Seinfeld: 3. tuotantokausi (1991-1992)

Mutta miltä Seinfeld näytti ja kuulosti ennen läpimurtoaan? Kolmannella kaudella klassikkohupailun ulkoasu ja ulosanti ainakin olivat hyvin lähellä neljännen kauden klassikkojaksoja, samoin näyttelijöiden lennokkaat elkeet ja ulostulot. Vielä kolmannella kaudella Larry Davidin luotsaama tuotantoryhmä kuitenkin pyrki vielä kokeilemaan erilaisilla nikseillä ja ideoilla löytääkseen luomukselleen ihanteellisen sävelen – ja välistä tuo täydellinen harmonia myös löytyi, toisinaan ei. Henkilökohtaisesti olenkin aina kokenut kolmannen kauden äärimmäisen epätasaiseksi kokonaisuudeksi: toisaalta tältä varhaiskaudelta löytyy kokonainen joukko koko sarjan päräyttävimpiä yksittäisiä jaksoja, mutta myös nippu kaikkein unohdettavimpia ja ylipäänsä heikoimpia.

Suurpiirteisemmällä tasolla tekijät päätyivät kohentamaan rajulla kädellä suosiotaan kasvattavan Seinfeldin yleisilmettä ja hahmoja kohti lopullista täydellistymistään toisen ja kolmannen kauden välillä. Aiemmin sarjassa oli yksinkertaisesti vain koetettu arkista tunnelmaa ja panostettu tiettyyn epätäydellisten hahmojen sekä naurettavien tilanteiden yleiseen samaistettavuuteen, kun taas kolmannen tulemisen kohdalla siirryttiin jo kättelyssä voimakkaamman hyperbolan ja karikatyyrien vyöhykkeelle. Tällä kertaa esimerkiksi Georgen ja Jerryn valheet ovat entistäkin hävyttömämpiä ja suurempia, Kramer on hullutuksineen vieläkin itsevarmempi ja röyhkeämpi ja Elaine… Elaine-parka ehkä löysi lopullisen kyynisen persoonallisuutensa vasta hiljalleen tulevien kausien aikana.

Itselleni takuuvarma sisäänheittotuote tasoltaan heittelehtivän kolmannen kauden maailmaan toimi episodi nimeltä ”The Library”, jossa New Yorkin kirjasto alkaa karhuta Jerrylta tämän ammoin lainaamaa Henry Millerin romaania. Kimppuunsa Jerry saa kirjaston oman kirjakytän, joka tietysti on kovaksi keitetty dekkari jonkun Philip Marlowen ja Joe Fridayn hengessä. Kivikasvoisen Philip Baker Hallin lyhyehkö roolisuoritus lukeutuu koko sarjan muistettavimpiin – ja syystäkin: muutamassa kohtaa muiden näyttelijöiden on selvästi vaikeaa pitää naamaansa peruslukemilla vanhan miehen grillausta kuunnellessaan, mutta Baker onnistuu pelastamaan suvereenisti tilanteen kuin tilanteen huomioimalla kuulusteltavan vaivaantuneen ja epäuskoisen virnuilun nuhteluissaan. Baker teki myöhemmin myös pienen cameon Seinfeldin viimeisessä episodissa, siitä kuitenkin aikanaan lisää.

Kumma kyllä, mainittu kyttäjakso ei kuitenkaan mureudessaan ole likimainkaan kolmannen kauden parasta antia – sitä edustaa mielestäni yhteen ainoaan ”huoneeseen” sijoittuva kokeellisempi episodi nimeltä ”The Limo”, jossa Jerry ja George tekeytyvät salaperäiseksi liikemieheksi ja tämän toveriksi pummatakseen kyydin näitä varten varatusta limusiinista. En halua kertoa kyseisen jakson sisällöstä mitään, sillä koko jutun huumori perustuu jatkuvalle arvailulle ja yllätyksille. Sanotaan vaikka näin, että mitä pidemmälle episodi etenee, sen hullummaksi koko tilanne alkaa muuttua: viimeistä punchlinea ei varmuudella voisi enää nykypäivänä kaikessa epäkorrektiudessaan edes meikäläisessä televisiossa esittää. Limusiiniepisodi on siis paitsi itsessään erityisen muistettava ja luova elämys, mutta jakso venytti samalla sarjan huumorin rajoja juuri sopivalla tavalla täysin odottamattomaan suuntaan.

Philip Baker Hall ripittää Jerryä.

Oikeastaan tässä vaiheessa palautuukin pätkittäin mieleeni olennaisin ero neljänteen kauteen, eli kaikenlaisen jatkuvuuden puuttuminen yksittäisten episodien välillä. Tietty irrallisuus ja rutiinin puute saavat monet yksittäiset vitsit ja heitot tuntumaan myöhempää merkityksettömämmiltä ja ihan vain tylsemmiltä. Tällä kertaa tylsyys vieläpä kristallisoituu muutamissa alkuaikojen lineaarisempaa mallia seuraavissa episodeissa, kuten alkupään kynäjaksossa, jossa keskustellaan lähes koko ajan joko yhdestä ainoasta kuulakärkikynästä tai Jerryn vanhempien sängystä. Kolmannella kaudella käsikirjoitusta kehitettiin useita eri juonia ja juonteita käsittäväksi tapahtumarikkaaksi tilkkutäkiksi, jossa tällaiset yksittäiset joukosta erottuvat tapaukset erikseen korostuvat. Limusiinijaksoa kannatteli jännittävä toteutus, mainittua kynäjaksoa ei mikään.

Lopullinen tuomioni Seinfeldin kolmannesta tuotantokaudesta onkin volatiili hyväksyntä: enimmäkseen loistava, mutta tietyin varauksin. Pieni osa episodeista, kuten se kynäjuttu, ei mielestäni olisi ikinä joutanut päästä televisioon asti, enkä usko Jerry, Larryn ja kumppaneiden itsekään olevan näistä epäonnistuneemmista tekosistaan kovin ylpeä. Onneksi Seinfeldin tuotantotiimi oli kuitenkin tarpeeksi viisas palatakseen aiheeseen muutamilla myöhemmillä kausilla ihan vain antaakseen Jerryn vanhemmille ja muille perheenjäsenille enemmän syvyyttä ja aikaa valokeilassa. Parhaimmillaan kolmannen kauden anti lukeutuu mielestäni koko Seinfeldin historian onnistuneimpiin.


Arvio: 4/5


SEINFELD: SEASON 3, 1991-1992 USA
Ohjaus: Tom Cherones
Käsikirjoitus: Larry David, Elaine Pope, Jerry Seinfeld
Näyttelijät: Jerry Seinfeld, Jason Alexander, Julia Louis-Dreyfus, Michael Richards

Seinfeld: 4. tuotantokausi (1992-1993)

Sinäkin, hyvä lukijani, todennäköisesti muistat vielä kaukaisen ajan ennen internetiä ja somea. Tuolloin televisio oli vielä joka kodin viihteen kuningas. Itselleni on jäänyt kyseiseltä planetaariselta kierrokselta vahvasti tajuntaani, kuinka raivoisasti myyttistä Seinfeldiä mainostettiin jopa lastenpiirrettyjen välillä. Koomikko Jerry Seinfeldin luotsaama, ikioma nimikkosarjansa "ei mistään" olikin aikoinaan jättimäinen ilmiö, joka keräsi ja kerää yhä parhaimmillaan miljoonittain katsojia pelkästään kotimaassaan jopa uusinnoillaan. Jotain magiaa niissä lyhyissä mainospaloissakin selvästi on ollut, sillä näin ikäihmisenä sarjaa katsoessa huomaa jatkuvasti tunnistavansa tiettyjä välähdyksiä menneisyyden hämäristä – ja erityisesti tältä neljänneltä tuotantokaudelta, jota myös Seinfeldin lopullisena monumentaalisena läpimurtona populosfääriin yleisesti pidetään.

Erona aiempiin tuotantokausiin neljännessä rupeamassa Seinfeldistä pyrittiin rakentamaan yksittäisten episodien sijaan saippusarjamaisempaa läpi tuotantokauden jatkuvaa yhtenäistä kokonaisuutta. Neljännen kauden punaisena lankana Jerry ja George yrittävät saada käsikirjoittamansa komedian myytyä NBC:lle pilottia varten. Koko jutun vitsinä mainittu käsikirjoitus sattumuksineen ja hahmoineen perustuu tietysti tekijöidensä ”oikeaan elämään”, eli Seinfeld-sarjaan itseensä, joka taas vuorostaan perustuu Larry Davidin, Jerry Seinfeldin ja kumppaneiden kokemuksiin show-bisneksestä ja sen ulkopuolelta. Pienen pätkän verran nähdään jopa erillisiä näyttelijöitä imitoimassa sarjan varsinaisia vakiokasvoja hämmästyttävän osuvasti. Harmittavasti kolmannen kauden Limo-jakson kaltainen kokeellisuus on kromia keränneen Seinfeldin hioutumisen myötä jäänyt vähemmälle, mutta kaikkea hyväähän ei tunnetusti voikaan aina saada.

Matka kirjoituspöydältä televisioon ei tosin voisi olla lainkaan tapahtumarikkaampi – tai hauskempi. Loistavana esimerkkinä tekijöiden tuoreista oivalluksesta mainittakoon heti tuotantokauden alussa nähtävä ”hullu” Joe Davola, jonka ainut elämäntehtävä tuntuu olevan sarjan muiden hahmojen häiritseminen sekä erityisesti Jerry televisiosarjan tuhoaminen ennen valmistumistaankaan. Ilman taustanauruja Joe Davolan sarjamurhaajan ja stalkkerin elkeitä yhdistelevä hahmo voisikin  täysin vaivattomasti käydä jonkun Buffalo Billin kadonneesta velipuolesta. Yhtenä neljännen kauden hauskimmista yksittäisistä käytännön vitseistä Joe Davola nousee ja syöksyy viimeiseen klimaattiseen iskuunsa Seinfeldin yksinkertaisesti vain leikatessa yhtäkkiä muualle ja unohtaen koko jutun. Mitä Joe Davola lopulta edes teki, jätetään tarkoituksella arvoitukseksi, mutta Jerry ja muut hahmot vaikuttavat tapahtuneesta jälkikäteen enintäänkin lievästi harmistuneilta kuin olisivat joutuneet syömään kylmää puuroa.

