Unico: Black Cloud, White Feather (1979)

Sanrion edellinen, Muodonmuutoksia-nimeä kantava leffa oli karvas pettymys ja taloudellinen katastrofi, jossa kuitenkin oli huikean hienona ideana yhdistellä antiikin tarinoita Disneyn Fantasiaan ja 70-lukulaiseen funkahtavaan rockmusiikkiin. Virheistä onneksi otettiin opiksi ja Disneyn klassikoiden lyhytnäköinen apinoiminen päätettiin jatkossa jättää suosiolla sikseen ja keskittyä olennaiseen.

Tällä kertaa Sanrion antiikkikäsittelyyn päätyi mangalegenda Osamu Tezukan Unico, lapsille suunnattu tarina pienestä yksisarvisesta, jolla on erityinen taito tehdä ihmisistä onnellisia. Alunperin Tezukan sarjakuvaa julkaistiinkin nimenomaan Sanrion kustantamana, joten alkuperäissarjakuvan siirtäminen kokonaiseksi kunnianhimoiseksi televisiosarjaksi ei ainakaan ideatasolla olisi ollut temppu eikä mikään, mutta syystä tai toisesta homma ei sitten edennytkään alkuperäisessä muodossaan tätä suoraan videolla julkaistua pilottijaksoa pitemmälle.

Tarinan pieni yksisarvinen Unico oli alunperin jumalaisen kauniin ja onnellisen Psychen suosikki, mutta Venuksen ja ikuisten jumalten kateuden vuoksi se riistettiin emännältään ja karkotettiin vaeltamaan yksin ja lohduttomana ihmisten maailmaan. Jokaisen jakson päätteeksi ihmishahmoinen Länsituuli vie Unicon toisaalle ja pyyhkii sen muistot, jolloin kukin Unicon episodi ja tarina alkaa loogisesti ”tyhjästä”.

Jos tästä nyt heti kättelyssä jotain positiivista on sanottava, niin Unicon hahmo syntytarinoineen on harvinaisen hyvin suunniteltu. Alkuperäisessä sarjakuvassa Unicolla ei ole emäntää eikä Venuksella ole tapahtumiin osaa eikä arpaa. Unico kuitenkin herättää jumalissa kateutta nimenomaan kyvyllään vaikuttaa ihmisiin ja Länsituuli yrittää suojella traagista hahmoa viemällä tämän paikasta toiseen aina tämän tehtyä kohtaamistaan ihmisistä onnellisia. Omasta mielestäni Sanrion versio on kahdesta ehkä hitusen parempi vaikkein oikeastaan edes ymmärrä miksi menivät sen muuttamaan.

Koska kyseessä on 20-minuuttinen televisiosarjan episodi, tässä ei hahmon esittelyn lisäksi oikein muuta tarinaa olekaan. Tässä Unico taivaltaa perinteiseen Sanrio-tyyliin ankeaan post-apokalyptiseen tehdaskaupunkiin ja kohtaa kuolemansairaan Chicon, jonka toiveita tämä käy toteuttamaan. On tässä kai pahiskin, mutta hahmo ei oikeastaan sano tai tee mitään ennen kuin Unico päättää panna sen silpuksi.

Omasta mielestäni Unico: Black Cloud, White Feather on erittäin onnistunut ja aikansa tuotteeksi poikkeuksellisen hyvin animoitu pieni piirretty lyhäri, jossa olisi ollut helposti ainesta kokonaiseen televisiosarjaan. Onneksi samaa tuumailtiin ilmeisesti Sanriollakin, sillä firma päätti tuottaa sen alkuperäisen peruutetun televisioprojektin tilalle kokonaisen trilogian verran Unico-leffoja!


Arvio: 3/5


UNICO: KUROI KUMO TO SHIROI HANE, 1979 Japani
Tuotanto: Shintaro Tsuji
Ohjaus: Toshio Hirata
Käsikirjoitus: Osamu Tezuka
Näyttelijät: Hiroya Oka, Ichirô Arishima, Junpei Takiguchi, Kaneta Kimotsuki, Kyoko Iwata, Minori Matsushima

The Devil's Wheel (1926)

Laiva lipuu yöksi nimeämättömän kaupungin satamaan; laivan nuori miehistö päättää tappaa vapaa-aikaansa paikallisessa tivolissa. Yksi merimiehistä tapaa viehättävän nuoren naisen ja päättää ottaa tämän kanssa ylimääräisen kierroksen ”paholaisen pyörässä” sillä seurauksella, että miekkonen joutuu eroon ystävistään ja myöhästyy laivastaan. Nuori mies päätyy kotoaan häädetyn nuoren naisen kanssa mukaan kaupungin alamaailman ympyröihin ja roskaväen asuttamille likaisille ja rappioituneille syrjäkujille.

En muistakaan hetkeen nähneeni toista neuvostoliittolaista elokuvaa, joka kuvaisi rappiota ja saastaa yhtä antaumuksella kuin The Devil’s Wheel. Sanoisin, että selkein inspiraationlähde tälle synkistelypätkälle onkin ollut jonkun Erich von Stroheimin tuotanto ja erityisesti saksalaiset elokuvat, joiden vaikutus näkyy etenkin yökohtauksissa ja puuhapari Trauberg & Kozintsevin varjojen käytössä. Itse asiassa tämä tuo jo vähän mieleen Pandoran lippaankin, mutta se ilmestyi muutaman vuoden tämän jälkeen. Vaikutteet taitavat kuitenkin olla molemmilla vain samasta lähteestä saatuja.

Parasta tässä elokuvassa ovat kaiken ihanan kauniin saastan ja rappion lisäksi etenkin alun huvipuistokohtaukset, joista tässä on kyllä osattu ottaa ennakkoluulottomasti kaikki ilo irti. Melkein heti kärkeen nähdään esimerkiksi koko joukko vuoristoradasta, maailmanpyörästä ja karusellista kuvattuja vauhdikkaita kohtauksia, joita seuraa ilotulituksia ja komeilla valo- ja varjoefekteillä kuvattuja joukkokohtauksia. Tekijöille perinteiseen tapaan tässäkin nähdään paljon massiivisia ja vauhdikkaita tanssikohtauksia. Ainut harmi näissä oli, että lähes kaikki edelliset tulivat heti alussa ja loppuelokuva tuntui jäytävän eteenpäin harmittavan normaaliin tasaiseen tahtiin ilman sen suurempia tajuntaa räjäyttäviä paukkuja.

Verrattuna samojen tekijöiden samana vuonna ilmestyneeseen Päällystakkiin, The Devil’s Wheel on melkoinen tasonnosto – tällä kertaa taustalla soiva musiikkikin sopi itse elokuvaan. Vieläkään ei sentään aivan liikuta esimerkiksi Uuden Babylonin tai Maksimin nuoruuden tasolla, sen verran heppoinen tämän juoni vielä oli. Kuitenkin, olipahan iloinen yllätys odotukset lievästi pettäneen Päällystakin jälkeen.


