Surf-natsien täytyy kuolla (1987)

Surffaavat natsit. Lue nuo kaksi sanaa vaikka itseksesi niin monta kertaa kuin haluat ja tiedät miksi kukaan ylipäänsä katsoo tällaista elokuvaa. Tässä ei ainakaan ulkoisesti todellakaan ole muuta myyvää kuin nuo kaksi sanaa elokuvan nimessä. Tai no, onhan tätä toki mainostettu ihan roskaviihdeteollisuuden ykköstykki Troman tuotoksenakin, mutta todellisuudessa firma toimi lähinnä tämän jakelijana ja varsinen lopputuote on aivan muun poppoon ja jonkun tuikituntemattoman nollatason tuotantoyhtiön tekosia. Hassuna triviatietona sanottakoon, että tämä on yksi niistä harvoista elokuvista, jotka kriitikkolegenda Roger Ebertkin jätti suosiolla kesken. Sieg fail.

Surf-natsien varsinainen tarina sijoittuu ainakin teoriassa vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja suuren maanjäristyksen raunioittamaan Kaliforniaan, jonka anarkiaan vajonneet aurinkorannat ovat jääneet surffaavien natsien haltuun. Käytännössä koko elokuva koostuu lähinnä toisiinsa vain vaivoin liittyvistä kohtauksista, joissa välillä vähän vilautellaan väärinpäin piirreltyjä hakaristeja ja sekalaista takkupäisistä surffareista koottua arkistokuvaa. Rahtustakaan tämän kaksisempaa ideaa, muistettavia hahmoja tai mitään muutakaan ajatusta koko puolitoistatuntisessa elokuvassa ei ihan aikuisten oikeasti ole.

Miten voisinkaan kotoisalla rakkaan rajoittuneella suomen kielellämme kuvailla osuvimmin tämän elokuvan täydellistä tyhjyyttä ja tylsyyttä. Kuvitelkaa vaikka Baywatch ilman tissimalleja, David Hasselhoffia, juonta, dialogia, järkeä ja ilman minkäänlaista johdonmukaista kerrontaa. Korvatkaa sitten oikeat näyttelijät kadulta repäistyillä käkkäräpäisillä juipeilla ja kuvatkaa koko raina perunalla jossain kaatopaikan reunalla. Soundtrackiksi vielä puolen minuutin edestä kahdella sormella soitettua sietämätöntä syntikkaujellusta taustalle soimaan loputtomalla loopilla ja teillä on jotakuinkin kasassa juuri tällainen elokuvan irvikuva.

Kun voisi edes kehua tämän överiksi vedettyä väkivaltaa, splatteriä, gorea ja hupaisan huonoa toimintaa, mutta kun tässä ei oikeasti ole mainittavaa määrää mitään niistä. Itse asiassa en kokenut tätä missään kohtaa edes hauskaksi tai viihdyttäväksi edes aivot narikassa, sillä tässä ei ole edes sen vertaa kunnon idioottihuumoria tai örvellystä. Sekavan epämääräisen sohelluksen ja sähellyksen ja koohottomisen seuraaminen toimi parhaiten sangen tehokkaana, joskin tarpeettoman kivuliaana unilääkkeenä. Surf-natsien täytyy kuolla on niin unettavan tylsä ja vaaraton tuhnu, että sitä voisi hyvällä omallatunnolla tarjota vaikka päiväkotiin tai lapsiperheille levottomien pilttien lamautukseen.

Sanomattakin selvää, että Surf-natsien täytyy kuolla on täysin kelvoton elokuva, taatusti yksi huonoimmista koskaan. Tämä ei todellakaan ole huonoudessaan muuta kuin ainoastaan äärimmäisen pitkästyttävä ja puiseva töräys. Ei voi ymmärtää, mitä mahtoivat ajatella kun tämän tekivät. Tai ei, kylläpäs voi. Koko jutussa oli tarkoitus keksiä mahdollisimman pöljä nimi ja myydä lopputuote sitten sillä, olipa kyseessä hyvä elokuva eli ei. Nimi taitaakin olla ainut hyvä asia koko jutussa, muutenhan tätä ei varmaankaan kukaan muistaisikaan. Limboon tämä kyllä joutaisikin.



Arvio: 0/5


SURF NAZIS MUST DIE, 1987 USA
Tuotanto: Robert Tinnell
Ohjaus: Robert George
Käsikirjoitus: John Ayre
Näyttelijät: Barry Brenner, Bobbie Bresee, Dawne Ellison, Dawn Wildsmith, Gail Neely, Gene Mitchell, Joel Hile, Michael Sonye, Robert Harden, Tom Shell