Toisessa keskeisessä jatkuvassa juonikuviossa George aloittaa parisuhteen Susanin kanssa. En halua spoilata mitään konkreettista, mutta Georgen tragikoomiset edesottamukset yhdessä elämänsä pitkäkestoisimmassa suhteessa lienevät hauskinta ja samaistuttavinta romanttista komediaa, mitä ainakaan henkilökohtaisesti olen vuosikymmeniin nähnyt sen enempää televisiossa kuin elokuvateattereissakaan. Tietysti Seinfeldin perimmäisenä ideana on virnuilla ajatukselle ikuisesti kestävästä ja kaikki mahdolliset sudenkuopat ylittävästä rakkaudesta. Jerryn omat romanttiset pyrkimykset eivät lopulta ole juuri Georgea hedelmällisempiä: eräässä episodissa Jerry unohtaa naisystävänsä nimen, vaikka muistaakin tämän rimmaavan jotenkin naisen anatomian kanssa. Lopulta Jerry päätyykin arvuuttelemaan mielessään kokonaista litaniaa pikkutuhmalta kuulostavia nimityksiä heilalleen. Kuka nyt ei olisi vähintään kertaalleen joutunut elämässään vastaavaan tilanteeseen Georgen ja Jerryn kanssa? Olen tosissani.

Seinfeldin neljäs tuotantokausi on jäänyt historiankirjoihin vähän Simpsoneiden toisen ja South Park viidennen tuotantokauden kaltaisena jättimäisenä klassikkona sekä tekijöidensä lopullisena itsensä löytämisenä, jonka jäljiltä televisioviihde ei enää ole ollut täysin entisensä. Seinfeldin kohdalla jo yksin suurisuuntaisemmaksi kasvanut konsepti sai välittömästi pienemmätkin yksityiskohdat tuntumaan huomattavasti satunnaista irto-oivallusta mielenkiintoisemmilta ja koukuttavammilta letkautuksilta. Samalla Seinfeldin hahmot ja maailma saivat yksinkertaisen muutoksen myötä huomattavasti elävän elämän tuntua: kevyt toisto vain korosti entisestään realistista rutiinia, mutta samalla hahmoille ja näitä ympäröivälle maailmalle jäi sopivasti tilaa kasvaa ja muuttua – yksi hahmo löytää neljännen tuotantokauden melskeissä sisältään uuden seksuaalisen suuntautumisenkin. Seksiä ja seksuaalisuutta itseään Seinfeldin neljäs tuleminen käsittelee televisiosensuurin paineesta huolimatta herrasmiesmäisen hauskasti leikittelemällä entistäkin rohkeammin erilaisilla vihjailuilla sekä kiertoilmaisuilla menemättä kertaakaan huonon maun puolelle.

Eivät mainostajat suotta siis yrittäneetkään Seinfeldin neljättä tuotantokautta televisiota katsovalle väestönosalle muinoin tuputtaa. Kansan olisi vain pitänyt ottaa vihjeestä vaari, onhan kyseessä sentään ehta komedian klassikko, jonka parista tusinasta episodista lähes jokainen lukeutuu sarjansa ja lajityyppinsä ehdottomiin valioihin vielä tänäkin päivänä.



Arvio: 5/5



SEINFELD: SEASON 4, 1992-1993 USA
Ohjaus: Tom Cherones
Käsikirjoitus: Larry Charles, Larry David
Näyttelijät: Jerry Seinfeld, Jason Alexander, Julia Louis-Dreyfus, Michael Richards

Spies-tytöt (2002-?)

Joskus muinoin Charlien enkeleiden ja monenkarvaisten tyttöbändien ollessa vielä muotia, joku ranskalais-kanadalainen animaatiopomo laskelmoi kahden hyvin erilaisen konseptin yhdistämisestä kokonaisen tytöille suunnatun vauhdikkaan piirrossarjan muodossa. Tuohon aikaan toiminta-animaatio oli vielä pitkälti poikien juttuja, joten konseptista suunniteltiin alusta asti mahdollisimman repäisevää ja erottuvaa tapausta. Toisaalta eri medioita tehokkaasti hyödyntävää hybridituotteistamistakin oli jo menestyksekkäästi viljelty Japanissa aina 80-luvun alkuvuosista asti. Aiheesta kiinnostuneille voin suositella alkajaisiksi vaikkapa Creamy Mamia sekä Bubblegum Crisistä, kahta kasarivuosien genreklassikkoa.

Ennen pilottijakson tuottamistakaan koko musiikkiaspekti oli kuitenkin jo pitkälti pudonnut kuvioista, arvatenkin monimutkaisten ja kalliiden järjestelyiden vuoksi. Muistona alkuperäisistä luonnoksista ensimmäinen episodi kuitenkin sisältää pahan kitaristin valloittamassa maailmaa mielenhallintateknologiaa hyödyntävän musiikkihärpäkkeensä avulla. Meno oli toisin sanoen Spies-tytöissä jo alkumetreillä riemastuttavan typerää, ja sarjan edetessä altaan syvä pääty tuntui kerta toisensa jälkeen vain syvenevän entisestään. Hilpeästi yliampuva tyyli myös vetosi kohdeyleisöönsä: Spies-tyttöjen seikkailu on jatkunut muutamaa välivuotta lukuun ottamatta rapiat pari vuosikymmentä, ja viimeisin – seitsemäs – tuotantokausikin pärähti Gallian televisioihin vasta vähän reilu viikko sitten.

Spies-tytöt ei siis nimestään huolimatta kerro Spice Girlsin tai minkään muunkaan ysärivuosien suositun tyttöbändin siekailuista, vaan kyseessä on eri maanosien ja vuosikymmenten popupäälikulttuurien vaikutteita tilkkutäkkimäisesti yhdistelevä humoristinen (tyttöjen?) toimintapiirretty. Sarjan keskeinen henkilökaarti koostuu Samin, Alexin ja Gloverin muodostamasta teinityttötriosta, joka sattuu syystä tai toisesta olemaan valtion salaisen palvelun leivissä ja panemaan lihoiksi erilaisten suuruudenhullujen sekopäiden mielikuvituksellisia maailmanvalloitussuunnitelmia. Tyypillisesti nämä mainitut ”pläänit” sattuvat vielä pyörimään kaikenlaisen pinnallisen ja turhamaisen, kuten muodin ja ulkonäön, kaltaisen turhakkeen ympärillä. Tyypillisesti samaiset temput ja niksit myös sisältävät jos jonkinlaista muodonmuutosta, aivopesua, hassuja vaateparsia, räjähdyksiä ja muuta asiaan kuuluvaa videopelimäistä viihdekuvastoa sekä hassuja sattumuksia.

Saatan saada seuraavasta iänikuisen mainehaitan, mutta olen ihan miessukupuolen edustajanakin aina pitänyt Spies-tyttöjen aivottomasta menosta – siis aivan ensimmäisestä jaksosta lähtien, jonka näin muinoin ihan tuoreeltaan. Turhan moni länsimainen piirretty tuntuu nykyäänkin ottavan itsensä tosissaan ja lähinnä pyrkivän kilpailemaan toisten samanlaisten kanssa mälsässä kaavamaisuudessa. Joku visuaalisesti umpitylsä Rick & Morty tai silmät verta vuotamaan saava Bojack Horseman esimerkiksi toimivat omalla kohdallani lähinnä vahvana unilääkkeenä, kun taas 70-luvun campin, eksploitaation, ranskalaisten sarjakuvien sekä animen suuntaan luovalla ja pirteän energisellä otteella kumartava Spies-tytöt tempaa vanhan patunkin mukaansa kuin vettä vain – jos ego vain kestää tällaista pölhöä purkkapalloviihdettä. Ranskalaiset ovat selvästi ymmärtäneet, kuinka animaation ei tarvitse olla mitenkään erityisen järjellistä tai realistista taidetta, kunhan jälki vain on sopivan överiä ja ilmaisuvoimaista.

Yksi asia kuitenkin kaipaa vielä pientä tarkennusta. Spies-tytöissä kun sattuu ja tapahtuu vaikka mitä kekseliästä, kuten jo aiemmin tulinkin jo maininneeksi. Jälkikäteen moni internetin puhuva pää onkin huomannut sarjassa viittauksia jos minkälaisiin seksuaalisiin fantasioihin ja fetisseihin. Tämähän ei ole mikään uusi juttu, vaan ihmiset tuntuvat aina huvikseen yrittävän etsiä vanhoista sarjoista ja elokuvista viittauksia milloin mihinkin tuhmuuksiin: Looney Tunes esimerkiksi sisältää myös vihjailevaa ja pikkutuhmaa huumoria, vaikka tekijät itse ovatkin vanhemmalla iällä kertoneet monen mehukkaamman homo- ja queer-tulkinnan olevan pohjimmiltaan täyttä palturia. Samoin Disney-leffoista on ollut moni löytävinään viittauksia seksuaalisiin alakulttuureihin ja perversioihin, vaikka yhteydet saattavat olla parhaimmillaankin lähinnä viitteellisiä, pidettiinhän moista toimintaa aikoinaan moraalisesti paheellisena, ja tarinoiden roistoilla voi ihan siksikin olla tiettyjen negatiivisten stereotypioiden kanssa yhteisiä, todellisuudessa kuvottavaksi tai pahaksi koettuja piirteitä.

Yritän edellisellä sanoa, että vaikka näin jälkikäteen joku ehkä onkin näkevinään Spies-tytöissä jonkinlaista eroottissävytteistäkin kuvastoa, en henkilökohtaisesti usko tekijöiden tarkoituksella sijoittaneen teokseensa tarkoituksella mitään päivänpaistetta kestämätöntä, ei edes härskiä tai monimielistä huumoria. Internetin päivystävien pornomaanikoiden piirien ulkopuolella tuskin kukaan lienee koskaan moista väittänytkään, eivät edes aiheesta karikatyyrimäisen helposti provosoituvat vanhoilliset piirit rapakon molemmin puolin. Spies-tytöt on ihan vain hauska, persoonallinen ja tarkoituksellisen lennokas toimintapiirretty, joka potkaisee korkokengällään hilpeästi lähes minkä tahansa viime vuosien kaavoihin kangistuneen jenkkituotoksen hampaat kurkkuun ja munaskuut  vatsaontelon syvänteisiin häpeämään olemassaoloaan.



Arvio: 4/5



TOTALLY SPIES! 2002, Ranska, Kanada
Ohjaus: Stephane Berry, Pascal Jadin
Käsikirjoitus: David Michel, Vincent Chalvon-Demersay
Näyttelijät: Claire Guyot, Fily Keita, Céline Mauge, Jean-Claude Donda, Laura Préjean, Déborah Claud, Gauthier Battoue

Tehotytöt-elokuva (2002)

Yhteen Jumalan aikaan oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että suositun televisiosarjan pohjalta oli ilmestyvä kokonainen elokuvasovitus samaisesta aiheesta. Ysärillä mainittu muoti-ilmiö sai tuulta purjeisiinsa kuin vahingossa Mike Judgen kyllästyttyä stressaavaan televisiorumbaan ja kuitattua sopimuksensa MTV:llä rapealla ja rajoja rikkoneella Beavis & Butt-head Do Americalla. Koska mainittu raina oli vieläpä tekijöilleen taloudellisesti erittäin kannattava sijoitus ja tuotti rahoittajilleen makoisat määrät nappulaa, siirryttiin vapaiden taiteilijoiden ja pienstudioiden luomien televisioanimaatioiden tuotteistamisen logistiikassa kertaheitolla aivan uudenlaisille käymättömille korpimaille kilpailemaan yleisöstä alaa suvereenisti dominoivien vakiintuneiden Hollywood-jättiläisten kanssa.

