Minä syytän! (1919)

Jokin päivä sitten mietin itsekseni elokuvia, jotka parhaiten kuvaavat tekoaikansa ja -paikkansa yleistä mielenmaisemaa ja mieleeni tuli tämä Abel Gancen pasifistinen sotaelokuva vuodelta 1919. Ohjaaja kertoi eräässä haastattelussa elokuvan syntyneen turhautumisesta sotaan ja miljoonien ihmisten tarpeettomaan teurastukseen; kymmenestä lähimmästä ystävästään Gance menetti sodassa yhdeksän. Teatteri- ja elokuva-alalla ennen sotaa pätevöitynyt Gance päätyi itse rintamalle sotakuvaajaksi ja säästyi siten pahimmalta helvetiltä.

J’accuse on sikäli poikkeuksellinen sotaelokuva, ettei se sisällä kovinkaan paljoa erikseen lavastettuja sotakohtauksia vaan Gance kuvasi sotakuvaajan statustaan hyväksi käyttäen sotakohtaukset suoraan rintamalla ja aidoissa juoksuhaudoissa. Aitoja ruumiita ja irtojäseniä ei tässä sentään nähdä, mutta miljöö puvustuksineen ja taustalla pienissä sivuosissa vilahtavine sotilasekstroineen on todellista totta. Välissä nähdään myös oikeita rintamalta lähetettyjä kirjeitä, mikä lienee aikoinaan ollut monelle hyvinkin voimakas kokemus. Luvan rintamalla suoritettuihin kuvauksiin sekä valtion takaaman jättibudjettin Gance sai tarinan mukaan kertomalla tekevänsä isänmaallisen sotaelokuvan, mutta lopputuotoksen pasifistinen sanoma valkeni poliitikoille ja kenraaleille vasta ensi-illassa.

Elokuvan yksinkertainen tarina kertoo pienessä ranskalaisessa kyläsessä asuvista miehistä, jotka ovat rakastuneet samaan naiseen ja joutuvat sodan tiimellyksessä tasapainoilemaan henkilökohtaisen kaunan, isänmaallisuuden ja sotaveljeyden välillä. Tyyliltään tarina on lähempänä perinteistä romanttista melodraamaa kuin jotain tyypillistä sotapropagandaa; rooleissa nähdään paljon Pyörästä ja Napoleonista tuttuja kasvoja.

Abel Gancen myöhempien elokuvien perusongelma ja samalla suurin vahvuus on aina ollut ohjaajan taipumus suuruudenhulluun ja kunnianhimoiseen kikkailuun, joka yleensä hautaa tarinan hahmoineen täysin alleen. J’accusessa ei tällaisesta ole varsinaisesti vielä tietoakaan ja hahmot ovat siksi ohjaajansa elokuvaksi yllättävänkin vahvoja persoonallisuuksia. Kiinnostavia kokeiluja näkyy toki harvoissa kohdissa siellä täällä, mutta pääfokus on itse tarinassa. Tyylillisesti lähimpiä sukulaisia J’accuselle taitavat olla Fritz Langin Metropolista edeltäneet elokuvat, kuten Väsynyt kuolema ja Niebelungen laulu..

Tapa jolla elokuva kiteyttää ranskalaisten sodanjälkeisen yleisen mielipiteen näkyy mielestäni parhaiten J’accusen legendaarisessa loppukohtauksessa, jossa sodassa kuolleiden aaveet nousevat haudoistaan syyttämään eläviä. Tiettävästi kohtauksessa käytettiin ekstroina rintamalta lomalla olleita sotilaita, joista muutama viikko kuvausten jälkeen oli jo kuollut suurin osa. Sotilaiden joukosta pystyy bongaamaan elokuvan avustavana ohjaajana toimineen käsipuolen Blaise Cendrarsin, joka palveli sodassa Muukalaislegioonassa ennen haavoittumistaan.

Sodan jälkeen moni ranskalainen koki kokonaisen sukupolven tuhonneen sodan olleen täysin tarkoitukseton ja tulokseton; se alkoi ja loppui lähinnä poliitikkojen niin keskenään päätettyä ilman, että mikään oikeasti olisi muuttunut. Tästä pitkälle eteenpäin Ranskassa vallitsi voimakas pasifistinen ja sodanvastainen ilmapiiri, joka lopulta johti myöhemmin maan nopeaan antautumiseen Toisessa maailmansodassa. Stereotypia pasifistisesta antautuvasta ranskalaisesta elää vahvana edelleen.

J’accuse itsessään on omasta mielestäni juurikin niin hyvä ja tyylikäs elokuva kuin 20-lukua ja kaikkien mahdollisten taiteenalan perustekniikoiden keksimistä edeltäneeltä ajalta sopii vain odottaa. Ehkä tähän olisi voinut panna enemmän sotakohtauksia ja vastaavasti karsia pois turhaa melodraamaa aikaa viemästä, mutta muuten en isompaa valittamisen aihetta tästä oikeastaan keksi. Hyvä ja harmittavan unohdettu sotaleffa.



Arvio: 4/5

J'ACCUSE, 1919 Ranska
Tuotanto: Abel Gance
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Näyttelijät: Angèle Guys, Elizabeth Nizan, Maryse Dauvray, Maxime Desjardins, Pierre Danis, Romuald Joubé, Séverin-Mars