Akira (1988)

Muistan aikoinaan mukulana kun sain ensimmäisen kerran luvan mennä yksin kaupungille. Luonnollisesti ensimmäisenä menin ostamaan sarjakuvia. Taskussa kuumottava parikymppinen meni yhden japanilaiselta kalskahtavan sarjakuvan parin ensimmäisen numeron ostamiseen. Heti ensimmäisistä sivuista lähtien kyseinen sarjakuva otti tukevan otteen palleista eikä päästänyt irti ennen kuin joka rivi ja ruutu oli tarkkaan luettu. Kun myöhemmin sain taas vähän lisää rahaa, kävin heti hakemassa loputkin, enkä todellakaan pettynyt. Kyseessä oli tietysti Katsuhiro Otomon Akira, joka oli aikoinaan järjestyksessä toinen suomennettu manga sekä henkilökohtainen suosikkisarjakuvani about ikinä.

Akiran tarina on tiettävästi saanut kipinänsä sarjakuvan tekoaikaan paljon puhutusta nuorison pahoinvoinnista ja järjestelmää vastaan kapinoivien prätkäjengien saapumisesta Japanin katukuvaan. Elokuvan tarina sijoittuu vuoteen 2019, Kolmannen maailmansodan ja ydinräjähdyksessä tuhoutuneen Tokion raunioista nousseeseen Neo-Tokioon, jossa armeija pitää yllä vähäistä kuria nuorison prätkäjengien ottaessa mittaa toisistaan loputtomissa jengi- ja huumesodissa. Erinäisten alun vaiheiden jälkeen Tetsuo, yksi pääjengiläisistä päätyy armeijan haltuun ja tällä todetaan olevan mahtavia psyykkisiä voimia. Samaan aikaan tuomiopäivän merkit leijuvat ilmassa; Tetsuo on päättänyt herättää mystisen Akiran jälleen henkiin ja ainoastaan jengin pomo Kaneda voi pysäyttää Tetsuon ja estää samalla uuden joukkotuhon.

Muistan lukeneeni aikoinaan jostain, että alkuperäissarjakuvan massiivisen pituuden vuoksi tästä pyrittiin leikkaamaan mahdollisimman paljon pois kaikenlaista turhaa selittelyä ja korvaamaan ensimmäinen panostamalla mahdollisimman yksityiskohtaiseen ja mukaansa imaisevaan visuaaliseen puoleen. Tässä piileekin mielestäni sekä elokuvan suurin Akilleen kantapää että sen suurin vahvuus.

Akira on ensinnäkin visuaalisesti taatusti parasta, mitä animelle on koskaan tapahtunut; tämä oli aikoinaan siihenastisen historian kallein anime-elokuva ja se näkyy kaikkialla. Heti alun vauhdikas takaa-ajo ja eeppisen pikkutarkan kaupunkikuvan vyörytys katsojan eteen tiputtaa leuan että pärisöö. Tavallaan hyvin ironista, että siinä missä Akiran sarjakuvaversio käytännössä loi koko japanilaisen kyberpunk-genren eeppisine kaupunkikuvineen ja prätkäjengeineen, niin elokuvaversio otti vastaavasti vaikutteita kyseisestä genrestä ja veti homman tarkoituksella vieläkin megalomaanisemmaksi ja ilman joraamista.

Alun ikimuistoinen prätkäkohtaus on toki vasta alkua toinen toistaan vauhdikkaampien ja näyttävämpien toimintakohtausten ja kamera-ajojen vyörylle. Lopussa tajunnanräjäyttävä spektaakkelimainen suuruudenhulluus viedään jo jonkun 2001: Avaruusseikkailun mittasuhteisiin ja ylikin. Tiedät elokuvan animaation olevan huikeaa viimeistään siinä vaiheessa kun Ralph Bakshikin jakaa siitä pätkiä facebookissa ja ylistää maastaa taivaaseen.

Ikävämpänä puolena tässä ei sitten todellakaan selitellä yhtään mitään. Jos on sattunut lukemaan sarjakuvan ennen elokuvan katsomista, saattaa tunnistaa muutamia tuttuja naamoja ja ideanpätkiä siellä täällä, mutta käytännössä kaikki taustalla vilahtavat oleellisemmatkin sivuhahmot jäävät parhaimmillaankin täysin vaille nimeä ja merkitystä. Joissain kohtauksissa sekunnin verran vilahtavilla kulttilaisilla ei esimerkiksi tässä ole mitään järkevää tekemistä, mutta sarjakuvassa kyseessä on erittäin olennainen yksityiskohta ja kulttijohtaja tärkeä hahmo.

Eniten itseäni alkuperäisen sarjakuvan fanina hämmensi aikoinaan ensimmäisellä katsomiskerralla, ettei tässä oikeasti edes nähdä itse Akiraa kuin pienen vilauksen verran aivan lopussa. Itse päätarinakin tässä on vajaa puolikas itse sarjakuvasta, jonka juoni periaatteessa alkaa vasta Akiran heräämisestä ja muuttuu siitä eteen päin tyylipuhtaaksi post-apokalyptiseksi Mad Maxiksi. En ole täysin varma, mutta elokuvan tekoaikaan sarjakuvaversio ei tainnut olla vielä läheskään valmis, joten ero versioiden välillä on oikeastaan ihan ymmärrettävä.

Jos dubbauksia ja musiikkeja lyhyesti lähtisi kommentoimaan, niin ensimmäiset etenkin englanniksi ovat suorastaan legendaarisen huonot ja töppäys onkin pyritty korjaamaan vuosien saatossa useampaankin kertaan. Musiikkipuoli on herätti itsessäni hiukan ristiriitaisemmat tuntemukset. Suurin osa elokuvan musiikista on persoonallista lyömäsoittimilla ja vähän erikoisilla vokaaleilla soitettua tykkiä tunnelmamusaa; alun prätkätaistelussa kuulostaa kuin lihava ukko tukehtuisi taustalla pullaan. Sitten on kohtauksia, joissa pitempään kestäneen hiljaisuuden rikkoo äänekäs ”DAAADAAADAADAAADAAAA!!!!!!!111111” ja korvissa on pitelemistä. Jälkimmäisiä kohtauksia on onneksi vain yksi, enimmillään kaksi.

Kansa varmaan mielellään kierittelisi minua tervassa ja höyhenissä sekä hirttäisi minut palleistani kun tämän sanon, mutta omasta mielestäni Akira on elokuvana jopa vähän yliarvostettu. Visuaalisestihan tämä on toki tyrmäävä, mutta sarjakuva nosti ainakin omissa silmissäni riman jo niin mahdottomiin sfääreihin, ettei tämä ainakaan tarinan puolesta voi millään ilveellä lähteä kilpailemaan sen kanssa. Jos en olisi niin fanaattinen alkuperäissarjakuvan fani ja lukenut sen moneen kertaan ennen tämän katsomista, olisin taatusti antanut elokuvaversiollekin viisi tähteä.

Hyviä teoksia kumpikin, mutta sarjakuva vie näistä kahdesta ainakin omissa silmässäni helposti voiton. Suosittelen kumpaakin täysin varauksetta ja lämpimästi.

Arvio: 4/5

AKIRA 1988, Japani
Tuotanto: Shunzo Kato, Ryohei Suzuki
Ohjaus: Katsohiro Otomo
Käsikirjoitus: Katsuhiro Otomo, Izo Hashimoto
Näyttelijät: Mami Koyama, Mitsuo Iwara, Nozomu Sasaki