Maa aikojen alussa (1988)

Steven Spielberg lyöttäytyi vuoden 84-85 tienoilla yhteen Disneyltä lähteneen Don Bluthin kanssa ja lopputuloksena syntyi menestyksekäs Fievel matkalla Amerikkaan, jota on virheellisesti markkinoitu siihenastisen historian menestyksekkäimmäksi Disneyn ulkopuoliseksi animaatioelokuvaksi, vaikka todellisuudessa titteli kuului vielä tässä vaiheessa underground-klassikolle nimeltä Fritz - kova kolli.

Fievelin jälkeen Stevenin ja Don Bluthin suunnitelmissa oli tehdä oma versio Bambista; tällä kertaa mukaan tuotantokuvioihin astui myös muuan George Lucas. Elokuvan aihe haettiin varmimmasta mahdollisesta lähteestä, josta tällaista kannattaa yleensä lähteä kyselemään: Spielbergin lapsilta. Dinosaurusteemaisesta elokuvasta piti alunperin tehdä kokonaan mykkä, mutta lopulta dialogi päätettiin lisätä tarinan helpomman seurattavuuden vuoksi. Mykän version läpi koko elokuvan soiva James Hornerin musiikki päätyi sellaisenaan myös lopulliseen versioon.

Elokuvan käynnistää koko lopun rainan tarinaan liittymätön hyönteistä tai pientä liskoeläintä seuraava prologi. Tosielämän tarina intron takaa kuuluu, ettei Don Bluthilla ollut tässä vaiheessa vielä valmista käsikirjoitusta ja animaattoreille piti keksiä vähäksi aikaa jotain tekemistä. Varsinainen tarina seuraa emoistaan eksyneiden pienten dinosaurusten matkaa kohti vehreää Suurta laaksoa. Koska kyseessä on Bambin pohjalta suunniteltu elokuva, myös tässä on yksi legendaariset mittasuhteet saavuttanut veivinheittokohtaus.

Täytyy sanoa, että tässä leffassa taitaa olla kaikista Don Bluthin elokuvista simppelein tarina - ehkä toisinaan vähän liiankin kanssa, mutta se vähä onkin sitten ehkä parhaiten kerrottu. Tällä kertaa tarinan keskiössä on yksinkertaisesti matka, jonka aikana dinosaurukset oppivat vetämään yhtä köyttä. Varsinaista suurta pahista tässä ei toisinaan esiin pomppaavaa Tyrannosaurusta lukuun ottamatta ole, vaan tarina pyörii enemmän hahmojen heikkouksien, egon ja sisäisen konfliktin ympärillä.

Maa aikojen alussa näyttää ja kuulostaa vähintään yhtä hyvältä kuin Donin toisetkin kasarilla tehdyt leffat; erityisen vahvasti mieleen jäi kauniin, erilaisia kontrasteja vilisevän värimaailman lisä tapa, jolla elokuva palaa jatkuvasti muistuttamaan alun veivinheittokohtauksesta. Laskekaa vaikka huviksenne miten monta kertaa Pikkutassu löytää dinosauruksen jäljen, pitkäkaulaisen varjon tai kivipatsaan tai miten monessa kuvassa nähdään se alun lehti ja miten monta kertaa elokuvan aikana kuullaan se sama melankolinen melodia eri variaatioineen. James Hornerin haikean kaunis soundtrack on muutoinkin mielestäni The Secter of NIMHin vastaavan jälkeen parasta, mitä Don Bluthin leffoissa on kuuna päivänä kuultu.

Koska kyseessä on klassinen Don Bluth -elokuva, on tässä myös oikeaoppisesti paljon synkempiä ja pelottavampiakin kohtauksia kontrastia luomassa. Alkuperäinen leikkaamaton versio oli vieläkin synkempi ja pelottavampi, mutta sitä päätettiin laimentaa ja sensuroida vihaisten vanhempien vuoksi. Kaikenkaikkiaan elokuvasta poistettiin ainakin kymmenisen minuuttia liian pelottavina pidettyjä kohtauksia ja jäljelle jääneiden järjestykseen tehtiin pieniä muutoksia. Leikkaamattomasta versiosta tiedän varmasti, että siinä on ainakin muutamia pidennettyjä Tyrannosaurus-kohtauksia ja Pikkutassu löytää siinä Suuren laakson yksin heti erottuaan Serasta ja muista.

Hyvänä uutisena mainittakoon, että alkuperäinen leikkaamaton versio on vahingossa näytetty MTV3:sella 1998 todennäköisesti alkuperäiskielellä ja tekstitettynä. Joltain meikäläiseltä löytyy siis tämä harvinaisuus varmasti nauhalta. Tätä ei siis taida olla edes itsellään Don Bluthilla eikä tätä löydä netistä, joten nyt puhutaan melkoisesta keräilyharvinaisuudesta ja aarteesta. Kyselkääpäs tutuiltanne ja sukulaisiltanne; tämä ei missään nimessä saa hukkua mihinkään historian hämäriin.

Don Bluth on eräässä haastattelussa kertonut tämän elokuvan tekoprosessin olleen äärimmäisen inhottava kokemus. Steven Spielbergillä ja George Lucasilla oli tähän aikaan paljon muutakin puuhaa, eikä kummallakaan ollut juuri osuutta varsinaisen elokuvan teossa. Sen sijaan Don tiimeineen jäi täysin studiopomojen hampaisiin; elokuva oli miehen itsensä mukaan jo kättelyssä täysin alibudjetoitu ja annettu aikataulu lähinnä utopistinen. Donin animaatiostudio oli tähän aikaan vielä muuttamassa Irlantiin, joten annettuihin aikarajoihin pääseminen oli mahdoton tehtävä. Elokuvan ilmestymisen jälkeen Don katkaisi lopulta siteensä Steven Spielbergiin ja päätti jatkaa omillaan, mikä Spielbergin taholta johti Amblimationin perustamiseen.

En tiedä tarkemmin tämän tuotannollisista ongelmista, mutta lopullisessa elokuvassa niistä ei ainakaan näy jälkeäkään. Tämä on mielestäni ehdottomasti parhaita animaatioelokuvia, joita on koskaan tehty. Tässä kiteytyy mielestäni täydellisesti koko vanhan liiton Disney-henki, jota Don alunperinkin yritti elokuvissaan tavoittaa. Tarina on erinomaisesti kerrottu sekä hahmot erittäin pidettäviä ja yksilöllisiä persoonallisuuksia, eikä karkeita leikkauksia varsinaisesti lopullisesta tarinasta huomaakaan. Koko leffassa ei taida muutoinkaan olla ainuttakaan turhaa sekuntia, yksityiskohtaa tai mainittavaa isompaa puutetta. En tiedä mestariteoksesta, mutta yksi Donin parhaista tämä ainakin on. Juppijupjup.

Arvio: 5/5

LAND BEFORE TIME, 1988 USA, Irlanti
Tuotanto: Steven Spielberg, George Lucas
Ohjaus: Don Bluth
Käsikirjoitus: Stu Krieger
Näyttelijät: Burker Barnes, Candice Houston, Gabriel Damon, Helen Shaver, Pat Hingle, Will Ryan

Movie 43 (2013)

Aamulla herätessäni olin varma, että tästä tulisi harvinaisen hyvä päivä. Sitten katsoin Movie 43:n ja päiväni meni pilalle. Tiesin jo etukäteen tämän olevan huono, mutten tiennyt miten huono. Sitä varmaan väsähtäneenä luulisi, että komediana markkinoitu elokuva voisi olla hyvä edes huonoudessaan. Sitten muistin sellaiset alan klassikot kuin Valepukujen mestari, Vaippahousut vauhdissa ja Poika ja maski, mutta silloin olikin jo liian myöhäistä. Olin jo mennyt pyöräyttämään tämän käyntiin ja päättänyt katsoa loppuun asti vaikka väkisin. Jos ei muuta niin ”kamaluuden Citizen Kaneksi” ristityn elokuvan katsoo läpi ihan jo silkasta uteliaisuudesta.

