O'Haru - naisen tie (1952)

Japani, 1600-luku. Vanha ilotyttö on vetäytynyt buddhalaiseen pyhättöön rukoilemaan. Pyhimysten kuvat tuovat tälle kuitenkin mieleen elämän aikana kohtaamansa miehet sekä elämän, jonka tämä on jo kauan aikaa sitten jättänyt taakseen...

Nuoruudessaan Oharu oli rikkaan ja kuuluisan suvun jäsen, mutta rakastuttuaan väärään mieheen (Toshiro Mifune!) perhe menetti kasvonsa ja karkotettiin keisarillisesta pääkaupungista. Oharu - naisen tie on tarinana kuin Jobin kirja, kertomus kaiken menettämisestä ja esineellistetyn ihmisen ajautumisesta yhä syvempään kurimukseen rahan ja seksin hallitsemassa maailmassa.

Oharun tarina perustuu vanhahkoon 1600-luvulla kirjoitettuun lievästi eroottiseen opukseen, joka kuvaa aikansa naista erilaisissa silloisena aikana soveliaissa ammateissa keittäjästä prostituoituun. Toisin kuin kyseisessä kirjasessa, elokuvaversiossa prostituutio ja perinteinen ihmisiä armottomasti tallova järjestelmä on esitetty vähemmän sympaattisessa valossa. Vanhaan aikaanhan prostituutiota pidettiin Japanissa jopa haluttavana ja hienona ammattina, johon hakeuduttiin ainakin teoriassa "vapaaehtoisesti", mutta yleensä kuitenkin käytännössä köyhyyden pakottamana - tai pakotettuna.

Kenji Mizoguchin Oharu ei kuitenkaan sisällä laisinkaan eroottista materiaalia vaan kyseessä on erään lukemani kiinnostavan japanilaiskirjoittajan tulkinnan mukaan ennemminkin hyvin, hyvin vahvasti uskonnollinen ja hengellinen, buddhalainen elokuva. Oharun hahmo itse on eräänlainen heikkojen miesten synneistä kärsivä Kristus-hahmo ja "pyhä huora", joka nähdään ja kuullaankin aivan lopussa pyhiinvaeltajan tamineissa resitoimassa buddhalaista sutraa. Elämä on kärsimystä, etc.

Omasta mielestäni Oharu ei ehkä ole Mizoguchin tuotannosta aivan Lääninherra Sanshon ja Ugetsu - kalpean kuun tarinoitan veroinen timanttisin mahdollinen mestarityö, mutta siinä yhdistyy täydellisellä tavalla kaikki ohjaajan parhaan kauden perusteemat ja tuntomerkit, kuten naisten ja viattomien kärsimys, rahan ja heikkojen miesten valta, syyllisyydentunto, äidin ja lapsen välien katkeaminen, pitkät otokset ym. ja tätä voikin siksi tarjota aiheesta kiinnostuneille jonkinlaiseksi rautaisannokseksi ja sisäänheittotuotteeksi Mizoguchin tuotantoon ja ohjaustyyliin.

Mitään erityisen hauskaa tai viihdyttävää elämystä on tosin turha odottaa. Oharu on nimittäin taatusti yksi maailman lohduttomimmista ja masentavimmista elokuvista.


Arvio: 5/5


SAIKAKU ICHIDAI ONNA, 1952 Japani
Tuotanto: Kenji Mizoguchi, Hideo Koi, Isamu Yoshji
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Kenji Mizoguchi, Saikaku Ihara, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Akira Oizumi, Daisuke Katô, Eitarô Shindô, Hiroshi Oizumi, Hisako Yamane, Ichirô Sugai, Jukichi Uno, Kinuyo Tanaka, Kiyoko Tsuji, Kyôko Kusajima, Masao Shimizu, Toranosuke Ogawa, Toshiaki Konoe, Toshirô Mifune, Tsukie Matsuura

Ugetsu - kalpean kuun tarinoita (1953)

Ja niin siinä kävi sitten niin, että päästiin vihdoin puhumaan tästä elokuvasta: Kenji Mizoguchin Ugetsu - kalpean kuun tarinoita on yksi kaikkien aikojen klassikoista, kaikissa mahdollisissa äänestyksissä maailman parhaimpien ja merkittävimpien elokuvien joukkoon kuuluva teos, joka yhdessä O'Haru - naisen tien ja Akira Kurosawan Rashomonin kanssa popularisoivat japanilaisen elokuvan ympäri maailmaa.

Ugetsu perustuu useampaankin erilaiseen kirjalliseen lähteeseen, jotka Mizoguchi on nerokkaasti kutonut yhteen omanlaisekseen ja itsensä näköiseksi teokseksi: sekaan tähän on saatu ainakin pari japanilaista kummitustarinaa ja satiiri inhimillisestä turhamaisuudesta ja kunnianhimosta, mutta oikeasti tämä ei taida istua sen enempää kauhun kuin komediankaan nimekkeen alle. Ugetsu on fantasiahenkistä draamaa, vähän kuin perinteistä japanilaista teatteria muttei ehkä kuitenkaan aivan.

Elokuvan tarina kertoo kahdesta sisällissodan ajan Japanissa 1500-luvulla elävästä köyhästä naapuruksesta, jotka kumpikin hylkäävät perheensä oman kunnianhimonsa vuoksi. Toinen päätyy aavenaisen palatsiin, toinen havittelee itselleen mainetta ja kunniaa soturina. Kulta ja kunnia osoittautuvat kuitenkin pelkäksi harhaksi ja rihkamaksi, mutta kaksikon seikkailuista maksettava hinta on kovin mahdollinen.

Jos koskaan päätät alkaa katsoa japanilaisia elokuvia, tämä todennäköisesti on ensimmäisten joukossa joita käteesi tullaan koskaan lyömään. Syykin on selvä: Ugetsu on joka suhteessa mestarillista jälkeä, ei vain juoneltaan vaan myös kuvaukseltaan, joka hakeekin vertaistaan edelleen kauneudessa. Ugetsu on kaunis elokuva.

Mizoguchin pitkiä otoksia suosiva tyyli oli aikoinaan jotain todella vallankumouksellista ja uutta, sillä tämän tekoaikaan mykän elokuvan aikaiset käsitykset leikkauksesta tarinankerronnan perustana olivat vielä aivan peruskauraa. Nyt jälkikäteen voi todeta miehen olleen rohkealla tyylillään enemmän kuin vuosikymmeniä aikaansa edellä. Sulavan kameran liikkuessa yhtenä pitkänä otoksena öisellä sumuisella suolla voi vain kuvitella miten samaa olisi pyritty tekemään jonkun muun ohjaksissa erilaisilla leikkaustekniikoilla - tai olisiko ylipäätään voitukaan.