Arvio: 3.5/5


CHYORTOVO KOLESO, 1926 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Käsikirjoitus: Adrian Piotrovsky
Näyttelijät: Andrei Kostrichkin, Emil Gal, Lyudmila Semyonova, N. Foregger, Pyotr Sobolevsky, Sergey Gerasimov

The Room (1992)

Siekailematon seikkailuni läpi Sion Sonon vuoristoratamaisen kirjavan ja moniulotteisen tuotannon saapui tällä erää yhteen miehen nuoruusvuosien tuntemattomammista omakustanneleffoista muinaisilta ajoilta kauan ennen miehen kansainvälistä läpimurtoa. Länsimaissa The Roomia ei ole taidettu nähdä kuin 1-2 festivaalinäytöksessä ja kaikenlaiset fyysiset julkaisutkin taitavat olla parhaimmillaankin kämäistä bootleg-luokkaa, joten mistään ihan tavallisesta supermarketista tätä ei sitten löydäkään.

Tarinahan tässä on mitä yksinkertaisin. Viiksekäs berberitakkiin ja fedorahattuun pukeutunut nimetön palkkatappaja etsii itselleen sopivaa huonetta ja tämä matkustaa yhdessä pelkällä numerokoodilla tunnetun nimettömän neitokaisen kanssa sitä etsimään laman rappeuttamasta ja slummiutuneesta Tokiosta. Lopulta huone myös löytyy.

Siinä se.

Tyyliltään The Room on varsin kaukana Sonon myöhemmistä räväkämmistä teoksista. Itse asiassa lähimmäksi Sonon uudemmasta tuotannosta tätä päässee edellisvuonna ilmestynyt vanhaan käsikirjoitukseen perustunut The Whispering Star, joka oli naurettavuuksiin asti tyylikäs minimalistinen tieteisleffa, jossa ei oikeastaan tapahtunutkaan juuri mitään ja jonka muutamat repliikitkin lausuttiin varovaisesti kuiskaten.

Juurikin samasta ideasta on kyse The Roominkin kohdalla: äärimmäinen minimalismi ja lähes olematon, varovaisen hiljaisesti lausuttu dialogi saumattomasti yhdistettynä viimeisen päälle hiottuun visuaalinen kerrontaan. Erityisen kiinnostavaa tässä on selvästi huomata myös Sonon muilta ohjaajilta selvästi imemät vaikutteet; nimiä voisi alkaa ladella vaikka Michelangelo Antonionista, ranskalaisen uuden aallon tekijöistä ja Andrei Tarkovskista lähtien. Lemmy Caution - piru mieheksi on selvästi toiminut tälle jonkinlaisena esikuvana.

The Roomilla on mittaa sellaiset 90 minuutttia, mutta se koostuu vain vähän yli 40 otoksesta, mikä luonnollisesti tarkoittaa keskimäärin useiden minuuttien pituisia ja hitaita kohtauksia, joissa ei useinkaan tapahdu mitään näennäisen kiinnostavaa. Sono kuitenkin onnistuu luomaan pitkien otosten ja läpi elokuvan taustalla pärräävän suurkaupungin mekkalan avulla harvinaisen aavemaisen ja unenomaisen tunnelman, jota on vaikea lähteä sanoin kuvailemaan.

Henkilökohtaisesti miellyin odottamattoman paljon tähän elokuvaan. Ennen tämän katsomista en oikeastaan tiennytkään tästä mitään, joten sain katsoa The Roomin lähes täysin vailla ennakko-odotuksia - ”lähes” siksi, että eräs toinen samanniminen sattuu olemaan yksi maailman huonoimmista pannukakuista. Sion Sonon The Room on taattua laatua äärimmäisen elokuvallisen minimalismin ystäville.

Kunpa maestro Sono tekisi tällaisia leffoja vastakin!


Arvio: 5/5


HEYA, 1992 Japani
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Akaji Maro, Sayoko Takahashi, Shirô Sano, Yoriko Douguchi

The Diplomatic Pouch (1927)

The Diplomatic Pouch alkaa venäläisen kuriirin/vakoojan murhalla. Kapitalistisikojen palveluksessa työläisiä sortava salainen poliisi metsästää vainajan hallussa ollutta vallankumouksellista materiaalia sisältävää salkkua, joka on kuin ihmeen kaupalla päätynyt neuvostoliiton pyyteetöntä työläisten vapautusta ja maailmanvallankumousta tukevien haltuun. Lopulta salkku päätyykin Neuvostoliittoon matkalla olevaan laivaan ja sorrettujen merimiesten hoiteisiin. Salainen poliisi ratsaa koko laivan ja yrittää keinolla millä hyvänsä estää arvokkaan salkun päätymisen laivan mukana Lenin-sedän kotimaahan.

Salkku on toisin sanoen elokuvan MacGuffin ja tämä taitaakin näin elokuvamielessä olla varhaisimpia näkemiäni esimerkkejä tekniikan käytöstä. Alfred Hitchcockhan popularisoi termin ja idean vasta vuosikausia myöhemmin.

Tästä agenttitarinasta ei ihan ensimmäisenä mieleen tulekaan Aleksandr Dovzenkon kaltainen aivan muista elokuvista tunnettu ohjaaja, mutta todellisuudessa tässä on paljonkin miehen tyylille tuttuja piirteitä. Kuvaus esimerkiksi on ohjaajalle tuttua laatutyötä ja siluettiakin nähdään parissa kohtaa. Kunnon propagandahengessä tässä on esimerkiksi korostettu vallitsevaa hierarkiaa kuvaamalla työläisiä yleensä klaustrofobisissa, kosteissa ja likaisissa olosuhteissa kun taas kapitalistit oleskelevat aina väljästi ja mukavasti. Dovzenkon psykologinen silmä oli siis selvästi paikallaan jo ennen miehen todellista kultakautta.

Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on alun veivinheittokohta, jossa vainajan mielenmaisemaa on visualisoitu erialaisilla linssi- ja päällekkäisleikkauskikoilla vähän samaan tapaan kuin saman ohjaajan Zvenigorassa ja Fridrikh Ermlerin Imperiumin sirpaleessa. Vähän heppoisesta juonipuolesta ei niin väliä niin kauan kuin tällaista linssikikkailua riittää silmän iloksi.

Tämän enempää tästä ei kai saa irti vaikka haluaisikin. The Diplomatic Pouch on silkka viihde-elokuva perinteisillä propagandakikkailuilla ja muutamilla dovzenkolaisilla koukuilla. Mistään sen suuremmasta merkkiteoksesta ei olekaan kyse; huvikseen tämän katsoo helposti vaikka ilman säestystä ja tekstityksiä, mutta mitään mestariohjaajan myöhempien teosten kaltaista orgastista menoa on turha tältä odottaa.

Varhaisteos mikä varhaisteos.


Arvio: 3.5/5


SUMKA DIPKURYERA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovženko
Käsikirjoitus: Aleksandr Dovženko
Näyttelijät: Afanasi Belov, A. Klimenko, Aleksandr Dovženko, Dmitri Kapka, Georgi Zelondžev-Šipov, Ida Penzo, Ivan Kapralov, M. Bujukli, Sergei Minin

Farewell to Space Battleship Yamato (1978)

On kulunut vuosia ensimmäisen osan tapahtumista. Maa ja sen lähiplaneetat on elvytetty kaukaiselta planeetalta haetun ihmekojeen avulla jälleen ihmiskunnalle elinkelpoiseksi ja vanhan avaruuspurtilon miehistö on hajaantunut kuka minnekin. Sitten Maahan saapuu viesti vihamielisen galaktisen imperiumin uudesta huippusalaisesta tuhoaseesta ja avaruustaistelulaiva Yamaton miehistön on jälleen kokoonnuttava taisteluun ihmiskunnan puolesta.