Movie 43 on kehyskertomuksesta ja versiosta riippuen 14-15 lyhyestä, viime vuosien kuumimpien niminäyttelijöiden tähdittämästä toisistaan riippumattomasta sketsistä koostuva antologiaelokuva. Jo ensimmäisten minuuttien ja prologin perusteella tämän tekijät tiesivät koko jutun olevan täyttä kusta. Homman nimi kuuluu siten, että muutama nuorta katsoo netistä kamalaa kiellettyä roskaelokuvaa nimeltä ”Movie 43”. Vaihtoehtoisessa versiossa lahjaton käsikirjoittaja yrittää selostaa samaisen elokuvan juonta nyrpeille studiopomoille. Heko heko.

Aivan ensimmäisessä sketsissä Kate Winslet illastaa Hugh Jackmanin kanssa. Vitsi on siinä, että Hugh Jackmanilla kasvaa pallit kitalaessa eikä kukaan Kate Winsletin lisäksi ole niitä huomaavinaankaan. Ymmärsittekö vitsin? Minä en. Yksikään dialoginpätkä ei ole hauska eivätkä näyttelijät tee varsinaisesti mitään erityisen koomista. Itse asiassa kumpikin vaikuttaa koko sketsin ajan hyvin ahdistuneelta ja hermostuneelta; välistä jomman kumman naamalle ilmestyy pakotettu hymy ja vähän tekonaurua. Kate Winslet irvistelee selvästi omalle dialogilleen.

Itse koin jo ensimmäisen töräyksen äärimmäisen epämukavaksi ja inhottavaksi, mutta oikeasti kyseessä oli ehkäpä koko elokuvan sketseistä vähiten tuskallisin. Seuraava sketsi kertoo vanhemmista, jotka piinaavat ja kiusaavat huonosta itsetunnosta kärsivää poikaansa koko ajan. Lopussa poika menee järjiltään ja rakastuu luudasta kyhäämäänsä nukkeen. Haha? Missä kohtaa tässä pitäisi oikeasti nauraa? Karmea tarina yhdistettynä silminnähden tuskastuneisiin näyttelijöihin sai lähinnä tuntemaan puistatusta ja sanoinkuvaamatonta kuvotusta.

Toisen sketsin jälkeen olin ensimmäistä kertaa valmis lopettamaan koko touhun. Tämä ei ole vitsi. Vaivaiset kaksi sketsiä takana, henkinen ja fyysinen kärsimys on jo aivan käsittämättömillä leveleillä ja näiden taso vain putoaa jatkossa entisestään. Kolmannesta sketsistä eteenpäin sörsseliin heitetään vielä sekään kakkaa ja piereskelyä. En edes ilkeä sanoa kaikkea mitä tässä tehdään, mutta uskokaa huviksenne, että nämä sketsit saavat Bunny The Killer Thingin ja Luokkakokouksenkin näyttämään todella fiksuilta ja hauskoilta komedioilta. Ja tämä on kuulkaas paljon sanottu.

En tiedä miten totta seuraava tarina on, mutta olen lukenut tämän elokuvan käsiksen olleen jo paperilla niin hirvittävä, ettei yksikään isompi elokuvastudio hyväksynyt sitä. Sitten tekijät saivat varsinaisen neronleimauksen ja alkoivat liehitellä yhtä nimekästä näyttelijää mukaan kaikin mahdollisin keinoin. Kun yhden tähtinäyttelijän nimi oli saatu paperiin, mentiin toisen luokse markkinoimaan samaa huippuelokuvaa ja samalla korostettiin edellisenkin ilmoittautuneen mukaan. Samaa kaavaa jatkettiin kunnes mukana oli liuta Hollywoodin kovimpia nimitekijöitä, joille selvisi vasta käsiksen saatuaan minkälaiseen saastaan olivat sormensa työntäneet. Tämän vuoksi näyttelijät ovat elokuvassa koko ajan kuin hermoromahduksen partaalla.

Täytyy sanoa, että vaikka onkin takana melkoinen määrä lentotunteja ja tullut nähtyä jos jonkinlaista saastaa, niin tämä taitaa olla silti huonoimpia tai jopa huonoin koskaan näkemäni elokuva, hands down. Taisin aiemmin kutsua Fifty Shades of Blackia yhdeksi karseimmista ja epämukavimmista näkemistäni elokuvista koskaan, mutta Movie 43 antaa lähes täydellisessä katselukelvottomuudessaan jo sillekin kunnolla kyytiä. Tässä elokuvassa ei yksinkertaisesti ole yhtään mitään hyvää tai hauskaa. Itse kävisin ennemmin repäisemässä vaikka siperiantiikeriä kasseista tai liittyisin ISISiin kuin katsoisin tätä hirvitystä enää uudestaan. Jos voisin, matkustaisin mieluusti ajassa taaksepäin ja estäisin itseäni katsomasta koko elokuvaa ensimmäistäkään kertaa. Tämän katsomalla saa varmaan jonkun syövän, kaikki maailman sukupuolitaudit ja ebolan. Välttäkää.



Arvio: 0.5/5

MOVIE 43, 2013 USA
Tuotanto: Ihan sama.
Ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijät: Aivan liikaa.

Animaaniset (1993-1998)

"Helouuuu hoitsu!"

Kultasormi Steven Spielberg tiimeineen koetti 90-luvun alkuvuosina kykyjään kokonaisen piirretyn televisiosarjan parissa ja tuloksena syntyi valtava arvostelu- ja katsojamenestys nimeltä Tiny Toons, joka kilpailee edelleen kaikkien aikojen parhaiden piirrettyjen tittelistä Simpsoneiden ja muiden vastaavien kanssa. 90-luvun alun animaatioriehaa ei turhaan kutsuta koko taiteenalan renessanssiksi. Rauta oli selvästi kuumaa ja sitä kannatti takoa vielä vähän lisää...

Animaaniset on saman huipputiimin käsialaa kuin Tiny Toonskin. Sarjan konsepti ja tyyli yksittäisistä irtosketseistä koostuvine jaksoineen on käytännössä sama kuin edellisessäkin, mutta tällä kertaa käsikirjoittajatiimillä ei varsinaisesti ollut vanhoja klassikkohahmoja ja tribuuttimeininkiä rajoitteenaan, vaan tässä päästiin aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä hahmoineen päivineen. Pääosassa sarjassa ovat 30-luvun alun tyyliin suunnitellut mustavalkoiset Warnerin veljekset sekä sisko Dot, jotka sarjan sketsessä ajautuvat älyttömiin tilanteisiin, joiden puitteissa lauotaan toinen toistaan hauskempia nokkeluuksia ja jotka yleensä päätetään oikeaoppisella vauhdikkaalla slapstickillä. Hahmojen nimet tulevat Warner Brothersin logosta, Dot on se piste ”Warner Brothers” -tekstin jälkeen.

Muista hahmoista tunnetuimpia taitavat olla ainakin Äly ja Väläys, Minerva Minkki sekä Skippy ja Slappy. Äly ja Väläys ovat Acme-laboratoriossa geneettisesti muunneltuja koerottia, joiden tavoitteena on joka sketsissä valloittaa maailma, aina epäonnistuen. Minerva Minkki parodioi alunperin kaikkia maailman seksisymboleja ja se oli tekijöiden yritys omistaa kokonaisia sketsejä härskille huumorille ja nokkelille monimielisyyksille, mutta sensorien painostuksesta sketsejä tehtiin vain kaksi, joista toinen toimi inspiraationa Stephenie Meyerin Twilightille.

