Menneiden sukupolvien varjot (1965)

Menneiden sukupolvien varjot on neuvostoliittolainen taide-elokuva vuodelta 1965, mutta senhän te jo varmaan tiesittekin. Menneiden sukupolvien varjot jos mikä taatusti herättäneekin voimakkaita itse kussakin: tiedän esimerkiksi jo nyt monen ehdottomasti vihaavan tällaista kokeellisluontoisempaa, helppoja ja yksinkertaisia selityksiä kaihtavaa kerrontaa kuin hammastahnaa puvuntakilla. Sergei Parajanov lieneekin juuri mainitun kaltaisten mukavuudenhaluisempien katsojien inhokkiohjaaja numero yksi. Neuvostoliiton poliittisen johdon taiteelle asettamia sääntöjä armotta rikkovana ja omapäisenä luovana persoonallisuutena Parajanovista tuli myöhemmistä myös yksi kotimaansa tunnetuimmista poliittisista vangeista, mutta se on toinen tarina se.

Vuoden 1965 tietämillä Neuvostoliitossa elettiin vielä hetkellisesti vapaampia aikoja, ja koska Parajanovin isä sattui olemaan hyvin vaikutusvaltaisessa asemassa puolueorganisaatiossa, tämä tiesi pojalle poikkeuksellista suojattua positiota ohjata elokuvansa mielensä mukaan – hyvän maun rajoissa. Näihin aikoihin Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan suuria linjauksia määritteli vielä pitkälti vuonna 1934 lanseerattu sosialistinen realismi, mikä siis käytännössä merkitsi kaiken taiteen alistamista mahdollisimman selkeäksi ja helppotajuiseksi valtionpropagandaksi. Ensimmäisenä syntinään Parajanov ottikin selkeää pesäeroa viralliseen doktriinin ja kieltäytyi jopa tekemästä elokuvastaan venäjänkielistä vedoten ukrainankielen ja erään sen erityisen murteen merkitykseen henkilökohtaisessa näkemyksessään. Paikallisviranomaiset kihisivät ymmärrettävästi kiukusta, mutta eivät voineet Parajanoville mitään – toistaiseksi.

Parajanovin Ukraina-eepos on kertomus rakkaudesta ja kuolemasta… ja ehkä vähän muustakin. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Ukrainaan etnisten hutsulien asuttamalle vuoristoseudulle Karpaattien tuntumaan. Kaksi sukua ovat olleet sotajalalla jo ikimuistoisista ajoista asti, eikä vihanpidolle näy loppua. Kirkosta poistuessaan toisen perheen päämies saa vihamiehensä kirveestä ja kuolee niille sijoilleen. Kuin Shakespearen sanailemia polkuja kulkien kahden perheen lapset, poika ja tyttö, alkavat kehittää kiellettyjä tunteita toisiaan kohtaan. Kuten tällaisissa tragedioissa yleensä, myös tällä kertaa toisen kohtalona on kuolema... Oikeastaan juoni onkin Menneiden sukupolvien varjojen vähiten merkityksellinen puoli, joten mitäpä tässä enempiä aiheesta paasaamaan. Olennaista kuitenkin on huomata, miten paljon Parajanovin draama eroaa tyypillisestä neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Realismista, kaikkein vähiten sosialistisesta sellaisesta, on vaikea puhua tällaisen valtoimenaan todellisen maailman ja unen välimaastossa risteilevän teoksen kohdalla.

Huvi ja yllätys ei kuitenkaan rajoitu juonelliseen antiin. Parajanovin taideteoksen varsinainen pihvi läjäytetään katsojan naamalle hienostuneesti kuin hevosenkenkä nyrkkeilyhanskassa: jo heti ensimmäisessä kohtauksessa levottomasti liikkuvaa kamera-ajoa seuraavaa kaatuvaa puuta demonstroidaan näyttelijän päälle putoavalla kameralla. Lyhyt alkukohtaus on vasta pientä esimakua Parajanovin ja Juri Iljenkon lennokkaasta visuaalisesta, maalla, meressä ja ilmassa sinkoilevasta akrobatiasta. Koko elokuvassa ei taida olla kovinkaan montaa staattista kohtausta, vaan kameraa juoksutetaan kohtauksesta toiseen ja kuvakulmia vaihdellaan niin hektiseen malliin, että toisinaan päässä alkaa jo vähän huimatakin. Kirkkaissa väreissä kylpevä elokuva tuntuu parhaimmillaan hajoavan kuin abstraktiksi värin ja hämmentävän etnisen musiikin kakofoniaksi, kuin jonkinlaiseksi ekstaattiseksi shamanistiseksi näyksi korkeammasta jumalaisesta ylitodellisuudesta. Alejandro Jodorowskyn ja Apichatpong Weerasethakulin elokuvien ystävät tietänevät tunteen.