Kokopitkä elokuvasovitus Cartoon Networkin jättimäisen suositusta Tehotytöt-piirretystä ei ollut lajityypissään erityisen huomattava yksilö edes ilmestyessään. Joku noheva saattaa vielä muistaa eräänä kesänä joka kadunkulmassa ja lehtihyllyn päädyssä velloneet julisteet ja muun markkinointimateriaalin, jolla kansaa yritettiin houkutella teattereihin imemään itseensä vaikutteita Craig McCrackenin luomuksen puolitoistatuntiseksi venähtäneestä irtonaisesta episodista. Henkilökohtaisesti muistan törmänneeni Tehotyttöjen julisteisiin jopa ihmisten kodeissa; kyseessä taisi ollakin melkoisen suosittu sisustuselementti erityisesti teini-ikää lähestyvien koululaisten keskuudessa. Maineensa ja suosionsa huipulla olleen franchisen monumentaaliseksi menestystarinaksi tarkoitettu elokuva ei tekijöidensä yllätykseksi kyennyt kuin vaivoin tienaamaan edes piskuista televisiotason budjettiaan takaisin.

Miksi Tehotytöt siis kyykkäsi lippuluukuilla? Syytä täytynee tässä tapauksessa etsiä elokuvan perimmäisestä konseptista. Kyseessä on ensinnäkin pahainen esiosa, joka lähinnä selittää televisiosarjan alkuvideoon muutamaan sekuntiin tiivistetyn syntytarinan puolitoistatuntiseen mittaan venytettynä seikkailuna. Televisiosarjan alkuvideon ideana on siis esitellä sarjan perusasetelma mahdollisimman tiiviisti ja selkeästi, jotta sarjan menoon olisi helppoa astua mukaan milloin tahansa aiempia episodeja näkemättä. Elokuvaversio ei tuo kuvattuun perusasetelmaan mitään uutta tai merkittävää sisältöä tai näkökulmaa, joten kyseessä on lähtökohtaisesti katsojan ja erityisesti sarjan fanin kannalta täysin turha tekele.

Tehotytöt-elokuvassa sarjasta tuttu hölmö professori tulee näin ollen sattumalta luoneeksi kolme supervoimilla ladattua söpöä pikkutyttöä sekä yhden älykkään apinan. Yliluonnollisesta tiede-pullataikinasta nousseet tyttöset tietysti kokevat sopeutumisen tavallisen ihmismassan arkeen kovin vaikeaksi, joten nämä lyöttäytyvätkin yhteen aiemmin mainitun apinan kanssa. Tietysti apina onkin Mojo Jojo (hahaa!), joka vain käyttää naiiveja tehotyttöjä hyväkseen oman maailmanvalloitussuunnitelmansa realisoimiseksi. Lopulta tehotyttöjen on siivottava aiheuttamansa sotku ja ansaittava Townsvillen asukkaiden luottamus.

Toisin sanoen Tehotyttöjen elokuvasovitus näyttää ja kuulostaa teknisessä mielessä likimain sarjaa vastaavalta, mutta tarinassa ei kohdata pieniä sivuhahmoja merkittävämpiä uusia roistoja tai ylipäänsä vanhoja tekemässä tai sanomassa mitään järin mielenkiintoista edes ällötysmielessä. Televisiosarjassa kuitenkin piisasi pinnallisen söpöyden ja sydänten varjolla näytettyä verta, irtohampaita ja suolenpätkiä, groteskia kuvastoa, muutama musikaalijakso ja erilaisilla värikontrasteilla sekä kokeellisemmilla aineksilla ladattu jaksokin juuri sopivassa suhteessa. Elokuvaan on kuitenkin tiivistetty valtavasta metodikavalkadista vain kaikkein olennaisin – ja tylsin. Sarjaa vähänkään seuranneet huomaavat eron varjoaankin nopeammin.

Valtavasta potentiaalistaan huolimatta Tehotytöt-elokuva mentiin näin ollen mielestäni tyrimään täysin jo luonnosteluvaiheessa. Kaiken järjen mukaan teattereihin asti päätynyt halvahko tuotos olisi nimenomaan ollut täydellinen tilaisuus esitellä suhteellisen riskittömästi juurikin sarjan terävimpiä oivalluksia, kerätä rahat pois tyytyväisten fanien taskuista pyörimästä sekä houkutella näyttävällä ja massasta erottuvalla spektaakkelilla samalla uuttakin yleisöä. Joku viisas jossain päätti kuitenkin toisin, ja lopputulos jäikin erinomaisista lähtökohdistaan huolimatta vaisuksi ja satunnaisen keskivertokatsojan makuun vähän liian turvalliseksi piirretyksi supersankarihötöksi.



Arvio: 1.5/5



THE POWERPUFF GIRLS MOVIE, 2002 USA, Hongkong
Ohjaus: Craig McCracken
Käsikirjoitus: Amy Rogers, Charlie Bean, Craig McCracken, Don Shank, Lauren Faust, Paul Rudish
Näyttelijät: Cathy Cavadini, Elizabeth Daily, Jeff Bennett, Jennifer Hale, Jennifer Martin, Roger Jackson, Tara Strong, Tom Kane, Tom Kenny

Apua! Olen kala (2000)

Kas tässä teille hupsu leffa kaukaa 2000-luvun alkuvuosilta! Apua olen kalan keskeinen premissi oli vähän tyhmä jo silloin ilmestyessäänkin, mutta elokuvaa itseään sekä sen huolella hiottua soundtrackiä myytiin erityisesti pohjoismaissa kuin leipää, ja muistetaan yhä muistajasta riippuen joko kauhulla tai kaihoisalla nostalgialla yhtenä aikansa ”tapauksista”. Kuitenkin kyseessä on paljon muuta kuin pelkkä Pixarin kalatarinan halpa plagiaatti. Itse asiassa tilanne saattaa olla päinvastoinkin, tämä tekele nimittäin oli vähintäänkin Viidakkovekara Juuson päivistä karaistuneiden tanskalaisten animaation mestareiden suunnittelupöydällä ainakin 90-luvun puolivälistä asti. Viimeiseen viittaa myös nykyisin vapaasti katsottavissa oleva, ilmeisesti rahoittajille suunnattu testipätkä vuodelta 1996, mutta palaan asiaan tuonnempana.  

Juuttien omassa kalarainassa kolme lasta päättää lähteä kotoaan seikkailemaan ja päätyvät lopulta eksentrisen mikrobiologin laboratorioon. Hilpeän laulunsa kautta – tämä leffa on siis Disney-tyyliin musikaali – tohtori MacRilli esittelee lapsille oman ratkaisunsa ilmastonmuutoksen sekä jäätiköiden sulamisen tuottamaan ongelmaan: taikarohdon, jolla ihmiset voivat muuttua mereneläviksi ja päinvastoin. Pahaksi onneksi taikajuomalla vain on tarinankerronnallisista syistä oma mielivaltainen aikarajansa, jonka jälkeen ihmiseksi eheytyminen ei enää niin vain onnistukaan. Käytännössä ihmiskuntaa uhkaava katastrofi siis korjattaisiin tämän elokuvan logiikalla yksinkertaisesti tuhoamalla samainen ihmiskunta. *Aseta tähän haluamasi viittaus aikamme politiikkaan sekä verorahojen hyötykäyttöön.*

Tietysti yksi lapsista menee vahingossa juomaan tuota edellä mainittua taikalitkua, ja kahden muun on samalla muuntauduttava itse kaloiksi pelastaakseen kolmannen valtameren pohjasta. Samassa rytäkässä taikajuoma itsessään putoaa veteen, antaen kaloille ja muille vaihtolämpöisille otuksille antropomorfisia piirteitä. Joeksi itsensä ristinyt juonikas kala päättää luoda kokonaisen kalojen sivilisaation jakelemalla litkua eteenpäin juuri sopivan kitsaasti, ettei muiden merenelävien älyllinen kapasiteetti ylitä sokeaa johtajanpalvontaa monimutkaisempaa aivotoimintaa. Pöljäksi lastenleffaksi juuttien kalarainassa on toisin sanoen hämmentävän paljon yhteiskunta- ja mediakriittistä sanomaa sekä viittauksia kaunokirjallisiin klassikoihin: tässä tapauksessa Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan.

Viimeistään näillä main lopputuotteen tarina alkaa rajusti poiketa aiemmin mainitusta testipätkästä. Alkuperäiskonseptissa lapset joutuvat kalojen yhteiskunnan vainon kohteeksi ja päätyvät käyttämään taikajuomaa aseena älykkäitä vihollisiaan vastaan palauttaen kaiken lopulta ennalleen. Elokuvassa näin ei käy, vaan lasten on mainitun mielivaltaisen aikarajan vuoksi tehtävä oma taikajuomansa tohtorin laulussa olleiden ohjeiden mukaan sekä palattava takaisin tämän laboratorioon. Koko loppu elokuva onkin siis pelkkää kilpailua taikajuomasta toinen toistaan uhkaavampia öttiäisiä ja kalaparvia vastaan. Tiettävästi aiheesta suunniteltiin elokuvan lisäksi kokonaista televisiosarjaakin, joten kalojen yhteiskunnan tuhoaminen olisi ollut taloudellisessa mielessä hukkaan heitetty mahdollisuus. Sarja ei kuitenkaan koskaan materialisoitunut, sillä elokuva floppasi pohjoismaiden ulkopuolella pahasti.

Konsepti- ja käsikirjoitustasolla Apua, olen kala on siis melkoinen sekasotku, joka ei oikein missään kohtaa osaa päättää, mistä se oikeasti haluaa edes kertoa tai miten. Etenkin alkupuolikas vilisee niin paljon ympäristönsuojeluun ja yhteiskuntakritiikkiin viittaavaa sanomaa, että jälkimmäisen puolikkaan suoraviivainen lasten fantasiaseikkailu tuntuu jo vähän hämmentävältäkin. Huolettoman iloisen ja koukuttavan pop-korvamadon säestämää onnellista loppua edelleen hämmentää tieto kokonaisen kalojen yhteiskunnan olemassaolosta sekä mutatoituneen ja pitkälle mädäntyneen ihmisruumiin kellumisesta jossain iloisen aurinkorannan tuntumassa. Tämä ei siis ole mitään vanhan äijän mutuilua, vaan näitä juttuja naureskeltiin jo silloin mukulana videokasettia kavereiden ja sisarusten kanssa katsellessa.