Kuten taisin jo ensimmäisen Space Battleship Yamaton arvostelussani todeta, nämä muut sarjan elokuvat on helposti joka suhteessa miljoona kertaa sitä alkuperäistä 26-osaisen televisiosarjan pohjalta leikattua rautalankaversiota parempia ja Farewell taitaa niistäkin olla vieläpä parempia, ellei jopa se kaikkein paras. Näin jo pelkästään siitä syystä, että nämä oli myös vartavasten tarkoitettu ja suunniteltu teatterielokuviksi alusta pitäen.

Tällä ei siis toisin sanoen kuulla ollenkaan hätäisesti ensimmäistä osaa piinannutta päälleliimattua kertojaääntä tai tarinan kiemuroita selittäviä halpoja tekstikatkelmia vaan kaikenlainen hahmoja koskettava draama ja ihmissuhdekuviot myös näytetään ja viihdyttävää toimintaakin piisaa jo aivan ensimmäisistä kohdista alkaen eikä kaikkea hauskuutta siten ole edellisen tavoin sijoitettu vasta vajaa kolmituntisen leffan loppuminuuteille. Pelkästään edelliset tekevät tästä huomattavasti ensimmäistä Space Battleship Yamatoa viihdyttävämmän katsoa.

Mutta parannusta on toki tullut myös animaation saralla, muttei aivan niin paljon kuin voisi luulla. Farewell on sarjan muiden osien tavoin yksi kautta aikain pisimmistä animoiduista leffoista ja tämä kyseinen elokuva on taiteiltu edellisen osan menestyksen innoittamana vain puolen vuoden sisään, joten mitään maailman huippua tältä turha odottaa, vaikka monessa kohtaa meno näyttävää ja eeppistä onkin. Harmittavasti parissa kohdassa kierrätetään myös edellisen osan kökömpää kamaa, mutta sitä piisaa tässä onneksi vain muutamien sekuntien edestä – enintään.

Suurin syy, miksi tämä nimenomainen osa on henkilökohtainen suosikkini, piilee sen merkityksessä koko franchisen historiassa. Farewellin piti nimensä mukaisesti olla Yamato-televisiosarjan huipentava eeppinen finaali, mutta järkyttyneiden fanien painostuksesta ja megamenestyksestä lippuluukuilla johtuen saagaa päätettiin tämän jälkeen vielä kolmen elokuvan verran.

Seuraavaksi puhun muutamista omista suosikkikohdistani ja spoilaan siten itse elokuvaa, joten mikäli suunnitteilla on tämän katsominen, kannattaa jättää seuraavat pari kappaletta lukematta.

Farewell to Space Battleship Yamatossa on taatusti yksi hienoimmista ja tunteikkaimmista viimeisestä kolmevarttisista, joita olen koskaan nähnyt. Koska kyseessä on kokonaisen saagan suunniteltu finaali, sarjan keskeisiä hahmoja tapetaan pois yksitellen pitkin matkaa ja loppujen lopuksi nurkkaan ajettu tarinan sankari pelastaa ihmiskunnan ja tuhoaa vihollisen päälaivan viittä vaille tuhoutuneella Yamatolla suoritetulla kamikaze-iskulla yhdessä kuolleen rakastajattarensa kanssa. Voiko olla hienompaa lopetusta elokuvalla?

Vihollisen komeetan ympärille rakennettu kuolontähtimäinen suuri tuhoalus myös tuhotaan räjäyttämällä sisällä sen keskuksessa sijaitseva generaattorin ydin vähän Jedin paluun ja Message from Spacen tyyliin.

Ovatkohan George Lucas tai Rian Johnson koskaan nähneet Farewell to Space Battleship Yamatoa? Jälkimmäisellä ainakin on tiettävästi historiaa animen suhteen, joten… ehkäpä?

Syy, miksi kamikaze toimii nimenomaan tässä eikä esimerkiksi Star Wars: The Last Jedissä johtunee jo lähtökohtaisesti siitä tosiastasta, ettei Yamatolla ollut tähän aikaan vielä Star Wars -franchisen tyyliin takanaan vuosikymmenten edestä kirjallisuutta, pelejä ja useita menestyneitä suurelokuvia joissa kyseiseen ideaan ei oltu älytty viitata edes ohimennen. Tässä lisäksi erityisesti korostetaan tilanteen ainutlaatuisuutta ja poikkeuksellisuutta, joten homma ei oikeastaan tullut katsoessa edes mieleen.

Ennen ensimmäisenkään Space Battleship Yamaton katsomista olin lukenut tästä elokuvasta paljon; monen mielestä kyseessä on yksi hienoimmista ja aliarvostetuimmista animeleffoista koskaan, enkä varsinaisesti käy kumpaakaan kieltämään. Farewell to Spaceship Yamaton todellisen kauneuden ja nerokkuuden täydelliseen ymmärtämiseen kuitenkin vaaditaan vähintäänkin sen alkuperäisen ikivanhan televisiosarjan katsominen, joten tämän tuntemattomuus nykyaikana ei ainakaan itseäni yllätä alkuunkaan.

Yamatoista parhain.


Arvio: 5/5


SARABA UCHU SENKAN YAMATO AI NO SENSHITACHI, 1978 Japani
Tuotanto: Yoshinobu Nishizaki
Ohjaus: Leiji Matsumoto, Toshio Masuda
Käsikirjoitus: Hideaki Yamamoto, Keisuke Fujikawa, Leiji Matsumoto, Toshio Masuda, Yoshinobu Nishizaki
Näyttelijät: Akira Kamiya, Gorô Naya, Ichirô Nagai, Kei Tomiyama, Kenichi Ogata, Shinji Nomura, Shûsei Nakamura, Takeshi Aono, Yôko Asagami, Yoshito Yasuhara

Muodonmuutoksia (1978)

Olen varmaan jo tehnyt tarpeeksi selväksi miten paljon tykkään Sanrion Chirinin Kellosta, yhdestä suosikkileffoistani koskaan. Vielä toistaiseksi en ole koskaan nähnyt toista elokuvaa tai ylipäänsä animea, jossa Disneyn Bambia surutta apinoivassa tarinassa olisi veistelty suoraan Platonia ja Nietzscheä – ja vielä niinkin hyvällä menestyksellä!

Ilmeisesti Sanriollakin oltiin Chiriniin niin tyytyväisiä, että päättivät tehdä samalla hyväksi havaitulla tekniikalla toisen, vieläkin kunnianhimoisemman spektaakkelin. Tällä kertaa inspiraatiota haettiin Ovidiuksen Muodonmuutoksista ja Disneyn Fantasiasta, mutta klassinen musiikki on tässä vain vaihdettu trendikkäämpään 70-lukulaiseen funk-rockiin. Mikä voisi mennä pieleen?

Kaikki.

Kaikki mahdollinen meni pieleen. Muodonmuutoksista muodostui firman siihenastisen historian isoin floppi ja se vedettiin aikoinaan teattereista käytännössä heti välittömästi julkaisunsa jälkeen äärimmäisen negatiivisen palautteen vuoksi. Myöhemmin tämä julkaistiin uudelleen Peter Ustinovin kertojaäänellä varustettuna, mutta yleisön reaktiot eivät olleet sen kummempia.

Tältä se näyttää.