Oma henkilökohtainen suosikkini kaikista sarjan hahmoista on Slappy Squirrel, kuvitteellinen vanhan liiton slapstick-huumoriin erikoistunut, eläköitynyt ja kyyninen Looney Tunes -hahmo, jonka alkuperäisenä äänenä kuullaan Disneyn Arielin ja Bellen vartalomallina toiminutta Sherri Stoneria. Koko hahmon idea syntyi, kun lapsinäyttelijänä uransa aloittanut Stoner harmitteli tekevänsä lapsirooleja varmaan vielä eläkeiässäkin. Slappy on juurikin eläkeikäinen pikkulapsen tavoin käyttäytyvä hahmo.

Viime katsomiskerrasta on jo vähän aikaa, mutta muistelen tässä olleen aivan jäätävä käsikirjoitus; lähes jokaisessa jaksossa viljellään kaikenlaista sanaleikkiä ja monimielisyyttä siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää. Parhaiten mieleen on positiivisessa mielessä jäänyt ainakin sellainen sketsi kuin ”Who is on the stage”, jossa pilaillaan vanhojen progebändien nimien kustannuksella. Jaksossa ”Meatballs and consequences” parodioidaan Ingmar Bergmanin elokuvia ja pelataan tammea ruotsalaisen viikatemiehen kanssa. ”Sir Yakselot” parodioi Camelot-musikaalia, Tohtori Outolempeä ja Godzillaa. Älyn ja Väläyksen sketseistä löytää paljon viittauksia Orson Wellesin elokuviin, perustuuhan Älyn tai Brainin hahmo Wellesin persoonaan ja hahmon alkuperäinen ääni on oikeasti Welles-imitaatiota.

Paras sketsi koko sarjassa on mielestäni jo aivan alussa nähtämä Michaelangelo-sketsi, jossa Kirk Douglasin kasvot saanut maestro tuskailee Sikstiiniläiskappelin freskon kanssa. Tässä sketsissä on täydellistä kaikki ajoituksesta, slapstickistä, nokkelistä viittauksista aina pieniin yksityiskohtiin asti. Yksi vitsi on siinä, että Kirk Douglas ei oikeasti ole esittänyt Michelangeloa vaan Vincent van Goghia. Oikea Michaelangelo esimerkiksi opetti jokaisen marmorikimpaleen sisällä olevan patsas, joka taiteilijan pitää vain vapauttaa. Sketsissä itsessään onkin sitten kohtaus, jossa Michaelangelo lyö marmorikimpaletta ja se hajoaa palasiksi paljastaen sisuksistaan valmiin patsaan. Tämä on neroutta, ja samaa sarjaa on sketsin mahtava punchline, jota en tässä halua spoilata. Vielä erikseen täytyy suositella yhtä loppupään upeaa sketsiä, jossa raamatun luomiskertomus on väännetty täydelliseksi puskafarssiksi. Muistan kun tuo tuli joskus telkkarista ja repeilin aivan hillittömästi.

Ainut sketsi koko sarjassa, josta en varsinaisesti pitänyt oli lopun Slappy-sketsi, jossa hahmo menettää järkensä. Tuo oli mukulana pelkästään ahdistava, enkä varsinaisesti aikuisenakaan nähnyt tuossa mitään varsinaisesti hauskaa. Toinen pienoinen pettymys oli kaikenlaisten Hammer-viittausten ja -parodioiden puuttuminen. Koko sarjahan pitkälti pyörii erilaisten elokuvaviittausten ympärillä, Steven Spielberg on itse tunnustaunut Hammer-fani ja alkuperäiskielellä kuullaan vielä samaista Roddy McDowallia, joka esitti Peter Cushing -tribuuttihahmoa Kauhun yössä. Miten voi olla mahdollista, että tällainen tilaisuus meni näiltä tekijöiltä täysin sivusuun? Ei voi ymmärtää.

Toinen pieni juttu tässä sarjassa on, että koska huumori keskittyy pitkälti monimielisyyksien ja sanaleikkien ympärille, tämä pitää oikeasti katsoa alkuperäiskielellä. Tässä sarjassahan oli ilmiömäisen hyvät suomidubit jopa oman aikansa mittapuulla, mutta niitä alkuperäisiä sukkeluuksia ei vain pysty mielekkäästi kääntämään suomeksi. Yhdessä jaksossa esimerkiksi ollaan karkkikaupassa ja kutsutaan karkkikauppiasta ivallisesti ”candymaniksi”, joka suomennettiin ”namusedäksi” vaikka alkuperäinen tarkoittaa huumediileriä; kyseisellä sanalla oli siinä kontekstissa ihan merkitystäkin. Bändinnimillä leikkivässä sketsissä ei muistaakseni ollut suomenkielisessä versiossa mitään päätä eikä häntää, koska ne hämmentävät nimet eivät sano suomeksi yhtään mitään.

Tekniseltä kantilta tämä on ensiluokkaista työtä, lähestulkoon parasta, jota länsimäisissa televisiopiirretyissä on koskaan nähty. Tässä ei ole käytetty edes sekunnin tuhannesosan vertaa perinteisiä valmispaloja, rajattua animaatiota, tietokoneita tai muita säästökikkoja vaan kaikki on pyritty tekemään wanhan liiton tyyliin alusta loppuun käsin, kustannuksista viis. Hienoimmillaan sarjan animaatio on mielestäni eräässä lopun jaksossa, jossa nähdään koko joukko erilaisia tyylejä sekaisin ja parodioidaan kaikkia säästökikoilla ja kömpelöillä valmispaloilla tuotettuja hirvityksiä. Yhdessä kohtaa jyrätään matalaksi myös Ren ja Stimpy, joiden luoja John Kricfalusi oli aiemmin julkisesti sanonut inhoavansa Animaanisia.

Henkilökohtaisesti olen katsonut tämän sarjan jo useita kertoja alkuperäiskielellä läpi ja tuntuu, että opin pitämään tästä aina vain enemmän ja enemmän jokaisen kerran aikana. Animaaniset on aito viiden tähden komedia, jonka veroista ei taida montaa olla olemassa edes näyteltynä. Tämän sarjan käsikirjoitus on huonommissakin jaksoissa helposti parempaa ja oivaltavampaa kuin useimmissa ”oikeissa” komedioissa koskaan, parhaille on vaikeaa löytää edes kunnollista verrokkia. Jos Animaaniset ei ole paras, älykkäin ja hienostunein koskaan tehty piirretty televisosarja, niin aika pahuksen lähelle se ainakin pääsee. Viisi tähteä. Ehdottomasti.

"Promise me something, Pinky. Never breed."


Arvio: 5/5

ANIMANIACS 1993, USA
Tuotanto: Steven Spielberg, Sherri Stoner, Rich Arons, Peter Hastings, Rusty Mills
Ohjaus: Alfred Gimeno, Al Zegler, Barry Caldwell, Bob Kline, Charles Visser, Chris Brandt, Gary Hartle, Greg Reyna, Jeff DeGrandis, Jeff Siergey, Jenny Lerew, Jon McClenahan, Kirk Tingblad, Lenord Robinson, Liz Holzman, Rich Arons, Rusty Mills, Spike Brandt
Käsikirjoitus: Charles M. Howell IV, Deanna Oliver, Earl Kress, Gordon Bressack, John P. McCann, Kevin Hopps, M. D. Sweeney, Nicholas Hollander, Paul Dini, Paul Rugg, Peter Hastings, Randy Rogel, Sherri Stoner, Tom Minton, Tom Ruegger
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Sherri Stoner, Tress MacNeille

Tiny Toons (1990)

Tulin jokin aika sitten siihen lopputulokseen, että Steven Spielberg on pahuksen kova jätkä. Sen lisäksi että mies on maailman menestyneimpiä eläviä elokuvaohjaajia, Spielberg on myös vanhojen piirrettyjen ystävä ja käytännössä koko 90-luvun animaation kultakausi oli Stevenin vuosikausien työn tulosta. Ensin Spielberg lyöttäytyi yhteen Don Bluthin kanssa 80-luvun alkupuolella, sitten mies alkoi suunnitella Roger Rabbittia Richard Williamsin kanssa. Don Bluthin lähdön jälkeen Steven perusti oman animaatiostudionsa Amblimationin, joka myöhemmin käytännössä fuusioitiin Spielbergin ja Jeffrey Katzenbergin perustaman DreamWorksin kanssa.

