistä suurista kirjailijoista puolanjuutalaisen Bruno Schulzin kohtalo lienee traagisimpia. Schulz tunnettiin jo varhain äärimmäisen monipuolisena lahjakkuutena, jonka tuotanto ulottui pitkälle kirjallisten töiden ulkopuolelle aina maalaus- ja kuvanveistoon asti. Toinen maailmansota juutalaisvainoineen kuitenkin teki lopun yhdestä aikansa surrealismin jättiläisestä tuhoten samalla lähes koko tämän elämäntyön joitain novelleja sekä yksittäisiä luonnoksia lukuun ottamatta. Miehen töiden filmatisoinneista olenkin aiemmin arvostellut huikean The Hour-Glass Sanatorium, jota voin yhä suositella vilpittömin mielin jokaiselle surrealistisen elokuvan ystävälle.

Legendaaristen Quayn veljesten muassaan stop motionin ihmeellisen taian avulla henkiin herättämä rikkaalla symboliikalla ja monitulkintaisilla metaforilla kyllästetty Krokotiilikuja ei sekään varsinaisesti jää edellisestä jälkeen silkassa laadussa ja mielikuvituksessa. Tarinan alussa vanha nukke vapautuu naruistaan ja lähtee tutkimaan löytämäänsä unenomaista rappiomaailmaa. Pölyisessä ja likaisessa unimaassa tämä kohtaa joukon elotonta lihanpalaa hellivän, identtisillä vauvanuken päillä varustetun joukon, joka haluaa vihkiä myös päähenkilön jäsenekseen leikkaamalla irti tämän pään ja korvaamalla sen ilmeettömällä vauvapäällä. Fantastisella matkalla ei ole selkeää loppua, vaan tarina ikään kuin jää kesken.

Yleisesti hyväksytyn tulkinnan mukaan nimettömän päähenkilön seikkailu on vähän kuin Pinocchion matka nautintojen saarelle, nukkemestarin naruista vapautuminen merkitsee aikuistumista ja henkistä itsenäistymistä sekä neuloin silvottu lihanpala kirjaimellisesti lihallisia haluja. Vauvanukkejen uskonnollinen kultti muodostuu identiteetistään ja vapaasta tahdostaan luopuneista hahmoista, jotka erottaa toisistaan enää näiden niskassa olevasta numerokoodista. Kultti lupaa jäsenilleen vapautusta (sakset) maailmasta, mutta johtaa henkiseen vankeuteen (naru) vauvamaisessa välittömien halujen tyydyttämisen ympärille rakentuvassa tilassa.

On Krokotiilikujassa toki muutakin sisältöä, mutta lukija löytäköön loput itse. Quayn veljesten lyhytelokuvalla on mittaa sellaiset parikymmentä minuuttia, mutta sen aavemainen tunnelma sekä rappioestetiikassa kylpevä moitteeton toteutus imee helposti mukaansa useammallekin katselukierrokselle. Maailmassa onkin viimeisen neljänkymmenen vuoden kuluessa ehkä tuotettu enemmän kansainvälisen tason animaatiota kuin koskaan aiemmin, mutta Krokotiilikuja on mielestäni onnistunut pitämään erinomaisesti pintansa uudempien yrittäjien rinnalla – Terry Gilliam ja Christopher Nolankin ovat jo vuosikausia vannoneet nimenomaan sen nimeen. Mene siis, äläkä tee syntiä, vaan katsasta sinäkin Krokotiilikuja ainakin kerran elämässäsi.

Aamen.