Alkajaisiksi on kuitenkin pakko sanoa, että tässä on ihan oikeasti huikean hieno idea; antiikin hienoista klassikkotarinoista harvoin näkee nykyäänkään kunnollisia filmatisointeja, ja tämä vielä animaationa joten mahdollisuudet Muodonmuutosten suhteen olivat rajattomat. Harmi vain, että ne kaikki hukattiin täydellisesti jonnekin matkan varrelle.

Urgghhhh...

Mikäli Ovidiuksen alkuperäisteoksen perusidea ei ole ennestään tuttu, niin kyseessä on antiikin aikaan suosittujen muodonmuutostarinoiden suurimpia klassikoita. Varsinainen juonellinen sisältö näissä tarinoissa voi vahdella yleensä paljonkin, mutta olennaisena pointtina kuitenkin tyypillisesti on ihmisten ja myyttisten hahmojen muuttuminen kasveiksi ja eläimiksi jumalten tai kohtalon oikusta.

Mutta takaisin itse leffaan...

Viidestä lyhyestä episodista koostuva elokuva alkaa tarinalla kreikkalaisesta Akteonista, joka sattui näkemään Artemiin kylpemässä, minkä seurauksena vihastunut jumalatar muuttaa edellisen metsän peuraksi. Tämän referaatin kirjoittamiseen meni kymmenen sekuntia, mutta kyseinen episodi on pituudeltaan lähes kolmanneksen koko elokuvasta!

Oikeastaan koko leffan perimmäisimmät ongelmat kiteytyvät mitä täydellisimmin jo edellisessä Akteon-episodissa: animaatio on alusta loppuun äärimmäisen kömpelöä, taustat lähinnä tylsästi yksivärisiä ja hahmotkin voisivat yhtä hyvin olla jonkun muutaman vuoden ikäisen pikkulapsen piirtämiä persoonattomia ja luonteettomia suurisilmäisiä ukkeleita. Visuaalisen kerronnan taso noin yleensäkin on niin kömpelöä luokkaa ettei tätä pystyisi katsomaankaan ilman Peter Ustinovin rasittavasti kaiken rautalangasta vääntävää kertojaääntä.

Akteon-episodilla oli vielä mittaakin sellaiset puolituntia, jonka aikana ei oikeastaan tapahdu juuri mitään kiinnostavaa ennen kuin 20 minuutin jälkeen. Edes trendikkään retrohtavista funk-kipaleista ei ole tämän pelastajiksi, sillä ne ovat kaikki täysin samanlaisia muutaman bassobiitin sävellyksiä ja vähä tarinakin pysähtyy kuin seinään kunkin musiikkinumeron osuessa kohdalle.

Seuraa luonnollisesti kysymys: tuoko antiikkiteema funk-biitteineen koko keitokseen mitään kiinnostavaa sisältöä? No EI! Jos ei satu tuntemaan näitä klassisia tarinoita etukäteen, ei tästä saa oikeasti monessa kohtaa selvää edes sen vertaa että ymmärtäisi mitä tässä tapahtuu!

Kaikki edellinen käytännössä pätee suoraan myös neljään muuhun episodiin. Missään kohtaa ei meno tunnu lähtevän oikeasti käyntiin vaan tätä katsoessa voi tuntea itsekin muuttuvansa joksikin kuolaavaksi zombiksi.

Tuskinpa tässä tarvitseekaan enää erikseen eritellä mikä Muodonmuutoksissa meni pahemman kerran pieleen. Koko elokuva on täydellinen pannukakku; kaikki mahdollinen animaatiosta hahmojen designiin ja musiikkeihin on onnistuttu ryssimään niin täydellisesti, että tämän hädin tuskin pystyy loppuun selvinpäin katsomaankaan Muodonmuutoksia on yksinkertaisesti upean idean pohjalta tehty, mutta karmealla tavalla epäonnistunut elokuva, jota ei voi suositella oikein kenellekään.


Arvio: 1/5


HOSHI NO ORIFEUSU, 1978 Japani
Tuotanto: Takashi, Terry Ogisu, Hiro Tsugawa
Ohjaus: Takashi
Käsikirjoitus: Takashi, Ovidius

Tyttö ja hatturasia (1927)

Natasha asustelee vanhan isoisänsä kanssa pienessä kämpässä Moskovan laidalla. Kaksikko elättää itsensä tekemällä hattuja Madame Irenelle, paikalliselle hattukauppiaalle ja elokuvan porvarikarikatyyrille. Kerran matkalla hattukauppaan Natasha törmää asunnottomaan Iljaan, jonka kanssa nuori nainen menee ”leikisti” naimisiin järjestääkseen tälle pienen huoneiston hattukaupan kupeesta. Natashan voitettua sievoisen summan rahaa Ilja alkaa epäillä järjestelyn eettisempää puolta koko kulmakunnan miesten yrittäessä kilpailla uusrikkaan Natashan suosiosta.

Yllätys, yllätys! Neuvostoliittolaista komediaa - vieläpä erittäin velmua sellaista! Tytössä ja hatturasiassa on kyse pienoisesta romanttisesta hömpästä yhdistettynä kevyeen yhteiskunnalliseen satiiriin ja farssiin, mutta tällä kertaa ilman perinteisiä neukkulaisia kikkaleikkauksia ja joka huokosesta pilkottavaa vasemmistolaista propagandaa. Näin siis, mikäli rahan huumaavaa vaikutusta ja koomisesti ylinäytteleviä porvareita ei lasketa propagandaksi.

Tästä elokuvasta voisi jälleen alkaa luetella erilaisia kiinnostavia yksityiskohtia ja kohtauksia, joita analysoida syvällisemminkin. Boris Barnet on esimerkiksi kiinnostunut ihmisten jaloista vähän samaan tapaan kuin Robert Bresson ihmisten käsistä ja Carl Theodor Dreyerkasvoista. Iljan ja Natashan ensimmäinen yhteinen kohtaus esimerkiksi alkaa Iljan jaloista, yhdessä kohtaa Ilja nähdään leikillisesti hyväilemässä Natashaa jaloillaan ja toisessa kohtaa nähdään kahdet jalat törröttämässä peiton alta, jotka sitten pian paljastuvatkin vain Iljan saappaiksi. Barnetin jalkanäkökulma on hämmentävä, mutta se tuntuu toimivan harvinaisen hyvin.

Harvinaisen hyvin toimivat myös elokuvan erilaiset gagit ja päähänpistot. Yhdessä kohtaa Ilja nousee puiston penkillä vietetyn yön jälkeen venyttelemään jo taustalla oleva talo venyy Iljan mukana vähän kuin jossain Alhambran tanssijattaressa. Kun Ilja taas palaa myöhemmin puistonpenkille, se onkin täynnä vanhoja ukkoja ja Ilja joutuu seisomaan.

Omassa suosikkikohtauksessani Natasha pistää neulalla sormeensa ja Ilja rientää imemään siitä veren pois. Seuraavaksi Natasha pistää neulalla huuleensa ja kohtaus päättyy kahden kiihkeään suudelmaan.

Tyttö ja hatturasia on erittäin sympaattinen elokuva; kerrankin ihan oikeasti hauska ja persoonallinen romanttinen komedia, jonka voi ihan selvin päin katsoa – toisin kuin useimmat genren nykypäivän kammotukset. Selvästi tässä vaiheessa Neuvostoliitossakin oltiin jo päästy jyvälle laadukkaan komedia jalosta taiteesta. Itse asiassa samaisen pienen tuotantoyhtiön komediatuotanto kuuluu olevan lajissaan muutenkin oivallista kamaa. Tiedä vaikka tässä vielä joutaisi katsomaan saman puljun Mosselpromin tupakkatyttön, Räätäli Torshokista, Talo Trubnaja-kadun varrella,Pyhän Yrjön juhlat ja monta muuta vastaavaa.