Useampaan jaksoon jaettu tarina kiehtoikin itseäni enemmän pintaa syvemmälle kätketyillä merkityksillään ja symboliikallaan kuin varsinaiselta juonelliselta anniltaan. Yhtenä toistuvana teemana kerronnassa nähdään puut ja niiden rinnastaminen ihmissukuihin: alussa puu kaatuu miehen päälle, lapset kiipeilevät taivaisiin kohoavissa rungoissa ja pieni kuusi hakataan säpäleiksi ennen alkujaankaan. Mitäpä muuta toistuvat kuvat puista kertovatkaan, kuin tarinaa vihan turmelemasta ihmisestä, kansan suhteesta maahan sekä sukupolvia jatkuvasta katkeruuden kierteestä. Toisiaan seuraavat kohtaukset kirkollisista ja pakanallisista menoista ovat kuin teesi, antiteesi ja synteesi. Parajanovin kuvaaman maailman väritkin seuraavat keskeisten henkilöhahmojen tunteita kuin kaikki olisi yhtä suurta subjektiivista tajunnanvirtaa: kuolemaa seuraa mustavalkoisuus ja kokonainen kaksiulotteisten siluettien sarja, kuolettavaa iskua joukko punaisia hevosia. Ihmiset pukeutuvat syksyn väreihin ja laulavat; transsimainen tanssi ja äänten sotkeutuminen lintujen lauluun luovat vaikutelman ihmisen ja luonnon mystisestä ykseydestä.

Menneiden sukupolvien varjot on ilahduttavan hämmentävä katselukokemus. Eniten tällaisesta saanee irti pienellä porukalla katsomalla ja jälkikäteen keskustelemalla kunkin saamista vaikutelmista. Täsmällistä ja kaiken tyhjentävästi selittävää tulkintaa Parajanovin kaltaisen taiteilijan kokeiluille tuskin maailmasta löytyykään, mutta värikkäiden ja taatusti mielenkiintoisten tulkintojen ja keskustelujen kautta Menneiden sukupolvien varjojen kaltaisesta vaikeatulkintaisemmasta taideteoksesta pystynee nirsompikin iloitsemaan. Parajanov ei malttanut tämänkään jälkeen jäädä suotta tuleen makaamaan, vaan seuraavan, vieläkin kunnianhimoisemman ohjaustyönsä kohdalla tämä päätti heittää vielä lisää pökköä pesään. Jos siis Menneiden sukupolvien varjot ei ns. iske, kannattaa Granaattiomenan väriä suosiolla karttaa kuin kulkutautia. Sinua on varoitettu!



Arvio: 5/5


TINI ZABUTYKH PREDKIV, 1965 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Parajanov
Käsikirjoitus: Ivan Tšendei, Mihail Kotsjubinski, Sergei Parajanov
Näyttelijät: Aleksandr Gaj, Ivan Mikolaitšuk, Larisa Kadotšnikova, Leonid Jengibarov, Neonila Gnepovskaja, Nikolai Grinko, Nina Alisova, Spartak Bagašvili, Tatjana Bestajeva

Hopon poppoo (1995)

Jokainen Disneyn renessanssivuosina televisiota katsonut vanha jermu varmaankin muistaa sarjan nimeltä "Goof Troop" eli Hopon poppoo. Kyseessähän oli yksi monista mikkihiirifirman yrityksistä uudelleenbrändätä vanhoja tuotoksiaan nuoremmalle yleisölle, tässä tapauksessa 80- ja 90-luvun alun välisenä aikana syntyneille lapsille ja nuorille. Tuo kyseinen sarja sijoittui tuolloin aivan tavalliseen länsimaiseen naapurustoon, jossa Hessu Hopon ja Mustan Pekan perheet elävät värikkään arkista naapuri-idylliään kaikkine hassuine pienine kommelluksineen 40- ja 50-lukujen aikuisemmalle yleisölle suunnattujen animoitujen lyhäreiden hengessä. Itse muistan kyseisen sarjan olleen ajan henkeen vähän liiankin siivoa ja kivaa katsottavaa, mutta makunsa kai kullakin.

