Dracula on noussut haudastaan – taas! Edellisessä osassa Dracula putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi. Kyrpiintyneen päätähden tiliin pannut tihutyöt eivät vain ota loppuakseen: heti tämän elokuvan alkajaisiksi löydetään vampyyrin purema neitokainen vanhasta linnasta, ja taikauskoinen kansa on taas takajaloillaan. Muuan pappi toverinsa kanssa päättää tehdä selvän koko jupakasta naulaamalla ristin vanhan viittasankarin lepakkolinnan oveen ja rukoilemalla pahan voimat tiehensä, mutta kesken operaation toinen miehistä putoaakin kalliolta suoraan jään alla uinailevan Draculan kohdalle ja vuotamaan verta epäkuolleen suuhun. Shit happens. Tämän enempää ei tarvitakaan roolihahmoaan vihanneen Christopher Leen herättämiseksi kuolleista – ja se on kuulkaas menoa taas!
Vanha kunnon Dracula-setä onkin muuten tosi vihainen. Suutuspäissään iki-iäkäs verenimijä matkaa loitsunsa alle manaamansa papin kotikylään ja kaappaa orjakseen tämän Mary-nimisen veljentyttären. Maryn kurittoman ja huolettoman poikaystävän tehtäväksi tulee siten pelastaa mielitiettynsä sekä Draculan valtaan joutunut pappismies ylivertaisen pahan kynsistä. Matkassa vain on pieni mutka: pojannulikka sattuu olemaan ateisti, joten tämä on käytännössä täysin suojaton yön pimeitä voimia vastaan. Pelastusoperaatiossa ei toisin sanoen ole kyse vain silkasta neidonryöstöstä, vaan myös henkilökohtaisen moraalisen ja hengellisen selkärangan löytämisestä sekä aikuistumisesta.
Toisin sanoen Dracula on noussut haudaltaan edustaa tarinaltaan helposti klassisen Hammerin kärikastia – ainakin omasta mielestäni. Paulin ja Draculan kohtaamisessa ei ole kyse niinkään kahden kasvottoman luonnonvoiman mittelöstä tai tekoverellä mässäilystä, vaan tekijät ovat suosiolla painottaneet firman perinteille kumartavaa ajatonta satumaisuutta tiettyine viattomine moraaliopetuksineen päivineen – eihän aito ja alkuperäinen kasarivuosien Fright Nightkaan suotta kumartanut kaikista Hammerin tuotoksista juuri tälle yksilölle. Meidän aikamme selkärangattomalle ja vaihtolämpöiselle väestönosalle ajatus naisen pelastamisesta tuntuu varmasti kovin etäiseltä ja hämmentävältä, sillä kauniimman sukupuolen edustajathan pieksevät dokumentaarisesta realismistaan tunnetuissa Hollywood-leffoissa sekä videopeleissä satakiloisia steroidipatuja henkihieveriin harva se päivä. Kaiken järjen mukaan Draculan tässä olisi syytä olla peloissaan eikä nuoren neitokaisen!
Terence Fisher ei kyennyt ohjaamaan hilpeästi nimettyä Dracula on noussut haudastaan, sillä tämä loukkaantui liikenneonnettomuudessa kuvausten ollessa alkamaisillaan. Niinpä mestari Fisherin saappaisiin astuikin maineikas elokuvaaja sekä Oscar-voittaja Freddie Francis, jonka ei varsinaisesti tarvitse häpeille lainkaan lopputulosta muiden klassisten Hammer-leffojenkaan rinnalla. Jos Dracula on noussut haudastaan jostain kärsii, niin muutamasta käsikirjoitukseen jääneestä lapsuksesta, kuten alun vampyyrin puremasta naisesta: Dracula itse oli kuollut koko tuon ajan, joten tämä ei tietenkään voi olla verityöstä vastuussa. Tässä vaiheessa koko sarja alkoi muutenkin degeneroitua vain kokoelmaksi uusia keinoja tappaa ja herättää vanha viittamies kuolleista – jokaisella kerralla hahmo kävi vain entistä heikommaksi ja säälittävämmäksi: loppujen lopuksihan Draculaa voisi suunnilleen katsoa tuimasti ja tämä varmaan kuolisi siitäkin. Ehkä vielä näemme joskus tästä tarinasta myös poliittisesti korrektin postmodernin tulkinnan, jossa nuori neito kidnappaakin Draculan.
Kuten sanottua, Dracula on noussut haudastaan taitaa olla viimeinen oikeasti hyvä Hammer-Dracula ennen elokuvasarjan idea-aihion ehtymistä sekä tason myöhempää romahtamista. Hammer onnistui vielä tämänkin jälkeen tuottamaan muutaman onnistuneen vampyyrielokuvan, mutta Draculan itsensä osalta peli alkoi olla näillä kohdin jo pelattu.
Arvio: 4/5
DRACULA HAS RISEN FROM THE GRAVE, 1968 Iso-Britannia
Ohjaus: Freddie Francis
Käsikirjoitus: Anthony Hinds
Näyttelijät: Christopher Lee, Veronica Carlson, Barbara Ewing, Rupert Davies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.