Aitona ja vilpittömänä kehuna mainittakoon harvinaisen korkea animaation taso. Tanskassahan elettiin jo vanhastaan keskellä taiteenlajin korkeasuhdannetta, mutta näihin aikoihin Euroopassa yleisesti – ja etenkin Saksassa ja Irlannissa – oli amerikkalaisten yhteyksien kautta oma erityisen kehittynyt tuotantokoneistonsa. Apua, olen kala ei vain näytä hyvältä, vaan kyseessä saattaa edelleenkin olla pelkästään visuaalisessa sekä teknisessä mielessä kunnianhimoisinta ja korkeatasoisinta vanhalla mantereella tuotettua klassiseen Disney-tyyliin käsinpiirrettyä animaatiota, etenkin jos alihankintana tuotettuja jenkkipätkiä tai myöhempiä kokeilevampia irkkuanimaatioita ei oteta lukuun. Muutamissa kohdin kulahtanut tietokoneanimaatio tietysti näyttää ikäiseltään, mutta onneksi lapsenkengissään ollutta teknologiaa on ymmärretty käyttää armollisen säästeliäästi.

Aika ei ole ollut juuttien kalatarinalle kovinkaan armelias: suurin osa yleisöstä tuntuu joko rakkaudella vihaavan tai vain haihduttaneen onnellisesti mielestään koko elokuvan kaikkine oheistuotteineen päivineen. En henkilökohtaisesti ole koskaan ymmärtänyt Apua, olen kalan saamaa negatiivista vastaanottoa, eihän itse lopputuotos tietystä sekavuudestaan huolimatta varsinaisesti huonokaan ole – ei ainakaan tylsä. Suomalaiset erityisesti pääsivät vieläpä katsomaan elokuvansa tasokkaan dubbauksenkin voimin, samoin amerikkalaiset, jotka saivat kuulla Joena itseään Alan Rickmania. Oma vaatimaton teoriani kuuluu siten, että eurooppalaisten huippuosaajien kynästä lähtenyt liiankin tasokas animaatio ohjasi ihmisiä vertaamaan tätä teosta mielessään vähän turhankin kanssa omaa huippukauttaan vastikään eläneiden suurten amerikkalaisten animaatiostudioiden viimeisimpiin tuotoksiin, ja juutit tietenkin saivat kilpailussa vertauskuvallisesti turpiinsa niin että tukka lähti.

Tässä kohtaa lopputekstit pärähtävät näytölle, ja kaiuttimista alkaa soida:

”I'm a little yellow fish in the deep blue sea
Will somebody help me?
I'm a little yellow fish in the deep blue sea
Will somebody save me?”

Olette koukussa.


Arvio: 3/5


HJAELP, JEG ER EN FISK, 2000 Tanska, Saksa, Irlanti
Ohjaus: Greg Manwaring, Michael Hegner, Stefan Fjeldmark
Käsikirjoitus: John Stefan Olsen, Karsten Kiilerich, Stefan Fjeldmark, Tracy J. Brown
Näyttelijät: Aaron Paul, Alan Rickman, Jeff Pace, John Payne, Michael Dobson, Michelle Westerson, Scott McNeil, Terry Jones, Teryl Rothery

Dracula on noussut haudastaan (1968)

Dracula on noussut haudastaan – taas! Edellisessä osassa Dracula putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi. Kyrpiintyneen päätähden tiliin pannut tihutyöt eivät vain ota loppuakseen: heti tämän elokuvan alkajaisiksi löydetään vampyyrin purema neitokainen vanhasta linnasta, ja taikauskoinen kansa on taas takajaloillaan. Muuan pappi toverinsa kanssa päättää tehdä selvän koko jupakasta naulaamalla ristin vanhan viittasankarin lepakkolinnan oveen ja rukoilemalla pahan voimat tiehensä, mutta kesken operaation toinen miehistä putoaakin kalliolta suoraan jään alla uinailevan Draculan kohdalle ja vuotamaan verta epäkuolleen suuhun. Shit happens. Tämän enempää ei tarvitakaan roolihahmoaan vihanneen Christopher Leen herättämiseksi kuolleista – ja se on kuulkaas menoa taas!

Vanha kunnon Dracula-setä onkin muuten tosi vihainen. Suutuspäissään iki-iäkäs verenimijä matkaa loitsunsa alle manaamansa papin kotikylään ja kaappaa orjakseen tämän Mary-nimisen veljentyttären. Maryn kurittoman ja huolettoman poikaystävän tehtäväksi tulee siten pelastaa mielitiettynsä sekä Draculan valtaan joutunut pappismies ylivertaisen pahan kynsistä. Matkassa vain on pieni mutka: pojannulikka sattuu olemaan ateisti, joten tämä on käytännössä täysin suojaton yön pimeitä voimia vastaan. Pelastusoperaatiossa ei toisin sanoen ole kyse vain silkasta neidonryöstöstä, vaan myös henkilökohtaisen moraalisen ja hengellisen selkärangan löytämisestä sekä aikuistumisesta.

Toisin sanoen Dracula on noussut haudaltaan edustaa tarinaltaan helposti klassisen Hammerin kärikastia – ainakin omasta mielestäni. Paulin ja Draculan kohtaamisessa ei ole kyse niinkään kahden kasvottoman luonnonvoiman mittelöstä tai tekoverellä mässäilystä, vaan tekijät ovat suosiolla painottaneet firman perinteille kumartavaa ajatonta satumaisuutta tiettyine viattomine moraaliopetuksineen päivineen – eihän aito ja alkuperäinen kasarivuosien Fright Nightkaan suotta kumartanut kaikista Hammerin tuotoksista juuri tälle yksilölle. Meidän aikamme selkärangattomalle ja vaihtolämpöiselle väestönosalle ajatus naisen pelastamisesta tuntuu varmasti kovin etäiseltä ja hämmentävältä, sillä kauniimman sukupuolen edustajathan pieksevät dokumentaarisesta realismistaan tunnetuissa Hollywood-leffoissa sekä videopeleissä satakiloisia steroidipatuja henkihieveriin harva se päivä. Kaiken järjen mukaan Draculan tässä olisi syytä olla peloissaan eikä nuoren neitokaisen!

Terence Fisher ei kyennyt ohjaamaan hilpeästi nimettyä Dracula on noussut haudastaan, sillä tämä loukkaantui liikenneonnettomuudessa kuvausten ollessa alkamaisillaan. Niinpä mestari Fisherin saappaisiin astuikin maineikas elokuvaaja sekä Oscar-voittaja Freddie Francis, jonka ei varsinaisesti tarvitse häpeille lainkaan lopputulosta muiden klassisten Hammer-leffojenkaan rinnalla. Jos Dracula on noussut haudastaan jostain kärsii, niin muutamasta käsikirjoitukseen jääneestä lapsuksesta, kuten alun vampyyrin puremasta naisesta: Dracula itse oli kuollut koko tuon ajan, joten tämä ei tietenkään voi olla verityöstä vastuussa. Tässä vaiheessa koko sarja alkoi muutenkin degeneroitua vain kokoelmaksi uusia keinoja tappaa ja herättää vanha viittamies kuolleista – jokaisella kerralla hahmo kävi vain entistä heikommaksi ja säälittävämmäksi: loppujen lopuksihan Draculaa voisi suunnilleen katsoa tuimasti ja tämä varmaan kuolisi siitäkin. Ehkä vielä näemme joskus tästä tarinasta myös poliittisesti korrektin postmodernin tulkinnan, jossa nuori neito kidnappaakin Draculan.

Kuten sanottua, Dracula on noussut haudastaan taitaa olla viimeinen oikeasti hyvä Hammer-Dracula ennen elokuvasarjan idea-aihion ehtymistä sekä tason myöhempää romahtamista. Hammer onnistui vielä tämänkin jälkeen tuottamaan muutaman onnistuneen vampyyrielokuvan, mutta Draculan itsensä osalta peli alkoi olla näillä kohdin jo pelattu.


Arvio: 4/5


DRACULA HAS RISEN FROM THE GRAVE, 1968 Iso-Britannia
Ohjaus: Freddie Francis
Käsikirjoitus: Anthony Hinds
Näyttelijät: Christopher Lee, Veronica Carlson, Barbara Ewing, Rupert Davies

Frankenstein on tuhottava (1969)

Kas, tohtori Frankensteinin seikkailut eivät päättyneetkään elokuvasarjan toisessa osassa, vaikka saagan täydellinen epilogi muuta hengessä lupailikin. Niin täydellinen päätös toinen tuleminen kuitenkin oli, että seuraavaa Frankensteinia – löyhää remakea alkuperäisestä tarinasta – saatiin odottaa peräti kuusi vuotta. Miksi tai miten Frankensteinin tarina kronologisessa mielessä edes jatkuu elokuvien välillä, on ainakin itselleni täydellinen mysteeri: hahmo vain palaa kerta toisena jälkeen uuden nimen suojissa jatkamaan niitä samoja puuhiaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Peter Cushingin koko ruumiinsa voimalla tulkitsema antisankari on vähintään yhtä ajaton ja kuolematon kuin Mary Shelleyn kirjoittama romaanikin – olisipa ollut Cushing itsekin.

Frankenstein-saagan viidennessä osassa vanha velmu palaa taas asian ytimeen juonittelemaan ja tappamaan ihmisiä. Heti yhdessä ensimmäisistä kohtauksista Peter Cushing pistää nokkelan älynsä voimin joukon hienostelevia herrasmiehiä nuolemaan näppejään. Tällä kertaa Frank haluaa käsiinsä mielisairaalaan suljetun ex-kollegansa, jolta tämän olisi tarkoitus kiristää irti tarvitsemaansa tietoa. Ennen H-hetkeä paikallinen nuoriso kuitenkin pääsee itse ilkimyksen todellisen identiteetin jäljille, jolloin Frankenstein päätyy pakottamaan nämä rikostovereikseen uhkaamalla paljastaa näiden omat kokaiinibisnekset viranomaisille. Vauhtipöly oli siis herrasväen muotihuumetta viktoriaanisen ajan Isossa-Britanniassa.

Vähän yliampuvasti nimetyn elokuvan aikoihin kansa alkoi ilmeisesti olla jo tottunut tekovereen ja väkivallalla mässäilyyn, joten vanha velmu Terence Fisher pyrki tarkoituksella nostamaan
panoksia jo alusta asti ennennäkemättömän rankkoihin ja julmiin mittasuhteisiin. Viidennessä Frankensteinissa paha tohtori mm. raiskaa naisen ja särkee täysin epäröimättä vanhan naisen sydämen paljastamalla tälle sairaan miehensä tohjoksi silvotun ruumiin. Todellisuudessa mies elää ja voi hyvin – ventovieraan ihmisen kehossa. Peter Cushing itse vihasi tuotantoportaan tekemiä lisäyksiä, sillä etenkään mainittu pakkonaimiskohtaus ei tuo tarinaan tai hahmoon mitään varsinaista merkitsevää uutta silkan shokkiarvon lisäksi.