Joku jossain joskus koki mainitun konseptin toimivan erinomaisesti kokonaisen kokoillan elokuvan pohjana. Tai ei aivan, tapahtumat vain piti viedä kodista tien päälle, jättää pois turhia hahmoja ja siirtää tapahtumat ajallisesti turvallisesta lapsuudesta angstiseen ja eksistentiaaliseen teini-ikään. Idean filmatisoinnin tarinalle antoi vielä tuolloin Disneyllä työskennellyt Jeffrey Katzenberg, joka löysi eräällä kohtalokkaalla automatkalla itsensä sekä yhteyden etäiseksi jääneeseen tyttäreensä. Uskokaa tai älkää, tämä leffa jopa pääsi teattereihin asti, muttei ollenkaan menestynyt: varsinaista Disney-klassikkoa vaatimattomammalla budjetilla tehtyä tuotosta verrattiin armotta aikansa valioihin, ja yleisön tuomio oli lopulta karu. Nykyisen kulttistatuksensa Hopon poppoo ansaitsikin vasta myöhemmin fyysisten julkaisujen kautta.

Hopon poppoo alkaa kuin mikä tahansa tyypillinen ysärinuoren aamu: kouluun lähdetään luonnollisesti myöhässä ja vastentahtoisesti, ja aamu-uninakin nähtiin vain pikkutuhmia painajaisia aikuistumisesta. Koulussa taas vastaan astelee koko joukko klassisia stereotyyppejä urheilevista kavereista hyvännäköisiin tyttöihin ja mustiin vaatteisiin pukeutuviin gootteihin. Älykännykät ja internet ovat tässä vaiheessa vielä täyttä science fictionia, ja kaikki nuoret näyttävät terveiltä ja ulospäinsuuntautuneilta. Max Hessunpoika Hopo yrittää tehdä vaikutuksen yhteen tyttöön vetämällä shown Michael Jacksonia muistuttavana pop-tähtenä. Tyttöystävälleen Max kertoo isänsä tuntevan tuon kyseisen pop-tähden ja menevänsä jopa esiintymään tämän konserttiin. Oikeasti Hessulla on mielessään yksinkertainen kalareissu Amerikan takapajuisimpaan persjunttilaan viettämään laatuaikaa ihan vain isän ja pojan kesken.

Myönnettäköön jo tässä vaiheessa, että käsikirjoitus ei taida sittenkään olla Hopon poppoon vahvimpia puolia. En ehkä muista nähneeni toista Disneyn tuottamaa road movieta, mutta tällaisia valheen ympärille rakennettuja tarinoita on kyllä tuotettu vuosien varrella vähintäänkin tykötarpeiksi: Hopon poppoossa Maxin valhe tyttöystävälleen esimerkiksi tuo vahvasti mieleen Aladdinin, kun taas samaisen luikurin paljastuminen Hessulle on samaa, mitä Hollywood-leffoissa on kierrätetty kyllästymiseen asti. Valheen paljastuminen on tietysti tällaisen leffan dramaattinen kohokohta, jonka jälkeen ystävät palaavat lyhyehkön katkon jälkeen jälleen yhteen pelastamaan päivän. Kyseinen kuvio on nähty eri muunnelmineen likimain jokaisessa animoidussa elokuvassa sitten vuoden 1995, ja näin käy siis myös Hopon poppoossa. Moneen muuhun tekeleeseen verrattuna Hessun ja Maxin seikkailusta vain jaksaa välittää, sillä yksinkertaisessa tarinassa on onneksi myös runsaasti samaistuttaviakin aineksia.