Lukemissani tätä analysoivissa esseissä tarinan symboliikkassa ja teemoissa on nähty viittauksia Japanin Toisen maailmansodan aikaiseen kulttuuriin ja henkeen, ahneuteen ja militarismiin sekä sotavuosina propagandatuotoksia tehneen ohjaajan henkilökohtaiseen suhteeseen paitsi kaikkeen edelliseen, myös hänen käsitykseensä elokuvanteosta itsestään ja kehitykseensä ohjaajana. Sodanjälkeisenä aikana moni muukin ilmeisesti koki Mizoguchin pyörittelemät teemat omakseen, mikä kaikkeen muuhun ynnättynä teki tästä välittömän ja kestävän klassikon.

En henkilökohtaisesti kykene löytämään Ugetsusta minkäänlaista suurempaa tai pienempää säröä, virheellisiä leikkauksia, huonoja näyttelijäsuorituksia, mitään. Ugetsu on maineensa veroinen klassikko, yksi Mizoguchin ehdottomia kärkiteoksia ja parhaita japanilaisia elokuva suunnilleen koskaan.

Eikö vieläkään ole tullut nähtyä Ugetsua? No sitten äkkiä katsomaan!


Arvio: 5/5


UGETSU MONOGATARI, 1953 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Akinari Ueda, Kyûchi Tsuji, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Eitarô Ozawa, Ikio Sawamura, Kinuyo Tanaka, Machiko Kyô, Masayuki Mori, Mitsuko Mito

Tartuffe (1925)

Varakas mies asustaa yksin taloudenhoitajattarensa kanssa vanhassa talossaan. Kiero emäntä on päättänyt kähmiä isäntänsä rahat itselleen ja on siksi kertonut tälle sepitettyjä tarinoita perillistensä konnantöistä. Eukon juonista perille pääsevä rahamiehen poika päättää naamioitua kiertäväksi elokuvamieheksi ja paljastaa kieron naisen juonet näyttämällä isälleen elokuvan Tartuffesta, toisesta kuuluisasta huijarista.

Tämän täytyy olla sujuvimpia ja kevyimpiä F.W. Murnaun elokuvista, joita olen ainakin toistaiseksi nähnyt. Kävin tarkastamaan tätä hyvin avoimin mielin ja huomasin vain yhtäkkiä elokuvan imaisseen täydellisesti mukaansa ilman pienintäkään mutkaa tai ongelmaa. Jälleen hehkeän hieno kuvaus ja varjojen sekä valojen käyttö aivan erityisesti ihastuttivat jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien. Erityisesti kohdassa, jossa kynttilää kantava palvelija saapuu rappusia pitkin ja valo maalaa seinille geometrisia kuvioita rappusten kaiteiden muotojen mukaan.

Sitten on kaveri nimeltä Emil Jannings Tartuffen roolissa - täyttä kultaa. Emil Jannings oli yksi 20-luvun suurimmista miesnäyttelijöistä, eräänlainen Charles Laughtonin kaltainen maailman ilmeikkäimmillä ja ilmaisuvoimaisimmilla kasvoilla varustettu komea rumilus. Emil Jannings nyt vähintään on aina laadun tae.

Muistan lukeneeni tästä elokuvasta kaikenlaista jo aivan elokuvaharrastukseni alkuajoista lähtien, mutta päädyin katsastamaan sen vasta aivan viime aikoina osana isompaa saksalaisen elokuvan maratoniani. En tähän päivään mennessä muista nähneeni tai kuulleeni kenenkään erityisesti kehuvan Tartuffea - kaikkea muuta! Tämän vastaanotto lienee aina ollut enemmän tai vähemmän nuiva, jopa vähättelevän keskinkertainen.

Tartuffeahan ilmeisesti pidetäänkin jonkinlaisena kahden klassikkoelokuvan väliin jääneenä väliinputoajana, mutta nyt tämän nähtyä ei mielipiteeseen voi kyllä yhtyä ollenkaan. Omasta mielestäni kyseessä on helposti sujuvampi ja mielekkäämpi kokonaisuus kuin esim. tarinaltaan kömpelö Faust vaikkei tämä visuaalisuudessa aivan samanlaiseen loistoon pääsekään.

Itse näen tässä lähinnä ylenkatsotun helmen hienon ohjaajan muutenkin tasokkaassa filmografiassa, todellisen aliarvostetun mykkäelokuvaklassikon.


Arvio: 4.5/5


HERR TARTUFF, 1925 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Moliere, Carl Mayer
Näyttelijät: André Mattoni, Emil Jannings, Hermann Picha, Lil Dagover, Lucie Höflich, Rosa Valetti, Werner Krauss

Runoilijan veri (1930)

Jostain kovalevyn uumenista löysin tällaisen vuosikaupalla limbossa lojuneen irtotekstin, jolle en ole oikein koskaan löytänyt oikeaa aikaa tai paikkaa julkaista. Nyt kun tuntuisi tälläkin alustalla julkaisujen tahdin taas mukavasti kiristyneen näiden arvostelujen suhteen, voinen kai tarjota tämän yöuniani menettämättä eräänlaisena ylimääräisenä surrealistisena kylkiäisenä kaiken tylsemmän rutiinikaman ohella vaikka sitten ihan vaan vaihtelun vuoksi. Vaihtelun ja huvin.

Taiteilijan veren neljän episodin mittainen ”tarina” alkaa, kun pääosan puolialastoman peruukkipäisen taiteilijan piirros herää henkiin ja komea könsikäs löytää kämmenestään kuvansa puhuvan suun. Toisessa episodissa kädessä oleva suu on vihdoin hävinnyt ja taiteilija on jäänyt vangiksi omaan studioonsa, mutta pääsee lopulta pakenemaan sukeltamalla peiliin. Toisen episodin peili ja enigmaattinen puhuva patsas on toisinaan nähty viittauksena taiteilijan narsistisiin taipumuksiin, mitä ronski yläosattomuus ja alun koreileva peruukki vielä entisestään korostivat.

Peilin sisällä taiteilija päätyy ”dramaattisten tyhmyyksien ” hotelliin, jossa mies kurkistaa sisään neljästä avainreiästä ja näkee jos jonkinlaista visiota perversioista ja hulluudesta. Lopulta taiteilijaa vastaan tulee järki, joka ojentaa tälle ladatun aseen ja ohjeistaa taiteilijaa ampumaan itseään päähän. Taiteilija ei kuole, mutta päätyy takaisin oikeaan maailmaan tuhoamaan patsaan ja peilin lekalla. Narsismi ja hulluus on voitettu.

Kolmas ja neljäs episodi jatkavat kahden edellisen linjalla hapokkaana allegoriana kauneudesta ja kuolemasta. Sen enempää yksityiskohtia en haluakaan paljastaa vaan jätän lopun elokuvan suosiolla lukijan itsensä katsottavaksi ja pähkäiltäväksi.