Arvio: 5/5


STREET OF CROCODILES, 1986 Iso-Britannia
Ohjaus: Stephen Quay, Timothy Quay
Käsikirjoitus: Stephen Quay, Timothy Quay, Bruno Schulz
Näyttelijät: Feliks Stawinski

Villanos: 1. tuotantokausi (2021)

Valtavirtamediaa seuraaville lähinnä huumekartelleistaan ja omituisesta hattumuodistaan tuttu Meksiko sijaitsee elokuvataiteen kannalta mitä otollisimmalla maaperällä: pohjoisen rajan toisella puolen sijaitsee lyhyen matkan päässä alan suurin taloudellinen keskittymä rajattomine mahdollisuuksineen paikallisen viihdekoneiston toimiessa samalla monelle ulkomaiselle yrittäjälle porttina espanjankielisille markkinoille. Meksikossa olikin vanhaan hyvään aikaan kokonainen oma virkeä kansainvälisen tason elokuvateollisuutensa, joka kuitenkin joka joutui lähes täysin Hollywoodin rosvoparoneiden nielaisemaksi hetken kukoistettuaan.

Meksikolainen animaatioteollisuus taas lienee useimmille alan harrastajillekin niin tuntematon käsite, ettei moista yleisessä tietoisuudessa juuri taida olla olemassakaan. Kuitenkin animaatio ehti ottaa maassa ensiaskeleensa jo ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina vain muutaman vuoden amerikkalaista kilpakumppaniaan jäljessä. Vuosikymmeniä erilaisiin lyhäreihin ja mainoksiin keskittyneen genren ensimmäinen pitkä elokuva nähtiin vasta niinkin myöhään kuin 1974, ensimmäinen menestyksekkäämpi, nimeltään "Katy the Caterpillar", vuonna 1983 ja sekin sai muutamaa vuotta myöhemmin jatko-osan nimeltään Kiki, Koko ja avaruusotus. Viimeinen näki pienellä viiveellä ensi-iltansa Suomessa mm. vauhtihirmu Jari Sillanpään (!), Riki Sorsan ja Pojasta ja ilveksestä tutun Konsta Hietasen dubbaamana.

Villanos edustaakin lajissaan uutta aikaa ja uutta sukupolvea, vaikka sen luoja Alan Ituriel genrensä veteraaneja onkin. Internetin yleistyttyä 2000-luvulla kuka tahansa tarpeeksi motivoitunut yrittäjä on kyennyt saamaan vähäisemmänkin tuotoksensa helposti kansan saataville kyberavaruuteen, mikä edelleen on avannut aivan uudenlaisia mahdollisuuksia lyödä leiville viihdebisneksessä. Villanoskin syntyi alkujaan jo 2010-luvun alkuvuosina pikkuisena kokoelmana suoraan jakoon ladattuja käsinpiirrettyjä lyhäreitä, jotka edelleen herättivät lasten- ja nuortenviihteeseen erikoistuneen Cartoon Networkin johtokunnan kiinnostuksen. Iturielin ja CN:n yhteistyön tuloksena konseptia laajennettiin vuosien varrella ensin netti- ja sittemmin myös televisiosarjaksi, jolle toivoisi jo nyt pikaista jatkoa ja julkaisua myös Suomessa.

Iturielin neronleimauksen pääosassa on sarjakuvamaisten pahisten muodostama Black Hat Oy, kaikenlaisten supersankareiden ja muiden piirroshahmojen tuhoamiseen erikoistunut firma, jonka mottokin on "pahuus on bisneksemme, ja bisnes on hyvää!". Kussakin episodiossa Black Hat Oy auttaa korvausta vastaan haamujen, mörköjen, tietokonevirusten ja muiden vastaavien antagonistien sankariongelmissa, yleensä joko yksinkertaisesti vain tuhoten kohteensa tai ajaen nämä hulluuden syövereihin. Nimensä pulju on saanut teletappeja ja muita nössöjä huvikseen terrorisoivalta paholaismaiselta johtajaltaan, jonka omin tunnus onkin pikimusta silkkipytty. Todellisessa elämässä "black hat" on vanhoista westerneistä juontuva paikallinen slangitermi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "pahista".