Näitähän näköjään riittääkin vielä pitemmäksi aikaa. En valita.


Arvio: 4/5


DEVUSHKA V KOROKOY, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Boris Barnet
Käsikirjoitus: Vadim Šeršenevitš, Valentin Turkin
Näyttelijät: Anna Sten, Eva Miljutina, Ivan Koval-Samborski, Pavel Pol, Serafima Briman, Vladimir Fogel, Vladimir Mihailov

Hazard (2005)

Piru vieköön sitä Sion Sonoa!

Aina kun tässä valmistautuu katsastamaan miehen vähemmän tunnettuja ja oletetusti keskinkertaisempia tuotoksia, saakin aina yllättyä tavalla tai toisella positiivisesti. Tälläkin kertaa vastaan asteli yksi miehen parhaista ja räävittömimmistä pätkistä suunnilleen koskaan, vaikka olin henkisesti valmistautunut vain kevyehköön välityöhön. Damn you!

About kaikista Sion Sonon muista leffoista poiketen tämä on kuvattu New Yorkin likaisimmissa slummeissa ja puoliksi englanniksi. Alkujaan tämän pitikin olla vain pätkä yhtä toista Japaniin ja Tokioon sijoittuvaa isompaa teosta, mutta Sono tiimeineen inspiroituikin Nykin rappiosta niin paljon, että suunnitelmat pantiinkin kerralla uusiksi.

Hazardin päähenkilö on japanilainen yliopisto-opiskelija nimeltä Shin. Heti leffan alussa tulee selväksi, että Shin on lopen kyllästynyt sieluttomaan ja robottimaiseen japanilaiseen yhteiskuntaan ja haikailee ison ompun raitin tuomasta vapaudesta ja myyttisestä ”Hazardista”, joka mainittiin ohimennen kaverin lukemassa kirjasessa. Niinpä sitten Shin päättääkin hylätä vanhan elämän tyttöystävineen ja reissata kohti unelmiensa Hazardia ja uutta elämää.

Hyvin nopeasti tulee kuitenkin selväksi ettei kaikki tule menemään niin kuin Shin oli alunperin suunnitellut. Kielitaidoton nuori mies ei pärjää suurkaupungin kaduilla laisinkaan yksinään vaan joutuukin heti kättelyssä gangstojen ryöstämäksi ja ihmisten tuuppimaksi.

Loppujen lopuksi Shin löyttäytyy kahden tapaamansa japanilais-amerikkalaisen gangsterin kelkkaan ryöstelemään pikkupuoteja, diilaamaan huumeita ja perseilemään sydämensä kyllyydestä. Jos jotain, niin Sonon sanomana lienee tässä että osaa ne kiltit japanilaisetkin perseillä pyssyillä GTA-tyyliin siinä missä syntyperäiset pallinaama-amerikaanotkin. Ikävä päivä New Yorkissa on aina jännittävämpi ja mielenkiintoisempi kuin hyvä päivä Japanissa.

Paljon puhutun Hazardin luonne jää loppujen lopuksi täysin hämärän peittoon. Hazard on jotain mystistä, jota New Yorkin kaduilla ja kuppiloissa leijailee yltympäriinsä. Hazard on sitä löyhkää, joka nousee jokaisen gheton viemärin rakosista ja jonka Travis Bickle haluaisi siivota kaupungin kujilta. Jokainen gangsteri, poliitikko ja narkkari on Hazard. Hazard on elämäntyyli, syöpä ja sairaus. Lopulta Shinistä itsestäänkin tulee Hazard ja mies rantautuu levittämään sitä Japaniinkin.

Hazard on huippuleffa. Koko juttuhan on kuvattu siis aidossa rappioituneessa ympäristössä ja äärirealistiseen tyyliin halvalla käsikameralla ja amatöörinäyttelijöillä, joten karun räiskyvää realismia ei todellakaan jää puuttumaan ainoastakaan kohtauksesta. Itse asiassa tämä taitaa olla räkäisin ja likaisin näkemäni gangsterileffa vuosikausiin – ja se on pelkästään hyvä juttu.

Kaikesta likaisuudestaan huolimatta tässä on kuitenkin jotain todella kaunista ja runollista, jota ei oikeastaan osaa sen paremmin selittää. Shinillä ja gangstereilla esimerkiksi on yhteinen näkymätön kolikko, joka lopulta on käytännössä ainut ja arvokkain asia, jota Shin oikeasti omistaa. Ilmeisesti kyseinen yksityiskohta korostaa asenteellisten punk-gangstereiden elämäntyylin vapautta kapitalismista ja materian maailmasta. Perinteistä Sonoa siis.

Hazard on yksinkertaisesti tajuttoman viihdyttävä ja iskevä perseilyleffa, omasta mielestäni Sion Sonon parhaita heti Love Exposuren jälkeen. Harmittavasti tämä tuntuu olevan miehen elokuvista kaikkein vaikeimmin katsottavissa; Hazardin täydellisen epäkorrektiuden ja kaikkiin mahdollisiin suuntiin keskisormea heiluttelevan räävittömän menon vuoksi tätä ei ole taidettu paljoa maailmalla levittääkään ja tuottajan hyllylläkin tämä kuuleman mukaan seisoi vuosikausia ennen nykyistäkään julkaisua.

Vähän vinoilumielessä voisikin sanoa, että pelkästä vastaanotosta päätellen Hazardissa on selvästi tehty rikollisen monta asiaa nappiin.


Arvio: 5/5


HAZARD, 2005 Japani
Tuotanto: Takeshi Suzuki
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono, Kazuyoshi Kumakiri
Näyttelijät: Austin Basis, Garth Burton, Hiroyuki Ikeuchi, Jai West, Joe Odagiri, Motoki Fukami, Richard Brundage, Rin Kurana, Sayako Hagiwara

Kuoleman säde (1925)

Kuoleman säteen tarina sijoittuu tarkemmin nimeämättömään, loputtomien luokkasotien jäytämään salakavalan kapitalistiseen sortovaltioon. Insinööri Pobodeb keksii kuolemansäteen, jolla autojen ja lentokoneiden bensatankit saa kätevästi räjäytettyä pitemmänkin välimatkan päästä. Kapitalistisiat sitten kaappaavat insinööriparan huikean keksinnön ja keksivät käyttää sitä työläisten sortamiseen. Lopussa työläiset kuitenkin nousevat kapinaan, kaappaavat säteen takaisin ja lahtari saa kuin saakin kyytiä!

Tämä elokuva on taatusti yksi klassisen neukkuelokuvan huonomaineisimmista ja meilläpäin ehkä yksi vähiten tunnetuista teoksista; tiettävästi kaikki vähänkään silmääpitävät vihasivat tätä leffaa - jopa Sergei Eisenstein itse piti Kuoleman sädettä täysin kelvottomana elokuvana. Nykyään alkuperäistä täydellistä kopiota Kuoleman säteestä ei enää ole mahdollista nähdä, mutta tätä reilun tunnin mittaista tynkääkin katsoessa kriitikoiden ja vihaajien negatiivisen kannan ymmärtää kyllä tavallaan hyvin vaikkei kyseessä ehkä mikään maailman huonoin elokuva olekaan.