En edes tiedä mitä tästä voisi vielä sanoa tai miten tällaista surrealistista elokuvaa pitäisi lähteä arvostelemaan. Varsinainen juoni oli lievästä mielipuolisuudestaan huolimatta erittäin viihdyttävää seurattavaa; jos tätä nyt ei varsinaisesti juonielokuvana voi katsoa, niin ainakin Jean Cocteaun mielikuvitukselliset ja yllättävät näkemykset, trikkikuvat ja erikoistehosteet itsessään jaksavat viihdyttää vajaan tunnin keston edestä vaivattomasti.

Visioista puheen ollen: tuntuu uskomattomalta ajatella, ettei Jean Cocteaulla ollut ennen tätä trikkikuvauksen ja kerronnallisen kikkailun pientä mestariteosta käytännössä minkäänlaista kokemusta elokuvanteosta vuosikymmen aiemmin kokoon kursimaansa lyhyttä kokeilufilmiä lukuun ottamatta. Jos Runoilijan verta voi missään mielessä kutsua debyyttiohjaukseksi, sen on pakko olla yksi lajinsa parhaita ja kypsimpiä yksilöitä, joita vain on ikipäivänä tehty.


Arvio: 4.5/5


LE SAND D'UN POETE, 1930 Ranska
Tuotanto: Charles de Noailles
Ohjaus: Jean Cocteau
Käsikirjoitus: Jean Cocteau
Näyttelijät: Barbette, Elizabeth Lee Miller, Enrique Rivero, Féral Benga, Fernand Dichamps, Jean Desbordes, Lucien Jager, Odette Talazac, Pauline Carton

Nainen nousee portaita (1960)

Keiko on leskeksi jäänyt kolmekymppinen nainen, joka elättää itsensä tokiolaisten jazz-klubien vauraiden miesasiakkaiden seuralaisena. Keiko inhoaa työtään, mutta omilleen pääsemiseen tai työpaikkansa vaihtamiseen veloissaan olevalla naisella ei ole varaa; iän karttuessa nöyryyttävästä ammatistaan irtautuakseen naisen pitäisi löytää uusi sulhanen tai perustaa itselleen oma ravintola. Kuten ohjaajan muissakin elokuvissa tyypillisesti, tässäkään ei ole yksiselitteisen onnellista loppua.

Henkilökohtainen ensikohtaamiseni Mikio Narusen kanssa oli muutamisen vuotta sitten luettuani Narusen olleen mahdollisesti yksi Peter von Baghin suosikkiohjaajista. Himo katsoa Narusea nousi välittömästi aivan uusiin sfääreihin ja ensimmäinen käsiini saamani miehen elokuvista oli aikoinaan tämä Nainen nousee portaita vuodelta 1960, yksi Narusen kuuluisimmista ja kehutuimmista töistä – niitä harvoja jotka ylipäänsä ovat päätyneet meille asti. Muistelen ensimmäisellä kertaa jättäneeni tämän keskenkin, sillä kyseessä on sen verran ”pitkästyttävä” ja raskas dialogipainotteinen elokuva, ettei tällaisesta välttämättä pysty täysin nauttimaan kuin oikeassa mielentilassa.

Toisella katsomiskerralla tunnelma oli vihdoin oikea ja pääsin nauttimaan tästä oikein täysin rinnoin. Nainen nousee portaita on periaatteessa vähäeleinen ja hillitty japanilainen melodraama, mutta samalla syväluotaava tutkielma sukupuolesta, rahasta ja vallasta. Lähes jokaista usemman henkilöhahmon sisältävää otosta hallitsevat miespuoliset henkilöt naisten jäädessä useimmiten taka-alalle. Jokainen dialoginpätkäkin käsittelee tavalla tai toisella rahaa ja vaurautta, sillä loppujen lopuksi raha hallitsee maailmaa ja ihmiskohtaloita. Raha ja seksi.

Rakenteeltaan elokuvan tarina on etenkin alussa kerrottu ikään kuin pienissä löyhissä Keikon maailmaa ja tarinan henkilöiden suhteita kuvaavissa episodeissa, loppua kohden tiivistäen enemmän Keikon rakkaushuolten seuraamiseen. Etenkin alkupuolella tarinaa säestää mukavasti rento jazzmusiikki, joka pääsee erityisen nätisti oikeuksiinsa näppärän siluettitaustoilla kuorrutettujen alkutekstien aikana.

Mikio Narusesta teki ohjaajana erikoisen miehen legendaarinen ujous: Narusehan ei tunnetusti koskaan puhunut elokuviensa näyttelijöiden tai kenenkään muunkaan seurassa. Voi oikeasti vain kuvitella minkälaista on työskennellä ohjaajan kanssa, joka ei ollenkaan suostu neuvomaan tai korjaamaan näyttelijän tekemiä virheitä, mutta ilmeisen huonompaan suuntaan se ei nimittäin näytä vaikuttaneen. Jokainen tämän elokuvan näyttelijöistä tekee aivan nappisuorituksen roolissaan, jokainen repliikki ja jokainen tunne uppoaa juuri oikealla tavalla ja oikeaan aikaan ilman ainuttakaan heikompaa hetkeä. Jos jotain, niin Narusen metodit tuntuvat lievästi pinnan alla kuplivana levottomuutena.

Nainen nousee portaita ei ole mikään kevyt viihdepaukku tai jokamiehen suosikkielokuva vaan lähinnä pienen piirin hienostunutta arjen melodraamaa. Itsekään tuskin jaksan alkaa tätä ihan heti uudelleen katsomaan, vaikka tämä toisella katsomiskerralla itseäni kovasti inspiroi ja koskettikin. Nainen nousee portaita on elokuva, josta kuuluu nautiskella vain oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikeassa mielentilassa, jotta siitä saa parhaat palat ja pöhinät irti.


Arvio: 5/5


ONNA GA KAIDAN WO AGARU TOKI, 1960 Japani
Tuotanto: Ryûzô Kikushima
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Ryûzô Kikushima
Näyttelijät: Daisuke Katô, Eitarô Ozawa, Ganjiro Nakamura, Hideko Takamine, Keiko Awaji, Masayuki Mori, Reiko Dan, Tatsuya Nakadai

Aleksandr Nevski (1938)

Jos 20-luku oli Sergei Eisensteinin todellista kultakautta, osoittautui 30-luku miehelle sitäkin hankalammaksi ja ongelmallisemmaksi. Ensin Eisensteinin Meksiko-kuvaelma kompastui omaan mahdottomuuteensa ja sitten neuvostojohdon vihan vuoksi meni mönkään myös miehen seuraava elokuva, Bezhinin niityt, hävitettiin ennen kuin se oli valmiiksi tullutkaan. Aleksandr Nevskin aikaan ohjaaja olikin jo täysin Stalinin peukalon alla ja pakotettu ohjaamaan diktaattorin mielihalujen mukaista propagandaa.

