The Fifth Seal (1976)

"Kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin alttarin alla niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden. Ne huusivat kovalla äänellä: "Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?". (Ilm. 6:9-10)

Nuoliristien hallitsemassa Budabestissa, toisen maailmansodan viimeisinä aikoina neuvostojoukkojen jo lähestyessä kello- ja puuseppä, kirjakauppias sekä valokuvaaja kokoontuvat yön pimeydessä pieneen paikalliseen kapakkaan nauttimaan huolista vapaan talon laadukkaasta tisletarjonnasta sekä toistensa ja kapakan isännän seurasta.

Kostean illan päätteeksi yksi miehistä päättää kertoa muille pienen tarinan kahdesta hyvin erilaisesta hahmosta: kuninkaasta ja tämän orjasta. Tarinan kuningas on luonnoltaan tyranni, jolla on kuitenkin täysin järkähtämätön usko kieroimpienkin tekojensa täydelliseen moraaliseen oikeutukseen. Kuningas ei siksi koskaan kärsikään erityisistä omantunnonvaivoista vaan kokee olevansa hyvä ja oikeamielinen hallitsija tapahtuipa mitä hyvänsä.

Tyrannimaisen kuninkaan orja sen sijaan on poljetuin ja sorretuin otus, jota maa päällään kantaa. Kun orja kerran erehtyi hymyilemään herransa seurassa, tämä määräsi palvelijansa kielen poikki leikattavaksi. Orjan ainoan tyttären kasvettua teini-ikään, hänen isäntänsä päätti pakottaa tämän itselleen rakastajaksi. Tarinan orjan vaimon kohtaloksi koitui kuninkaan lemmikkiapinan hännän päälle astuminen, mistä tämä sai maksaa hengellään. Julman isäntänsä runtelema kieletön ja yksisilmäinen ihmispolo on kuitenkin pohjimmiltaan onnellinen, sillä tämä tietää kaikesta huolimatta olevansa kunniallinen ja puhtaan omantunnon omaava mies vaikkei isäntänsä kaltaista eettisesti järkähtämätöntä aatteellista pohjaa omaisikaan.

Tarinan kertoja kääntyy seuraavaksi kunkin kuulijansa puoleen ja esittää näille kysymyksen: jos kapakassa iltaa viettävä herrasväki tietäisi kuolevansa seuraavien viiden minuutin kuluessa, kummaksi kahdesta edellisestä nämä haluaisivat mieluummin uudestisyntyä: omantunnonvaivoista vapaaksi tyranniksi vai vakautuksettomaksi, mutta kunnialliseksi orjaksi. Tämä yksinkertaiselta kalskahtava peruskysymys on koko elokuvan keskeinen punainen lanka, joka loppujen lopuksi osoittautuu vaikeammaksi vastata kuin miltä se ehkä ensisilmäykseltä vaikuttaa.

Zoltán Fábrin The Fifth Seal on jälleen yksi tällaisia vähemmän tunnettuja art house -helmiä, joita katsoessa voi jo heti kättelyssä unohtaa kaikenlaisen Hollywood-viihteen, sillä itse tarina sijoittuu kamaridraaman parhaita perinteitä kunnioittaen käytännössä kahteen, kolmeen eri huoneeseen ja se koostuu hyvin pitkälti pelkästä dialogista ja rainan yksinkertaisen perusteeman ympärillä pyörivästä eettisestä pohdinnasta, joka todellisuudessa kasvaa loppua kohden niin moniulotteisiin mittoihin ettei koko kuviota yhdellä vaivaisella katselukerralla todennäköisesti kunnolla pysty hahmottamaankaan. Kokonaisuuden kannalta jokainen vuorosana, jokainen ele ja jokainen kuvakulma merkitsee.

Aloitetaanpa alusta. The Fifth Seal on tarina kuninkaasta ja orjasta sekä henkilöhahmojen loputtomasta jaakobinpainista näiden kahden välillä. Miesten eleitä, puheita ja valintoja seuraamalla pystyy kertomaan paljon näiden valinnoista ja arvoista: toisinaan puheet ja teot ovat keskenään ristiriidassa, toisinaan miesten omaksumat roolit vaihtuvat nöyrän orjan ja kieronvarman kuninkaan välillä lennossa ja lopullisen päätöksen hetkellä kyse ei olekaan enää vain eettisestä valinnasta vaan elämästä ja kuolemasta sekä taivaasta ja helvetistä.

Pienenä varoituksen ystävällisenä sanana sanottakoon, että kyseessä on hyvin paljon raamatullisiin yksityiskohtiin ja klassiseen kristilliseen maalaustaiteeseen viittauksia sisältävä teos ja kokonaisuuden ymmärtäminen edellyttää siksi jonkin verran myös näiden aiheiden tietämystä. Heti alkukuvistä lähtien esimerkiksi nähdään paljon viittauksia Hieronymus Boschin kolmiosaiseen Maallisten ilojen puutarhaan, joka kuvaa Eedenin puutarhaa, maailmaa ennen vedenpaisumusta sekä helvettiä. Kolmiosaisesta tarinasta koostuvan elokuvan eri kolmannekset vastaavat Boschin maalauksen osia, joista toisen ja kolmannen välillä nähdään miesten lopullinen ratkaisu keskeiseen kysymykseen. Kyseinen valinta on vielä muotoiltu vertauskuvalliseksi kysymykseksi Kristuksen kieltämisestä ja itse kohtaus on suunnitteltu visuaalisesti El Grecon Viidennen sinetin avaamisen mukaan, mistä elokuvan nimikin tulee.

Oman suosikkihuomioni The Fifth Sealistä tein vasta toisella katselukerrallani jokin päivä sitten. Elokuvan alussahan nähdään joukko miehiä nauttimassa alkoholista ja tupakasta kuninkaiden tavoin suljetussa majatalossa, "paratiisissa", mutta lopussa nähdään kuninkaiden tavoin juopottelevia ja tupakoivia natseja "helvetissä". Ilmeisesti Zoltán Fábri on tällä halunnut sanoa elokuvan keskeisen eettisen kysymyksen olevan paljon enemmän kuin pelkkä mustavalkoinen valinta hyvän ja pahan välillä. Lopullinen ratkaisu on myös sen mukainen, mutta sitä en tässä paljasta.

The Fifth Seal on kertakaikkisen hämmästyttävä elokuva, jossa jokainen yksityiskohta kuvakulmista leikkauksiin ja näyttelijöistä näiden yksittäisiin repliikkeihin ovat kokonaisuuteen nähden täsmälleen oikeilla paikoillaan ilman ainuttakaan yksittäistä mainitsemisen arvoista hutilaukausta. Kaikkein ihmeellisintä on, ettei kukaan oikeasti tunnu nykyäänkään tuntevan tätä elokuvaa saati sitten Zoltán Fábria itseään. Unkarissa The Fifth Seal ilmeisesti pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista maassa tehdyistä elokuvista, mutta meille asti tämä ei liene koskaan ainakaan virallisia teitä yltänyt. Toivoa sopii että tämä huutava vääryys vielä joskus korjataan ja Zoltán Fábrin mestariteos pääsisi Suomessakin nauttimaan ansaitsemastaan maineesta yhtenä lajinsa valioista.



Arvio: 5/5



AZ ÖTÖDIK PECSET, 1976 Unkari
Ohjaus: Zoltán Fábri
Käsikirjoitus: Ferenc Sánta, Zoltán Fábri
Näyttelijät: Ferenc Bencze, Gábor Nagy, György Bánffy, István Dégi, Lajos Öze, László Márkus, Sándor Horváth, Zoltán Latinovits

Balladi sotilaasta (1959)

"Tämä tie vie kyläämme. Jokainen sieltä lähtevä ja synnyinmailleen myöhemmin palaava kulkee sitä pitkin. Äiti on saapunut sen varrelle, muttei vartomaan ketään. Äiti tapasi odottaa poikaansa, joka ei koskaan palannut sodasta. Hänet haudattiin kauas kotimaastaan, lähelle vierasta kaupunkia. Muukalaiset tuovat hänen haudalleen kukkia. He kutsuvat häntä venäläiseksi sotilaaksi, sankariksi, vapauttajaksi... mutta äidille hän oli vain poika, josta tämä tiesi kaiken syntymästä aina päivään, jolloin tämä lähti tietä pitkin rintamalle. Hän oli ystävämme ja tämä on hänen tarinansa, jota edes hänen äitinsä ei tunne..."