Frankenstein on tuhottava lukeutuu Hammerin filmografian onnistuneimpiin ja säväyttävimpiin lukuihin; kokonaisen elokuvasarjan viidenneksi osaksi Fisherin ja kumppaneiden tuotos on suorastaan häkellyttävän tasokasta viihdettä. Pienenä juonellisena kompastuskivenä koko puolivälin mielisairausepisodi tuntuu täysin typerältä ja vähän irralliseltakin. Frankensteinhan on jo useamman elokuvan edestä leikellyt ihmisiä ja siirrellyt aivoja – jopa sieluja – ruumiista toiseen, mutta että nyt tämä osaa parantaa henkisiä sairauksiakin? Eihän tämäkään mikään maata järisyttävä idea ole, leikeltiinhän mielisairaaloiden potilaita vanhastaan parantamistarkoituksessa ennenkin. Kirurginen operaatio tietysti kuljettaa tarinaa kohtausten välillä, mutta tapaukseen ei jälkeenpäin edes viitata mitenkään, vaan unohdetaan suosiolla mahdollisimman sukkelaan - ehkä toisaalta myös parempi niin.

Keskivaiheen kömmähdyksen korvaa oikein korkojen kanssa yksi kautta aikain hienoimmista kliimakseista. Kuulkaas tätä: viides Frankenstein huipentuu komeaan maalaiskartanoon, jonne mainittu ex-kollega on kätkenyt pahan tohtorin tarvitseman informaation paperille kirjoitettuna. Peter Cushingin rynnätessä etsimään mainittua lappusta tämän piinaama miesparka tuikkaakin koko pytingin tuleen, ja lopullinen mittelö tohtori Frankensteinin ja tämän uhrien välillä käydään siten taivaan tuuliin roihuavassa ylellisessä residenssissä. Idea on tietysti lainattu vuoden 1924 Gösta Berlingin tarusta, mutta mitä väliä? Näin eeppisellä tavalla pitäisi jokainen kauhuelokuva päättää. Terence Fisher vielä päättää tarinansa vähäeleisen tyylikkäästi saattamalla keskeisten henkilöiden omat kaaret päätökseensä jättäen samalla tohtorin itsensä kohtalon avoimeksi. Lopputulos ei ole vähempää kuin yksi Hammerin ja kumppaneiden makeimmista tuotoksista kautta aikain.


Arvio: 4.5/5


FRANKENSTEIN MUST BE DESTROYED, 1969 Iso-Britannia
Ohjaus: Terence Fisher
Käsikirjoitus: Bert Batt
Näyttelijät: Freddie Jones, Maxine Audley, Peter Cushing, Simon Ward, Thorley Walters, Veronica Carlson

Quatermass 2 (1957)

Kansainvälisesti menestyksekkään Quatermass Xperimentin jälkeen rattaat Hammerin ja BBC:n tuotantokoneistoissa alkoivat pyöriä vinhaa vauhtia, ja jatko-osaa alettiin nopealla aikataululla työstämään niin näköradioon kuin teattereihinkin. Tällä kertaa professori Quatermassin seikkailuista oli jo ehtinyt kasvaa kultti-ilmiö myös mantereella sekä rapakon toisella puolella, joten jatko-osan budjetti aikatauluineen kyettiin hyvällä omallatunnolla hilaamaan kertaluokkaa kunnianhimoisempiin mittoihin, onnistuttiinpa Quatermassin toisen tulemisen teknisiä yksityiskohtiakin tällä kertaa hiomaan lähemmäs Hollywoodin asettamia standardeja. Tällä kertaa kaupallinen menestys ei täysin vastannut tekijöiden asettamia suuria odotuksia; sarjan kolmatta tulemista saatiinkin huono-onnisen toisen osan jälkeen odotella rapiat kymmenisen vuotta.

Huomattavana erona ensimmäiseen Quatermassiin on jatko-osan trillerin tyylin painottuminen enemmän agentti- ja paranoiajännärien kuin niinkään nuhjuisen b-kauhun ympärille. Ensimmäisestä osasta tuttu, toistamisen ohjaajan pallille palannut Val Guest onkin eräässä haastattelussa kertonut suunnitelleensa jo varhain toisen Quatermassin viemistä perinteistä hirviökauhua realistisemman ja maanläheisemmän "suspensen" suuntaan. Ensimmäisen osan nähneet todennäköisesti muistavatkin kyseisen teoksen alusta asti hienosti paisutellun tunnelman pilanneen höhlän kliimaksin kankeine muovisine erikoistehosteineen. Val Guestin suurisuuntaiset tavoitteet eivät olleet siis aiemmat huonot kokemukset huomioon ottaen lainkaan tuulesta temmattuja tai perusteettomia, näkemyksen kiteytyminen vain vaati verrokkien puutteessa tavanomaista enemmän aikaa ja energiaa.

Varsin päräyttävä Quatermass 2 on kuin klassinen jakso jostain ysärivuosien jännärisarjasta: Ison-Britannian taivaalla havaitaan aivan alkumetreillä salaperäistä liikehdintää. Vähän myöhemmin epämääräisiä ilmiöitä ja havaintoja maaseudulla tutkiva professori Quatermass apulaisineen törmäävät hämäräperäisiä tieteellisiä kokeita öljynjalostamoa muistuttavassa tuotantolaitoksessa suorittaviin puolisotilaallisiin joukkoihin. Epäilyttävän laitoksen jäljet johtavat aina Ison-Britannian hallitukseen asti, kuin joukko ihmismäisiä muukalaisia olisi soluttautunut yhteiskunnan huipulle ja kääntänyt kokonaisen valtakunnan voimavarat itseään vastaan. Poliisi ja armeija ovat ”vihollisen” taskussa, eikä edes isänmaansa johtaviin tiedemiehiin lukeuvua professori Quatermass ole enää turvassa.

Muuan kanssakriitikko on joskus ammoin luonnehtinut Quatermassin toista tulemista ”häkellyttävän moderniksi”, ja voin hyvillä mielin yhtyä tähän mielikuvaan. Quatermass 2 ammentaa valtavasti aikansa kylmän sodan ilmapiiristä ja kansanmurhaajakommunistien kätyreiden yhteiskunnalliseen soluttautumiseen kohdistuneesta pelosta. Niin moderni Quatermass 2 on, että mikäli herrasmies Brian Donlevyn tilalle vaihtaisi tekoälyn avulla angstisen David Duchovnyn, kävisi Guestin ja Hammerin elokuva lähes suoraan jostain Salaisten kansioiden kadonneesta jaksosta. Ensimmäisestä osasta tuttu tyylikäs vähäeleisyys ei sekään ole kadonnut jatko-osassa mihinkään – lisäbudjetti on vain osattu sijoittaa viisaasti laadukkaampaan kuvaukseen, lisääntyneisiin ekstroihin, vauhdikkaampaan toimintaan sekä kuvauspaikkana toimineeseen epäinhimillisen kylmään ja pahaenteiseen teollisuuslaitokseen.

Jälleen kerran, kuin viittauksena samaisen lafkan Frankenstein-elokuvasarjaan, professori Quatermassin seikkailua ei ratkaista yksinkertaisesti väkivallalla vaan oveluudella ja terveellä järjellä aivan kuten Peter Cushingin Frankenstein parhaimmillaan – Quatermassin kohdalla tuo ratkaisu on vieläpä täysin nurinkurinen, mitä tekoajan kontekstin huomioon ottaen voisi kuvitella. Quatermassin jatko-osan rinnalla päivänvalon näki myös muuan Hammerin Frankensteinin kirous, eikä brittiläisen kauhuromantiikan renessanssin jälkeen paluuta entiseen enää ollutkaan, vaan vanhan liiton tieteiskauhuilu meni ns. pesuveden mukana muodista lähes yhdessä yössä. Kylmän järjen ja tieteen syrjäyttäneen uusromanttisen innostuksen varjoon armotta jäänyttä toista Quatermassia ei taida siksi kovin moni Hammerin elokuvien ystäväkään nykyään laadustaan huolimatta muistaa. Synti ja häpeä!



Arvio: 4.5/5



QUATERMASS 2, 1957 Iso-Britannia
Ohjaus: Val Guest
Käsikirjoitus: Nigel Kneale, Val Guest
Näyttelijät:  Brian Donlevy, John Longden, Sid James, William Franklyn

Quatermass Xperiment (1955)

Ison-Britannian aamuteet lentävät monelta nenästä salaperäisen raketin iskeytyessä varoittamatta paikalliselle maaseudulle. Ammoista saksalaisvalmisteista ihmisentappovälinettä muistuttava kapistus kantaa sisällään sekalaisia jäänteitä avaruusaluksen miehistöstä – sekä yhden tajuttoman selviytyjän. Sairaalan lavetilla selviytyjän havaitaan reagoivan merkillisesti maan happikehän koostumukseen. Miesparka tietysti päästetään toivuttuaan palaamaan kotiinsa… tai missä tämä sitten ikinä majaansa pitääkään. Kuninkaallisen avaruusohjelman vastaava professori Quatermass epäilee kaiken takana olevan jotain paljon suurempaa ja pahaenteisempää kuin mitä viralliset auktoriteetit ovat valmiita myöntämään. Mihin hävisi raketin miehistö? Entä mitä tämä yksinäinen selviytyjä oikein onkaan miehiään?

Niille jotka eivät tiedä, Quatermass Experiment oli yksi Ison-Britannian televisiohistorian varhaisvuosien suosituimmista ja vallankumouksellisimmista tieteissarjoista – taisi olla jopa lajissaan ensimmäinenkin! Tässä kyseisessä sarjassa tapahtumat sijoittuvat läheiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta – ja erityisesti britit itse – ovat edenneet avaruuden käymättömien korpimaiden valloituksen suhteen jo reippaasti puheita pidemmälle. Avaruuden jännittäviä mysteerejä sekä salaperäisiä kohtaamisia tutkiva ja lyömättömän järkensä avuin setvivä professori Bernard Quatermass oli tarinan varsinainen sankari ja nuorison idoli. Alkuperäinen Quatermass Experiment onkin käytännössä innoittanut yksinään suuren osan myöhemmästä science fictionista. Valitettavasti alkuperäisestä sarjasta ei vain ole meidän päiviimme säilynyt kuin kaksi kokonaista episodia kuudesta, joten merkittävä osa genren historiaa on siltä osin iäksi menetetty.

Quatermass-elokuvat ovat ensisijaisesti tuottajalegenda Anthony Hindsin luomus. Quatermassin ensi-illan aikaan Hinds työskenteli tuolloin vielä lähinnä BBC:n produktioiden kämäisiin leffaversioihin erikoistuneen Hammerin leivissä. Originaalin Quatermassin tekijät olivat hyvin kiinnostuneita Hindsin tarjouksesta laajentaa jo valmiiksi suosittua sarjaa kansainvälisen tason elokuvatuotannoksi sekä mahdollisuudesta levittää sanaa lyhyessä ajassa teatterien välityksellä yli valtakunnan rajojenkin. Ajan henki olikin Quatermassille ja Hammerille enemmän kuin suotuisa, sillä tietty innostus huimaan tahtiin edistyviä luonnontieteitä sekä vainoharhaisia kauhutrillereitä kohtaan oli länsimaisen yleisön keskuudessa huipussaan. Tekijöiden laskelmien mukaisesti Quatermass Xperimentistä muodostuikin yksi siivilleen nousevan Hammerin varhaisista menestyksistä.