Suoralta kädeltä totean jo näin alkuun, että Villanosissa on parasta sen uskomattoman samaistuttava hahmokatras aina tarinoiden vaatimattomimpiakin sivuhahmoja sekä "roistoja" myöten. Itse esimerkiksi pidin suunnattoman paljon paperipussia päässään pitävästä pahasta tiedemiehestä, tämän epäonnistuneen kokeen seurauksena luomasta tuhoutumattomasta sinisestä halinallesta sekä tietysti Black Hatistä itsestään, joka on kaikessa kyynisessä ilkeydessään uskomattoman hauska hahmo. Muista mielettömyyksistä mainittakoon esimerkiksi toisessa jaksossa nähtävä synkkiä aavetaloja vastaan taisteleva kirvesmies, jolla on toisessa kädessään proteesina rautapallo. Samainen kirvesmies on vielä maalannut pallolleen kasvot ja käyttää sitä purkutyökalun sekä aseen lisäksi myös käsinukkena.

Kaikista jaksoista ehkäpä oivaltavin oli kuudes ja viimeinen, jossa laskelmoiva ja manipuloiva nainen varastaa tiedemiehen aivopesumömmön ja käyttää tätä hyväkseen muuttamalla maailman roistot tiktok-videoilla ja somepäivityksillä ohjailtaviksi tahdottomiksi zombeiksi. Halutessaan usuttaa seuraajansa muiden kimppuun moderni succubus yksinkertaisesti uhriutuu mahdollisimman näyttävästi, jolloin vihan kohde tulee villiintyneiden verenhimoisten massojen eliminoimaksi. Villanosin näkemys sosiaalisen median ajan narsismista osuukin omasta mielestäni täydellisesti kutiinsa, mutta se edustaa lajissaan samalla tiettyä epäkorrektia satiirin lajia, jota nykypäivän amerikkalaisvaikutteisissa tuotoksissa ei suvaittaisi alkuunkaan.

Edellinen kappale tiivistääkin sievästi, miksi Iturielin ja kumppaneiden rehevä latinohuumori vetosi itseeni niin perusteellisesti. Koska Villanos ei ole amerikkalainen piirretty eikä sitä amerikkalaiselle yleisölle liene suunnattukaan, sen ei myöskään tarvitse välittää tiukkapipoisen naapurinsa tabuista ja vouhotuksista vaan kielletyistäkin asioista on lupa puhua ja veistellä huumoria huomattavasti nykyajan tyypillistä länkkäriviihdettä rennommin ja vapautuneemmin. Kun animaation taso ja espanjankielinen ääninäyttelykin ovat samalla vähintään yhtä laadukasta ja persoonallista jälkeä kuin prameammissa amerikkalaisissakin, ei vuoden parhaisiin uusiin animaatiosarjoihin lukeutuvan Villanosin suhteen muuta aihetta marinalle jääkään, kuin kuudesta episodiosta koostuvan ensimmäisen tuotantokauden valitettava lyhyys sekä vääjäämättömän jatkon tuskaisa odotus.


Arvio: 4.5/5


VILLANOS: TEMPORADA 1, 2021 Meksiko
Ohjaus: Alan Ituriel
Käsikirjoitus: Alan Ituriel, Dave Tennant, Diego Valenzuela, Merril Hagan
Näyttelijät: Alan Ituriel, Amanda Rose, Eco Vox, Markiplier, Melaney Sems

Uusi Gulliver (1935)

Pääoman mahdille alisteisten valtavirran lähteiden perusteella moni keskivertokatsoja todennäköisesti elää vieläkin väärän tietoisuuden vallassa kuvitellen Disneyllä olleen aina ja ikuisesti pyhä yksinoikeus animaation ihmeelliseen taiteeseen. Todellisuudessa vielä sata vuotta sitten maailmassa eli ja voi hyvin lukuisia kilpailevia koulukuntia, eikä nykyisin juhlittuja länsimaisia genreklassikoita tekijöineen juuri tunnetukaan Amerikan ulkopuolella. Ennen kylmän sodan syttymistä Disneykin joutui käymään kansainvälisesti katkeraa näännytyssotaa lukuisten kilpailijoidensa kanssa ennen kuningasasemansa sementoimista.