Näin kuuluu Grigori Tšuhrain magnum opuksen haikean runollinen prologi. Itse tarina on vain takaumaa ja päättyy todellisuudessa siihen mistä alkaakin. Sotilaan nimi on Aljosha, joka palkitaan vihollisen tankkien ansiokkaasta tuhoamisesta neljän päivän vapaalla. Vapaansa nuori mies päättää käyttää matkaamalla takaisin kotikyläänsä tapaamaan äitiään ja korjaamaan tämän vuotavan katon. Matkan varrella Aljosha rakastuu kauniiseen Shuraan, mutta parin kohtalona on lopulta erota ja kadottaa toisensa sodan helvetissä.

Grigori Tšuhrai ei juuri nimenä taida enää nyky-yleisölle paljoa sanoa. Suojasään aikaan mies oli vielä yksi Neuvostoliiton nimekkäimmistä tekijämiehistä ja Stalinin erityisessä suojeluksessa olleen Mihail Tšiaurelin suora perillinen yhtenä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen istuvan puoluesihteerin erityisistä suosikeista. Vaikka asema takasikin Tšuhraille poikkeukselliset vapaudet ja resurssit elokuviaan varten, se osoittautui viimeistään vanhoillisten voimien vallankaappauksen jälkeen myös taakaksi ohjaustöiden jäädessä kovin vähiin niiden harvojenkin valmistuneiden päätyessä monesti vuosikausiksi sensorin hyllylle pölyttymään.

Balladi sotilaasta on rintamalla itsekin palvelleen Tšuhrain tunnetuin ja juhlituin yksittäinen teos, joka jo ilmestymisaikanaan keräsi pari vuotta aiemmin ilmestyneen Mihail Kalatozovin Kurjet lentävät -klassikon tavoin lähes kaikki alan merkittävimmät palkinnot - tällä kertaa myös Oscar-ehdokkuuden - sekä ansaitsi yhä kestävän aseman yhtenä merkittävimmistä ja parhaista sotaelokuvista koskaan. Asema on toisaalta melko ironinen, sillä Tšuhrai on elokuvassaan todellisuudessa kuvannut kaikkea muuta kuin perinteistä sotaa itseään. Oikeasti Balladi sotilaasta on romanttinen road movie, jossa varsinainen sota on lähinnä taustavaikuttajan asemassa. Saksalaisia tässä ei esimerkiksi nähdä ollenkaan vaan helvetillinen maailmanpalo itse kuvataan kaikkia kansankerroksia hajottavana inhimillisenä tragediana ja vihollisista sitkeimpänä.

Luonnollisesti mielenkiintoisin kysymys tässä vaiheessa lieneekin, missä määrin Tšuhrain suurtyö vertautuu jo aiemmin mainittuun Mihail Kalatozovin sotaklassikkoon. Saman ajan teoksina näissä on luonnollisesti valtavan paljon yhteistä, kuten kotirintaman todellisuuden koruton yksilötason kuvaus sekä kaiken sankarillisuuden puuttuminen. Kalatozovin teoksen tavoin tämäkin on traaginen kuvaus sodan vaikutuksesta ihmissieluun kaukana rintaman tuolla puolen. Taistelukenttien helvetti ei säästä edes kotiin jääviä, jotka menettävät sodassa vääjäättömästi lapsensa, rakastajansa ja aviomiehensä voittipa kuka hyvänsä. Samalla löydetään jotain tavattoman kaunista myös ihmissielusta itsestään.

Kokonaisuutena Balladi sotilaasta ei ehkä kuitenaan ole aivan yhtä täydellisyyteen asti hiottu elämys kuin Kurjet lentävät. Kuvallisesti kyseessä on Kalatozovin kamera-akrobatiaan verrattuna luonnollisesti huomattavasti yksinkertaisempi ja hillitympi romanttinen teos, mutta silkassa visuaalisessa runoudessa ja tarinan sykähdyttävässä kauneudessa liikutaan aivan samoilla leveleillä, ehkä jopa hiukan Kalatozovin teostakin paremmin. Pelkästään alussa ja lopussa kuultava kertojaääni yksistään saa tarinan tuntumaan elämää suuremmalta balladilta ja runolta. Jos tarinan sodanvastaisen sanoman tehokas viestiminen olisi ainut arvostelukriteeri, veisi Balladi sotilaasta kahdesta voiton helposti.

Ja mikäli tarinan varsinainen teema ei vielä tullut arvostelustani selvästi esille, niin se on rakkaus: vanhan pariskunnan rakkaus, äidin rakkaus poikaansa sekä Aljoshan rakkaus Shuraa kohtaan. Kaiken sota lopulta tuhoaa.



Arvio: 5/5



BALLADA O SOLDATE 1959, Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Tšuhrai
Käsikirjoitus: Grigori Tšuhrai, Valentin Ježov
Näyttelijät: Aleksei Bahar, Antonina Maksimova, Elza Leždei, Gennadi Juhtin, Jekaterina Savinova, Jevgeni Jevstignejev, Jevgeni Urbanski, Lev Borisov, Nikolai Krjutškov, Nina Menšikova, Valentina Telegina, Vladimir Ivašov, Vladimir Kašpur, Vsevolod Sanajev, Žanna Prohorenko

Kurjet lentävät (1957)

Kaksi nuorta rakastavaista, Boris ja Veronika, lupaavat toisilleen vielä tapaavansa piskuisen moskovalaisen sillan luona. Nuori mies ei kuitenkaan koskaan saavu paikalle, sillä tämä on lähtenyt vapaaehtoisena taistelemaan maahan hyökänneitä saksalaisia vastaan. Hyökkääjien ilmapommitusten vuoksi kodittomaksi jäänyt Veronika päätyy lopulta asumaan Boriksen perheen luokse. Sodan tragedia kuitenkin koskettaa niin koti- kuin länsirintamallakin. Boriksen palveluksesta vapautettu serkku raiskaa Veronikan tuhoisan pommituksen aikana ja taivuttelee tämän myöhemmin kanssaan irvokkaaseen pakkoavioliittoon, mikä paitsi tuhoaa viattoman nuoren naisen maineen tämän lähipiirin silmissä myös särkee tämän sydämen.

Vaikka nyt taitaakin vaikuttaa aivan siltä kuin poikkeaisin pahasti jo aiemmin aloittamaltani georgialaisten klassikkoelokuvien sarjakatsaukseltani, on totuus kuitenkin aivan jotain muuta - tai ainakin lähes. Mihail Kalatozov nimittäin ei ollut etnisesti venäläinen vaan georgialainen ohjaaja ja vaikka mies suurimman osan merkitsevästä tuotannostaan tuottikin neuvostokansain sosialistisen liiton kaikkivoivassa ykkösvaltiossa Venäjän sosialistisessa neuvostotasavallassa, pysyy Miheil Kalatozišvili omissa silmissäni aina ja ikuisesti nimenomaan georgialaisena mestarina. Piste.

Toisaalta mikäli ajatus Kalatozovin 40-luvun ja 50-luvun alun tuotannon yli hyppäämisestä tuottaa mielipahaa, voin ainakin puolustautua toteamalla sen olevan vähemmän merkitsevää kuin nämä Stalinin kuoleman jälkeen tuotetut suurteokset. Asiahan tunnetusti oli nimittäin silviisiin, että toisen maailmansodan jäljiltä teräsmiehen turmioon neuvostokansojen kotimaassa vallitsi tiukkaakin tiukempi kontrolli, joka käytännössä teki kaikenlaisesta luovasta työstä silkkaa puisevaan henkilöpalvontaan ja standardoituun propagandaan keskitettyä liukuhihnatyötä varsinaisen laadukkaan elokuvataiteen yli ja taso on siksi niiden suhteen vähän mitä sattuu. Lupaan jossain vaiheessa kirjoittaa enemmän myös tuon ajan teoksista, mutta siihen tuskin kannattaa henkisesti varautua ihan lähiaikoina.