Aleksandr Nevski on tekoaikansa poliittiseen oloon muokattu tarina venäläisten ja Dannya ulkoisesti muistuttavien saksalaisten soturien myyttisestä kohtaamisesta, joka luonnollisesti päättyy venäläisten voittoon. Dannyn kavereineen hyökättyä Äiti Venäjälle kansan keskuudesta nousee sankari, joka onnistuu lopulta kukistamaan inhat länsikristityt niksmanniritarit isänmaattomien porvarien juonitellessa vihollisen leiriin siirtymisellä.

Tarinaa Nevskissä ei toisin sanoen ole nimeksikään, mutta ei tässä tapauksessa niin väliä kuitenkaan ole, sillä elokuvan todellinen tähti on sen visuaalinen ilme sekä komeat joukkokohtaukset, jotka lienevät inspiroineet myöhempiä yrittäjiä enemmän kuin pikkaisen verran. Itse löysin tästä ainakin kohtia Stanley Kubrickin Spartacuksesta, Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta, Akira Kurosawan Kagemusha - Varjokenraalista ja aivan erityisesti Peter Jacksonin Kuninkaan paluusta, joka on kuin suoraan tästä kopioitu sitä yhtä soturiksi naamioitunutta naista myöten.

Kuvausmielessä tämä voi hyvinkin olla Eisensteinin ja Eduard Tissen parhaita elokuvia, ei siitäkään mihinkään pääse. Kun valkoisiin pukeutuneiden ratsumiesten armeija vyöryy kaukaisessa horisontissa lumesta kiiltelevää järven jäätä pitkin, ei voi muuta kuin haukkoa henkeään hämmästyksestä. Niin komea kohtaus, että.

Olen kuullut joskus luonnehdittavan Aleksandr Nevskiä jopa kaikkien aikojen korneimmaksi camp-leffaksi, mutta oikeasti tuollaisen irvailun takana on todennäköisesti kyse ennemminkin ennakkoluuloista ja poliittisista fiksaatioista kuin itse elokuvan arviosta. Onhan tämä nyt räikeää propagandaa, mutta niin pahuksen hyvin tehty ettei asia ainakaan itseäni häirinnyt ollenkaan. Eisenstein oli Stalinin puristuksissakin alansa kärkinimiä maailmassa.


Arvio: 4/5


ALEKSANDR NEVSKIY, 1938 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Eisenstein, Dmitri Vasiljev
Käsikirjoitus: Sergei Eisenstein, Pjotr Pavlenko
Näyttelijät: Andrei Abrikosov, Nikolai Ohlopkov, Nikolai Tšerkasov

There Was a Father (1942)

Horikawa on vaimonsa kuoleman jälkeen poikansa Ryohein kanssa yksin jäänyt keskikoulun opettaja, joka päättää koulussa sattuneen onnettomuuden jälkeen irtisanoutua työstään ja viedä poikansa maaseudulla sijaitsevaan sisäoppilaitokseen. Kymmenen vuotta myöhemmin Ryohei on valmistunut koulustaan ja on ottanut hoitaakseen pieniä opetushommia. Isä ja poika suunnittelevat palaavansa yhteen, mutta kaikki ei lopulta menekään niin kuin suunniteltu.

There Was a Father on Yasujiro Ozun elokuvista kaikkein lähinnä Tarina vuokrakorttelista ja A Hen in the Wind: kaikki kolme ovat kestoltaan hyvin maltillisia, sisältävät vain vähän dialogia ja ovat tunnelmaltaan hyvinkin kevyitä. There Was a Father eroaa kahdesta muusta lähinnä isän ja pojan suhdetta kuvaavalla erittäin melankolisella teemallaan, joka on siis enemmän tai vähemmän kertausta Ainoan pojan vastaavasta. Tarinan varsinainen konflikti ei tällä kertaa varsinaisesti ole A Hen in the Windin tasoa, mutta se toimii.

Toisin kuin Ozun tunnetuimmat elokuvat, tämä on tehty sota-aikana ja tästä pystyykin helposti erottamaan kaikenlaisia propagandamielisempiä juttuja, joihin pakosti myös kiinnittää huomiota. Tarina itsessäänhän esimerkiksi kuvaa ihmisen velvollisuutta ja tahtoa asettaa työnsä ja uransa perheen edelle. Sota-aikaan valtiollisten velvollisuuksien ja töiden tekeminen koettiin siis siviilielämää tärkeämmäksi. Monessa kohtauksessa nähdään lisäksi laumoja identtisiin koulu-uniformuihin ja kampauksiin puettuja poikia vähään tapaan kuin kasvottomia työläisiä Early Summerissa vuosikymmen myöhemmin.

Hassuna faktana mainittakoon, että vanhaa isäukkoa esittävä Chishu Ryu oli tämän tekoaikaan todellisuudessa vasta 38-vuotias, mutta on roolissaan vähintään yhtä uskottava kuin kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Syksyisessä iltapäivässä. Mieshän onkin esittänyt vanhoja miehiä Ozun leffoissa jo 20-luvulta lähtien vaikka olikin useimmiten muita näyttelijöitä vuosikausia nuorempi!

There Was a Father ei omasta mielestäni kuulu Ozun parhaimmistoon, mutta se on taatusti miehen elokuvista helpoimmin lähestyttäviä sekä kevyimpiä katsella ja se sopii jo pelkästään siksi vaikkapa ensimmäiseksi miehen elokuvaksi keltanokille. Perinteinen Ozu-tyylikin oli tässä kohtaa jo hienosti hanskassa ilman myöhempää kaiken mahdollisen kyllästymiseen asti kierrättämistä.

Eipä muuta kuin katsomaan vaan.


Arvio: 4.5/5


CHICHI ARKIKI, 1942 Japani^
Tuotanto:-
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Yasujiro Ozu, Tadao Ikeda, Takao Yanai
Näyttelijät: Chishû Ryû, Haruhiko Tsuda, Shin Saburi, Shûji Sano, Takeshi Sakamoto

Lokakuu (1927)

No tulihan se sieltä! Sergei Eisensteinin Lokakuun vallankumouksen kymmenvuotissynttäreiden kunniaksi tehty juhlaelokuva olisi ollut varma valinta kun viime syksynä kyseisen historiallisen ilmiön satavuotissynttäreitä juhlittiin ja tätä pystyi vielä katsomaankin Areenalla. Mutta koska itse olen vähän periaatteen kapinallinen, päätin jättää tämän ja monen muun klassikon keväälle ihan vain periaatteen vuoksi. U mad?

Lokakuu on arkkityyppisin mahdollinen neuvosto- ja Eisenstein-elokuva, jota voi vain maailmassa olla. Itse asiassa tämä taitaa olla jo niin stereotyyppinen tapaus, että jokaisella vauvasta vaariin taitaa ensimmäinen ajatus sanoista "neuvostoliittolainen" ja "elokuva" taitaa olla nimenomaan tämä elokuva, olipa tästä nähnyt sekuntiakaan pitempää pätkää tai ei. Kansa juoksee valtoimenaan kaduilla, aatteen paloa uhkuva Lenin heiluttamassa punalippua ja sosialismi marssimassa voitosta voittoon!