Levottomina pioneerivuosina pinnalla olleista nimistä neuvostoliittolainen satusetä Alexandr Ptusko lienee meidän aikanamme heikommin tunnetuimpia nimenomaan animaation saralla. Tarinahan tietää kertoa Mosfilmissä aloitetun Eisensteinin ja kumppaneiden suurten töiden varjossa myös koko joukon erilaisia värikkäitä kokeiluja genreistä kunniakkaimman parissa. Keisarillisen Venäjän perinteitä kunnioittaen myös Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton animaatioteollisuus nojasi vielä pitkään stop motionin ja nukkeanimaation varaan, joskaan yksikään toinen ei kotimaassaan liene saavuttanut lajissaan vastaavaa mainetta kuin Ptusko, jonka varhaisvuosien päätyö Uusi Gulliver keräsi ilmestyessään kiitosta Amerikassa asti.

Uusi Gulliver alkaa 30-luvun Neuvostoliitosta, jossa Stalinin neroudessaan johtama sosialismi toimii oikein mainiosti, kansan tie kohti kommunismia on silattu sortajan suolenpätkillä ja kaikilla on muutenkin hauskaa. Tarina alussa huolettomasti laulava pioneerikomppania palkitsee yhden ansioituneimmista jäsenistään tämän suosikkikirjalla, Jonathan Swiftin Gulliverin matkoilla. Piankos pellavapää jo vaipuukin kesäisen auringon lämmössä unten maille kuvitellen itsensä keskelle uutuuttaan kiiltelevän kirjasen tapahtumia...

Unessa pioneeripoika herää haaksirikkoisena farssimaisen feodaaliaatelin ja näiden hallinnassa olevan parlamentin johtamasta porvarillis-feodaalisesta lilliputtien valtakunnasta. Pikkuruisista ukoista koostuva peruukkipäinen eliitti laskelmoi ylivoimaisen jättimäisestä pikkulapsesta olevan hyötyä imperialistisissa sodissa sekä pääoman vallan ylläpitämisessä. Pikkupioneeri kuitenkin näkee lopulta kapitalististen huijareiden metkujen läpi, kumauttaa kurkustaan pioneerilaulun ja kiihottaa sorretut työläiset nousemaan vallankumoukseen sortajiaan vastaan. Lopulta uni päättyy, ja pioneeripojalle koittaa paluu Neuvostoliiton auvoisille aurinkorannoille. Viimeisissä kuvissa nauru raikaa, aallot hipovat auringonsäteiden välkkeessä lempeästi kultaisena kiiltävää rannikkoa ja kaikilla on muutenkin kivaa.

Ptuskon satuelokuvan ehkä raskauttavin yksittäinen ongelma olikin ehkä luettavissa referaattini rivien välistä. Koska Uusi Gulliver on tuotettu keskellä Stalinin rautaisella otteellaan hallitsemaa tukahduttavaa 30-lukua ja sosialistisen realismin alkuvuosia, on kaikenlainen juonellinen anti redusoitu tyypilliseksi aikansa neuvostopropagandaksi, josta ehkä pystyy analyyttisessä mielessä nauttimaan perehtymällä aiheeseen syvällisemmin ennen itse elokuvan katsomista. Lilliputtien maa esimerkiksi on pikkutarkka karikatyyri aikansa stereotyyppisestä länsimaisesta perustuslaillisesta monarkiasta, jossa rappiollinen pikkuporvarillisuus teennäisine romansseineen ja muine vastenmielisine ilmentymismuotoineen pyrkii tukahduttamaan yhteiskuntaluokkien välisen ristiriidan kiehahtamisen luokkasodaksi ja edistykseksi kohti kommunismia. Pelastus työn orjille saapuu tietenkin Stalinin Neuvostoliitosta.