Kurjet lentävät oli Magdana's Donkeyn ohella hetkellisen vapautumisen ajan ensimmäisiä todellisia merkkitöitä, jotka hylkäsivät kerralla Stalinin ajan henkisen perinnön ja idealisoidun kuvauksen sodasta ja ihmisistä. Tällä kertaa kaikenlainen sodan sankaruus loistaa täysin poissaolollaan ja ihmisen kurjaa kohtaloa niin kotirintamalla kuin etulinjasssakin kuvataan kaikessa karuudessaan lähinnä kaunistelemattomana tragediana. Isä aurinkoista, maailman etevintä kenraalia ja kaikkien maailman lasten suurinta viiksekästä ystävää "Jopea" itseään ei muuten taidetakaan mainita nimeltä koko elokuvassa, mikä lienee jo itsessään valtavin mahdollinen irtiotto vanhaan käytäntöön.

Mihail Kalatozov on aina ollut ensisijaisesti visuaalinen elokuvantekijä ja Kurjet lentävätlieneekin tässä suhteessa koko miehen uran huikeimpia hetkiä, kiitos kameran varressa taiteilleen Sergei Urusevskin. Villiä tyylittelyä ja kuvallista juhlaa on selvästi hillitty sitten Svanetian suolan ja Nail in the Bootin nuoruudenpäivien, mutta mahtipontisen vaikuttavaa ja henkeäsalpaavan upeaa katseltavaa se on silti, eipä taida kaikkien aikojen komeimman mustavalkoisen elokuvan tittelikään kovin kaukana olla. Elokuvan upeimmassa yksittäisessä kohtauksessa nähdään kuolevan sotilaan elämän ja unelmien vilisevän tämän sammahtavien silmien edessä vain hävitäkseen lopulta takaisin mistä tulivatkin, vainajan viimeisen lauseen jääden kesken haavoittuneen toverinsa käsivarsilla.

Silti, kyseessä on paljon enemmän kuin pelkkä tarina sodasta ja rakkaudesta. Itse näkisin Kurkien lentävän olevan tarina Veronikan ja koko sodan nähneen sukupolven kasvusta aikuisuuteen ja lopulta ymmärtämään elämän puolustamisen tärkeyden vastoinkäymisistä ja uhrauksista huolimatta, Veronikan ja Boriksen tarina kun oli vain yksi monista. Traagisuudestaan ja mahtipontisen komeista kohtauksistaan huolimatta elokuvan lopetus ei ole laisinkaan surullinen tai musertava vaan viimeisten kuvien hälvetessä poskea myöden voi valua myös jokunen onnenkyynel. Lopussa elämä voittaa.

Kurjet lentävät oli ilmestyessään valtaisa arvostelu- ja yleisömenestys. Elokuva pokkasi muutamassa naurettavassa vuodessa kaikki alan merkittävimmät elokuva-alan palkinnot Oscaria lukuun ottamatta ja teki paitsi ohjaajastaan, myös keskeisimmistä näyttelijöistään hetkessä kuuluisia ympäri maailmaa. Nykyään tätä pidetäänkin täysin ansaitusti yhtenä kautta aikain onnistuneimmista ja merkittävimmistä neuvostoliittolaisista elokuvista, mikä maan elokuvatuotannon kärjen tason tuntien tarkoittaa samalla kovaa sijoitusta myös kaikkien aikojen parhaita alan teoksia listatessa.



Arvio: 5/5



LETYAT ZHURAVLI, 1957 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Viktor Rozov
Näyttelijät: Aleksandr Švorin, Aleksei Batalov, Tatjana Samojlova, Vasili Merkurjev

The Three Veterans (1984)

Jaahas, mukelot ja tytön tylleröt ja lylleröt! Se olisi taas viikon taattu satuhetki Brutus-sedän kanssa. Tämänkertaisen tarinan meille tarjoaa tsetä Tsekkoslokaviasta nimeltä Oldřich Lipský, joka onkin jo aiemmin tullut vastaan Limonadi Joen ja I Killed Einstein, Gentlemenin kaltaisten komediahelmien ja -sikojen muodossa; ensimmäisestä pidin ainakin itse kovasti, jälkimmäisestä en sitten puoliakaan sen edestä. The Three Veteransiakin voinee pitää tässä vaiheessa ikämiesluokkaan ehtineen ohjaajansa viimeisenä kunnollisena ohjaustyönä ja hienon uran joutsenlauluna, sillä Oldřich Lipský itse nukkui pois vain paria vuotta tämän ilmestymisen jälkeen.

Olipa kerran kolme armeijan jättänyttä veteraania 1700-luvun Böömiä ja 80-luvun Tsekkoslovakiaa yhdistelevässä satumaailmassa. Kerran nämä kolme veikkoa sattuivat yöpymään metsässä, jossa näille ilmestyi kolme iloista haltiaa mukanaan kolme maagista lahjaa: yksi lahjoista oli kukkaro, josta ropisee loputtomat määrät kultakolikoita, toinen harppu jota soittamalla pystyy luomaan määrättömät määrät palvelijoita ja kolmas maaginen silinterihattu, jonka avulla pystyy taikomaan maailmaan mitä tahansa elottomia esineitä. Satumaailman kieron ja ahneen kuninkaan saatua tietää ihmeitä tekevästä kolmikosta tämä päättää kutsua nämä linnaansa, anastaa taikakapistukset itselleen ja ajaa niiden entiset omistajat tiehensä.

Spoilaamatta koko elokuvan tarinaa, lopussa hybristä seuraa nemesis kun kuninkaan tyttären nenä kasvaa kasvamistaan aina Puolaan ja Itävaltaan asti, jonne se tekee virallisen valtiovierailunkin. Koko elokuvan ylivoimaisesti hauskimmassa yksittäisessä kohtauksessa seurataan klyyvarin loputonta absurdia kasvua minuuttitolkulla kuin jossain Monty Python -sketsissä. Kyseessä on jälleen yksi hämmentävimmistä ja yllättävyydessään hauskimmista kohtauksista, jota olen elokuvissa nähnyt. Samaa sarjaa niiden I Killed Einsteinin nuoleskelevien parrakkaiden lesbojen kanssa.

Harmittavasti edellisen lisäksi tässä ei sitten taida paljoa kirjoitettavaa ollakaan, sillä kyseessä on koko perheelle tehty kevyt satukomedia ilman turhantarkkaa symboliikkaa tai ryppyotsaista sanomaa. Itse asiassa Three Veterans on satuelokuvaksi teknisestikin niin yksinkertainen ja pienellä budjetilla kasaan koottu, että koko elokuvan olisi yhtä hyvin voinut tehdä vaikka 50-luvulla. Yhkä juuri kaiken halvahkosta kotikutoisuudesta ja simppeliydestä johtuen tämä onkin kestänyt aikaa erinomaisen hyvin, paljon paremmin kuin moni länsimainen saman ajan ison rahan erikoistehosteleffa. Rima ei tosin ollut elokuvateknisessä mielessä kovin korkealla alun alkaenkaan, mutta silti.

Kannattaako The Three Veterans siis kokea ja katsastaa? Kyllä, mikäli sattuu olemaan läheskään yhtä todellisuuspakoinen ja osaa vähänkään arvostaa näiden tsekkiläisten satuleffojen kengännauhabudjetin rupuista kauneutta. Vauhdikkaampaa toimintaa ja trikootrippejä kaipaaville todellisuuspakolaisille on sitten ihan omat satuleffansa.

Sen pituinen se. Hyvää yötä.



Arvio: 4/5



TRI VETERANI, 1984 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Oldřich Lipský
Käsikirjoitus: Oldřich Lipský
Näyttelijät: Josef Somr, Július Satinský, Lubomír Lipský, Milos Kopecký, Petr Cepek, Rudolf Hrusínský, Vida Neuwirthová, Zdenek Sverák

Sotilaan isä (1965)

Tämän elokuvan katsoin lähinnä pitkään sielua ja ruumista kutkutelleesta uteliaisuudesta georgialaisia klassikkoelokuvia kohtaan. Sotilaan isän varsinaisista taustoista ei itselläni ainkaan ole muuta tietoa kuin että tarinan sekä sen keskeisimpien henkilöhahmojen pitäisi ilmeisesti perustua tositapahtumiin ja varsinaisille päähenkilöille on ilmeisesti pystytetty kotimaassaan ihan muistomerkkejäkin. Sotilaan isää onkin monesta georgialaista alkuperää olevasta suusta ja näppäimistä kehaistu jopa kaikkien aikojen parhaiden sotaelokuvien kastiin kuuluvaksi merkkiteokseksi, joten miksi jättää katsomattakaan?