Ennen DreamWorksin perustamista Steven Spielberg lyöttäytyi nuoren studionsa ja ydintiiminsä kanssa Warner Brosin liigaan tuottamaan joukon ison studion parhaita perinteitä ja erityisesti klassisten Looney Tunes -lyhäreiden henkeä kunnioittavia piirrettyjä televisiosarjoja. Stevenin itsensä tuottamia sarjoja ovat Tiny Toonsin lisäksi ainakin Animaaniset, Freakazoid sekä Äly ja Väläys. Spielbergin muu tiimi oli tekemässä ainakin Batmaniä ja Teräsmiestä. Kaikki edelliset saivat kipinänsä tästä sarjasta.

Tiny Toons on Spielbergin ja muun tiimin rakkaudenosoitus vanhoille Looney Tunes -pätkille. Sarjan jaksot sijoittuvat Looney Tunes -hahmojen asuttamaan Acme Acresin kaupunkiin. Varsinaista yhtenäistä tarinaa ei sarjassa ole, vaan kukin jakso on omanlaisensa kokonaisuus lyhyitä sketsejä, joiden pääosassa ovat sarjaa varten kehitetyt uuden sukupolven piirretyt hahmot, joita klassiset Looney Tunes -hahmot kouluttavat genren saloihin. Sarjan lapsihahmot on suunniteltu jotakuinkin vastaamaan alkuperäisiä klassisia hahmoja pienin kosmeettisin eroavaisuuksin. Väiski Vemmelsäärtä vastaa tässä Veli ja Viivi Vemmelsääri, Repe Sorsaa Topi Sorsa (heh!), Putte Possua Helperi, etc.

Toisin kuin koko Tiny Toonsin yleisestä ”beibifikaatiosta” voisi päätellä, tämä sarja on kirjoitettu melkeinpä yhtä paljon aikuisille kuin lapsille. Steven Spielberg oli kuuleman mukaan tuottajana varsin avoin kirjoittajien aivoitusten suhteen ja koska mies itse oli jo tuohon aikaan iso kiho, eivät sensorit kovin mielellään alkaneet aukoa päätään. Käytännössä tämä tarkoittaa toisinaan varsin uhkarohkeasti lentäviä monimielisyyksiä sekä lähes jokaisessa jaksossa valtavaa määrää erilaisia viittauksia klassisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Oman osansa saavat ainakin Citizen Kane, Auringonlaskun katu, Maltan haukka, Ihmeellinen on elämä, Yöjuttu: 1. tuotantokausi, Hämärän rajamailla, Kauhua kryptasta sekä kaikki maailman ysärikotkotukset.

Parasta kuitenkin sarjassa on sen jatkuva kumarrus vanhojen Looney Tunes - ja Tex Avery -lyhäreiden suuntaan. Vähintään jokaisessa jaksossa tuntuu olevan viittauksia johonkin lyhäriin, hahmoon, yksittäiseen gagiin tai mihin tahansa yksityiskohtaan, joita vanhoissa klassikoissa vain on koskaan nähty. Yhdessä jaksossa vieraillaan Porky in Wackylandista tutussa surrealistisessa maailmassa, toisessa jaksossa kuullaan mm. Rhapsody Rabbitista tuttua Franz Lisztin Unkarilaista rapsodiaa, joka on eräänlainen animaation kulta-ajan epävirallinen tunnussävel. Tällaiset pienet yksityiskohdat yhdistettynä klassisille lyhäreille uskolliseen slapstick-huumoriin ja muuten vain älykkääseen käsikirjoitukseen tekevät tästä sarjasta ainakin omissa silmissäni poikkeuksellisen nautinnollisen.

Tasaisen laadukkaasta sarjasta on vaikeaa valita yksittäisiä suosikkijaksoja, mutta tässä muutaman suositus. Parhaimmillaan Tiny Toons on omasta mielestäni pitkissä erikoisjaksoissa, erityisesti jouluspesiaalissa sekä sarjan jälkeen tehdyssä Halloween Specialissa. ”Buster and Babs Go Hawaiian” on paitsi hieno jakso, myös poikkeuksellisesti kouluikäisten fanien kirjoittama. Vielä Looney Tunes -lyhäreitäkin kauemmas historiaan hapuileva haikeahko ”Fields of Honey” on ehdottomasti yksi parhaista jaksoista koko sarjassa, samoin Twilight Zonea parodioiva ”Acme Acres Zone” jatko-osineen. Aivan hillittömiä!

Jostain kumman syystä tämä sarja ei ainakaan meillä tunnu olevan ollenkaan niin kovassa huudossa kuin vaikka Jenkeissä. Ehkä suuri yleisö ei ole koskaan nähnyt Looney Tunes -pätkiä tai televisiosarjoja ja elokuvia, joita tässä parodioidaan ja joihin tässä viitataan jatkuvasti lähes joka jaksossa. Lisäksi turhankin lapsekkaat hahmot todennäköisesti hämäävät ihmisiä pitämään tätä jonain ihan tyhmänä pikkulasten sarjana. Suomalaisista dubbauksista muistan vain, että ne eivät olleet kauhean kaksisia toisin kuin alkuperäiset, jossa kuullaan itseään Mel Blancia.

Omalla kohdallani edellisestä katsomiskerrasta on jokusen kuukauden verran aikaa. Muistan uteliaisuuttani katsoneeni muutaman jakson yliopistolla tylsyyteeni kännykällä ja innostuneeni kovastikin, parhaimmillaan sai nauraa ääneen tämän ihme aivoituksille. Pienessä hetkessä tuli ahmittua koko sarja ja jatkettua vielä Animaanisiinkin, joka on ainakin omasta mielestäni vielä tätäkin parempi. Sääli ettei tällaiselle hyvin kirjoitetulle piirretylle taida kauheasti enää nykymaailmassa yleisöä löytyä vaan kansa ahmii ties mitä valmiiksi pureksittua höhhöä. Onneksi Steven Spielberg ilmoitti äskettäin palaavansa animaation pariin, joten toivoa paremmasta ainakin on olemassa.

TINY TOON ADVENTURES 1990, USA
Tuotanto: Steven Spielberg, Tom Ruegger, Sherri Stoner, Frank Marshall, Kathleen Kennedy
Ohjaus: Art Leonardi, Art Vitello, Byron Vaughns, Ken Boyer, Rich AronsKäsikirjoitus: Gordon Bressack, Jim Reardon, Nicholas Hollander, Paul Dini, Sherri Stoner, Tom Minton, Tom Ruegger
Näyttelijät: Charlie Adler,  MacNeilleCree Summer, Danny Cooksey, Don Messick, Frank Welker, Joe Alaskey, Maurice LaMarche, Tress MacNeille

Matka maapallon ympäri (1990)

Matka maapallon ympäri on jälleen niitä sarjoja, jotka olin tiennyt Hideaki Annon ja Gainaxin kautta jo vuosikausia, mutta joita jaksoin alkaa katsoa vasta aivan viime aikoina. Syy yllättäen heränneeseen kiinnostukseen oli tämän sarjan käsikirjoittajana toiminut Hayao Miyazaki, joka oli tehnyt yhteistyötä Annon ja muiden Gainaxin kovien tekijöiden kanssa jo Tuulen laakson Nausicaän aikaan. Tosiasiassa Miyazaki kirjoitti tämän sarjan ennen Studio Ghiblin perustamista työskennellessään Toholla, mutta itse sarja sai tuulta alleen vasta miehen noustua kuuluisuuteen Ghiblin myötä. Laputa - linna taivaalla on aluperin suunniteltu tämän sarjan luonnosten pohjalta.