Vähän hutiloiden kirjoitettu Hopon poppoo kuitenkin ansaitsee pisteitä erinomaisella animaatiollaan sekä ajan vakiokasvojen täyttämän rosterin äänipuolen osaamisella. Disneyn perinteitä kunnioittaen tässäkin leffassa kuullaan jonkin verran lauluja, ja enemmistö niistäkin on ihan muistettavaa nuortenmusiikkia. Otetaan esimerkiksi kuvitteellisen pop-tähden hittisingle, joka myös kuulostaa uskottavalta ysärivuosien huipputarttuvalta jollotukselta – hyvällä tavalla. Halvahkolla tuotettu animaatio on sekin komeaa katsella, eikä Hopon poppoo mainittavasti häviäkään mielestäni visuaalisessa laadussa muille aikansa hengentuotoksille. Oikeastaan vähän kevyempi ote jopa näkyy rohkeampana riskien ottona, kuten tavallista voimakkaampina dramatisointeina sekä groteskina kuvastona erityisesti keskivaiheen ahdistavassa opossumipuistossa.

Ei Hopon poppoo mikään suuri klassikko ole, eikä siitä kannatakaan yrittää etsiä mitään syvempää merkitystä. Rehellisyyden ja nimissä en edes pidä Hopon poppoota erityisen huonona tai edes keskinkertaisena elokuvana, ainoastaan kömpelön ajoituksen uhrina, elettiinhän tähän aikaan koko taiteenalan aallonharjalla ja jokaisesta uudesta Disney-leffasta odotettiin jotain järisyttävää maata mullistavaa eeposta, ei niinkään pienimuotoisia draamakomedioita eikä varsinkaan alkuperäisteoksen kaltaisesta hajuttomasta ja mauttomasta televisiosarjasta. Verrattuna vaikkapa moneen 2000-luvulla tuotettuun huomattavasti menestyneempään Disney-leffaan Hopon poppoo on suorastaan huippulaatua, mutta tämähän taitaakin olla jo selvää sanomattakin. Tässä vaiheessa viimeisin likimainkaan yhtä onnistunut Disney-leffa taitaa olla Zootropolis, ja senkin ilmestymisestä on pian täydet kahdeksan vuotta aikaa. Äkkiä nekin vuodet vaan on menneet!


Arvio: 4/5


A GOOFY MOVIE, 1995 USA
Ohjaus: Kevin Lima
Käsikirjoitus: Brian Pimental, Chris Matheson, Curtis Armstrong, John Doolittle, Jymn Magon
Näyttelijät: Bill Farmer, Jason Marsden, Jenna von Oÿ, Jim Cummings, Kellie Martin, Rob Paulsen, Wallace Shawn

Aladdin ja varkaiden kuningas (1996)

Sanokoot mitä sanovat, Jafarin paluu oli kohtuullisen onnistunut jatko-osa ja sijoittajia onnesta itkettävä taloudellinen jättimenestys. Koska monessa kukkarossa oli vielä tilaa ylimääräiselle penningille, päätettiin Aladdinin saaga sinetöidä vielä televisiosarjan päättävällä eeppisellä finaalilla. Tällä kertaa aika ja budjetti kuitenkin suunniteltiin alusta asti hyväksyttävämpiin mittoihin, ja ennen niin nyreä Robin Williamskin saatiin houkuteltua takaisin rooliinsa Henkenä. Varkaiden kuningas olikin ilmestyessään vähintään yhtä järisyttävä kassamenestys kuin edeltäjänsäkin, mutta ilman vastaavaa perustellun kritiikin vyöryä.

Luit oikein: Disney onnistui kerrankin luomaan kelpo jatko-osan, ehkä jopa parhaan kaltaistensa joukossa.

Varkaiden kuninkaan alussa Aladdin ja Jasmine valmistautuvat juhlimaan häitään, kun salaperäisen viittamiehen johtamat neljäkymmentä varasta hyökkäävät sulttaanin linnoitukseen etsimään jotakin tai jotakuta. Selviää, että hääpari sai lahjakseen kaikkitietävän oraakkelin, jolla on kyky antaa vastaus mihin tahansa siltä udeltuun kysymykseen. Varkaat haluavat oraakkelin käsiinsä kysyäkseen tältä legendaarisen aarteen olinpaikkaa – Midaksen käden, kaiken materian kosketuksesta puhtaaksi kullaksi muuttavan ihme-esineen. Käytännössä Varkaiden kuninkaan aarrejahti onkin siis kuin suoraan Indiana Jonesista sillä erotuksella, että kilpailu aikaa vastaan käydäänkin varkaiden ja Aladdinin välillä.