Nimensä mukaisesti Sotilaan isä kertoo sotilaan isästä, hassusta georgialaisesta pikku-ukkelista nimeltä Giorgi Mahalashvili, joka elokuvan alussa matkaa tapaamaan sodassa haavoittunutta poikaansa rintamasairaalaan. Perillä ukko kuitenkin kuulee poikansa palanneen jo rintamalle, mutta sen sijaan että ukkeli lähtisi takaisin tyhjin käsin, yksinkertainen vanha miekkonen päättää itse matkata sotanäyttämölle tapaamaan poikaansa, ajautuen siinä sivussa itsekin toisen maailmansodan tapahtumien keskipisteeseen ja lopulta kilpajuoksuun kohti Berliiniä.

En tiedä onko tätä tarpeen erikseen vääntää rautalangasta, mutta ihan vain varmuuden vuoksi: koska kyseessä on neuvostoliittolainen elokuva, tältä sopii odottaa jonkin verran myös isänmaallista propagandaa: sosialismin epäkohdat ja Stalinin päähänpistot luonnollisesti jätetään kokonaan mainitsematta ja Saksakin vain hyökkää, mutta suurta neuvostokansojen liittoa muistetaan siitä huolimatta hurrata ja lännen fasisteja parjata aina tilaisuuden tullen. Jos tiedät vihaavasi edellä kuvattujen kaltaisia elkeitä elokuvissa, todennäköisesti tulet vihaamaan palavasti myös tätä teosta.

Mikäli koko touhun lievästä propagandistisuudesta pääsee vähänkään yli, luvassa on poikkeuksellisen komea, mutta harmittavan hitaasti käynnistyvä sotaeepos. Ilmeisesti neukuilla riitti koska tahansa pätäkkää ja osaamista juuri tällaisten neuvostokansojen suurinta voittoa juhlistaneita teoksia varten, ja vaivannäkö myös paistaa läpi joka huokosesta. Oma suosikkini kaikista elokuvan taistelukohtauksista löytyy keskivaiheilta, jolloin taistellaan kuvankauniilla viljavilla tasangoilla. En jaksa uskoa että Sotilaan isän sota varsinaisesti realismia huokuu, mutta se on ainakin huikea katsella ja kuunnella, mikä todennäköisesti oli tekijöiden tarkoituskin.

Sotilaan isän kuuluisin, mutta samalla länsimaisittain hämmentävin yksittäinen kohtaus nähdään aika tarkkaan viimeisten parinkymmenen minuutin kohdalla vanhan ukkelin löytäessä rintamalta viiniköynnöksiä, ensin silminnähden ilostuvan ja myöhemmin järkyttyvän panssarivaunujen jyrätessä samaisen viljelmän maan tasalle. Kohtauksen ideana on selvästi ollut korostaa elämän arvoa myös sodan keskellä ja viini sattuu olemaan keskeinen osa georgialaista identiteettiä ja kansankulttuuria yhä tänäkin päivänä. Vanhan ukon kohtauksessa hyräilemä kappale on ikivanha viiniä, rakkautta ja jumalaa ylistävä laulu, jota kuuleman mukaan veisataan vielä nykyäänkin paljon sikäläisissä kirkonmenoissa. Kristuksen veri ja sitä rataa.

Haluatteko tietää, mikä tässä elokuvassa eniten itseäni riepoo? Sotilaan isä on erittäin, erittäin, ERITTÄIN sentimentaalinen elokuva, jopa ihan suoranaiseen siirappisuuden ja tahattomaan koomisuudenkin puolelle. Viimeiset minuutit erityisesti menivät tässä suhteessa jo ihan överiyteen ja kliseisyyteen asti. Ilmeisesti maailmassa on paljon ihmisiä, joille sokerisuus ja yliteatraalisuus ovat todella merkitseviä hyvän elokuvan mittoja, mutta henkilökohtaisesti en ole koskaan oppinut sietämään tällaisia juttuja. Kohtuus makeutusaineissakin.

Kaiken edellisen huomioon ottaen olenkin tullut johtopäätökseen, että kyseessä on ns. lievästi yliarvostettu teos, joka todennäköisesti koskettaa ja puhuttelee huomattavasti enemmän tekoaikansa ja -paikkansa väestöä kuin nykypäivän suomalaista elokuvayleisöä. Puheet kaikkien aikojen parhaasta sotaelokuvasta - jopa neuvostoliittolaisesta sellaisesta - ovatkin vahvasti liioiteltuja vaikka komeaa silmäkarkkia Sotilaan isäkin parhaimmillaan on.



Arvio: 4/5



JARISKATSIS MAMA, 1965 Neuvostoliitto
Ohjaus: Rezo Chkheidze
Käsikirjoitus: Suliko Jgenti
Näyttelijät: Aleksandr Lebedev, Aleksandr Nazarov, Ketevan Bochorishvili, Sergo Zakariadze, Viktor Uralskiy, Vladimir Kolokoltsev, Vladimir Privaltsev, Yuri Drozdov

Fruit of paradise (1970)

Koska menin ja arvostelin Vera Chytilován kaksi edellistä kokopitkää, lienee vain luonnollista jatkaa hyvin alkanutta elokuvaputkea kirjoittamalla jotain tästä kolmannestakin. Tuhatkaunokkien ja Fruit of Paradisen välillä sattuikin rautaesiripun takana yhtä ja toista neuvostoliittolaisten tankkien vyöryttyä murskaamaan tsekkoslovakialaisten uudistusvaatimukset aloittaen samalla pitkän ja korruptiostaan tunnetun pysähtyneisyyden jakson maan historiassa. Vera Chytiloválle "normalisoinnin" aika merkitsi nyt käsillä olevasta teoksesta lähtien vuosikausien hiljaiseloa ilman ainuttakaan ohjaustyötä.

Mikäli Tuhatkaunokit tuli jo koettua, Fruits of Paradise on tyyliltään varsin loogista ja johdonmukaista jatkoa kyseisen taidetripin psykedeelisille visioille, sillä erotuksella että tässä on menty parhaimmillaan kokeelllisuudessa vieläkin pitemmälle, ehkä jo vähän katsomismukavuudenkin kustannuksella. Edellisen tuntien ei taidakaan olla ihme, että tämä tapaa yleensä jakaa katsojia voimakkaasti puolesta ja vastaan: toisille kyseessä on jotakuinkin upeinta elokuvan taidetta koskaan kun taas toiset näkevät tässä parhaimmillaankin lähinnä ns. pisuaarin taidegalleriassa. Keskitien kulkijoita tapaa vain aniharvoin, jos silloinkaan.

Kuten viimeksi, tälläkin kertaa "tarina" on hyvin subjektiivinen ja tulkinnanvarainen, ja tästä voi katsojasta riippuen löytää vaikka kuinka paljon erilaisia tasoja ja merkityksiä. Oman näkemykseni mukaan tässä on konkreettisessa mielessä vinksahtanut kertomus Aatamista ja Eevasta sekä syntiinlankeemuksesta. Alun jälkeen kuvioihin astuu mukaan myös punaisiin pukeutuva paholainen, joka yrittää viekoitella Eevaa mukaansa maallisilla haluilla.

Ohjaajan ajatusmaailman tuntien ei liene taaskaan yllätys, että kyseessä ei ainakaan virallisesti ole feministinen tai muutenkaan aatteellinen elokuva. Vera Chytilová nimittäin asetti voimakkaan yksilöllisenä ajattelijana henkilökohtaisen arvostelukyvyn valmiiden ideologioiden edelle, mistä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän syömisessäkin on kysymys: heräämisestä lapsekkaan onnellisesta tietämättömyydestä ja annetuista totuuksista todelliseen maailmaan niin hyvässä kuin pahassakin. Tämän lisäksi kyseessä pitäisi vielä tekijänsä mukaan olla jonkinasteinen allegorinen kertomus Tsekkoslovakian suhteesta Neuvostoliittoon ja sosialismiin, mikä lienee jo yksinään vaikuttanut ohjaajan tätä seuranneeseen pannajulistukseen stalinistihallituksen toimesta.