Erityisen mielenkiintoisena piirteenä Quatermass Xperimentissä ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään: koko elokuva on pelkästään jännityksen kasvua kohti lopun hupaisaa antikliimaksia. Suurkaupungin katuja vaeltelevan resuisen invalidin hoipperehtiminenkin on kuin suoraan Frankenstein-elokuvista – sillä erotuksella, ettei katsojalle suurimman osan ajasta paljasteta olennon mysteeriä tai perimmäisiä tarkoitusperiä. Eräässä kohtaa elokuvan ”hirviö” jopa kohtaa yksinäisen tyttölapsen aivan samoin kuin amerikkalaisessa serkussaankin. Selvästi Hammerin tekijät olivat siis jo tässä vaiheessa iskeneet silmänsä Universalin klassikoihin. Ilmeisesti Hinds ja kumppanit olivatkin jo Quatermassin kuvausten aikaan luonnostelleet vähintään mielessään omaa näkemystään Mary Shelleyn romaanista, vaikka konkreettiseen filmatisointiin olikin vielä tässä vaiheessa muutaman vuoden verran matkaa.

Sanalla sanoen pidän Hammerin ja Hindsin Quatermass Xperimentistä. Selvästi tekijät ovat olleet liikkeellä olemattoman budjetin ja kireiden aikataulujen voimin, ja lopputulos on jo siksikin ymmärretty fiksusti pitää teknisessä mielessä niin simppelinä ja koruttomana kuin mahdollista. Pitkälti tästä syystä jännitys myös toimii, sillä aidot kuvauskohteet ja tietty salamyhkäisyys ovat koska tahansa kämäisiä erikoistehosteita mielenkiintoisempaa seurattavaa, samoin on erinomaisten näyttelijöiden ja erityisesti Quatermassia esittävän superkarismaattisen Brian Donlevyn laita. Valitettavasti hienovaraisesti rakennettu korttitalo romahtaa alkutekijöikseen viimeistään nauruhermoja kutkuttavan kämäisessä kliimaksissa, mutta ei siitä sen enempää...



Arvio: 3.5/5



QUATERMASS XPERIMENT, 1955 Iso-Britannia
Ohjaus: Val Guest
Käsikirjoitus: Richard H. Landau, Val Guest
Näyttelijät: Brian Donlevy, Jack Warner, Richard Wordsworth

Tänä yönä valtaan ruumiisi (1967)

Maailmassa sattuu ja tapahtuu välillä ihmeellisempiäkin asioita. Miettikääpä esimerkiksi tätä: ennen Jose Mojica Marinsin Keskiyöllä otan sielusi -klassikkoa Brasiliassa ei oltu tuotettu ainuttakaan kauhuelokuvaa. Marinsin uhkarohkea kokeilu kuitenkin läväytti tulvaportit kertaheitolla auki myöhemmille yrittäjille sekä tietenkin itsenäiseksi kulttihahmoksi yhdessä yössä nousseelle ”arkku-Joelle” itselleenkin. Menestykselle oli ehdottomasti saatava jatkoa, ja sellaista myös saatiin kolmisen vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen, tällä kertaa tuotantoarvotkin saatiin hilattua likemmäs keskimääräistä kansainvälistä tasoa. Selvästi tekijät elättelivät mahdollisuutta murtautua tällä teoksellaan myös Pohjois-Amerikan ja Euroopan markkinoille – harmittavasti makoisaa kulttistatusta kummempaa ei Zé do Caixão ainakaan toistaiseksi kummassakaan ole saavuttanut.

Jose Mojica Marins iskee heti katsojaa palleaan toistamalla ensimmäisestä osasta tutun prologinsa kaikkine kauhukuvineen ja monologeineen, mutta tällä kertaa steroideilla pumpattuna. Pelkästään alkutekstit imaisevat katsojan täysillä mukaansa salaperäisen haudankaivajan ihmeelliseen maailmaan, eikä armoa anneta jatkossakaan. Ensimmäisen osan lopussa Zé do Caixão kohtasi loppua uhriensa aaveiden riivaamana salaman iskettyä tämän kuoliaaksi, tällä kertaa hahmo vain ilmestyy kuin tyhjästä keskelle brasilialaista pikkukaupunkia jatkamaan puuhiaan. Miten tai miksi vanha partasuti jatkaa toimiaan vielä haudan takaakin, ei suotta viitsitä turhan tarkkaan järkeillä tai auki selitellä: Zé do Caixão nyt vain on elämääkin suurempi mysteerimies ja sillä selvä.

Oikeasti Marins on viimeisten vuosien aikana vain jatkokehitellyt yksinkertaista konseptiaan vieläkin mehukkaampaan suuntaan. Enää tässä vaiheessa Zé do Caixão ei ole vain henkilökohtaisten painajaisten ja Universalin hirviöhahmojen sekasikiö, vaan mukaan on heitetty reippaalla otteella vaikutteita myös Hammer-leffoista ja Peter Cushingin tohtori Frankensteinista - jokainen Frankensteinin koston nähnyt esimerkiksi tunnistaa tarinan perusasetelman kuoleman voittaneesta antisankaripäähenkilöstä lähtien. Zé do Caixão myös suorittaa omia hämäriä kokeita lepakkolinnassaan, jää ”kiinni” ja hoiteleekin kiusalliset tilanteet mutkattomasti sanan säilänsä sekä ylivertaisen älynsä voimin. Viittauksena Frankenstein on tuhottava -klassikkoon Zé myös ahdistelee naisväkeä vaikka väkisin. Aivan lopussa kyläläiset lähtevät joukolla ajamaan haudankaivajaa takaa soihtuineen ja talikoineen päivineen samaan tapaan kuin kaikissa klassisissa Universal-leffoissa. Kaikki olennainen on siis muistettu ympätä mukaan.

Zé do Caixãon ensimmäinen tuleminen oli mitä nautittavinta b-tason rähmää, jatko-osa taas näyttää ja kuulostaa todella vakavasti otettavalta taideteokselta. Ensinnäkin: tässä elokuvassa on selkeä tarinansa, eikä vain löyhää letkaa satunnaisia irtonaisia kohtauksia. Tänä yönä valtaan ruumiisi maistuu jo alusta asti edeltäjäänsä johdonmukaisemmalta ja huolellisemmin suunnitellulta – jopa ensimmäisen osan kömpelö kuvaus on vaihtunut ammattimaisempaan jälkeen. Toiseksi: Marinsin tekemät pienet lisäykset hahmonsa elkeisiin ja persoonallisuuteen ovat mielestäni olleet huomattava askel oikeaan suuntaan. Jatko-osan Zé ei enää ole sama arvaamaton ja kaoottinen raakalainen kuin hahmon debyytissä, vaan tästä onkin kasvanut aiempaa älykkäämpi, manipulatiivisempi ja sadistisempi paha, jolle perversioitunut etiikka ja filosofia itsessään ovat vähintään yhtä olennaisia kieroumia kuin silkka seksi ja väkivaltakin.

Katsoessani Marinsin elokuvia putkeen, en malttanut olla vertailematta niitä mielessäni Hammerin Quatermass-leffoihin: Kumpikin sarja käynnistyi varsin kevyehköllä ja halvalla ensimmäisellä osalla ja nosti isompaa vaihdetta silmään heti saatuaan jalkaansa teatterien oven väliin. Molemmissa sarjoissa nimenomaan toinen osa onkin helposti kypsin ja paras kaikista. En tiedä, mitä Marinsin kohdalla lopulta kävikään, sillä mestari ei tuottanut hahmonsa seikkailuille suoraa jatko-osaa tämän jälkeen kuin vasta joskus 2000-luvulla – tällä välin toki nähtiin monia muita produktioita, joissa hahmoon viitattiin tai missä silkkipyttyinen haudankaivaja vilahti vain pienessä sivuosassa. Marinsin poistuttua keskuudestamme jokin vuosi sitten taisi samalla kadota maailmasta myös Zé do Caixão, eikä uusia sarjan osia enää melkoisella varmuudella tullakaan tekemään. Yksi kaikkien aikojen kauhuikoneista ansaitsisi mielestäni vähintään nykyistä enemmän tunnustusta myös kotimaansa ulkopuolella.



Arvio: 4/5



ESTA NOITE ENCARNAREI NO TEU CADAVER, 1967 Brasilia
Ohjaus: Jose Mojica Marins
Käsikirjoitus: Jose Mojica Marins, Aldenora De Sa Porto
Näyttelijät: Jose Mojica Marins

Keskiyöllä otan sielusi (1964)

Brasilialainen Keskiyöllä otan sielusi alkaa kuin mikä tahansa hupsu camp-kauhuleffa vanhoilta hyviltä ajoilta: ensin jotain kuubalaista vallankumouksellista muistuttava mustiin pukeutunut hörökorvainen Jose Mojica Marins lausuu ikimuistoisen monologin elämästä, kuolemasta ja verestä, minkä jälkeen ihmisen pääkalloa pitelevä vanha noita varoittaa yleisöä katsomasta koko pahuksen rainaa. Sitten kello lyökin jo keskiyön merkiksi, ja kenenkään on turha enää yrittää pakoon Marinsin kauhuvisioita – teatterissa kelloa siis käytetään näytöksen alkamisen ilmoittamiseksi. Mitään Hollywoodin kaltaista mukavaa ja turvallista viihdettä ei arvatenkaan ole luvassa, mikäli on uskominen prologin keskelle leikattuja välähdyksiä elokuvan hahmojen – naisten ja miesten – murhista ja pahoinpitelyistä mustanpuhuvan latinoparran hyppysissä. Vanhan hyvän Haysin koodin ajan mustavalkoisiin kauhuleffoihin tottuneelle Keskiyöllä otan sielusi onkin suorastaan hämmästyttävän väkivaltainen ja ilkeä genreklassikko.

Suorasukainen ja iskevä nihilismi ei ole ainut Marinsin teoksen hätkähdyttävä osa-alue. Keskiyöllä otan sielusi oli tekijänsä ensimmäinen oma ohjaustyö, joten ymmärrettävästi tämän tarinankerronnallinen ote on painajaismaiselle kauhulle sopivan ”deorganisoitunutta” ja unimaisen sekavaa. Marinsin tulkitsema, suorastaan kaunokirjalliset mittasuhteet eeppisyydessään saava Zé do Caixão aka Coffin Joe on nihilistinen ja egoltaan Olympos Monsin suuruinen julmuri, joka taivaltaa Brasilian syrjäisiä katuja täydellistä naista etsien. Zén yksinkertaisena päämääränä on siittää itselleen jälkeläinen ja jatkaa siten verilinjaansa. Kuka tahansa uskaltaakaan astua tämän sattumavaraisesti Jekyllin ja Hyden välillä persoonallisuudeltaan vaihtelevan raivopään tielle, saa tuta virheensä nahoissaan. Arkku-Joe on siis samanaikaisesti sarjamurhaaja ja jumalankieltäjä – eli vähän kaikkea, mitä ylipäänsä ihmisessä on ollut tuohon aikaan tapana pitää turmeltuneena ja pahana.

