Johnny Mnemonic - kuoleman kuriiri (1995)

Johnny Mnemonic on jälleen niitä sellaisia elokuvia, joista tuntuu liikkuvan varmaan tusinan verran erilaisia maahantuojan ja ohjaajan leikkaamia versioita, joista ei taida olla olemassakaan yhtä ainutta vakiintunutta näkemystä. Tietääkseni Suomessa on julkaistu lähinnä puolitoistatuntinen lyhennetty ”mainstream-versio”, josta on leikattu suosiolla turhaa läskiä ja hitaampia kohtauksia pois. Itse katsomani Aasiassa julkaistu lähemmäs parituntinen versio on tiettävästi lähempänä originaalia ohjaajan näkemystä. Oleellisina eroina näiden versioiden välillä taitaa olla aasialaisten hahmojen rooli tarinassa, väkivallan määrä ja soundtrack.

Mikäli on sattunut näkemään tai kokemaan ainuttakaan kyberpunk-elämystä, tietää käytännössä tämänkin elokuvan tarinan maailman ja perusasetelman: korporaatiot hallitsevat maailmaa, kadut ovat roskaa väärällään ja futuristinen teknologia on tässäkin alamaailman hallinnassa. Keanu Reeves esittää tässä arkaluontoista dataa aivoissaan kuskaavaa kuriiria, joka joutuu keikallaan erilaisten korporaatiomiesten ja gangstereiden jahtaamaksi. Lopussa nähdään itse Dolph Lundgren tahattoman koomisena partajeesussalamurhaajana.

Tämän elokuvan genreksi on merkitty trilleri ja toiminta, mutta oikeasti tämä on niin tasapaksu ja tylsä, ettei tämä ole periaatteessa ole kumpaakaan. Yksi iso ongelma koko elokuvassa on kauhean keskinkertainen ja väritön käsikirjoitus, joka ei toimi se enempää jännittävänä tarinana kuin kehyksenäkään varsinaiselle jännitykselle tai toiminnalle. Suurimman osan ajasta köpötellään ja kävellään sinne tänne, jutellaan ja vähän paukutellaan toisinaan varsinaisen kunnollisen toiminnan jäädessä lähes parituntisen leffan loppuminuuteille.

Yksi aivan omituinen kohta ja leikkaus jäi itselleni tässä vähän hampaankoloon. Lopussa Keanu tappelee yhtä ukkelia vastaan ja kärventää tämän jollain sähköhimmelillä. Pari kohtausta myöhemmin homma on ohi ja Keanu nuoleskelee naisnäyttelijää. Sitten kamera kääntyykin takaisin epäilyttävästi liikkuvaan kärventyneeseen ruumiisen. Hetken verran katsojalle vihjataan, että pahis olisikin elossa ja homma ei olekaan selvä, mutta sitten paljastuukin, että Keanun kaveri se siinä vain ruumista liikutteleekin ja koko kohtaus olikin pelkkää tarkoituksetonta feikkiä ja katsojan kiusaamista. Miten ja miksi tällainen turha kohtaus on päätynyt lopulliseen elokuvaan jäi ainakin itselleni täysin mysteeriksi. Mutta täysin turha ja ikävä se kuitenkin oli.

William Gibson oli yhteen aikaan länsimaisen kyberpunkin jumala ja tekijä numero uno vaikka oikeasti mies on tainnut urallaan tehdä vain muutaman todellisen merkkiteoksen ja valtavat määrät tällaista keskinkertaista ja unohdettavaa scifiä. Periaatteessa tässäkin löytyy kaikki sellaiset perinteiset miehen teoksille tutut tyylikeinot ja osaset, mutta ainakaan itse en päässyt maailmaan ja hahmoihin missään kohtaa kunnolla käsiksi vaan jäin jatkuvasti pyörittelemään päätäni ja pähkäilemään itsekseni hahmojen motivaatioita ja tarinan käänteitä – joita ei siis kumpaakaan yleensä kauheasti erikseen selitellä.

Gibsonilaisista peruskliseistä mainittakoon ainakin vinkeän rähjäinen, japanilaisten zaibatsujen hallitsema kyberpunk-maailma, jonka lavastuksesta ja puvustuksesta pidin ainakin itse kovasti. Tässä jakataan myös Gibsonin kirjoista tuttuun kyberavaruuteen ja tarinan sankarilla on naispuolinen aisapari, jotka kumpikin tunnetaan lähinnä etunimellä. Harmittavasti kyberavaruus-kohtauksissa nähtävät 90-luvun puolivälin värikkäät cgi-erikoistehosteet eivät paria ihan näppärää niksia lukuun ottamatta ole täysin kestäneet ajan hammasta. Lopussa nähtävä tekoäly on aivan satavarmasti viittaus Max Headroomin suutaan, johon William Gibson teki myös kässärin muutaman peruutetun jakson verran.

Johnny Mnemonic sijoittuu aikaan ennen Matrixia, jolloin Keanu Reeves ei vielä ollut täysin kypsynyt nykyiseen ilmeettömään ja eleettömään toimintamiesrooliinsa, toisinaan miehen näyttely ja naamanvääntely pistää tässä väkisinkin hymyilyttämään. Vakavammista näyttelijöistä parhaan roolin vetää perinteiseen tapaan Takeshi Kitano pahana korporaatiomiehenä ja...

Hetkinen!

Takeshi Kitano… paha korporaatio… kyberpunk…

Aha!

Joko alatte ymmärtää miten mielikuvitukseton ja hengetön se Hollywoodin Ghost in the Shellin paskile oikeasti on? Valitsin tämän leffan täysin sokkona enkä todellakaan osannut odottaa löytäväni tästäkin sen rebootin pöllimiä ideoita. Jos keskinkertaisen Johnny Mnemonicin apinoiminen ei kerro nykyihmisen luovuuden täydellisestä konkurssista, niin mistä se sitten kertoo? Mutta tämä ei ole Ghost in the Shellin vaan Johnny Mnemonicin arvostelu, joten ei siitä sen enempää.

Johnny Mnemonic ei periaatteessa ole hirveän huono elokuva, ainoastaan pahuksen tylsä ja tympeän harmaa. Idea tässä on toki mitä mainioin, mutta pitkästyttävää käsistä olisi saanut hioa enemmän ja toimintaa suonut pitkäveteiseen elokuvaan enemmän ja paremmin. Vähän samanlaista ideaa kierrätti mielestäni paljon laadukkaammin Simon Ings kirjassaan Kuuma pää, joka voitti aikoinaan Tähtivaeltaja-palkinnonkin parhaana suomennettuna scifi-romaanina. Mikäli aihe kiinnostaa suosittelen lukemaan vaikkapa kyseisen romaanin tai William Gibsonin Neurovelhon, joka niinikään saa sukat pyörimään jalassa.

JOHNNY MNEMONIC, 1995 USA, Kanada
Tuotanto: Don Carmody
Ohjaus: Robert Longo
Käsikirjoitus: William Gibson
Näyttelijät: Keanu Reeves, Dolph Lundgren, Henry Rollins, Ice-T, Takeshi Kitano, Udo Kier