Itse juoni varmaan tuskin tarvitseekaan paljoa esittelyjä: Lokakuun vallankumous. Elokuvan tapahtumat alkavat tsaarin kruunustaluopumisesta ja porvarillisen väliaikaishallituksen noususta valtaan. Köyhä kansa nousee epätoivoiseen kapinaan, mutta epäonnistuu. Seuraa uuden ja menestyksekkäämmän vallankumouksen esivalmistelu, joka huipentuu lopulta yhdessä kaikkien aikojen räjähtävimmistä kliimakseista.

Eisensteinin tarkkuutta ei voi kuin ihailla. Elokuvan tekoaikaanhan moni silminnäkijä oli vielä elossa ja juhlateoksen erityisen statuksen vuoksi tekijöillä oli mahdollisuus rekonstruoida vallankumouksen tapahtumia oikeissa tapahtumapaikoissa ilman turhia rajoituksia. Olkoonkin, että kaikkea mahdollista on luonnollisesti liioiteltu ja väritetty pelkästään propagandamielessä.

Lokakuu on komea elokuva, mutta ongelmansa tässäkin. Kyseessä on ehkä Eisensteinin raskain ja vaikeaselkoisin työ, jossa kaikenlainen teknisyys on vedetty niin pitkälle kuin hyvällä maulla mahdollista. Kun tämä on vielä tarkoitettu tiettyä aikaa ja tiettyä yleisöä varten, saattaa keskeisten tapahtumien ja henkilöiden esittämättä ja selittämättä jättäminen painaa pitemmän päälle takalistossa historiaa tuntemattomalle.

Mitä vallankumousleffoihin kuitenkin tulee, Lokakuu on ehdottomasti yksi parhaista.


Arvio: 4.5/5


OKTJABR, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Eisenstein
Käsikirjoitus: Boris Agapow, Grigoriy Aleksandrov, John Reed, Sergei Eisenstein
Näyttelijät: Boris Livanov, Vasili Nikandrov, Vladimir Popov

Harbor Drift (1929)

Harbor Drift on pieni neuvostomaratonin sivutuotteena löytynyt helmi, josta ei enää nykyaikana mykkäelokuvan ystävienkään parissa juuri paljoa puhuta ja joka taitaa monen muun aikalaistuotteensa tavoin olevan tavallisen kansan saatavilla lähinnä televisioesityksen pohjalta nauhoitettuna bootlegina - tai tässä tapauksessa myös vaihtoehtoisesti joskus 70-luvun lopulla julkaistuna äärimmäisen harvinaisena beta-kasettina.

Historia tämän elokuvan kohdalla menee siten, että neuvostoliittolaisilla elokuvastudioilla oli ennen natsipuolueen valtaannousua ja 30-luvun puolivälin lakkautusta oma paikallisten kommunistien pyörittämä saksalainen sivukonttorinsa, joka tuotti jokusen aatteen paloa hehkuvan pienen ja unohtuneen elokuvan ennen sulkemistaan muutamaa vuotta myöhemmin. Harbor Drift lienee näistä se kaikkein "tunnetuin" tapaus.

Pohjimmiltaan kyseessä on jälleen yksi oman aikansa tyypillinen saksalainen katuelokuva Asfaltin ja monen muun tapaan. Ideana näissä on tyypillisesti kuvata yhteiskunnan alakerroksia ja erityisesti miehiä, joita vaaralliset naiset ja näiden pidäkkeetön seksuaalisuus viekottelevat pahoille teille. Tällä kertaa viattomina uhreina toimivat työtön nuori mies ja helmikorun kadulta löytävä kulkuri sekä roistoina pahat naiset, himo ja kapitalistit.

Paras pala Harbor Driftiä on omasta mielestäni sen ensimmäiset kymmenkunta minuuttia: heti aluksi nähdään Viimeisestä miehestä tuttua sulavasti liikkuvaa kameraa yhdistettynä näppäriin ensimmäisestä persoonasta kuvattuihin otoksiin ja mukavan soljuvasti eteneviin leikkauksiin kohtauksessa, jossa muhkeaa sikaria mussuttava sikarikas porvari lukee lehdestä joesta nostetusta ruumiista prostituoidun keikutellessa paljaita reisiään lehden toisella puolella. Seksi ja raha on kuulkaas vaarallisia juttuja!

Varsinaisen tarinan alkaessa tyylikäs kikkailu vähitellen väistyy itse asian tieltä. Seuraa koko joukko sinne tänne poukkoilevia leikkauksia, selvästi turhia ja hätäisesti kuvattuja otoksia sekä epätasaisesti nykien etenevä juoni, jota ei edes osaisi epäillä takaumaksi ellei etukäteen jostain olisi sitä lukenut.

Oikeastaan teknisesti huikean alun ja lopun välistä aikaa katsoessa tuntui kuin tekijät olisivat olleet tietoisia kaikista ajan kuvausteknisistä hienouksista, mutta eivät oikein osanneet siirtää teoriaa käytäntöön ja kokonaisuus tuntuu siksi kauhean repaleiselta. Näyttelijätkin ovat melko mitäänsanomattomia ja taustalla pörräävä 70-lukulainen urku- ja syntikkamusiikkikin herätti itsessäni lähinnä hilpeyttä.

Olen jostain lukenut että katsomani versio saattaisi olla epätäydellinen ja tästä olisi jo olemassa ainakin puolituntia pitempi restauroitu näkemys, jota ei ainakaan toistaiseksi ole julkaistu kotikatselua varten, joten tietty sekavuus ja kaiken epämääräisyys selittynevät sillä.

Niin tai näin, näkemäni 54 minuutin versio Harbor Driftistä oli pienoinen pettymys kaikkeen tähän kohdistuneen pieneen kulttihypeen suhteutettuna. Jossainhan tätä siis on jo liputettu yhdeksi parhaimmista mykkäleffoistakin, mutta epäilen kaiken hehkutuksen kohdistuvan siihen restauroituun näkemykseen, jota itsellä tai kenelläkään muulla keskivertokuluttajalla ei luonnollisesti ole toistaiseksi mahdollista nähdä kuin satunnaisissa festarinäytöksissä.

Jos vain koskaan mahdollisuuden saa, kannattaa melkein katsoa pelkästään jo siksi, että voi kehua nähneensä jotain näin obskuuria ja harvinaista. Restauroidun version sitäkin suuremmalla syyllä.


Arvio: 3/5


JENSEITS DER STRASE - EINE TRAGÖDIE DES ALLTAGS, 1929 Saksa
Tuotanto: Dimitri Roschanski
Ohjaus: Leo Mittler
Käsikirjoitus: Willy Döller, Jan Fethke
Näyttelijät: Friedrich Gnaß, Fritz Genschow, Jean Toulout, Lissy Arna, Margarete Kupfer, Paul Rehkopf, Sig Arno

Faust (1926)

Faustin tarina alkaa, kun arkkienkeli Mikael ja Paholainen lyövät vetoa maailman herruutta vastaan pystyisikö jälkimmäinen houkuttelemaan kenet tahansa hyveellisen kristityn pimeän puolen palvelukseen. Ensitöikseen paholainen lähettää tohtori Faustin kotikylään tuhoisan ruton, jota viisas Faustkaan ei kykene hoitamaan. Koska Jumalakin on yllättäen lakannut vastaamasta ihmisten rukouksiin, päättää vanha viisas mies turvautua sielunvihollisen konsteihin...