Jose Mojica Marins on kertonut, kuinka sai inspiraation legendaariseen hahmoonsa ja alter egoonsa muuasta näkemästään unesta, jossa mustiin pukeutunut hahmo yritti vetää tämän mukanaan hautausmaalle. Lopullisen muotonsa Zé do Caixão sai
– varsin osuvasti – paikallisen tupakkafirman mustaan silinteriin pukeutuneelta maskotilta. Rahaa tai kokemusta elokuvien tuottamisesta ei Marinsilla näihin aikoihin ollut sen enempää kuin Brasiliassa yleisesti kauhuleffoistakaan – Marinsin vanhemmat omistivat elokuvateatterin, ja poika viettikin suuren osan nuoruuttaan lähinnä pohjoisamerikkalaisia kauhun klassikoita ahmien. Omaan ohjaustyöhönsä brassikauhun mestari kuitenkin uskoi siinä määrin, että oli valmis panttaamaan koko omaisuutensa sen puolesta. Yleisö myös palkitsi Marinsin vaivannäön vyörymällä joukoittain teattereihin katsomaan tätä paikallisen elokuvakulttuurin olennaista pioneerityötä.

Teknisesti Keskiyöllä otan sielusi ei ole erityisen hyvä tai hienostunut elokuva: peräkkäisillä kohtauksilla ei aina ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa, toisinaan kuvaus on melkoisen kaksiulotteista ja hitaampina hetkinä meno tuntuu tahmaavan paikallaan ikuisuuden; Marinsin näätämäisellä karismalla naurava ja Bela Lugosin katseella ihmisiä vainoava ja piinaava Zé do Caixãon hahmo onkin ainut tarinan liikkuvat osat yhteen liimaava tekijä. Jumalaton hautausurakoitsija on kuitenkin hahmona niin mystinen ja kiinnostava, että yksin tämän hartioillakin kokonaisuus tuntuu toimivan hienosti, ja tietty kämäisyys sekä palaneen puupennin tuotantoarvot lähinnä tihentävät mukavan ahdistavaa tunnelmaa. Auktoriteetit Brasiliassa ainakin olivat Marinsin teoksesta kauhuissaan, ja kertoman mukaan jokainen kynnelle kykenevä uskonnollinen yhteisö maassa protestoi aktiivisesti Marinsin debyyttiohjausta vastaan.

Amerikkalaisten esikuviensa mukaisesti Marins ohjasi elokuvalleen myös jatko-osan poikineen. Zé do Caixãosta itsestään kasvoi valtavan suosittu hahmo myös leffasarjansa ulkopuolella, ja Marins esiintyikin urallaan usein televisiossa ja radiossa pukeutuneena alter egokseen erilaisia kauhu- ja viihdeohjelmia juontaen. Omasta mielestäni kyseessä saattaa hyvinkin olla kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi muistettavimmista kauhuelokuvien "hirvöistä" ja syy katsoa Keskiyöllä otan sielusi jatko-osineen - tai ainakin saagan toinen osa tämän ensimmäisen lisäksi.


Arvio 3/5


A MEIA NOITE LEVAREI SUA ALMA, 1964 Brasilia
Ohjaus: Jose Mojica Marins
Käsikirjoitus: Jose Mojica Marins, Magda Mei, Waldomiro Franca
Näyttelijät: Eucaris Moraes, Ilídio Martins Simões, José Mojica Marins, Magda Mei, Nivaldo Lima, Valéria Vasquez

Bulgasari (1985)

Joskus muinoin kylmän sodan vuosina pohjoiskorealaiset agentit kidnappasivat eteläkorealaisen elokuvaohjaaja Shin Sang-Okin vaimoineen valon ja pimeyden välisen rajan tuolle puolen. Kansanmurhaajakommunisteilla oli vielä tuohon aikaan paljonkin sympatisoijia myös vapaassa maailmassa, ja viattomien siviilien kaappaaminen johonkin lukuisista kommunistimaista oli varsin yleistä toimintaa etenkin Aasian maissa. Shin Sang-Okin kohdalla syy vankeudelle oli kuitenkin astetta persoonallisempi: elokuvataide oli ollut sosialistien keskuudessa arvossaan ensisijaisesti ideologisista syistä jo Leninin päivistä lähtien.  Shin Sang-Ok vaimoineen saivatkin epäkiitollisen tehtävän tuottaa Kim Jong-Ilille ja kumppaneille juurikin kaivattua aatteellista korkeakulttuuria kunnes aika näistä joskus jättäisi – tai kaksikko yksinkertaisesti vain pääsisi pakenemaan.

Eri tahojen välisen yhteistyön seitsemäntenä hedelmänä syntynyt, vanhaan korealaiseen hirviömyyttiin perustuva Bulgasari lienee sarjansa teoksista kaikkein hilpein ja millään mittapuulla muistettava. Tarinan mukaan Kim Jong-Il oli erityisen mieltynyt japanilaisiin hirviöelokuviin, ja tämän suurena unelmana olikin pitkään tuottaa ikioma Godzilla-leffansa. Yksin tätä jaloa tarkoitusta varten maahan houkuteltiinkin tusinoittain klassisten kaiju-leffojen veteraaneja Tohon listoilta, johtotähtenään Kenpachiro Satsuma, kumipuvun sisällä lymyävä ”Godzilla” itse. Kenpachiro muistelikin myöhemmin, kuinka piti Bulgasarin esittämistä Godzillaakin mielekkäämpänä: oman kertomansa mukaan tällä olikin tunnetuimmassa roolissaan tyypillisesti vaikeuksia hengittää kumipuvun läpi – viimeistään erikoistehosteissa käytetyt kaasut saivat miehen menettämään tajuntansa kesken kuvausten kerta toisensa jälkeen. Jokainen lapsena muovipussia päähänsä sovittanut varmasti tietää tunteen.

Mie oon pikkuu Bulgasari!

Bulgasari sijoittuu menneisyyden Koreaan, jota paha kuningas hallitsee vähintään yhtä verenhimoisen ja ahneen sotajoukkonsa avulla. Ilmeisenä metaforana kuningas siis merkitsee kapitalismia ja yleisemin aikaa ennen vallankumouksen ilosanoman saapumista sekä Kimien dynastian peruskiven lyöntiä. Köyhä kansa on jo alkanut saada kyllikseen sortajansa tempuista ja valmistautuu kapinaan tätä vastaan. Kuningas kuitenkin on alamaisiaan ovelampi ja ryöstää näiltä kaiken raudan – kansa kyntäkööt kruunupään puolesta peltonsa vaikka sitten kivin ja kepein. Yksi kyläläisistä kuitenkin jättää taakseen pikkuisen patsaan, joka herääkin henkiin kauniin neitosen veritipasta. Vähitellen pikkuinen lisko alkaa ahmia rautaisia esineitä ja kasvaa täyteen mittaansa. Täysikasvuinen hirviö, Kimien ja sosialismin aatteen vertauskuva, johdattavat köyhän kansan sortajaansa vastaan syösten tämän lopullisesti vallasta.

Kim Jong-Illin ikioma hirviöelokuva yllättää: Bulgasari ei oikeasti ole erityisen huonosti tehty tai jätä kylmäksi, pikemminkin päinvastoin. Japanilaisten alan miesten osaaminen näkyy selvästi harvojen erikoistehosteiden ammattimaisessa laadussa, ja etenkin loppupään klimaattisiin joukkokohtauksiin on paikallisella mittapuulla panostettu valtavat määrät aikaa ja resursseja. Ei Bulgasarin kaltaista tekelettä hyvänä päivänäkään voi verrata mihinkään elokuvataiteen ryppyotsaisempiin mestariteoksiin, enintään aasialaisiin B-leffoihin ja tietty valmiiksi camp-herkkua tarjoaviin japanilaisiin kumipukusekoiluihin. Onhan Bulgasari pohjimmiltaan äärimmäisen korni ilmestys, mutta Kimin lempilapsella kuitenkin on sopivan johdonmukainen punainen lankansa sekä sanottavaakin tulipunaisen aatteen itsensä kontekstissa. Rehellisyyden nimissä vähästä sanomastakaan ei tarvitse välittää kyetäkseen iloitsemaan yhdestä hupsusta kaijusta muiden joukossa. Bulgasarin saavuttama kulttistatus kertookin mielestäni paljon itse teoksen viihdearvosta.

Mie oon isoo Bulgasari!

Yllättäen Bulgasarin tarina ei kuitenkaan pääty pahan kuninkaan kukistumiseen ja vallankumouksen voittoon – Kimien valtaa edustava hirviö vain itse nousee kalifiksi kalifin paikalle vaatimaan lisää rautaa syödäkseen. Tapahtumien vyöryn alkuun saattaneen nuoren neidon on näin uhrauduttava ja palautettava hirviö alkuperäiseen tilaansa. Ehkä mainitun twistin voi tulkita tekijöiden omaksi kritiikiksi vangitsijoitaan vastaan, toisaalta taas väkivallan ja sodan traagisempaa puolta painottava epilogi sopii mielestäni hienosti muuten tahattomasti humoristisen seikkailun päätteeksi. Ilmeisesti Kim Jong-Ilkin oli lopputuloksesta mielissään, sillä vankeina pidetty ohjaajapariskunta palkittiin optiolla päästä kiertämään maailman elokuvafestivaaleja Pohjois-Korean edustajina. Kimin luotto-ohjaaja vaimoineen palkitsivatkin ”hyväntekijänsä” loikkaamalla tilaisuuden saatuaan vapaaseen länteen katsomatta taakseen.



Arvio: 3/5



BULGASARI, 1985 Pohjois-Korea
Ohjaus: Chong Gon Jo, Shin Sang-ok
Käsikirjoitus: Se Ryun Kim
Näyttelijät: Chang Son Hui, Gwon Ri, Ham Gi Sop, Jong-uk Ri, Kenpachiro Satsuma

Yöjuna (1959)

Miltä sinusta, hyvä lukijani, tuntuisi, jos joutuisit jakamaan huoneesi tai punkkasi vasta äskettäin sattumalta tapaamasi naisen kanssa. Minusta kokemus olisi taatusti hirvittävä loukkaus molempien yksityisyyttä kohtaan ja kiusallinen tilanne muutenkin. Näin tyhmästi käy Jerzylle, Kawalerowiczin kaimansa ohjaaman Yöjunan vaimostaan ja rakkaudettomasta avioliitostaan irtiottoa hakevalle päähenkilölle. Sattumalta tämän varaamaan huoneeseen vain kävelee vaaleaverinen kaunotar perässään Zbigniew Cybulskin esittämä entinen rakastajansa. Täyteen ahtautunut juna on jo sellaisenaan ahdas ja ilma täynnä sähköä, mutta poliisin ilmoitettua mukana lymyilevän vielä virkavaltaa pakenevan murhaajankin, alkaa pata vähitellen porista yli äyräidensä.