Mikäli varsinainen juonellinen sisältö ei satu kiinnostamaan, on tässä oikeasti erikoistekniikkaakin sitten vaikka muille jakaa. Jälleen kerran Chytilová räiskii katsojan silmien eteen voimakkaita värejä erilaisilla filttereitä ja kuvaa vääristellään tuon tuostakin erilaisilla linsseillä ja peileillä. Oikeastaan vaikeinta tässä onkin pukea sanoiksi Chytilován rikasta ja vimmaisen kekseliästä teknista hurjastelua, jollaiselle ei nykypäivänäkään löydy täysin vertaista. Omasta puolestani tosin sen vähäisenkin konkreettisen tarinan olisi voinut jättää vähemmälle ja lisätä silkkaa viihdyttävää happoilua ihan vain huvin vuoksi.

Chytilován kahdesta happotrippielokuvasta Tuhatkaunokit on omissa kirjoissani loppujen lopuksi se parempi ja viihdyttävämpi tapaus. Fruit of Paradise on sekin ohjaajan tavaramerkkityylille ihastuttavan uskollinen, mutta tästä puuttuu ikävästi edellisen repivän reipasta anarkiahenkeä ja kieroutunutta huumoria jotta tämän kymmenkunta minuuttia ylipitkäksi venähtäneitä surrealistisia visioita olisi jaksanut seurata haukottelematta loppuun asti. Katsojan kuin katsojan tajunnan laajeneminen on kuitenkin taattu.



Arvio: 3.5/5



OVOCE STROMU RAJSKYCH JIME, 1970 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Vera Chytilová
Käsikirjoitus: Ester Krumbachová, Vera Chytilová
Näyttelijät: Jan Schmid, Jitka Novákova, Karel Novak

Tuhatkaunokit (1966)

Tutustumiskierros tsekkoslovakialaisen uuden aallon elokuviin tarkoittaa välttämättömästi myös katsausta tästä tyylilajinsa kielletyimmistä, kiistellyimmistä, kauhistuttavimmista, vaarallisimmista ja ehkä samoista syistä myös kuuluisimmista ja arvostetuimmista kotomaansa elokuvataiteellisista merkkituotoksista, joka on hyperenergisenä ja hyväntuulisena psykedeelis-anarkistisena dadaistisena kollaasina yksinkertaisesti nähtävä jos tällaisia hilpeän sekopäisiä taidepläjäyksiä nyt vain on koskaan nähdäkseen.

Tuhatkaunokeille on vuosien varrella yritetty istuttaa ja astuttaa jos jonkinlaista kattotermiä ja genreä: toisille kyseessä on jonkinlainen avantgardistinen radikaalifeministinen taideteos kun taas toisille tämä edustaa yksinkertaisuudessaan silkkaa psykedeelistä hulluttelua ilman sen kummempaa punaista lankaa. Edelliset kiistäneen Věra Chytilován itsensä mukaan kyseessä on jonkinlainen satiirinen moraalitarina, mutta lopullinen tulkinta jäänee sitäkin huolimatta katsojan itsensä pähkäiltäväksi. Yhtä hyvin Tuhatkaunokit voisi olla elokuva syömisestä, huolettomasta nuoruudesta tai silkasta hauskanpidosta.

Ensimmäinen mielenkiintoinen piirre Tuhatkaunokeissa on, ettei tässä varsinaisesti ole minkäänlaista loogista tai ymmärrettävää juonta.tai tarinaa vaan elokuvan alussa kaksi Marie-nimistä kaunista nuorta naista vain toteavat miesten pilanneen maailman ja päättävät sitten yksintein pilata myös itsensä. Lopun elokuvan ajan kaksikko mm. syö ravintoloissa miesten laskuun, käyttää hyväkseen muuta yhteiskuntaa ja pitää muutenkin hauskaa rikkoen kaikkia mahdollisia ja mahdottomia moraalisääntöjä. Siinä sivussa rikotaan myös elokuvan itsensä jokaista kirjoitettua ja kirjoittamatonta perussääntöä erilaisilla kokeellisilla leikkauksilla ja leikkimielisillä filttereillä. Elokuvakin tietää itse olevansa elokuva ja hahmot tietävät olevansa osa sitä.

Luonnollisesti koko leffan pointti piileekin ainakin oman ymmärrykseni mukaan siinä, että kaksi yhteiskuntaa loisivaa, hauskanpitoa työnteon yli arvostavaa ja yksilöllisyyttään korostavaa naista edustavat juurikin sosialistien näkökulmasta pahinta mahdollista dekadenttia kapitalistista ihmissaastaa maailmassa. Mariet eivät oikeasti tee mitään muiden ihmisten hyväksi vaan rikkovat avoimesti feminiisiä stereotypioita ja sukupuolirooleja, tuhoavat ja syövät kaiken näkemänsä eivätkä edes alastonkohtaukset johda varsinaisesti seksiin ja lastentekoon vaan pelkkään hassutteluun sekä perinteisten fallossymbolien silpomiseen. Lopussa tuhmeliineille tuleekin rangaistus, mutta sekin tuntuu hyvin muodolliselta, lähes vitsikkäältä.

Tästä syystä Chytilová onkin kutsunut elokuvaansa nimenomaan moraliteetiksi, mutta ote vain on hyvin ironinen eikä kahta anarkistista nuorta naista kohtaan oikeasti tunnekaan missään kohtaa vihaa tai kuvotusta vaan pelkästään sympatiaa. Mitään kovin väkivaltaista, eroottista tai poliittista ei suoranaisesti nähdä missään kohtaa, joten ainakin paperilla kyseessä on edelleen poliittisesti erittäin korrekti elokuva. Yksi perusvitsi koko jutussa lieneekin ollut että vaikka hahmojen puhuma, alunperin sensoreilla tarkastettu dialogi ei sisälläkään mitään erityisen ihmeellistä, on kaikki loppu sitten vedetty niin puhtaaksi rajoja rikkovaksi anarkiaksi kuin koskaan mahdollista.

Eräs hassu tarina kertoo tsekkoslovakialaisten sensorien tuskailusta Tuhatkaunokkienväistämättömän hyllyttämisen suhteen. Selvästihän kyseessä on moraaliton ja paha elokuva, mutta koska se ei sisällä suoraan poliittista tai väkivaltaista materiaalia, on sen totaalikieltäminen ollut aikoinaan melkoisen mielikuvituksen takana. Loppujen lopuksi Chytilován elokuva joutuikin pannaan määräämättömän pitkäksi ajaksi "ruuan tuhlaamisen" vuoksi.

Věra Chytilová oli erittäin älykäs nainen ja Tuhatkaunokit on erittäin älykäs elokuva. Älykäs ja ainutlaatuinen. Niin ainutlaatuisen luova ja riehakkaan hauska, etten usko tällaisia montaa olevan edelleenkään olemassa. En tiedä miten tiukka huumepolitiikka sosialistimaissa aikoinaan oli, mutta uskoisin tämän ainakin tuotetun vähemmissä happopöllyissä kuin monia länsimaisia saman ajan teoksia, mikä toisaalta saa vain entisestään arvostamaan Chytilováa uniikkina ja rajattoman kekseliäänä visionäärinä, yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimmista naisohjaajista.



Arvio: 5/5



SEDMIKRASKY, 1966 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Věra Chytilová
Käsikirjoitus: Ester Krumbachová, Pavel Juráček, Věra Chytilová
Näytteljiät: Ivana Karbanová, Jan Klusák, Jaromír Vomáčka, Jiřina Myšková, Jitka Cerhová, Julius Albert, Marcela Březinová, Marie Češková, Oldřich Hora, Václav Chochola

Magdana's Donkey (1956)

Pitäisi varmaan jatkaa tsekkoslovakialaisella linjalla, mutta milloin sitä oikeasti muulloin ehtisi kirjoittamaan sanasen myös georgialaisen elokuvan ihmeellisestä maailmasta? Elokuvahan tunnetusti eli työväen paratiisissa asetettu "vallankumouksellisena" taidemuotona maan kulttuurituotannon erityisasemaan jo Leninin itsensä toimesta ja kaikista neuvostotasavalloista Georgia lienee obskuuriudestaan huolimatta pelkässä elokuvakatalogin keskimääräisessä tasossa mitattuna niitä laadukkaampia keskuksia Ukrainan ja Venäjän neuvostotasavaltojen ohella.