Kuoleman säteen tarkoitus ei alunperin ollut tarkoituskaan toimia minään neuvostoliittolaisen elokuvataiteen suurena airueena vaan kyseessä on lähinnä kokeilu yhdistää periamerikkalainen viihdemättö neuvostoliittolaisten elokuvien perinteisimpään mahdolliseen sanomaan ja maailmankuvaan, mutta tällä kertaa salaiset agentit, vauhdikkaat stuntit ja takaa-ajot palvelevat sosialistisia päämääriä, kapitalisminvastaista luokkasotaa ja työläisten maailmanvallankumousta. Ongelma vain piilee siinä, että tällaista viihtyisää sarjafilmiä kapitalistisempaa kapistusta tuskin on olemassakaan! Tämä taitaakin olla perimmäisin syy, miksi äärimmäisen vasemmalle kallellaan olevat tahot eivät koskaan hyväksyneet tätä elokuvaa, sanomastakin riippumatta.

Ei Kuoleman säde kyllä muutenkaan kauhean kaksinen nautinto ole. Elokuvan tarina on erittäin tekstipainotteisesti kerrottu ja tästä ei ainakaan tietääkseni ole saatavilla minkäänlaista suomeksi tai englanniksi käännettyä versiota, joten katsominen vaatii jo lähtökohtaisesti äärimmäisen hyvää slaavilaista kielipäätä. Joitain yksittäisiä leikkauksia, komeita stuntteja ja satunnaista näppärää kuvausta lukuun ottamatta tästä ei kauheasti hyvää tai erityisen kiinnostavaa sisältöäkään löydy.

Kuoleman säde on vasemmistolaisine sanomineenkin vain yksi aivoton sarjafilmi miljoonan muun vastaavan joukossa, epäonnistunut kokeilu. Jos ei mitään muuta, niin tämä toiminee ainakin väkevänä todisteena legendaaristen neuvosto-ohjaajien inhimillisyydestä. Kukaan ei ole täydellinen.


Arvio: 1.5/5


LUCH SMERTII, 1925 Neuvostoliitto
Ohjaus: Lev Kuleshov, Vsevolod Pudovkin
Käsikirjoitus: Vsevolod Pudovkin
Näyttelijät: Aleksandra Hohlova, Andrei Fait, Anja Stravinskaja, Leonid Obolenski, Pjotr Galadžev, Porfiri Podobed, Sergei Hohlov, Sergei Komarov, Vladimir Fogel, Vsevolod Pudovkin

Space Battleship Yamato (1977)

Loputon elokuvallinen odysseiani japanilaisten Star Wars -kloonien ihmeelliseen maailmaan saavutti vihdoin avaruusanimen äärettömän universumin; Space Battleship Yamato on genrensä suurimpia ja vaikutusvaltaisimpia klassikoita, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Vai onko sittenkin?

Kun alkuperäinen Tähtien sota mullisti maailman ja toi avaruusseikkailut muotiin, Japanissa kaivettiin kaikki mahdollinen vähänkään aihetta liippaava naftalista ja pantiin teatteriin pyörimään. Tämä kyseinen elokuvaversiokin on todellisuudessa vain karkeasti kokoon leikelty ja uusiksi dubattu versio alkuperäisestä, tämän julkaisuaikaan vielä sangen tuntemattomasta vuoden 1974 Space Battleship Yamatosta.

Hyvin suppean kaavan mukaan kerrottuna tässä on kysymys taistelulaiva Yamaton avaruusvastineen miehistön seikkailuista ja taistelusta pahaa imperiumia vastaan. Varsinainen seikkailu alkaa kun miehistö saa viestin kaukaisella planeetalla odottavasta suuresta ja maatamullistavasta vekottimesta, jolla voisi olla ihmiskunnalle parempaa käyttöä. Sinnepä sitten sankareidemme matka vie.

En nyt aio kaunistella tätä omaa mielipidettäni ollenkaan, mutta... Space Battleship Yamato on enimmäkseen pelkästään kamala elokuva. Kaikkien ongelmien ydin on karu fakta, että tämä on ihan oikeasti kokonaisen televisiosarjan pohjalta leikelty, ja lukemani perusteella leikkauspöydälle ovat jääneet suunnilleen kaikki vähänkään hahmoja tai ihmissuhteita syventävät kohtaukset elokuvan itsensä kattaessa vain niukan rautalankaversion itse asiasta.

Tämä on toisin sanoen äärimmäisen puiseva ja tylsä elokuva, tyhjyyttään kumiseva avaruussooppera vailla minkäänlaista kunnollista syvyyttä. Olin niin tylsistynyt, että nukahdinkin kesken ennen puolivälin saavuttamista. Yksikään hahmo ei sano tai tee mitään kiinnostavaa, yksikään ihmissuhde ei tunnu uskottavalta eikä tarinan henkilökatraan nimistökään vilahda kuin pienen ohimenevän tekstin verran ruudulla päälle ynnätyn kertojan papattaessa omiaan. Koko keitos on niin unettavan pitkästyttävä ja sekavan epämääräinen, etten vielä elokuvan puolivälin jälkeenkään ymmärrä mitä oikein katson.

Oma lukunsa tässä on jopa omana aikanaan halvahko ja pökkelö piirrosjälki, joka käyttää reippaanpuoleisesti stillkuvia ja kierrättää samoja animaatioita kohtauksesta toiseen rasittavuuteen asti. Tavalliselta halvahkolta televisiosarjalta tällaisen antaa helposti anteeksi, mutta kyseessä onkin ihan teattereihin asti päätynyt koko illan elokuva. Hassusti monessa kohtauksessa kuullaan taustalla vielä iloista 70-lukulaista wah-pedaalilla soitettua kitaramusiikkia kuin jossain Deep Throatissa konsanaan.

Tarinamielessä positiivisempi puoli tässä kuitenkin on, että lähes kaksi ja puoli tuntia pitkän möhköfantin jälkimmäinen tunti lienee kahdesta edes etäisesti se viihdyttävämpi avaruussotineen ja räjähdyksineen. Onneksi nimekkäät ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa ihan pätevästi, joten siitäkin tuloo plussaa.

Loppujen lopuksi Space Battleship Yamato on joka tapauksessa äärimmäisen tyhjä ja sieluton avaruusooppera, josta puuttuu täydellisesti kaikenlainen vähänkään tarinamielessä kiinnostava sisältö kokonaan. Lopputulos on lähes läpeensä unettava avaruusräiskäle vailla minkäänlaista järkevää substanssia lopun avaruuspaukkua lukuun ottamatta – ja siitäkin voidaan keskustella.

Yllättäen Space Battleship Yamato oli kyseenalaisesta laadustaan huolimatta Japanissa alkuperäistä Tähtien sotaakin suositumpi ja tälle tehtiin ainakin neljä jatko-osaa, televisiosarjoja, spin-offeja rebootteja ja vaikka mitä. Pelkästään tämä yksinään esitteli maailmalle monta tulevaa huipputekijää Leiji Matsumotosta ja avaruusoopperaspesialisti Noboru Ishigurosta lähtien, teki avaruusanimesta kerralla suurta muotia ja pelkästään tämän tekoideaa on matkittu lukemattomissa animeleffoissa vuosien varrella. Myös Suomessakin nähty Starzinger on samaisten tekijöiden käsialaa.