Tämän elokuvan tekoaikaan saksalainen elokuva ja UFA elivät huimaa nousukautta ja studio alkoi pyrkiä yhä kunnianhimoisempiin ja suuruudenhullumpiin tuotantoihin. Elokuva oli alunperin Varieteen ohjaajaksi palkatun F. W. Murnaun viimeinen Saksassa ennen siirtymistä Hollywoodiin ja Auringonnousun kuvaamista. UFA ei saanut tästä koskaan sijoittamiaan rahoja takaisin vaan ajautui alati syvenevään taloudelliseen ahdinkoon ja meni nurin Fritz Langin niinikään flopanneen megakalliin Metropoliksen myötä.

Kaikesta näkee, että Faustiin on selvästi panostettu oikein rahaa säästelemättä ja laadusta tinkimättä. Pelkästään luettelo tämän tekijöistä on komeaa luettavaa: ohjaajana Murnau itse, kameran varressa tähtikaksikko Karl Freund ja Carl Hoffmann ja lavastuksesta vastasi Tohtori Caligarin kabinetin, Viimeisen miehen ja Asphaltin parissa puuhaillut lavastajatiimi – joista jokainen edustaa ajan parasta osaamista.

Kaikenlaisia näyttäviä trikkikuvia ja erikoistehostetykitystä voisi ladella vaikka kuinka paljon. Varmaankin kallein ja ikimuistoisin kaikista taitaa olla kohtaus, jossa Mefistoteles lentää taivaalla Faustin kanssa. Kyseistä kohtausta varten studioon rakennetiin lavasteiden sekaan kokonainen vuoristorata, jota pitkin kameramiehet vapaasti liikkuivat.

Ilmestyessään Faust ei varsinaisesti ollut kaksinenkaan menestys edes kriitikoiden keskuudessa vaan elokuvaa moitittiin pelkäksi tyhjänpäiväiseksi juonettomaksi kameratemppuiluksi. Murnaun eepos näyttää ja kuulostaa niin pahuksen hyvältä ja kunnianhimoiselta ettei tässä muuta toivokaan kuin voivansa osoittaa kriitikoiden olevan väärässä, mutta valitettavasti näin ei kuitenkaan tässä tapauksessa täysin asian laita ole.

Elokuvan tarinahan esimerkiksi alkaa varsin lupaavasti, mutta viimeistään päähahmon nuortuessa ja keskeisen rakkauskuvion alkaessa homma alkaa hajota nopeasti täydellisesti käsiin. Liika keskittyminen näyttäviin erikoistehosteisiin lienee varastanut kaiken liikenevän huomion itse tarinalta, joka jääkin sitten hahmoineen melko laihaksi kokonaisuudeksi.

Leffan fokusta ehkä hienoisesti häiritsee vielä yllättävänkin epätasainen roolitus: vaikka pääosassa nähtävät Gösta Ekman ja noviisi Camilla Horn oivasti vetävätkin, Mefistoteleen roolissa suvereenisti revittelevä ajan megatähti Emil Jannings varastaa koko shown kädet alhaalla. En tiedä kenen idea oli pestata elämänsä kunnossa vetelevä, elokuvan nimekkäin ja karismaattisin kaveri pieneen sivurooliin kun suurimman osan ajasta kuitenkin seurataan niitä vähemmän karismaattisia hahmoja. Mefisteles on vielä Janningsin uran parhaita roolisuorituksia, joten päähenkilöillä ei ole miehen rinnalla mitään jakoa.

Loppujen lopuksi tämä taitaa kuulua niihin parempiin saksalaisiin mykkäelokuviin, paljon huonompaankin on niksmanni sillä saralla pystynyt. Kahdesta oman aikansa suuresta UFAn suurelokuvasta tämä taitaa hävitä ainakin omissa kirjoissani hitusen Metropolikselle, joka on ainakin omasta mielestäni kokonaisuutena huomattavasti tasapanoisempi, mutta tukehtuu lähes täysin omaan suuruuteensa.

Mikäli klassinen saksalainen elokuva ja laadukas studiofantasia kiinnostaa, tässä on ihan varteenotettava teos katsottavaksi.


Arvio: 4/5


FAUST - EINE DEUTSCHE VOLKSSAGE, 1926 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Christopher Marlowe, Gerhart Hauptmann, Hans Kyser, Johann Wolfgang Goethe
Näyttelijät: Camilla Horn, Emil Jannings, Eric Barclay, Frida Richard, Gösta Ekman, Hanna Ralph, Werner Fuetterer, William Dieterle, Yvette Guilbert

Panssarilaiva Potemkin (1925)

Noniin, tässä sitä sitten ollaan. Suurten kysymysten ja vielä suuremman ja ajattomimman mahdollisen klassikon äärellä. Panssarilaiva Potemkin on yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista ja ylistetyimmistä elokuvista ja suunnilleen kaikissa maailman listauksissa kaikkien aikojen parhaiden joukkoon kuuluvasta megapaukku, josta joko tykätään tai sitten itketään ja tykätään.

Tämä voisi käytännössä olla mitä täydellisin päätös nälkävuosien pituiselle neukkumaratonille, mutta se ei sitä kuitenkaan ole. Vielä on paljon tehtävää.

Eletään vuotta 1905. Panssarilaiva Potemkinin miehistö on kyllästynyt upseerien huonoon kohteluun ja pilaantuneena tarjoiltuun lihaan. Seuraa kapina ja vallankumous, joka leviää lopulta kulovalkeran tavoin laivalta aina maalle ja tavallisen kansan syviin reihin asti. Vaikka Potemkinin kapina todellisuudessa tukahdutettiinkin, päättyy kapinallisen miehistön matka paljon tosielämää onnellisimmissa merkeissä.

Tarvitseeko tästä edes erikseen mainita koko elokuvan ja ehkä viime vuosisadan kuuluisinta yksittäistä kohtausta? Odessan portaat on käsite, jonka luulisi sanovan jokaiselle jotain. Vimmaista leikkausta, liikkuvia ja hyppiviä kameroita, klassista neukkuestetiikkaa, lastenrattaat... tässä kohtauksessa on kaikki oleellinen. Nykyaikana toisinaan kuulee Odessan portaiden verilöylyä kutsuttavan ihan oikeaksi tapahtumaksi, mutta todellisuudessa kyse lienee Sergei Eisensteinin elokuvaansa varten keksimästä kuvauksesta tsaarin ajan työläisten kollektiivisesta sorrosta ja väkivallasta.