Magdana's Donkey ei ole likimainkaan ensimmäisiä georgialaisia elokuvia, mutta tämä mainitaan usein ensimmäisenä kansainvälisesti huomiota herättäneenä maassa ohjattuna elokuvana. Madgana's Donkeyn merkittävyys liittyneekin vahvasti sen tekoajankohtaan: vain kuukausi ennen tämän ilmestymistä Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin ajan hirmuteot Neuvostoliiton kommunistisen puoleen 20. puolekokouksessa ja käynnisti suojasäänä tunnetun liberaalimman vaiheen sosialistimaiden historiassa. Elokuvissa tämä näkyi ennen kaikkea etääntymisenä Stalinin ajan vanhoista ihanteista ja rajoitteista, hetken verran kukoistaneena tyylinä, jota myös neuvostoliittolaiseksi uudeksi aalloksi kutsutaan. Magdana's Donkey olikin lajissaan tärkeä ja kauaskantoinen suunnannäyttäjä.

Varsinaiselta tarinaltaan kyseessä on periaattessa varsin tyypillinen tekoaikansa ja -paikkansa mukainen kertomus köyhäin kokemasta puutteesta ja vääryydestä tsaarin ajan Georgiassa 1800-luvun loppuvuosikymmeninä. Nimihenkilö Magdana on kolmen pienen lapsen köyhä leskiäiti, joka elättää itsensä ja perheensä myymällä jugurttia lähikylän asukkaille. Eräänä päivänä perheen lapset löytävät tienposkesta kuolemaan jätetyn aasin ja raahaavat sen kotiinsa. Piankos elikko virkoaakin jaloilleen ja uudesta vetojuhdasta on apua myös perheen elinkeinon harjoittamisen suhteen. Mutta piankos vanha omistaja haluaa omansa takaisin...

Oman ymmärrykseni mukaan huomattavimpia eroja aiempaan löytyy jo pelkästään tämän äärimmäisen realistisesta ihmiskuvauksesta, joka eroaa paitsi Stalinin ajan pökkelön idealisoidusta ja herooisesta standardista, myös suhteesta neuvostokansojen isään itseensä, jolle elokuva oli tärkeä osa irvokkuuden ja tahattoman koomisen korniuden mittasuhteet saavuttanutta pompöösiä henkilökulttia. Magdana's Donkeyta onkin toisinaan ollut tapana luonnehtia myös neorealistiseksi vähän italialaisten sukulaisteostensa hengessä vaikka tietty pakotettu propagandahenki tästäkin välittyy vielä vahvasti.

Kuvauksellisessa mielessä kyseessä onkin erittäin mielekäs, suorastaan tyylikäs elokuva katsella pitipä näistä neuvostoliittolaisista tai ei. Ensimmäinen puolikas rainasta käytetään lähinnä eloisan rähjäisten kujien ja tavallisen köyhän kansan kuvaukseen, mutta viimeistään tarinan varsinaisen konfliktin käynnistyttyä alkaa samalla tyylittely nätteine varjoineen, kuvakulmineen, vesisateineen ja ukkosineen. Kunpa vain muutamia selvästi turhempia kohtauksia ja lopun sokerista melodraama olisi ymmärretty pitää kurissa ja kyseessä voisi olla kovemmankin luokan laatuleffa.

Magdana's Donkey voi hyvinkin olla viime vuosisadan vaikutusvaltaisimpia georgialaisia elokuvia ja Tengiz Abuladze maan huomattavimpia ohjaajia, mutta omasta mielestäni miehellä oli tässä vaiheessa vielä huomattavasti varaa parantaa otettaan. Henkilökohtaisesti en pidäkään tätä kaikesta suitsutuksesta huolimata minään täysosumana, lähinnä parempaa keskitasoa edustavana neuvostoliitolaisena ja onnistuneena debyyttiohjauksena. Tengiz Abuladzella ei ole nimissään kovinkaan montaa pitkää ohjaustyötä, mutta tiedän varmuudella siihenkin vähään lukeutuvan muutamia vieläkin parempia teoksia kuin tämä.



Arvio: 3.5/5



MAGDANAS LURJA, 1956 Neuvostoliitto
Ohjaus: Rezo Chkheidze, Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Carlo Gogodze, Ekaterine Gabashvili
Näyttelijät: Akaki Kvantaliani, Akaki Vasadze, Dudukhana Tserodze, Karlo Sakandelidze, Liana Moistsrapishvili, Mikho Borashvili, Nani Chikvinidze

Tuhkimo ja kolme pähkinää (1973)

On taas aika unohtaa kovin ryppyotsaiset poliittiset kannanotot sekä taide-elokuvat ja tuudittautua jälleen yhden tällaisen hassun satuelokuvan taatun eskapistiseen ja huolettomaan maailmaan, kauas pois ikävästä arkitodellisuudesta. Siksihän näitä kaiketi idän sosialistimaissa ylipäänsä paljon tehtiinkin: todellisuuspakoiseksi viihteeksi sotilassaappaan mahan polkemalle proletariaatille. Kun kaikenlainen järkevä ja vähänkään kärkäs kun on "salaperäisen ja yllättävän katoamisen" uhalla kielletty, ei muutakaan sallittua viihdettä liene kansalla tuolloin ollut. Tai sitten tsekkiläinen yleisö vaan rakasti aikoinaan erityisen paljon värikkäitä satuja ja niiden pohjalta tehtyjä filmatisointeja.

Tuhkimon tarinan tuntee jokainen eikä Kolme pähkinää käytännössä juuri muuta mitään kovin merkitsevää sen klassisimman version ydintarinasta. Tässäkin kaunis ja hyväntahtoinen nuori neito on jäänyt isoa tuttia muistuttavaa tötteröhattua pitävän ilkeän äitipuolensa tossun alle ja nuoren neitokaisen mieluisinta seuraa tässäkin ovat talon eläimet. Positiivisena yllätyksenä tsekkiläinen Tuhkimo ei suinkaan ole kotiinsa vangittu orja vaan elokuvan prinssin tavoin metsässä viihtyvä vapaa yksilö. Lopussa kaksikko luonnollisesti saa toisena ja sitä rataa. Hyvän haltijan sijaan tässä Tuhkimon toiveet toteuttaa pöllö, koska nollabudjetti.

Tässä elokuvassa on paljon mistä nurista. Värikkääksi tarkoitetuksi saduksi Tuhkimon värimaailma esimerkiksi on pääosin tylsän harmaa ja ruskea, mitä kömpelö puvustus vielä erityisellä tavalla korostaa. Koko elokuvan hämmentävin yksittäinen asuvalinta jo aiemmin mainitun "tuttimyssyn" lisäksi on pakko olla äitipuolen päähän lopussa pantu siipiään avaavaa jättimäistä lepakkoa muistuttava kangashäkkyrä, jollaista todellisuudessa kukaan tuskin käyttäisi julkisesti edes piilokamerassa.

Mutta turha nurina sikseen, sillä tässä on myös muutama ihan hyväkin oivallus. Itse pidin erityisesti näteistä talvimaisemista ja kotikutoisista kuvauspaikoista, joita ei resurssien puutteen vuoksi ilmeisesti ole erikseen juuri lavastettukaan. Musiikista pidin ainakin päällisin puolin, vaikka lopun kömpelö tsekinkielinen iskelmämusiikki saikin korvat vuotamaan verta ja oksennusta. Siis ihan oikeasti, mikä älynväläys on ollut panna iskelmää lapsille ja lapsenmielisille aikuisille suunnattuun satuelokuvaan, mitä ihmettä? Vähemmästäkin on ihmisiä lähetetty Siperiaan uudelleenkoulutettavaksi.

Kaiken edellisen lisäksi ei sanainen arkkuni juuri kumaja tämän kohdalla. Tuhkimo ja kolme pähkinää on ammoin harmaantunutta ja pölyttynyttä satuviihdettä, joka ei taatusti sovi kenellekään muulle kuin vanhoista satuelokuvista diggaavalle itselleni. Sittenkin prinssin loputtomia metsästyskohtauksia, surkuhupaisia vaateparsia ja tympeätä iskelmämusiikkia saksimalla tästä olisi saanut vieläkin nautittavamman henkisen pakomatkan opiskelijaelämän karusta arjesta.