Nadia: The Secret of the Blue Waterin tunnistaa jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien Mestarin työksi. Ensinnäkin tarina sijoittuu Miyazakin vanhoissa elokuvissa kuvattuun stereotyyppiseen steampunk-eurooppaan, joka suorastaan vilisee erilaisia linnoja, lentokoneita ja muita ihme härveleitä. Sarjan varsinainen tarina perustuu löyhästi Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri -romaaniin. Päähenkilö sarjassa on keksijänuori Jean Ratique, joka yhdessä salaperäisen sirkustyttö Nadian kanssa päätyy mukaan kapteeni Nemon fantastiselle sukellusvene Nautilukselle sekä keskelle taistelua myyttisen Atlantiksen teknologiasta ja maailman herruudesta.

Täytyy jo heti kättelyssä todeta, etten ole tainnut kovin monessa animessa tai piirretyssä yleensäkään nähdä yhtä hyvin kirjoitettuja hahmoja kuin tässä sarjassa. Jopa alusta asti pienemmilläkin sivuhahmoilla tuntuu olevan mielenkiintoista sielunelämää ja personallisuutta vaikka kuinka, varsinaisista päähenkilöistä nyt puhumattakaan. Kaikista hahmoista omia suosikkejani ovat jo ensimmäisessä jaksossa esiteltävä kelmitrio, josta tulee jo hyvin varhaisessa vaiheessa olennainen osa varsinaisten sankareiden tiimiä. Ainakin omasta mielestäni tällainen hahmojen välinen ystävystyminen ja uusien puolien löytäminen jo huolella esitellyistä henkilöhahmoista on mahdottoman hieno twisti mille tahansa tarinalle.

Tarina itsessään on pitkä kuin nälkävuosi ja tasoltaan rajusti vaihteleva, mutta parhaimmillaan tämä on taattua Miyazaki- ja Gainax-laatua. Juonellisesti parasta sarjassa ovat erityisesti kymmenkunta ensimmäistä ja viimeistä jaksoa. Sarjahan alkaa varsin kliseisenä animehömppänä, mutta muuttuu käytännössä yhden ainoan jakson aikana tiivistunnelmaiseksi jännäriksi, jossa kuolee ihmisiäkin. Erityisen paljon tarinassa pidin sen lopetuksesta, joka toi eeppisyydessän ja toiminnallisuudessa mieleen Gainaxin muut sarjat. Ehkä suosikkikohtani koko sarjassa on sen poikkeuksellisen huolella tehty hauska epilogi, joka sitoo lopullisesti kaikki irralliset juonenpätkät ja päättää tarinan suorastaan liikuttavan positiivisissa merkeissä. Jopa pienemmillä kelmeilläkin on tässä onnellinen loppu.

Animaatio on televisiotuotannoksi erittäin laadukasta jälkeä, eihän Gainaxilta ja Hideaki Annolta kai muuta voi odottakaan. Eniten sarjassa ihastuttaa animaatiomielessä sen hieno alkuvideo, joka mielestäni on ehkä yksi hienoimpia joita olen koskaan nähnyt. Keskivaiheilla sijaisohjaajalla toteutetuissa jaksoissa taso pääsee hetkellisesti notkahtamaan, mutta loppua ja kliimaksia kohden Anno palaa jälleen ruoriin ja animaation taso nousee silminnähden.

Ehkä ainut isompi ongelma tässä sarjassa on poikkeuksellisen runsaasti erityisesti keskivaiheilta löytyvä turha filleri. Matka maapallon ympäri oli aikoinaan valtava hitti ja sarjan oikeuksien omistajat halusivat lypsää kaiken rahan irti tuottamalla tähän mahdollisimman paljon ylimääräisiä jaksoja. Arvoisin, että 39:stä jaksosta on pelkkää ilmaa noin kymmenen episodin edestä ja tason pudotuksen timanttisemmasta materiaalista huomaa selvästi. Ilman näitä joutavia fillerijaksoja tämä voisi olla helposti parhaita ja veikeimpiä mainstream-animesarjoja, joita on koskaan tehty.

Nadia: The Secret of the Blue Water on varsin epätasainen, mutta pääosin erittäin nautittava animesarja, jossa yhdistyy hienosti varhaisen Miyazakin ja Gainaxin parhaat puolet. Tätä on aikoinaan Futurefilmin toimesta julkaistu suomeksi dubattuna noin seitsemän ensimmäisen jakson verran, mutta sarjaa luulisi löytävän pelkästään jo nimekkäiden tekijöiden ansiosta harvinaisen helposti boksina tai irtolevyinä englanninkielisillä teksteillä melkein mistä tahansa vähänkään isommasta importteja myyvästä leffakaupasta, joten mitenkään erityisen vaikeaa tämän näkeminen ei nykypäinä ainakaan ole. Sisäinen otakuni myhäilee hyväksyvästi.


Arvio: 4/5

FUSHIGI NO UMI NO NADIA 1990, Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Hideaki Anno, Shinji Higuchi
Käsikirjoitus: Hayao Miyazaki
Näyttelijät: Akio Ōtsuka, Kumiko Takizawa, Motomu Kiyokawa, Noriko Hidaka, Yoshino Takamori, Yūko Mizutani

Appleseed (1988)

Jokin aika sitten siivoillessani kaappejani löysin läjän vanhoja, lähes täysin koskemattomia leffoja, jotka olin syystä tai toisesta unohtanut tai ainakin halunnut unohtaa. Aiemmin arvostelemani AD Police saattaa hyvinkin olla epäonnistunein hankintani ikinä, mutta samaisella kauppareissulla ja samasta Anttilan alekorista nappaamani Appleseed pääsee aika lähelle. Siihen maailmanaikaan en varsinaisesti tiennyt Masamune Shirowsta tai alkuperäissarjakuvasta, mutta kannessa komeilevat nimet Gainax ja Hideaki Anno saivat menemään halpaan pahemman kerranksi tunnu olevan kovinkaan kaksista persoonallisuutta eikä sitä vähääkään turhaan yritetä kehitellä oikein mihinkään suuntaan.

Tahatonta komiikkaa ainakin itselleni toi tämän elokuvan hämmentävä robottihahmo, joka jostain kumman syystä käyttää vaatteita sekä syö ja juo kuin ihminen. Omaan käsityskykyyni ei mahdu miksi kukaan haluaisi rakentaa robotille esimerkiksi ruuansulatusta tai erillisiä tuntohermoja vilun ja lämmön tuntemiseen tai miksi robotti pitäisi vaatteita pelkän häveliäisyyden tähden. Olen kuullut, että sarjakuvassa robotti on vielä naispäähenkilön rakastajakin, joten sille on pitänyt tehdä ”se” elinkin. Only in Japan…

Appleseed sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Ihmiskunta on rakentanut itselleen utopistisen suljetun kaupunkivaltion, jossa ihmiset sekä androidit elävät rinta rinnan ja jossa kuria ylläpitää erikoispoliisi ESWAT. Tarina on käytännössä Ghost in the Shellin prototyyppi, jossa naispoliisi yhdessä robottiparinsa kanssa jahtaa kaupunkivaltion tuhoamista suunnittelevaa terroristia.

Tarinasta itsestään ei voi kyllä muuta sanoa kuin että se on pahuksen tyhmä, amatöörimäisesti kyhätty ja laimea kuin lasillinen vettä. Alussa katsojan eteen lyödään minuuttikaupalla jaarittelevaa tekstiä, jossa selitetään koko tarinan maailman perusideaa auki. Itse tarinassa on yritetty käsitellä turvallisuuden ja vapauden ristiriitaa, mutta se ei oikeasti tunnu pureutuvan aiheeseensa oikein mitenkään saati sitten etene yhtään mihinkään. Yhdelläkään hahmolla ei lisä

Toisin kuin AD Policen tapauksessa, tässä sentään oli alkuperäinen hyväksyttävää tasoa oleva japanilainen dubi mukana, mutta yllättäen tässä englanninkielinen näyttely ja käännös on niin kamalaa, että se on oikeastaan paikoitellen jo tosi hauskaa. Erityisen paljon pisti hymyilyttämään hahmojen jatkuva ja turha kiroilu, joka yhdessä hirveän näyttelyn kanssa tuntui enemmän tahattoman koomiselta kuin miltään muulta. Kuvitelkaa alkuperäinen Smurffit vaikka jonkun Sausage Partyn kiroiluvaihteella ja saatte tämän.