Itse asiassa tämän pitikin olla alunperin vain osa suurempaa, vuoden 1905 epäonnistunutta vallankumousta kuvaavaa kokonaisuutta, mutta kaikki olennainen päätettiinkin tiivistää yhteen ainoaan elokuvaan - ja yhteen kohtaukseen.

Panssarilaiva Potemkin säteilee tietynlaista kompetenssia ja täydellisyyttä lähes kuva kuvalta alusta loppuun, koko elokuvassa ei taida olla ainuttakaan tylsää hetkeä tai ylimääräistä otosta. Tällä kertaa mukaan on jopa eksynyt kunnollinen soundtrack - joka ilmeisesti on vieläpä alkuperäinen vartavasten elokuvaa sävelletty, joten edes tällä saralla ei ole onnistuttu sähläämään.

Hahhaha! Luuliko joku oikeasti että tällaiselle elokuvalle voisi hyvällä omallatunnolla antaa viittä tähteä vähempää? Ehei, Panssarilaiva Potemkin on ajaton klassikko, elämää suurempaa propagandaa ja niitä elokuvan suurteoksia, jotka on vain jokaisen nähtävä vähintään kerran elämässään - mieluiten useammankin. Mikä voisi olla tärkeämpää?

Jos koskaan päätät katsoa yhden ainoan neuvostoliittolaisen elokuvan, pidä huoli että se on tämä.


Arvio: 5/5


BRONENOSETS POTYOMKIN, 1925 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Eisenstein
Käsikirjoitus: Nina Agadzhanova
Näyttelijät: Alexandr Antonov, Grigori Alexandrov, Vladimir Barsky

Lakko (1925)

Ties kuinka kauan jatkuneen neukkumaratonin olisi varmaan luullut sivuavan myös tätä elokuvaa vähän aikaisemmassa vaiheessa, mutta halusin antaa tilaa vähemmän tuntemattomammille klassikoille ennen näitä kaikkein itsestäänselvimpiä tapauksia. Edellisellä katsomiskerralla en lisäksi juuri tästä pitänyt, joten siltäkin kantilta Lakon katselun jouduttaminen tuntui vain täysin luonnolliselta valinnalta.

Mutta tässä tämä nyt sitten vihdoin ja viimein on: mahtavan Sergei Eisensteinin legendaarinen debyyttiohjaus ja yksi niistä vaikutusvaltaisimmista mykistä neuvostoliittolaisista koskaan - elokuva, joka käytännössä kertaheitolla esitteli montaasileikkauksen idean koko muulle maailmalle.

Lakko kertoo nimensä mukaisesti vuoteen 1912 sijoittuvan tarinan lakkoilevista tehdastyöläisistä, jotka tsaarin miehet ja kapitalistit lopulta panevat ojennukseen ja herran nuhteeseen. Yksittäistä päähenkilöä tarinassa ei luonnollisesti ole vaan pääpaino on ajalle ja paikalle tyypillisesti suurissa ihmismassoissa.

Joskus kouluvuosina Lakon viimeksi katsoneena muistin sen olevan paljon huonompi kuin mitä se todellisuudessa on. Oikeasti tästä löytyy suunnilleen kaikki sellaiset perusosaset ja kikat joita tämän ajan neuvostoliittolaiselta elokuvalta ylipäätään osaa kaivata, kuten monipuolisia montaasileikkausia, tietynlaista geometriaa, varjoja, viivoja, estetiikkaa ym. jota pystyy bongaamaan helposti kaikista ohjaajan muista töistä.

Oikeastaan elokuva kokonaisuutena tuntui nykysilmin ja satakunta neukkuleffaa viisaampana harvinaisen tiukalta eikä koko rainassa tainnut olla ainuttakaan turhaa kuvaa tai leikkausta. Suhteutettuna oman aikansa muuhun keskimääräiseen elokuvan tasoon tämän saaman ylistyksen ja gloorian uskoo helposti, vaikka vertaukset Citizen Kaneen tuntuvatkin vähän liioittelulta.

Jos tästä yksi ainut kohtaus pitää mainita, joka jokaisen elokuvan ystävän pitäisi kokea ainakin kerran elämässään niin lopun lahtausmontaasi. Pelkästään tähän tiettyyn kohtaukseen viitataan elokuvissa jatkuvasti edelleen, viimeksi mm. viimevuotisessa The Handmaidenissa.

Yksi mainitsemisen arvoinen ongelma Lakossa kylläkin on ja mikäli vain on sattunut vähänkään lukaisemaan näitä allekirjoittaneen katsauksia todennäköisesti myös tietää mistä tuulee: jostain kumman syystä edes tähän ei ole saatu kunnollisia taustamusiikkeja vaan julkaisija on ilmeisesti ollut huumorituulella ja lisännyt Lakon taustalle jotain halpahintaista MIDI-läppäpimputusta. Miten voi olla mahdollista ettei edes näin tunnetun klassikon taustalle voi saada mitään tämän sopivampaa?

Julkaisijan typerästä töppäyksestä huolimatta Lakko kannattaa katsoa jos vähänkään kiinnostusta löytyy. Tämä nimittäin taitaa kuulua vähintään jokaisen cinefiilin pakolliseen perusoppimäärään siinä missä Chaplinit sun muut klassiset perusteoksetkin. Eikö vielä ole tullut nähtyä? Häpeä!


Arvio: 4/5


STACHKA, 1925 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Eisenstein
Käsikirjoitus: Grigori Aleksandrov, Ilja Kravtšunovski, Sergei Eisenstein, Valerjan Pletnjov
Näyttelijät: Aleksandr Antonov, Anatoli Kuznetsov, Grigori Aleksandrov, I. Ivanov, Ivan Kljukvin, Judif Glizer, Maksim Štrauh, Mihail Gomorov, M. Mamin, Vera Janukova, Vladimir Uralski

The Brothers and Sisters of the Toda Family (1941)

The Brothers and Sisters of the Toda Family alkaa verrattain iloisesti rikkaan perheen kokoonnuttua yhteen perhepotrettia varten. Pian tarinan henkilöille selviää perheen patriarkaatin kuolleen ja miehen vanhojen velkojen langenneen tämän perillisille. Pienessä hetkessä suku menettää suuren osan omaisuudestaan ja vainajan leski päätyy tyttärensä kanssa asumaan lähimpien sukulaisten kontolle. Yllättävä ja dramaattinen elämäntilanteen muutos kuitenkin nostaa pintaan lähimmäisten keskinäiset kitkat ja leskirouva tyttärineen päätyy lopulta vaihtamaan majaansa sukulaiselta toiselle. Erään tulkinnan mukaan nuoren sukupolven välinpitämätön suhtautuminen perheeseen on tarkoitettu kritiikiksi länsimaista individualismia kohtaan, onhan tämä sentään sota-aikaan tehty.