Arvio: 3/5



TRI ORISKY PRO POPELKU, 1973 Tsekkoslovakia, Itä-Saksa
Ohjaus: Václav Vorlíček
Käsikirjoitus: Božena Němcová, František Pavlíček
Näyttelijät: Carola Braunbock, Dana Hlaváčová, Jan Libíček, Karin Lesch, Libuše Šafránková, Pavel Trávníček, Rolf Hoppe, Vítězslav Jandák

Juhlavieraat (1966)

Tsekkoslovakian ja koko rautaesiripun takainen lyhyt vapauden kausi on pelkästään tähän mennessä poikinut monta yllättävänkin suorasukaisesti sikäläistä elämänmenoa kritisoivaa teosta, aiemmin käsitellyistä Slnko v sietin kuvatessa kollektiivitilojen ja kaupunkilaisnuorison kalseaa todellisuutta ja Kun kissa tulee ajan tekopyhää yleishenkeä noin yleensä. Juhlavieraatjatkaa vielä edellisiäkin kriittisemmällä linjalla, mutta kahdesta poiketen tämä julistettiin välittömästi pannaan ja viimeistään Prahan kevään jälkeen ikuisiksi ajoiksi kadotukseen Neuvostoliiton miehitystä vastustaneen Jan Němecin itse joutuessa myöhemmin poistumaan kokonaan maasta.

Olen pahoillani jos nyt seuraavaksi menen spoilaamaan Juhlavieraiden "juonta", mutta kyseessä on täysiverinen surrealistinen elokuva, josta nauttimiseksi on ainakin etäisesti tiedettävä etukäteen mistä se kertoo. Koetankin käydä tässä läpi yleisimmät suuntaviivat ja jättää pienemmät yksityiskohdat lukijan itsensä löydettäväksi ja tulkittavaksi. Toisaalta tällaisen elokuva voikin tulkita niin monella eri tavalla ettei omanikaan välttämättä ole mikään kiveen hakattu totuus.

Juhlavieraiden alussa joukko keskiluokkaisia hahmoja on päättänyt lähteä piknikille luonnon helmaan. Kesken matkan nämä kuitenkin törmäävät joukkoon miehiä, jotka raahaavat nämä väkisin salaperäisen johtajansa luo. Matkan päässä juhlien isännäksi esittäytyvä hahmo alkaa esitellä vierailleen pitojen sääntöjä. Vieraat valittavat aikansa, mutteivät ryhdy kapinoimaan vaan päättävät leikkiä mukana.

Hetken päästä paikalle saapuu toinen, vanhempi mies ja paljastaa koko jutun olleenkin pelkkää leikkiä. Todellisuudessa vanha ukko on itse pitojen isäntä ja auktoriteetti numero yksi. Palvelijoidensa kanssa vanha mies on koonnut pitopöydät kuvankauniin lammen rannalle. Kaikki vieraat ovat keskenään samanarvoisia, istuvat tarkkaan isäntänsä määrittelemillä paikoillaan ja syövät täsmälleen samaa ruokaa. Annettua järjestystä uhmaavat saavat vähemmän yllättäen isäntänsä vihat niskoilleen.

Luonnollisesti juhlien varsinaisella herrallakin on omat mielivaltaiset sääntönsä: isännän sana on aina laki, juhlista ei ole lupa poistua mihinkään. Lopussa yksi vieraista päättää karata ja muut lähtevät tämän perään metsästyskoirien kanssa. Vankilamaisten juhlien vieraat eivät vieläkään yritä kapinoida ja aiempi nurinakin on jo kaikonnut. Elokuva loppuu.

Oman ymmärrykseni mukaan Juhlavieraat kuvaa vertauskuvallisesti Tsekkoslovakian vaiheita toisen maailmansodan lopusta aina totalitaarisen sosialistisen järjestelmän nousuun ja itse elokuvan tekohetkeen asti. Alussa ihmiset olivat tyhjän päällä ja luonnontilassa kunnes kommunistien kätyrit ottivat vallan voimakeinoin. Ihmiset olivat vielä hämmentyneitä mutta päättivät luottavaisina pelata näiden asettamien sääntöjen mukaan, lopulta pakkovallasta tulikin uusi normaali eikä pakotietä enää ole. Vanha ukko lienee viittaus Volgan lautturina todellisia lankoja käsissään pitävään Neuvostoliittoon ja juhlat lammen rannalla koko sosialistiseen itäblokkiin. Loppu on oikeasti jo melko profeetallinen muistaen mitä tapahtui Prahassa vain pari vuotta tämän valmistumisen jälkeen.

Juhlavieraat nauttii nykyäänkin mainetta yhtenä viime vuosisadan merkittävimmistä tsekkoslovakialaisista klassikoista, mutta itse uskon tämän maineeseen jonkin verran vaikuttaneen legendaarinen status erityisen vaarallisena kiellettynä hedelmänä, jota ei aikoinaan ollut vuosikymmeniin mahdollista nähdä ennen rautaesiripun lopullista romahtamista. Omaan makuuni tämä on raivokkaasta kritiikistään huolimatta kuitenkin hienoinen askel taaksepäin verrattuna pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen Yön timantteihin, joka ainakin omasta mielestäni on kokonaisuutena mielekkäämpi elämys vaikka surrealistisuus ja symboliikka siinä vielä hillitympää onkin.

Yleissivistävänä surrealismin perusteoksena Juhlavieraat on kuitenkin ehdottomasti pakollista katsottavaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.



Arvio: 4/5



O SLAVNOSTI A HOSTECH, 1966 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Jan Němec
Käsikirjoitus: Ester Krumbachová, Jan Němec
Näyttelijät: Evald Schorm, Helena Pejšková, Ivan Vyskočil, Jana Prachařová, Jan Klusák, Jiří Němec, Karel Mareš, Miloň Novotný, Pavel Bošek, Zdena Škvorecká

Limonadi Joe (1964)

"I have returned. And with me comes the law!"
"More like, the Kola Loka."
"Kola Loka IS the law!"

Kun ajattelee, että western kaikista maailman fiktion genreistä taitaa olla se kaikkein amerikkalaisin, tuntuu kovin omituiselta kuvitella pyssymiesten seikkailujen olleen kovaa valuuttaa erityisesti rautaesiripun takana kylmän sodan vuosina universumin länsivastaisimmissa sosialistisissa etäpesäkkeissä. Enkä nyt tarkoita vain länsimaisia tuontielokuvia vaan myös kyseisten edesmenneiden sosiaalisten kokeilujen omaa tuotantoa, joka edustaa nyt jo kauan sitten kadonnutta taiteen tyylilajia, "osternia" tai "easterniä". Yleensä tämän lajin teoksissa perinteinen amerikkalainen paatos on luonnollisesti korvattu kovin anti-kapitalistisella sanomalla ja amerikkalainen unelma kuvattu revisionismin hengessä parhaimmillaankin rehellisen ihmisen ulottumattomissa olevana painajaisena.

Uskomatonta kyllä, tälläkin nykysilmään kovin kummallisella alagenrellä on ikiomat merkkiteoksensa ja klassikkonsa, jotka pystyvät kilpailemaan suhtkot tasaväkisesti jopa taantumuksellisen lännen omien tekeleiden kanssa. Limonadi Joe on yksi näistä harvoista genrensä todellisista kultakimpaleista, merkkiteos joka keräsi jo ilmestymisaikanaan valtaisat suosionosoitukset ympäri maailmaa sekä ikonisen statuksen yhtenä vuosikymmenensä suosituimmista tsekkoslovakialaisista elokuvista. Nykyään tätä pidetään myös yhtenä parhaista.

Elokuva alkaa pienen Arizonassa sijaitsevan Stetson Cityn rupuisesta saluunasta, jonne koko kylän juopot cowboyt ovat kokoontuneet tappelemaan ja kuuntelemaan siinä sivussa kuvankauniin kabareelaulajattaren esitystä miestä vahvempien tisletuotteiden vaikutuksen alaisina. Paikalle sattuu myös paikallinen raittiusmies Goodman tyttärensä kanssa saarnaamaan paheellisille lännenmiehille väkijuomain turmeluksesta, mutta tilanne päättyy lopulta raavaiden miesten käytyä käsiksi pahaiseen rauhanhäiritsijään.

Uhkaavan tilanteen saapuu pelastamaan valkoisella hevosella ratsastava ja valkoisiin lännenmiehen vaatteisiin pukeutuva nuori ja komea pyssymies nimeltä Limonadi Joe, tuo kaikkien janoisten sankari ja Kola Loka (väännös Coca Colasta) -virvoitusjuomayhtiön villin lännen syrjäisimpiäkin kolkkia kiertävä peloton myyntimies. Yhdessä jo aiemmin mainitun raittiusmiehen kanssa Limonadi Joe päättää tehdä lopun Stetson Cityn turmeluksesta ja saattaa koko kaupungin Kola Lokan, tuon sokeroidun jumalten juoman asiakaspiiriin.