Niin paljon kuin itse tarina ottaakin Ptuskon käsissä takapakkia, on tekninen puoli toisaalta aikansa huikeaa tasoa ja kaiken ylistyksensä ansainnut. Uusi Gulliver oli ilmestyessään erikoistehosteosaamisen virstanpylväs, joka rikkoi rajoja paitsi tuhansia nukkeja sekä pienoismalleja käsittäneellä mittakaavallaan, mutta myös täysin suvereenista tavastaan yhdistellä näyteltyjä osuuksia sekä animaatiota. Nykymaailman hienouksiin tottunut katsoja saattaa pystyä helposti huomaamaan, milloin tekijät ovat käyttäneet oikeita pienikokoisia lavasteita tai milloin ainakin osa kohtauksessa on todellisuudessa heijastettu taktisesti sijoitetulle kankaalle ja edelleen kuvattu toisella kameralla, mutta omasta mielestäni tällaisissa teoksissa oleellista ei niinkään ole jäljen virheettömyys vaan erikoistehosteiden itsensä kiehtova kekseliäisyys. Animaatiohan onkin sellaisenaan genreistä ajattomin.

Vaikka Uusi Gulliver ilmestyessään menestys olikin, ei Ptusko ohjannut genressä enää sittemmin kuin yhden pitkän ja muutaman lyhyen teoksen ennen siirtymistään kansantarinoista sekä muinaisista mytologioista ammentavien erikoistehostepainotteisten näyteltyjen fantasiaelokuvien pariin. Uuden Gulliverin pääosaa esittänyt Vladimir Konstantinov ei enää toistamiseen näytellyt ainoassakaan elokuvassa. Nuoren miehen kohtaloksi koitui lopulta Suuri isänmaallinen sota, vuosi oli 1944 ja paikkana saksalaisten miehittämä Tallinna. Uuden Gulliverin huoleton ja laulava pikkupioneeri oli kuollessaan 24-vuotias.


Arvio: 2.5/5


NOVYY GULLIVER, 1935 Neuvstoliitto
Ohjaus: Aleksandr Ptuško
Käsikirjoitus: Aleksandr Ptuško, Grigori Rošal, Jonathan Swift, Serafim Rošal
Näyttelijät: F. Brest, Ivan Bobrov, Ivan Judin, V. Konstantinov

Space Dandy (2013-2014)

Avaruusdändi on yksin robottitoverinsa sekä outoja hössöttävän kissaotuksen kanssa avaruudessa lentelevä tyylitajuinen miekkonen Maa-nimiseltä planeetalta. Työkseen Dändi etsii harvinaisia otuksia ja kuskaa niitä mukanaan kirjattavaksi kaikenlaisia omituisia otuksia keräilevän intergalaktisen korporaation kaikenlaisten omituisten otusten tietokantaan: mitä harvinaisempi tuliainen, sitä suurempi palkinto. Vähäiset rahansa Dändi tietysti tuhlaa lähimmässä tissibaarissa, joka vielä näyttääkin avaruudessa lentävältä rintavarustukselta.

Animen nimekkäämpien luovien mielten luoma Space Dandy kumartaa suoraan Cobran ja Cowboy Bebopin kaltaisille vanhan polven pulp-klassikoille, joissa ryppyotsainen tieteily on parhaimmillaankin korvattu lihansyöjätisseillä, avaruuszombeilla ja muilla vähemmän realistisilla hullutuksilla. Uuden vuosituhannen vauhdikkaampaan sillisalaattiin tottuneelle yleisölle tempoa vain on tällä kertaa lisätty roimasti aina sellaisiin sfääriin asti, että tyylitajuisen psykedeelisessä jaksossa toisensa jälkeen nopeaan tahtiin vilkkuvat kirkkaat värit saattavat aiheuttaa pahoinvointia ja päänsärkyä muillakin kuin epileptikoilla.