Space Battleship Yamatoa pidetään toisinaan myös nykypäivän länsimaisen animekulttuurin pienimuotoisena aamunkoittona. Tämä leffa ja alkuperäinen sarja nimittäin näytettiin avaruusbuumin innoittamana aikoinaan lännessä asti, kahdesta jälkimmäisen kerätessä kovaakin kulttimainetta kauan ennen kuin mistään miyazakeista, transformereista ja muista vastaavista oli kuultukaan.

Onneksi tämä on kuulemma Yamato-leffoista kuitenkin ylivoimaisesti se kaikkein huonoin. Ei näitä muuten kyllä kestäisi katsoakaan - vielä neljä jäljellä ja pituutta jokaisella melkein kolme tuntia! Ainut oikea tapa nauttia alkuperäisestä Yamatosta on se aito ja alkuperäinen televisiosarja. Tämän voitte unohtaa.


Arvio: 2/5


UCHU SENKAN YAMATO, 1977 Japani
Tuotanto: Yoshinobu Nishizaki
Ohjaus: Leiji Matsumoto, Toshio Masuda
Käsikirjoitus: Eiichi Yamamoto, Keisuke Fujikawa, Leiji Matsumoto, Yoshinobu Nishizaki
Näyttelijät: Akira Kamiya, Gorô Naya, Ichirô Nagai, Kei Tomiyama, Michiko Hirai, Osamu Kobayashi, Shûsei Nakamura, Taichirô Hirokawa, Takeshi Aono, Yôko Asagami

Raggedy Ann & Andy: A Musical Adventure (1977)

70-luku iskee jälleen unohdetun animaation voimin.

Raggedy Ann & Andy: A Musical Adventure perustuu samannimisten räsynukkehahmojen seikkailujen ympärillä pyöriviin lastenkirjoihin, jotka olivat Amerikoissa yhteen aikaan astetta isompikin hitti. Elokuva itse on yksi monista projekteista, joita Richard Williams tiimeineen otti vastaan rahoittaakseen megalomaanista The Thief and the Cobbler: The Recobbled Cutia, joka ei loppujen lopuksi valmistunut koskaan. Oikeastaan Raggedy Ann & Andylle ei käynyt juuri paremmin, sillä tämän tekoaikaan animaatio oli poissa muodista eikä tämä onnistunut saamaan ollenkaan kunnollista teatterilevitystä.

Lelumusikaalin tarina alkaa lapsen makuuhuoneesta, jossa lelut havahtuvat huomaamaan uuden tulokkaan saapuneen lelulaatikkoon. Kyseinen lelu on Babette, hemaisevan kaunis ranskalainen nukke, joka heti ensitöikseen päätyy merirosvokapteenin kidnappaamaksi ja Annin sekä Andyn on lähdettävä yhdessä pelastusreissulle. Toy Story 2, anyone?

Olen jostain lukenut, että Raggedy Annin & Andyn alkuperäinen ohjaaja sattui kuolemaan ennen kuin itse elokuvaa päästiin aloittamaankaan ja Richard Williams joutui tiimeineen joutui improvisoimaan suurimman osan leffasta itse. Oikeastaan edellinen selittääkin todella paljon, sillä koko musikaalin pääpaino tuntuu olevan harvinaisen nätissä, paikoin jopa aikansa Disney-leffoja haastavassa animaatiossa. Tästä voi jopa bongata muutama ideaa, joita kierrätettiin edelleen The Thief and the Cobblerissa sekä viittauksia vanhoihin Disney-lyhäreihin. Jälkimmäinen syystä, että tätä oli animoimassa myös Art Babbitt, joka aikoinaan työskenteli myös Disneyn leivissä.

"Paavo Väyrynen, oletan?"

Harmittavampana puolena tämä jäi niukasti kesken tuotantoon varatun budjetin huvettua ja deadlinen tultua vastaan ennen aikojaan. Käytännössä tämä tarkoittaa muutamia kokonaan värittämättä jääneitä mustavalkoisia sekä täysin taustattomia kohtauksia etenkin jälkimmäisessä puolikkaassa. Richard Williamsin äärimmäisen kunnianhimon ja perfektionismin tuntien tämä tuskin onkaan yllätys.

Juonesta ei paljoa sanottavaa ole, sillä sitä ei käytännössä ole ollenkaan ja sekin vähä etenee lähinnä epämääräisesti madellen musikaalinumerosta toiseen. Homma on parhaimmillaan niin tahmaista, ettei mikään tunnu etenevän mihinkään moneen kymmeneen minuuttiin vaan laulu seuraa holtittomasti toistaan vailla selkeää fokusta tai päämäärää. Onneksi nekin veisut ovat sentään enimmäkseen siedettäviä, ääninäyttelijät suhteellisen onnistuneita ja kaikenlaista hilpeää happoilua on aina hauska seurata, joten ei tätä nyt täysin epäonnistuneenakaan voi pitää.

Kai tämä loppujen lopuksi käy kerran katsottavana valitettavan unohdettavana piirrettynä musikaalina ja näppäränä näytteenä näiden tekijöiden taidoista animaattoreina, mutta tarinamielessä tästä ei juuri saa mitään irti. Pienellä varauksella Raggedy Ann & Andya voinee suositella alkuperäisten kirjojen ja Richard Williamsin vannoutuneimmille faneille, mutta muille tästä tuskin juuri iloa onkaan.


Arvio: 2.5/5


RAGGEDY ANN & ANDY: A MUSICAL ADVENTURE, 1977 USA
Tuotanto: Richard Horner, Stanley Sills
Ohjaus: Richard Williams
Käsikirjoitus: Johnny Gruelle, Max Wilk, Patricia Thackray
Näyttelijät: Alan Sues, Arnold Stang, Claire Williams, Didi Conn, Fred Stuthman, George S. Irving, Joe Silver, Mark Baker, Marty Brill, Niki Flacks

Päällystakki (1926)

Akaki Akakijevits on ulkonäköä ja hienoja vaatteita palvovassa Pietarissa asuskeleva nuuka byrokraatti ja puhtaaksikirjoittaja, joka tulee teettäneeksi itselleen komean päällystakin. Uuden korean viitan myötä mies saa osakseen myös ihmisten rajattoman ihailun ja kiitoksen, mutta ennenpitkää takki lähtee omille teilleen. Murtunut mies yrittää epätoivoisesti saada omaansa takaisin, mutta kuolee lopulta yksin ja unohdettuna. Lopulta päällystakkiinsa ihastuneen Akaki Akakijevitsin haamu saapuu hakemaan omaansa vielä kuoleman jälkeenkin.

Näin kuuluu Nikolai Gogolin, yhden suosikkikirjailijoistani, klassisen Päällystäkin tarina pähkinänkuoressa. Vaikka Grigori Kozintsevin ja Leonid Traubergin filmatisointi tarinan nimeä kantaakin, on kyseessä oikeastaan yhdistelmä useampaakin Gogolin tarinaa muunnellulla lopulla ja sanomalla. Tämähän on sentään tehty Neuvostoliitossa, joten pakollista porvariston ja aristokraattien kustannuksella irvailua on lisätty alkuperäistarinaan reippaasti ja Akaki Akakijevitskin on tässä pyritty kuvaamaan kahden edellisen sortamana hahmona. Tyypillistä neukkumeininkiä siis.