Mutta kaikki eivät kuitenkaan katso kirkasotsaista sankariamme ja hänen siunattua janojuomaansa hyvällä. Stetson Cityyn saapuva, mustiin pukeutuva lännen nopein ja kieroin roisto Badman sattuu olemaan väkijuomain perään ja pitää siksi huolen, että pahaiset sokerilitkut katoavat kyläsen katukuvasta. Pahalla miehellä sattuu olemaan myös takataskussaan ylittämätön markkinoinnin valttikortti, jota puhtoisella Limonadi Joella ei olekaan: seksi ja väkivalta.

Mikäli edellisestä ei vielä käynyt ilmi, niin kyseessä on yhdistelmä kaikkien länsimaisten länkkäreiden parodiaa sekä hillittömälle konsumerismille ja ihmisten ahneudelle irvailevaa satiiria, vähän kuin Spede-leffa mutta kansainvälisen tason tuotantoarvoilla. Oi kyllä, käytin sanaa "tuotantoarvot", sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään halpa ja rupuinen camp-teos vaan oikeasti huolella ja rakkaudella tehtyä farssia ja kekseliään huumorin ilotulitusta alusta loppuun.

Pienistä irtovitseistä muistettavimpia ainakin itselleni oli alussa nähtävä kohtaus, jossa lauletaan ironisesti iloisen Arizonan kuvankauniista maisemista ja mukavista asukkaista, mutta taustalla rapajuopot pieksevät toisiaan joukolla hengiltä. Limonadi Joe itse on vain persoonaton, mutta komea ja nuori virvoitusjuomain mainoskasvo ilman sen kaksisempaa syvyyttä, muistaapa mies väläytellä suosikkijuomaansa suoraan kameralle tasaisin väliajoin. Ainut maininta komean korston taustoista tietää suuren pyörremyrskyn vieneen tämän sisarukset muinoin traagisesti mennessään.

Seuraavaa kannattaa lukea suorana spoilerina, eli jos ei haluta tietää mitä lopussa tapahtuu, jätä suosiolla seuraava kappale väliin.

Okei, valmis?

Lopussa nimittäin nähdään yhdessä ainoassa kohtauksessa varmaan tusinan verran erilaisia lopputwistejä ja kohupaljastuksia: sankari saa naisensa, kaikkivoipa deus ex machina -limonadi herättää kuolleetkin haudoistaan, sankarimme jalkojen juuresta löytyy niin öljylähdettä kuin kultaesiintymäkin, viinanhimoisten äijien ja limumiesten ikiaikainen kiista ratkaistaan alkamalla tuottaa viskikolaa ja kaikki elokuvan keskeisimmät henkilöhahmot paljastuvat Joen ammoin kadonneiksi sisaruksiksi!

Viimeisen kohdalla piti pysäyttää elokuvakin kun nauratti niin paljon.

Sanonpa vaan, että harvoin tulee vastaan yhtä kekseliäitä, persoonallisia ja hauskoja elokuvia - vieläpä yhtä komeilla tuotantoarvoilla kuin Limonadi Joe. Riippumatta siitä kiinnostaako sosialistimaiden oma näkemys länkkäreistä tai ei, kyseessä on helposti kenelle tahansa oikeasti hyvällä maulla tehtyjä erilaisia komedioita kaipaavalle suositeltavissa oleva vanhan hyvän ajan helmi, jonka sanoma on vielä nykypäivänäkin enemmän kuin ajankohtainen.

Kari Grandi lienee muuten saanut tältä vaikutteita enemmän kuin ihan hiukan.



Arvio: 4.5/5



LIMONADOVY JOE ANEB KONSKA OPERA, 1964 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Oldřich Lipský
Käsikirjoitus: Jiří Brdečka, Oldřich Lipský
Näyttelijät: Bohuš Záhorský, Eman Fiala, Jiří Lír, Josef Hlinomaz, Karel Effa, Karel Fiala, Květa Fialová, Olga Schoberová, Rudolf Deyl ml., Vladimír Menšík, Waldemar Matuška

The Devil's Trap (1962)

The Devil's Trap on František Vláčillin komean ja suhteellisen tarkkaan dokumentoidun uran omituinen pimeä elokuva, jonka taustoista tai tekoprosessista ei juuri löydy minkäänlaista informaatiota edes kaikkitietävästä internetistä eikä tätä kai Valkoisen kyyhkysen tai Marketa Lazarovan kaltaisten merkkiteosten tasolle yleensä taideta muutenkaan nostaa. Kuitenkin kyseessä on ensimmäinen osa Vláčilin löyhästä historiallisesta elokuvatrilogiasta, johon Marketa Lazarovan lisäksi lukeutuu myös Valley of the Bees.

Tämänkertainen tarina sijoittuu 1500-luvun levottomuuksien ja epävarmuuden riivaamaan Böömiin, nykyisen Tsekin alueille. Vanha mylläri perheineen on ansainnut mainetta poikkeuksellisen taitavana ympäristönsä tuntijana ja väsymättömänä tutkijana. Vanhalla ukolla tuntuu olevan epätavallinen taito löytää makean veden lähteitä sekä ennustaa hämmästyttävällä tarkkuudella tapahtumia ja onnettomuuksia, mikä on omiaan levittämään huhuja tämän mahdollisesta veljeilystä pimeyden voimien kanssa. Epäilyjä tutkimaan saapuu inkvisition inhimillinen, mutta tarpeen tullen kovaluontoinen mies yhdessä paikallisen käskynhaltijan kanssa.

Oikeastaan tätä katsoessa huomaa hyvin nopeasti miksei The Devil's Trap nauti samanlaista arvostusta kuin ohjaajat muut saman ajan teokset noin yleensä. Suurin syy lienee jo pelkästään siinä, ettei kyseessä ole taiteellisena tekijämiehenä tunnetun Vláčilin tuotokseksi likimainkaan niin moniulotteinen ja "taiteellinen" kuin tätä edeltänyt ja seuranneet kaksi, kolme teosta. Varsinainen tarinakin on lähinnä yksinkertainen allegoria uskosta, järjestä ja vallasta, joista kahta ensimmäistä edustavat vanha mylläri ja inkivisition mies sekä kolmatta käskynhaltija. The Devil's Trapia voisi melkein jopa suositella helppotajuisuudessaan ensimmäiseksi ohjaajan teokseksi keltanokille.

Eipä tosin pidä unohtaa ohjaajalle tuttua vahvatunnelmaista tavaramerkkityyliä, joka onnistuu varastamaan shown täydellisesti tässäkin elokuvassa. Kameratyöskentely on Valkoisen kyyhkysen tapaan tässäkin harvinaisen tyylikästä ja sulavaa mustavalkokuvaa, mutta Jan Čuřík vaihtuminen Rudolf Miličiin näkyy harmittavasti lievänä tason heikkenemisenä. Äänipuolella tässä ollaan jo vastaavasti lähellä Marketa Lazarovan unenomaisen hypnoottista tyyliä, jossa aavemainen musiikki soi lähes tauotta pitkin elokuvan, muttei luonnollisesti vielä liikuta aivan senkään tasolla.

Kaiken kaikkiaan The Devil's Trap on jälleen kerran kaikin puolin kelvollinen, mutta ikävän vähälle huomiolle jäänyt teos Vláčililta. Jos ohjaajan muu tuotanto ei olisi valmiiksi niin pahuksen korkeatasoista ja abstraktia, The Devil's Trap voisi hyvinkin olla huomattavasti kiitetympi ja tunnetumpi kuin mitä tämä nykyäänkin on. Melkoista kohtalon ironiaa.



Arvio: 4/5



DABLOVA PAST, 1962 Tsekkoslovakia
Ohjaus: František Vláčil
Käsikirjoitus: Frantisek A. Dvorák, Milos Václav Kratochvíl
Näyttelijät: Bedrich Karen, Jirí Belohoubek, Jirina Bílá, Josef Hlinomaz, Karla Chadimová, Ladislav Kazda, Monika Indingerová, Vlastimil Hašek