Animaation taso ei vastaavasti tässä ole Gainaxin tuotannoksi kovinkaan kaksinen. Todellisuudessa tätä on ollut tekemässä jopa viisi eri studiota, joten mikään Hideaki Annon ja kumppaneiden ikioma tuotanto tämä ei varsinaisesti ole laisinkaan; kummankin nimet komeilevat kannessa lähinnä markkinointimielessä. Ehkä jotkut kasarianimen fanit saavat tästä tyylistä nostalgiaviboja, mutta itse en ainakaan pitänyt tätä animaatiomielessä mitenkään ihmeellisenä tuotoksena.

Ja siinä se sitten taisikin olla. Appleseed on lähinnä tahattoman koominen räpellys ilman sen kaksisempaa järjellistä sisältöä. Inhosin tätä ensimmäisellä katselukerralla niin paljon, että homma katkesi jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen ja leffa päätyi nopeasti samaan limboon AD Policen kanssa. Nykyään tämän tyhmyydelle ja kädettömyydelle osaa jo nauraa sen verran, ettei kaiken kuppaisuus pysty täysin kokemusta pilaamaan. Silti, olisi sillä tuhlatulla eurolla varmasti parempaakin saanut.

APPURUSHIDO 1988; Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Kazuyoshi Katayama
Käsikirjoitus: Kazuyoshi Katayama, Masamune Shirow
Näyttelijät: Kenichi Ono, Kouji Totani, Kumiko Takizawa, Mari Yokoo, Masako Katsuki, Masayuki Omoro, Mayumi Shou, Mika Doi, Toshiko Sawada, Toshio Furukawa, Yoshisada Sakaguchi

Neon Genesis Evangelion (1995)

Gainaxin 90-luvun alkuvuosina tuottama Matka maapallon ympäri oli ilmestyessään valtava hitti ja toi tekijöilleen mainetta ja kunniaa, mutta ajoi samalla studion taloudelliseen kurimukseen rahojen valuessa toisaalle sarjan oikeuksien haltijoiden taskuihin. Taloudellisen epäonnistumisen seurauksena Gainax joutui peruuttamaan tukun suunniteltuja projektejaan, joista isoin oli jatko-osa Royal Space Force: The Wings of Honnêamiselle. Hideaki Anno ajautui harmittavien vastoinkäymisten seurauksena vuosikausien masennuskierteeseen. Jossain vaiheessa Annoa lähestyi joukko kiinnostuneita liikemiehiä tarjoten mahdollisuutta uuteen televisiosarjaan täydellisillä taiteellisilla vapauksilla. Näin syntyi saaga nimeltä Neon Genesis Evangelion, meidän aikamme kuuluisin ja menestynein anime-franchise.

Neon Genesis Evangelionin tarina sijoittuu vuoteen 2015 ja suuren osan ihmiskunnasta tuhonneen Toisen iskun ja Antarktiksen jäätikön sulamisen jälkeiseen maailmaan, keskelle siviilisaatioiden rippeiden taistelua enkeleiksi kutsuttuja jättimäisiä olentoja vastaan. Enkeleiden tuomaa uhkaa vastaan taistelee YK:n alainen NERV-järjestö sopivien nuorten ohjaamien ihmismäisten EVA-yksiköiksi kutsuttujen mechojen avulla. Yksi valituista nuorista on Shinji Ikari, jonka etäiseksi jäänyt isä on myös NERVin johtaja. Sarjassa keskeisenä teemana on sen keskeisimpien hahmojen kokema ahdistus, itseinho ja yksinäisyys, mutta siinä viljellään myös paljon kristillista symboliikkaa ja viittauksia psykoanalyyttisiin teorioihin.

Käytännössä Neon Genesis Evangelion on yhdistelmä kaikkia Gainaxin ja Annon aiempia tuotantoja. Koko mechatarina, sen keskeisimmät sivuhahmot ja päähenkilö isäsuhteineen on repäisty suoraan Gunbusterista pienin kosmeettisin muutoksin. Annon itsensä mukaan Evangelion ei Gunbusterista eroten niinkään kerro mechataisteluista tai sodasta vaan Shinjin ja erityisesti Annon itsensä masennuksesta. Parhaiten tämän huomaa ehkäpä viimeisistä hyvin abstrakteista tajunnanvirtamaisista jaksoista, joista koko mechamättö on jätetty kokonaan pois ja pääosassa on vain Shinjin itsensä sisäinen konflikti.

Yksi ihmisiä huomattavasti jakava seikka tässä sarjassa taitaa olla sen teinisen angstiset henkilöhahmot, joista etenkin Shinji on ymmärtääkseni monesta äärimmäisen ärsyttävä kitisijä. En väitä vastaan, mutta ymmärrän tämän kyllä täysin. Neon Genesis Evangelion uppoutuu melkoisen syvälle keskeisten henkilöhahmojensa mielen syövereihin, eikä ahdistuksen ja yksinäisyyden kaltaiset tuntemukset välttämättä ole niitä kaikkein mielekkäimpiä seurattavia. Yleensä tällaisissa mecha- ja muissakin animeissa häärää sankarina nuori kirkasotsainen idealisti, mistä Shinji ei oikeastaan voisi enempää erota, joten hämmennyksen ja inhon ymmärtää. Itse pidin sarjan hahmoista erittäin paljon, joten ei tästä sen enempää.

Harmittavasti en tässä paljoa ilkeä avata sarjan varsinaista symboliikkaa, mutta sitä piisaa ja paljon. Olen lukenut, että alun perin tämän piti olla varsin simppeli ja suoraviivainen mecha-sarja, mutta hyvin aikaisessa vaiheessa alkuperäinen käsikirjoitus heivattiin menemään ja Anno aloitti kikkailunsa kristillisen symboliikan ja psykoanalyyttisten teorioiden kanssa. Yksi syy sarjan runsaaseen psykologiseen symboliikkaan oli Annon lukema kiinnostava mielenterveysongelmia käsitellyt kirja, jonka mies oli saanut ystävältään lahjaksi kesken sarjan tuotannon. Vaikka tästä ihan asiaakin löytyy, uskon että suurin osa kaikesta symboliikasta ja viittauksista taitaa olla lähinnä tyylikeino muiden joukossa, mutta se tuntuu toimivan ja kaikesta fanien teorioinnista päätellen myös kiinnostaa ihmisiä.

Animaatiosta voi vain sanoa, että se on jälleen taattua Gainaxia ja Annoa, eli parasta. Jos on koskaan sattunut näkemään näiden tekijöiden muita sarjoja, elokuvia tai Daicon IV:tä, tietää miten taitavia nämä kaverit halutessaan ovat. Erityisen hieno pätkä on alkuvideo, joka käytännössä tiivistää koko sarjan tarinan hienosti vaivaiseen minuuttiin.

Yksi isompi harmitus sarjassa kuitenkin on: kaksi viimeistä jaksoa. Tarinan mukaan Evangelionin rahoittajat ja tuottajat eivät pitäneet finaalia kohden kovenevasta väkivallasta ja sarjan loppu jouduttiin improvisoimaan kokoon säästöbudjetilla vähän Gunbusterin tapaan. Anno itse oli omien sanojensa mukaan loppuun tyytyväinen, mutta raivostuneiden fanien lähettämän vihaisen palautteen ja tappouhkausten vuoksi sarjan loppu päätettiin tehdä uusiksi elokuvan muodossa, mistä lisää Neon Genesis Evangelion: The End Of Evangelionin arvostelussa.