Olen lukenut, että tekijät pyrkivät tässä tarkoituksella yhdistelemään eurooppalaisten elokuvien tyyliä ja monessa kohtaa varjojen sekä erilaisten kuvakulmien käyttö toikin omalla tavallaan mieleen saman ajan saksalaiset ja ranskalaiset elokuvat. Visuaalinen tyyli ja harvinaisen iskevä kuvaus taitavatkin olla parasta Päällystakissa; erityisen mieleenjäävä pätkä itselleni oli keskikohdan kohtaus, jossa hahmot keskustelevat etualalla valtavien tanssiaisten pauhatessa taustalla. Tätä samaista hienoa ideaa kierrätettiin myöhemmin Uudessa Babylonissa, yhdessä ohjaajakaksikon parhasta elokuvista.

Päällystakki kuitenkin jää omasta mielestäni ohjaajakaksikon laadukkaan tuotannon kärjestä melkoisesti jälkeen. Ensimmäinen kipupiste tässä on tarina, joka kaikkine ylimääräisine muutoksineen ja kankeasti heiluvine näyttelijöineen oli toisinaan turhan vaikeasti seurattavissa. Todellisen kuolemansuudelman tälle tarjoaa kuitenkin soundtrack: kyseisen auditiivisen myrkkysaastan on tehnyt kokeellista musiikkia tuottava bändi nimeltä Inquisitiorium. Näin karmaisevan ”musiikin” tekemisestä sietäisi jo saada tuntuva raipparangaistus, ei hyvää päivää sentään! Tämän yhtyeen musiikki yksinään riitti tekemään tämän katsomisesta aivan käsittämätöntä tuskaa ja kidutusta ainakin itselleni.

Ei kykene ymmärtämään minkälainen kieroutunut mieli pitää olla, jos kuvittelee tällaisen mykän elokuvan jotenkin paranevan erilaisista epämääräisistä viuhahdus- ja suhinaäänistä koostavasta psykedeelisestä paukkeesta ja melusta. Viimeisin samanlainen musiikillinen tuttavuus tuli vastaan The Lighthouse Keepersissa, jossa kokeellisella pörinällä sentään emuloitiin sairautta ja pahoinvointia ja homma tavallaan sopi yhteen. Päällystakissapahoinvointi on vain tahatonta laatua.

Tämän tuotoksen kuulosteleminen todellakin oksettaa; jopa korvat oksentaisivat tätä kuunnellessa jos ne voisivat. Olen kuullut musikaalisempaa vauvan itkua kuin tämän taustamusiikki. Liitutaulun raapiminen kaksin käsin tuottaa mielekkäämpää ääntä kuin sekuntikaan tätä hirveyttä!

Mikäli Luoja suo, Buddha on armollinen, Krishna siunaa ja tähdet ja planeetat ovat oikeassa asennossa, en enää ikinä päädy kuuntelemaan tämän bändin tuotoksia. Näen valon! Halleluja!

Loppupeleissä Päällystakki ei kyllä ole paras mahdollinen elokuva omaan makuuni. Onhan tässä jokunen toimiva idea ja visuaalinen toteutus on ihan mukavaa katseltavaa, mutta abismaalisen hirvittävä musiikki yhdistettynä pienoiseen sekavuuteen söivät tätä elokuvaa omalla kohdallani pahasti. En rehellisesti sanottuna tiedä Taras Bulban ja Jouluaatton lisäksi kovinkaan montaa Gogol-filmatisointia, saati sitten kauhean hyviä sellaisia. Näin ollen Päällystakki taitaa olla pienessä puolivillaisuudessaankin niitä parempia lajissaan. Ei se ole paljoa, mutta se on jotain kai sekin.


Arvio: 3.5/5


SHINEL, 1926 Neuvostoliitto
Ohjaus: Leonid Trauberg, Grigori Kozintsev
Käsikirjoitus: Nikolai Gogol, Yuri Tynyanov
Näyttelijät: Andrei Kapler, Andrei Kostrichkin, Antonina Eremeeva, Boris Shpis, Emil Gal, Pyotr Sobolevsky, Sergey Gerasimov

Into a Dream (2005)

Uhhh... enpä tiedä miten tämänkin nyt noin niin kuin asiallisesti muotoilisi, mutta... mutta... ensimmäistä kertaa sain pettyä Sion Sonon leffaan. Pahasti.

Into a Dream on tarina Suzuki-nimisestä keskinkertaisesta näyttelijästä ja epäonnistujasta, joka käy elokuvan ajan sisäistä kamppailua karun todellisuuden myöntämisen ja sen kieltämisen välillä. Suzukilla on lisäksi sukupuolitauti, jonka tartuttajaa mies elokuvan ajan yrittää metsästää.

Sitten Suzuki herää ja huomaakin olevansa Japanin tietoliikenneverkkojen tuhoamista suunnitteleva terroristi.

Sitten Suzuki herää ja huomaakin olevansa poliisikuulusteluissa.

Sitten Suzuki herää ja käy kusella.

Toisin sanoen Into a Dream seilaa Sonon leffoille tutun surrealistiseen tyyliin skitsofreenisesti kolmen toisistaan erillisen tarinan tai "unen" välillä, joissa jokaisessa nähdään samat näyttelijät vain eri rooleissa. Ilmeisesti yksi näistä on todellista, mutta leffassa vihjataan senkin olevan vain unta. Uni unessa.

Ensimmäinen juttu, mikä tässä itseäni nyppi oli koko leffan kuvaustapa. Tämä on siis täysin nollabudjetilla tehty ja halvalla käsikameralla kuvattu, joten Sonolle tyypillistä loisteliasta visuaalista kerrontaa ei tässä nähdä ollenkaan. Niiden tilalla nähdään paljon halvoissa olosohteissa kuvattuja sikamaisen pitkiä otoksia, jotka vaihtelevat parhaimmillaan muutaman ja reilun kymmenen minuutin välillä.

Into a Dream on kaiken lisäksi äärimmäisen näyttelijä- ja dialogipainotteinen leffa, joista ensimmäinen on vain hyvä juttu tuntien Sonon leffojen perinteisesti onnistuneet näyttelijäsuoritukset, mutta loputon dialogitulva tylsistyttää pitemmän päälle kuoliaaksi. Olkoonkin, että tässä kuullaan paljon älytöntä pissa- ja pippelihuumoria sekä veistellään Suzukin sukupuolitaudista. Kun kaikki muu on vähän niin ja näin, ei huumorikaan riitä pelastamaan kokoon lysähtävää ja reippaasti ylipitkää räiskälettä.

Suurin sääli Into a Dreamin epäonnistumisessa kuitenkin on, että koko leffan konsepti kuulostaa paperilla niin pahuksen hyvältä; voisin hyvinkin kuvitella tästä saatavan paremmilla tuotantoarvoilla harvinaisen viihdyttävän ja hauskan pätkän aikaiseksi, mutta Into a Dreamissa ei sellaiseen kyllä eväitä ole. Se vaan on näin.

Into a Dream ei vain toimi, siinä se.


Arvio: 2/5


YUME NO NAKE E, 2005 Japani
Tuotanto: Sion Sono
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Akaji Maro, Joe Odagiri, Jun Murakami, Miwako Ichikawa, Ryô Iwamatsu, Tetsushi Tanaka, Toru Tezuka, Yoichi Nukumizu, Yûna Natsuo