Jerzy Kawalerowiczin näkemyksellinen suljetun tilan trilleri onkin kuin eräänlainen läpileikkaus aikansa sosialistisesta Puolasta. Tarinan keskeisenä tapahtumapaikkana toimiva juna suorastaan tihkuu klaustrofobiaa, ja vieraita ihmisiä sekä uteliaita silmäpareja vilisee kuva toisensa perään kuin henkilökohtaista tilaa ei sallittaisi laisinkaan. Rikas hahmogalleria kattaa olennaiset arkkityypit tavallisista työmiehistä pappiin, uteliaaseen vaimoon, älykköön ja salaperäiseen kaunottareen. Yhdessä koko Yöjunan kuuluisimmasta kohtauksista kasvottomat ihmismassat syöksyvät junasta murhaajan perässä vanhalle hautausmaalle; yläviistosta kuvatussa otoksessa maassa makaavan murhaajan peittävä kasvoton ihmisvirta lukeutuukin koko puolalaisen elokuvan ikonisimpiin kuviin.

Kawalerowiczin Yöjunaa on monesti tavattu verrata Alfred Hitchcockin klassisiin teoksiin sekä erityisesti Muukalainen junassa -klassikkoon. Vaikka kahden ohjaajan välillä tietysti näkyviä yhtäläisyyksiäkin löytyy, kiinnitin henkilökohtaisesti enemmän huomiota näiden eroihin: Kawalerowicz on otteissaan huomattavasti läntistä esikuvaansa rauhallisempi ja kiireettömämpi, ja kaiken kattavasta tukalasta ilmapiiristä huolimatta Yöjunassa nähdään myös hitaasti omalla painollaan soljuvaa tunnelmointia, kuten vaikkapa lopussa, jossa tyhjät junavaunut hiljalleen lähtevät liikkeelle auringon samalla iloisesti paistaessa hitaasti kiihtyvän junan ikkunoista. Jos Kawalerowicz tyyliltään jotain muistuttaa, niin klassisia animen mestareita erityisesti 70- ja 80-luvuilta – Galaxy Express 999 ja Night on the Galactic Railroad, anyone?

Toistuvana teemana Yöjunassa ainakin itse kiinnitin huomioni kaikenalaisiin peilikuviin. Peilikuva onkin perinteisesti toiminut metaforana ihmissielusta ja muistoista. Kawalerowiczin pessimistisessä ja kaikkialle tunkeutuvassa maailmassa ihminen on todella yksin vain sielunsa sopukoissa – eikä aina sielläkään. Eräässä kohtauksessa salaperäinen kaunotar tuijottaa mietteliäästi ikkunaan Andrzej Trzaskowskin säveltämän leppoisan jazz-soundtrackin soidessa taustalla, kun yhtäkkiä nuoren neitosen entinen rakastaja ilmestyy lasiruudun toiselle puolelle anelemaan tätä takaisin. Avoimeksi kysymykseksi jää, missä määrin nuoren miehen epätoivoinen purkaus on naisen omaa fantasiaa ja missä määrin todellisuutta. Kohtaus on sikäli hämmentävä, että epätoivoista rakastajaa esittävä Cybulski kuoli myöhemmin tapaturmaisesti kaaduttuaan juurikin liikkuvan junavaunun alle.

Jerzy Kawalerowicz lukeutuu Andrzej Wajdan, Roman Polanskin sekä Krzysztof Kieślowskin ohella kotimaansa suurten ohjaajapersoonallisuuksien joukkoon, ja Yöjuna myös ensin mainitun lukuisten ylisanoja ympäri maailman keränneiden kärkiluomusten kastiin. Omaan makuuni Yöjuna kärsii kuitenkin ennen kaikkea nykyisin kliseiksi vakiintuneiden ”juna yhteiskunnan kuvana” -metaforan sekä ”murhaajan kanssa nalkissa” -kuvion kierrättämisestä. Kawalerowiczin kiihkeimpänä luomiskautena molemmat olivat olemassa enintään idean asteella ja nähty vasta muutamaan otteeseen – Yöjuna edusti ilmestyessään jopa leikkaavaa terää tällä saralla. Ajan armotonta vaikutusta ei kuitenkaan kykene sitkeinkään sissi vastustamaan – mestariteos varmaan, vähäisemmälle korppi huus: "Ei milloinkaan".


Arvio: 4/5


POCIAG, 1959 Puola
Ohjaus: Jerzy Kawalerowicz
Käsikirjoitus: Jerzy Kawalerowicz, Jerzy Lutowski
Näyttelijät: Aleksander Sewruk, Helena Dąbrowska, Ignacy Machowski, Józef Lodynski, Leon Niemczyk, Lucyna Winnicka, Teresa Szmigielówna, Zbigniew Cybulski

Uusintakatselussa: Kolberg (1945)

Historia tietää varmuudella kertoa, kuinka Napoleonin hyökättyä nykyisen Saksan liittotasavallan alueella sijainneeseen löyhään ruhtinaskuntien tilkkutäkkiin, pikkuinen kaupunki nimeltä Kolberg jäi Preussin armeijan vetäytyessä täysin turvattomaksi ja vihollisen armoille. Kaupungin väestö kuitenkin piti sankarillisesti puoliaan, kunnes germaanisen kansanosan sitkeydestä ja taistelutahdosta vaikuttunut vihollinen lopulta laski aseensa ja marssi muualle. Oikeasti Napoleon oli jo ehtinyt solmia rauhansopimuksen ja komentamaan joukkonsa liikekannalle tarpeettomaksi käyneen kohteen luota, mutta myytti Kolbergin sankaruudesta eli omaa elämäänsä kansallisuusaatteen voimalla vielä pitkälle satakunta vuotta tapahtumien jälkeenkin.

Kun natsi-Saksan sotilaallinen erityisoperaatio Neuvostoliitossa myöhemmin alkoi osoittaa nikottelun merkkejä, suunnitteli propagandaministeri Joseph Goebbels mielessään kokonaisen suuren sotaisan mestariteoksen tuottamista kansan inspiroimiseksi mukaan taisteluun liittoutuneiden pimeitä voimia vastaan. Lähdemateriaalikseen Goebbels valitsi (juutalaisen) Nobel-voittaja Paul Heysen Kolbergin legendan pohjalta kirjoittaman sentimentaalis-kansallishenkisen näytelmän. Pyyhittyään ensin alkuperäisen kirjailijan tekijätiedoista tämä alkoikin koota tuotantoryhmäänsä kokonaista joukkoa aikansa saksalaisen elokuvan harvaa kermaa, alkaen maan johtaviin ohjaajiin lukeutuneesta Veit Harlanista, Friz Langin varhaisista äänielokuvista tutusta Otto Wernickestä, mykkävuosien supertähti Paul Wegeneristä…

Tuotantoon Kolberg pääsi vasta vuosien esivalmistelun jälkeen, jolloin sota oli jo käytännössä hävitty, kuvausolosuhteet olivat pommitusten vuoksi enimmäkseen kaoottisia ja metamfetamiinin voimalla Kotkanpesästä määräyksiä jakeleva Hitlerkin iskenyt silmänsä Goebbelsin suurtuotantoon. Viimeistään tässä vaiheessa luovuttiin Kolbergin kohdalla jo konkreettisen elokuvataiteen leimastakin – Hitler ja Goebbels näkivät kirotussa mestariteoksessaan suoranaisen ihmeen sodan voittamiseksi. Harlanilla tai kenelläkään muulla kuvausryhmän jäsenellä ei enää ollut juurikaan sananvaltaa Kolbergin toteutuksen suhteen: mestariteostaan neuroottisella pakkomielteisyydellä kaitseva Goebbels lisäsi ja leikkeli lempilapseensa kohtauksia miten halusi, määräsi väitetysti joukkokohtauksiin divisioonakaupalla sotilaita ja kuljetutti kuvauspaikalle 30 junavaunullista suolaa suunnittelemiaan talvikohtauksia varten – jotka tämä lopulta leikkautti monen miljoonia maksaneen joukkokohtauksen tavoin valmiista elokuvasta. Kolbergin tuotantoprosessia onkin kuvailtu oikeaksi hulluuden riemuvoitoksi.

Valmiin elokuvan sisällössä ei olekaan sitten kertomista: ranskalaiset piirittävät Kolbergia, kaupunki kestää ja ranskalaiset lähtevät tiehensä. Goebbelsin ohjaksissa muotoutunutta tyyliä voisi luonnehtia löyhäksi kaiuksi 20-luvun ekspressionistisen elokuvan vuosilta: tällä kertaa myyttiin perustuva valheellinen tarina on myös kuvattu luonnottoman virheettömissä lavasteissa kankean teatraalisin elkein ja yksipuolinen propagandan pauhu torvesta töötöttäen. Tiettävästi Heysen alkuperäisteksti olikin filmatisointia huomattavasti moniulotteisempi ja sisälsi jopa pasifistista sanomaa sodasta inhimillisenä tragediana. Goebbelsin nukkekotia muistuttavasta suurteoksesta moiset turhan realistiset nyanssit on suosiolla jätetty huomiotta; kaikesta uhosta, tuhosta ja muutamasta näyttävästä joukkokohtauksesta huolimatta yksikään tarinan keskeisistä hahmoista ei taida koko elokuvan aikana edes loukkaantua saati sitten kuolla.

Mistään erityisen menestyksekkäästä vastaanotosta Kolbergin kohdalla ei ainakaan voida puhua. Goebbelsin suurteos valmistui vasta aivan sodan viimeisinä aikoina, jolloin sitä ehdittiinkin näyttämään vain muutamille divisioonille ennen korttitalon romahtamista, oikean Kolbergin kaupungin joutumista vihollisen käsiin sekä suurteoksen tuotannosta vastanneiden johtavien natsien suorittamaa itsemurhaa. Berliinin kukistuessa Kolberg saattoi vielä pyöriä muutamissa yhä toimivissa elokuvateattereissa ennen lopullista katoamistaan ohjelmistosta. Käytännössä Hitlerin ja Goebbelsin ”ihmeen” pääsi tuoreeltaan näkemään ehkä jokunen sata sotilasta ja muutama siviiliä päälle. Nykyisin lähinnä tuotantohistoriallaan kiehtova Kolberg taitaakin olla useimmille enemmän esoteerinen tutkimuskohde ja historiallinen kuriositeetti kuin mitenkään erityisen vakavasti otettavaa elokuvataidetta.



Arvio: 2/5


KOLBERG, 1945 natsi-Saksa
Ohjaus: Veit Harlan, Joseph Goebbels
Käsikirjoitus: Paul Heyse, Veit Harlan, Joseph Goebbels, Alfred Braun
Näyttelijät: Kristina Söderbaum, Heinrich George, Paul Wegener, Horst Caspar, Gustav Diessl, Otto Wernicke, Kurt Meisel