Ennen tämän sarjan katsomista lähemmäs parikymmentä vuotta sitten olin vielä erittäin skeptinen koko manga- ja animejutun suhteen; katsoin tämänkin lähinnä tylsyyteeni ja tykkäsin yllättäen kovasti. Neon Genesis Evangelion on maineensa veroinen, genrensä parhaiden teosten joukkoon kuuluva klassikko, jolla Gainaxin itsensä tuotannossa vetää vertoja lähinnä alkuperäinen Gunbuster.

Mikäli tämän sarjan tyyli ja vanhat japskiroolipelit kiinnostaa, kannattaa etsiä käsiinsä Squaresoft-klassikko nimeltä Xenogears, joka yhdistelee Evangelionin kikkailua ja perinteistä Final Fantasyä. Kyseessä on yksi parhaista japskiropeista koskaan.

Arvio: 5/5

SHIN SEIKI EVANGERION 1995, Japani
Ohjaus: Hideaki Anno, Hiroyuki Ishidô, Kazuya Tsurumaki, Keiichi Sugiyama, Masahiko Ôtsuka, Masayuki, Tensai Okamura, Tsuyoshi Kaga
Käsikirjoitus: Akio Satsukawa, Hideaki Anno, Hiroshi Yamaguchi, Matt Greenfield, Shinji Higuchi, Tiffany Grant, Yoji Enokido
Näyttelijät: Allison Keith, Amanda Winn Lee, Fumihiko Tachiki, Guil Lunde, Kotono Mitsuishi, Megumi Hayashibara, Megumi Ogata Spike Spencer, Sue Ulu, Tiffany Grant, Tristan MacAvery, Yuko Miyamura

Mass Effect: Paragon Lost (2012)

Tässä muutama päivää sitten yritin pitkästä aikaa pelailla läpi alkuperäistä Mass Effect -trilogiaa, yhtä suosikkipelitrilogioistani koskaan. Kolmannen osan kanssa kävikin sitten niin, että tosielämän paha korporaatio Electronic Arts olikin poistanut omat Origin-tunnukseni vanhentuneina ja koska yhden kopion lisäosineen voi rekisteröidä vain yhdelle käyttäjätunnukselle, joutuu pelaamiseksi hankkimaan kokonaan uuden kopion ja ostamaan lisäosat uudelleen. Oma muinoin uutena ja vastailmestyneenä isolla rahalla ostettu kopioni on nyt siis täysin käyttökelvoton ja roskiskamaa. En totisesti ole ikinä eläessäni päässyt todistamaan yhtä häikäilemätöntä tapaa huijata ja rahastaa ihmisiä. Mistä muistinkin sopivasti tämän elokuvan.

Mass Effect: Paragon Lost on puhtaana rahastustuotteena likimain samaa kaliiberia kaiken muun Electronic Artsin tuottaman syövän kanssa, mutta tällä kertaa ehkä vähän vaatimattomammin. Tätä ei oikeastaan tarvitse omistaa pelatakseen itse peliä ja tämän riittääkin ostaa vain kerran; eri asia sitten haluaako kukaan tällaista katsoa. Mass Effect Andromedan jälkeen koko sarjan maine taitaa jo olla sitä luokkaa, ettei tähän omin tein kajoakaan muut kuin kovimmat nostalgikot, jos hekään. Itse suosittelisin tätä ehkä paatuneimmille masokisteille tai vaikka Jackassiin hanuriin työnnettäväksi.

Ei varmaan ole kovin fiksua tai kohteliasta virnuilla kenenkään nimelle, mutta muistan hymähtäneeni vähäsen kun näin tämänkin leffan päähenkilönä pönöttävää mustaa kaveria esittävän heebon nimeltä Freddie Prinze jr. Ajattelin, että kyseessä on perinteiseen ghettohenkeen joku siisti gangstanimi tyyliin Puff Daddy, Ice-T tai Lauri Tähkä, mutta olin väärässä; kaverin nimi on oikeasti Prinze zetalla. Voi vain kuvitella miten paljon maailmasssa vinoillaan kaverille, jonka nimi muistuttaa jotain nettimeemiä. Zzzzzn CV koostuu vielä sellaisista mestariteoksista kuin Wing Commander, Tiedän mitä teit viime kesänä ja Scooby-Doo, joten tämän jälkeen ei Mass Effectiäkään enää pysty pelaamaan ajattelematta jotain piereskelevää koiraa.

Paragon Lost sijoittuu kahden ensimmäisen Ass Effectin väliseen aikaan ja seuraa kolmannesta osasta tutun, paperisenohuen ja tylsän James Vegan puuhasteluja ja kohtaamista toisesta osasta tuttujen collectorien kanssa. Välissä sitten tapellaan, räiskitään ja viljellään vähän melodraamaa sinne tänne. Vanhoja hahmoja vilautellaan pikkuisen joissain kohtauksissa, mutta niiden klassisia ääninäyttelijöitä ei tähän jostain syystä saatu mukaan vaan tuuraamaan on hankittu jotain kakkosdivarin keskinkertaisuuksia. Tiesittekös muuten, että David Andersonia peleissä näyttelevä upealla bassoäänellä siunattu Keith David on se musta kaveri John Carpenterin The Thing - "Se" jostakin istä? No nyt tiedätte. Sillä miehellä on aivan älyttömän makea ääni. Fanitan. Respect. Keith Davidia ei siis kuulla tässä lyhärissä. Buuuuu.

Sattuneista syistä en ole pystynyt pelaamaan kolmatta Mess Effectiä ollenkaan viime aikoina, joten joudun kirjoittamaan tässä lähinnä vanhan muistikuvan varassa. James Vegasta muistan ainoastaan, että hahmo oli jo pelissä niin unettavan tympeä ja persoonallisuutena niin mielenkiinnoton, että unohdin koko hahmon olemassaolon täydellisesti jo ensimmäisen tunnin pelaamisen jälkeen. Ehkä Electronic Arts teki tässäkin tapauksessa perinteisen temppunsa, eli leikkasi pelistä kaiken hahmon tarinan ja puristi siitä erillisen tuhnuleffan rahastusmielessä. Itse pelistähän leikattiin yli kolmasosa sisällöstä ja myytiin erillisenä dlc:nä, joten ei ainakaan yllättäisi. Hauskinta niissä peleissä oli asentaa gaymodi ja kuksia Garruksen kanssa.

Ensimmäinen ja isoin ongelma koko Paragon Lostissa on sen typerä perusidea. Kuka haluaa oikeasti nähdä tämän tylsän ja hengettömän ukkelin heilumista, kun samaan aikaan Massi Effectin universumissa olisi oikeasti kiinnostavampiakin hahmoja ja tarinoita kerrottavaksi. Miettikää vaikka elokuvaa Garruksesta jakamassa omankädenoikeutta Omegassa, suosikkitytsy Tali keskellä omaa toisessa osassa jatkuvaa tehtäväänsä tai mitä tahansa muuta kahden ensimmäisen osan huippukiinnostavista hahmoista omassa elokuvassaan. Kuka tai mikä on James Vega? Vincent Vegan kadonnut poika? Ehkä tämä on sittenkin osa jotain isompaa tarantinoversumia? Mene ja tiedä.

Tämän leffan animaatiosta voi vain sanoa, että se kusee vähintään yhtä paljon kuin kaikki muukin; jos silmät voisivat, niin ne taatusti oksentaisivat tätä katsoessa. Tavallaan tuhnun laadun ymmärtääkin kun kyseessä on suoraan videolla julkaistu animaatio, mutta silti. Paragon Lostin hahmot tuntuvat lähinnä puhuvilta stillkuvilta ja geneerisiltä animeukoilta, joista etenkin kroganit vain vaivoin muistuttavat ulkoisesti pelien vastaavia. Eniten suolaa haavoille kaataa tieto, että tämän tuotti sama studio, joka on vastuussa Mamoru Oshiin parhaista elokuvista aina Patlabor: The Moviesta Ghost in the Shell 2: Innocenceen, joten luokattoman halpa animaatio sattuu silmiin ja sieluun sitten senkin edestä. Jossei muuta, niin ainakin tämä voittaa ne Andromedan kasvoanimaatiot. Jes.