Tiedetään, tiedetään. Brothers and Sisters of Toda Family sisältää jälleen kerran valtavan paljon aineksia ja juttuja, joita Yasujiro Ozu on mielellään kierrättänyt elokuvasta toiseen: pelkkä ajatus yllättävän muutoksen paljastamista sosiaalisista konflikteista tuntuu olevan koko Ozun tuotannon tarinoiden peruskulmakiviä. Tällä kertaa tarinan perusteeman löytää suoraan itsestään Tokyo Storysta, jossa vanha pariskunta matkaa lastensa luokse kaupunkiin ja joutuu näiden keskenään palloteltavaksi. Oikeastaan Tokyo Story voisi melkein käydäkin tämän elokuvan löyhästä remakesta tai henkisestä jatko-osasta – ohjaajahan tunnetusti harrasti elokuvissaan yksityiskohtien kierrättämistä ihan kiusaksi asti.

Tällä kertaa kierrätystä ei onneksi kuitenkaan ole vietä niin äärimmäisyyksiin kuin Päiväntasaajan kukkan ja sitä seuranneiden teosten tapauksessa, joten asiaan ei oikeastaan kiinnitä huomiota negatiivisessa mielessä ollenkaan. Itse asiassa tästä pystyykin bongaamaan helposti paljon yksittäisiä kuvia ja otoksia, joita sittemmin hyödynnettiin sellaisinaan uudestaan Tokyo Storyssa. Perinteisten ozumaisten kuvauskikkojen ja sommitelmien lisäksi tässä on esimerkiksi ainakin yksi kohtaus, jossa äiti ja tytär makaavat unettomina sängyssä lähes täysin samaan tapaan kuin Tokyo Storyn vanhukset elokuvan keskivaiheilla.

Tunnelmaltaan Brothers and Sisters of Toda Family taitaa olla Tokyo Twilightin jälkeen Ozun synkimpiä ja kolkoimpia elokuvia. Yksi suuri syy vähän mustempaan tunnelmaan on mestarin elokuville tyypillisen keventävän musiikin lähes täydellinen puuttuminen. Sen sijaan tässä kuullaan paljon pelkkää ahdistavaa hiljaisuutta, pieniä kolauksia ja vaimeita äännähdyksiä sieltä täältä. Se on pitemmän päälle todella ahdistavaa.

Symmetriaa.

Ei Brothers and Sisters of Toda Family ehkä Ozun parasta osaamista edusta, mutta omasta mielestäni kyseessä on siitäkin huolimatta vähintäänkin onnistunut elokuva miehen tuotannossa. Ozun elokuvista tätä pidetäänkin yleensä miehen teosten tietynlaisena vedenjakajana, jossa yhdistyvät kaikki miehen aiempien elokuvien perusteemat myöhemmän kauden tunnistettavampaan tyyliin. Ei tätä ehkä kuitenkaan kannata ensimmäiseksi ozuksi lähteä katsomaan.


Arvio: 4/5


TODAKE NO KYODAI, 1941 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Tadao Ikeda, Yasujiro Ozu
Näyttelijät: Ayako Katsuragi, Hideo Fujino, Mieko Takamine, Mitsuko Yoshikawa, Shin Saburi

Euroopan vanki (1929)

Mikäli Abel Gancen Napoleon on elokuvana tuttu niin tässäpä hauska stoori: alunperin kyseessä piti olla vain mittavan spektaakkelimaisen elokuvasarjan avaus, mutta kun homma alkoi näyttä ylivoimaiselta, koko homma päätettiin perua ensimmäisen osan jälkeen.

MUTTA!

Jäljelle jääneistä enemmän tai vähemmän valmiista käsikirjoituksista viimeinen myytiin Saksaan. Napoleon auf St. Helena tai kotimaisittain Euroopan vanki on sen kyseisen kässärin pohjalta syntynyt elokuva ja alkuperäisen Napoleon-sarjan viimeinen osa, jossa käytännössä kuvataan lyhyesti Napoleonin vaiheet lopullisesta antautumisesta St. Helenan vankeusaikaan ja kuolemaan.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen itseäni kiinnosti ensisijaisesti nähdä missä määrin tämä noudattaa edellisen osan tyyliä ja tekniikkaa. Niille jotka eivät sitä alkuperäistä ole sattuneet syystä tai toisesta näkemään: kyseessä on sellainen vaatimaton kuusituntinen kokeellisia kikkoja sarjatulena laukova ranskalainen übereepos, jossa nähdään taatusti enemmän ja kahelimpaa menoa kuin missään toisessa elokuvassa koskaan. Toista yhtä suuruudenhullua ja megalomaanista eeposta ei ole jälkeenpäin taidettu yrittääkään tehdä - edes Ranskassa.

Valitettavasti tässä ei ole käsikirjoittajasta huolimatta hippustakaan edellisen neroudesta vaan kyseessä on varsin tavanomainen ja yllätyksetön, studiossa muutamissa halvoissa lavasteissa kuvattu dialogipainotteinen pukudraama. Oikeastaan tämä jo muistuttaakin enemmän 20-luvun alkupään yksinkertaisia kamaridraamoja kuin mitään viihdyttävää ja vauhdikasta historialeffaa. Kovin kaksisia kikkoja tai yllätyksiä tässä ei nähdäkään sitten ollenkaan ja valtava tekstitulvakin alkaa tympiä hyvin nopeasti.

Toisin sanoen itseäni ei enää oikeasti edes ihmetytä yhtään ettei tätä nykymaailmassa muista kukaan - toisin kuin sitä huikeaa alkuperäistä klassikkoa.

Mutta oikeasti itselleni tämän hyvyydellä tai huonoudella ei edes ole enää väliä. Napoleon auf St. Helena on niin harvinainen elokuva ettei tätä varmaan saakaan mistään edes ostettua vaan mikäli mielii hyllyyn kopiota, sellainen täytyy teettää oikeuksien haltijalla tai hankkia jostain vhs-tasoinen, jonkin tämän harvoista televisioesityksistä nauhoitettu bootleg-kasetti kuten itse menin tekemään.

Kaikenlaisten bootleg-viritelmien kuvan- ja äänenlaatu on sanalla sanoen hanurista ja ranskalaiset dubitkin panevat lähinnä irvistelemään, mutta sillä ei ole mitään väliä koska tällaisen megaharvinaisuuden näkeminen on jo itsessään sellainen kerran elämässä sattuva ihmetapaus että tämän jälkeen voi jo melkein kuolla onnellisena.


Arvio: 1.5/5


NAPOLEON AUF ST HELENA, 1929 Saksa
Tuotanto: Peter Ostermayr
Ohjaus: Lupu Pick
Käsikirjoitus: Abel Gance, Lupu Pick, Willy Haas
Näyttelijät: Albert Bassermann, Georges Péclet, Hanna Ralph, Hermann Thimig, Louis V. Arco, Paul Henckels, Philippe Hériat, Suzy Pierson, Theodor Loos, Werner Krauss