Audiovisuaaliselta kantilta Space Dandyn seikkailuista ei periaatteessa löydäkään aihetta marinalle mainittua ylilyöntiä enempää. Olen henkilökohtaisesti vieroksunut erityisen paljon 2000-luvun halvalta ja kankealta kalskahtavaa digitaalitekniikkaa hyödyntävää animea, mutta Dandyn aikaan aiemmista virheistä oli jo selvästi ehditty ottaa opiksi, ja mukavan monipuolinen ja mielikuvituksellinen jälki on siksikin mielekästä katsella. Erityiseksi silmän ja korvan iloksi koin harvinaisen persoonallisen alku- ja loppuvideon, joiden taustalla kuultavien kappaleiden lyriikat jopa sopivat Space Dandyn kaltaiseen avaruushölmöilyyn.

Parasta Space Dandyssä kuitenkin on, että sen kussakin episodissa voi käytännössä tapahtua mitä vain, eikä toisiaan seuraavien tarinoiden tyyliä tai tunnelmaa pysty ikinä etukäteen arvaamaan edes likimäärin kutiinsa. Ehdoton suosikkini on muuan farssimainen episodi, jonka kuluessa käytännössä koko sarjan hahmot kuolevat ja jatkavat elämäänsä zombeina. Mitä pidemmälle jakso etenee, sen hullummaksi meno yltyy: Dändi ei luonnollisesti pysty zombina tekemään työtään, joten tämä päättää kuitata aiemmin hankkimansa henkivakuutussumman intergalaktisesta vakuutusyhtiöstä sillä seurauksella, että kaikki universumin vakuutusfirmat hankkivat leipiinsä palkkionmetsästäjiä tappamaan eläviä kuolleita ennen kuin nämä ehtivät rahastamaan enempää henkivakuutuksilla.

Valitettavasti käsikirjoitustasolla piilee samalla joukko Space Dandyn pahimpia sudenkuoppia. Sarjan tekijät eivät esimerkiksi näytä täysin osanneen päättää, haluavatko nämä kertoa eeppisen avaruustarinan vai yksittäisen palkkionmetsästäjän seikkailuista, sillä kokonaisuus tuntuu jatkuvasti keikkuvan kahden välillä etenemättä oikein kumpaankaan suuntaan. Koska jokainen jakso on käytännössä oma pieni kokonaisuutensa, ei suuri kuva luonnollisesti tunnu etenevän kahden tusinan jakson kuluessa yhtään mihinkään, vaan ennemmin tai myöhemmin Dändin sekoilu alkaa kaikesta tarkoituksellisesta häröydestään huolimatta toistaa itseään ilman merkittäviä muutoksia ensimmäisissä jaksoissa kiveen hakattuun perusasetelmaansa.

En enää edes muista, miten aikoinaan törmäsin Space Dandyyn. Ehkä etsin itselleni tietoa animehulluilustaan tunnetun Masaaki Yuasan töistä, ja miekkonen luonnollisesti väläyttelee osaamistaan myös tässä sarjassa. Space Dandyssä olisi helposti ollut ainesta jonkinlaiseksi nettiajan animesuosikiksi tai viihteeksi nimekkäiden tekijöidensä muiden töiden ihailijoille, mutta mitä ilmeisimmin siitä ei ole näihin päiviinkään asti muotoutunut täysin kumpaakaan. Omasta mielestäni toisinaan vähän liiankin lapsekas Space Dandy on silti massasta eroava kelpo tuttavuus, joka olisi voinut olla huolellisemmin kirjoitettuna jotain vieläkin suurempaa.


Arvio: 4/5


SUPESU DANDI, 2013-2014 Japani
Ohjaus: Shingo Natsume, Shinichiro Watanabe, Masaaki Yuasa
Käsikirjoitus: Dai Sato, Masafumi Harada, Shinichirō Watanabe
Näyttelijät: Banjō Ginga, Hiroyuki Yoshino, Houko Kuwashima, Ichirô Nagai, Junichi Suwabe, Kôsuke Hatakeyama, Masaaki Yajima, Uki Satake, Unshô Ishizuka