Nykyään pelaaminen on tehty mahdollisimman hankalaksi ja kalliiksi, kaikki järkevä sisältö aivan perusjutun lisäksi on erillisten mikromaksujen takana ja tarinan ymmärtämiseksi pitää haalia virallista oheiskrääsää nurkkiin ihan harmiksi asti. Kokeilin äskettäin ihan huvin vuoksi pelata pitkästä aikaa vanhoja NES-pelejä ja muistin jälleen mikä niissä aikoinaan viehätti ja vei mukanaan. Super Mario Bros, Castlevania, Legend of Zelda ja Ninja Gaiden ovat jo kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin täysin ajattoman hauskoja ja simppeleitä pelejä, jotka voi koska tahansa työntää koneeseen, pelata ja lainata vaikka kavereille. Ei mitään ylimääräisiä maksuja, dlc:itä, turhia oheistuotteta tai vastaavia vaan koko peli on siinä kädessä ja kasetilla, valmiina pelattavaksi. Milloin perus maalaisjärjestä mahtoi tulla maailmassa niin pahuksen iso synti? Kysynpä vaan.

Mass Effect: Paragon Lost ei todellakaan ole mikään täysin kelvoton nollan tähden elokuva (1-1.5 oikeampi), mutta se edustaa ainakin itselleni sitä tiettyä nykypäivän pelialan ja erityisesti Electronic Artsin harrastamaa raivostuttavaa rahastushenkeä, jonka koen vieneen ilon koko touhusta ja pilanneen itselleni rakkaan alkuperäisen pelikulttuurin täydellisesti. En henkilökohtaisesti ole enää vuosikausiin kajonnut ainoaankaan uutuuspeliin tai niiden oheistuotteisiin enkä meinaa enää kajota jatkossakaan. Koko Electronic Artsin sikarahastus yhdessä kolmannen Ass Effectin kanssa pelleilyn kanssa viimeistään opetti rakastamaan vanhoja klassikoita ja Super Mariota. Toisin sanoen Electronic Arts ja Paragon Lost ovat hanurista ja kumpaisenkin soisi lähinnä painuvan sinne takaisin. Välttäkää.


Arvio: 0.5/5


MASS EFFECT: PARAGON LOST 2012, Japani, USA
Tuotanto: April Bennett, Justin Cook, Manami Fukawa
Ohjaus: Atsushi Takeuchi
Käsikirjoitus: Henry Gilroy
Näyttelijät: Freddie Prinze Jr., Monica Rial

Hymyilevä Mies (2016)

Ja niin siinä sitten kävi kuin kävikin, että vaatimaton odysseiani rappeutuneen kotimaisen elokuvataiteen ihmeelliseen maailmaan poikikin yllättäen myös tukun ihan oikeasti hyviä löytöjä ja positiivisia yllättäjiä. Yksi näistä on Juho Kuosmasen Hymyilevä mies, joka ehti viime ja tämän vuoden aikana voittamaan meillä ja muualla kriitikot puolelleen, putsaamaan palkinkopöydät toisensa jälkeen sekä pääsemään Suomen Oscar-ehdokkaaksikin, muttei lopulta harmittavasti edennyt varsinaiseen gaalaan asti. En oikeastaan välitä yhdestäkään edellisestä tuon taivaallista vaan katsoin tämän lähinnä lapsekkaasta uteliaisuudesta ja puhtaasta seikkailunhalusta.

Hymyilevä mies kertoo nyrkkeilylegenda Olli Mäen Helsingin Olympiastadionilla vuonna 1962 Davey Moorea vastaan käydystä maailmanmestaruusottelusta sekä sitä edeltäneestä kahdesta viimeisestä viikosta. Varsinainen ottelu päättyi Mäen nopeaan tyrmäykseen toisessa erässä, mutta miehen sydän oli todellisuudessa jossain aivan muualla. Mäki kommentoi myöhemmin päivän olleen elämänsä onnellisin.

Hymyilevää miestä katsoessa tuli pakosti palattua mielessä aina ihka ensimmäiseen, päähenkilön esittelevän kohtauksen pariin. Alussa nähdään Jarkko Lahden joka solullaan esittämä Olli Mäki kotonaan Perhossa lasten ja läheisten kanssa tuttavan häissä. On sadepäivä. Uteliaat kylänmiehet kyselevät kiusaantuneelta Ollilta yksityiskohtia tulevasta matsista papin saarnatessa taustalla lähimmäisenrakkaudesta. Lopussa eräässä kohtauksessa tähän palataan vesisateen ja lasten muodossa, mutta ilman kotia, lähimmäisiä tai Raijaa, korostaen päähenkilön vieraassa maisemassa kokemaa ulkopuolisuutta ja sielun tyhjyyttä.

Elokuvan tarinan edetessä Eero Milonoffin moitteettomasti tulkitsema entinen euroopanmestari ja Mäkeä maailmanmestaruuteen luotsaava Elis Ask alkaa yhä enemmän dominoida jokaista kuvaa ja Olli Mäestä tulee pitkäksi aikaa oman tarinansa statisti. Kuvaavana yksityiskohtana Olli ja tyttöystävänsä Raija majoitetaankin Askin lasten makuuhuoneeseen. Osana otteluun valmistautumista Mäki päätyy monenkarvaisen julkisuusriepotuksen ja show-pyörittelyn keskelle, yleensä henkilökohtaisen elämän kustannuksella.

Koska kyseessä on kotimainen elokuva, tältä ei todellakaan kannata odottaa mitään räväkkää toimintaa, kikkaleikkauksia tai nyyhkymusiikeilla siloteltua melodraamaa suuren maailman malliin. Itse asiassa Hymyilevä mies on hyvinkin vähäeleinen - suorastaan kaurismäkeläinen - kuvaus vaatimattoman maanmies Olli Mäen nopean julkisuuden sekä hektisen kaupunkilaiselämäntavan tuomasta turhautumisesta ja syntyneistä rypyistä suhteessa tyttöystävään Raijaan. Kehässä elämän ja kuoleman ottelu loppuu nopeaan tappioon, mutta sen ulkopuolella Mäen tarina saa onnellisen päätöksensä.

Hymyilevä mies on elokuva, jollainen joku Love Records - Anna mulle Lovee tai Bodom voivat vain unelmoida olevansa. Tässä on kaikki tehty niin viimeisen päälle ja tyylillä, ettei tätä uskoisi herran vuonna 2016 tehdyksi kotimaiseksi elokuvaksi laisinkaan. Hieno lavastus ja puvustus yhdistettynä loistaviin näyttelijöihin ja erinomaiseen mustavalkokuvaukseen imevät jo ensimmäisestä kuvasta lähtien sisään menneeseen maailmaan eikä perinteisiä urheiluelokuvan kliseitä, hidastuksilla makustelua tai tuotesijoittelua vaivauduta viljelemään laisinkaan.

Vielä äskettäin olin valmis heittämään pyyhkeen kehään kotimaisen elokuvan suhteen, mutta toivoa ei nähtävästi vielä sittenkään ole täysin menetetty vaikka se jättimäisen sontavuoren alta kitsaasti tuntuukin paistavan. Nyt hymyilyttää minuakin.

HYMYILEVÄ MIES 2016, Suomi, Saksa, Ruotsi
Tuotanto:
Ohjaus: Juho Kuosmanen
Käsikirjoitus: Juho Kuosmanen
Näyttelijät: Eero Milonoff, Jarkko Lahti, Oona Airola