Kaikista viimeisen vuosisadan aikana eläneistä suurista kirjailijoista puolanjuutalaisen Bruno Schulzin kohtalo lienee traagisimpia. Schulz tunnettiin jo varhain äärimmäisen monipuolisena lahjakkuutena, jonka tuotanto ulottui pitkälle kirjallisten töiden ulkopuolelle aina maalaus- ja kuvanveistoon asti. Toinen maailmansota juutalaisvainoineen kuitenkin teki lopun yhdestä aikansa surrealismin jättiläisestä tuhoten samalla lähes koko tämän elämäntyön joitain novelleja sekä yksittäisiä luonnoksia lukuun ottamatta. Miehen töiden filmatisoinneista olenkin aiemmin arvostellut huikean The Hour-Glass Sanatorium, jota voin yhä suositella vilpittömin mielin jokaiselle surrealistisen elokuvan ystävälle.
Legendaaristen Quayn veljesten muassaan stop motionin ihmeellisen taian avulla henkiin herättämä rikkaalla symboliikalla ja monitulkintaisilla metaforilla kyllästetty Krokotiilikuja ei sekään varsinaisesti jää edellisestä jälkeen silkassa laadussa ja mielikuvituksessa. Tarinan alussa vanha nukke vapautuu naruistaan ja lähtee tutkimaan löytämäänsä unenomaista rappiomaailmaa. Pölyisessä ja likaisessa unimaassa tämä kohtaa joukon elotonta lihanpalaa hellivän, identtisillä vauvanuken päillä varustetun joukon, joka haluaa vihkiä myös päähenkilön jäsenekseen leikkaamalla irti tämän pään ja korvaamalla sen ilmeettömällä vauvapäällä. Fantastisella matkalla ei ole selkeää loppua, vaan tarina ikään kuin jää kesken.
Yleisesti hyväksytyn tulkinnan mukaan nimettömän päähenkilön seikkailu on vähän kuin Pinocchion matka nautintojen saarelle, nukkemestarin naruista vapautuminen merkitsee aikuistumista ja henkistä itsenäistymistä sekä neuloin silvottu lihanpala kirjaimellisesti lihallisia haluja. Vauvanukkejen uskonnollinen kultti muodostuu identiteetistään ja vapaasta tahdostaan luopuneista hahmoista, jotka erottaa toisistaan enää näiden niskassa olevasta numerokoodista. Kultti lupaa jäsenilleen vapautusta (sakset) maailmasta, mutta johtaa henkiseen vankeuteen (naru) vauvamaisessa välittömien halujen tyydyttämisen ympärille rakentuvassa tilassa.
On Krokotiilikujassa toki muutakin sisältöä, mutta lukija löytäköön loput itse. Quayn veljesten lyhytelokuvalla on mittaa sellaiset parikymmentä minuuttia, mutta sen aavemainen tunnelma sekä rappioestetiikassa kylpevä moitteeton toteutus imee helposti mukaansa useammallekin katselukierrokselle. Maailmassa onkin viimeisen neljänkymmenen vuoden kuluessa ehkä tuotettu enemmän kansainvälisen tason animaatiota kuin koskaan aiemmin, mutta Krokotiilikuja on mielestäni onnistunut pitämään erinomaisesti pintansa uudempien yrittäjien rinnalla – Terry Gilliam ja Christopher Nolankin ovat jo vuosikausia vannoneet nimenomaan sen nimeen. Mene siis, äläkä tee syntiä, vaan katsasta sinäkin Krokotiilikuja ainakin kerran elämässäsi.
Aamen.
Arvio: 5/5
STREET OF CROCODILES, 1986 Iso-Britannia
Ohjaus: Stephen Quay, Timothy Quay
Käsikirjoitus: Stephen Quay, Timothy Quay, Bruno Schulz
Näyttelijät: Feliks Stawinski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.