Nyt kun puhe tulikin jo Indiana Jonesista, lienee järkevintä iskeä Varkaiden kuninkaan ässä pöytään jo kättelyssä: Aladdin ja viimeinen ristiretki on tarina Aladdinin ja tämän isän, varkaiden kuninkaan, yhteisestä seikkailusta ja toistensa löytämisestä vähän samaan tapaan kuin mainitun seikkailutrilogian päätöosassakin. Samalla tarina vie katsojan takaisin Disneyn trilogian alkulähteille, aikaan jolloin Aladdin toivoi olevansa prinssi: isä ja poika, kuningas ja prinssi. Nokkelaa, eikö? Alin ammoin omille teilleen lähteneen isän hahmon tarina perustuukin pohjimmiltaan tämän pyrkimykselle todistaa olevansa tittelinsä ja poikansa luottamuksen arvoinen. Vaikka seikkailu ei ehkä täysin omaa käsialaa olekaan, itse olen aina arvostanut tämän elokuvan Disneyn perinteistä poikkeavasta isän ja pojan suhteesta kertovasta teemasta.

Omituista kyllä, jopa Varkaiden kuninkaan laulut ovat lähes kauttaaltaan jopa monia teatteriin asti päässeitä vastinkappaleitaan muistettavampia rallatuksia. Itse jopa huomaan toisinaan hyräileväni monia tämän teoksen Broadway-musikaalien elkeistä ammentavia kappaleita, kuten kahta mielettömän tarttuvaa varkaiden musiikkinumeroa. Suomalaisten onneksi Varkaiden kuninkaan käännös ja dubbauskin ovat jälleen erinomaista työtä, palasivathan aiempien osien näyttelijät rooleihinsa, ja ennen niin heikko Jopekin kuulostaa tällä kertaa kuin uudestisyntyneeltä. Robin Williamsin paluu Hengen rooliin näkyy selvästi myös puhutun dialogin huimasti nousseessa tasossa, minkä johdosta Jopellakin oli täysin erilaiset mahdollisuudet revitellä laulu- ja imitaatiotaitojaan kuin Jafarin paluussa ja kahden jatko-osan välissä näytetyssä televisiosarjassa.

Oikeastaan Robin Williamsin paluu on samalla kertaa myös taakka koko muulle seikkailulle – ei siksi, että miehen veistelyä kuultaisiin tällä kertaa liian vähän, vaan pikemminkin päinvastoin: aina Hengen ilmaantuessa kuvioihin tarina tuntuu pysähtyvän pitkäksi aikaa pelkästään mässäilemään mestarin loputtomalla vitsitykityksellä. Eräässä kohtaa hahmoilla on yksinkertaisesti tylsää, ja koko kymmenminuuttinen paukutellaan vain täysin sattumanvaraista läpändeerusta Marx-veljistä muihin Disney-leffoihin ja rockin kuninkaaseen. Williamsin loputon luova energia on ihailtavaa seurattavaa ja Jope onnistuu monessa kohtaa vielä piristämään vitsejä omalla panoksellaan, mutta rehellisyyden nimissä ainakin osa kaikesta huumorimateriaalista olisi suosiolla voinut jäädä leikkauspöydälle. Eihän ensimmäiseenkään elokuvaan nyt kaikkea koetettu mahduttaa, vaan tarinan ja huumorin välille haettiin tarkoituksella sopivaa tasapainoa.

Yritän kovasti mielessäni keksiä vielä muutakin napisemista. Ehkä animaatio on joissain kohtaa vähän hassun näköistä, ja alkuperäiskielisen version John Rhys-Davieskin on niminäyttelijänä liian tunnistettavissa ja… ei pysty, liian hapokasta. Suoraan videolla julkaistuksi elokuvaksi Varkaiden kuninkaassa ei oikeasti ole paljoakaan, mistä valittaa. Kuten jo aiemmin totesin, tämä leffa olikin koko sarjan päätös, joten panostus viimeiseen positiiviseen nuottiin myös oli sen mukaista: Varkaiden kuninkaassa edes tarinan roistoa ei hoidella väkivalloin. Parhaimmillaan Varkaiden kuningas toi muutamine animoituine taustoineen mieleen jopa Richard Williamsin teokset – ja tämä jos mikä on paljon sanottu. Salaperäisen viittamiehen kadotessa ratsuineen yön pimeyteen ensimmäisen osan kauppiaan päättäessä taustalla tutun laulunsa tekeekin jo mieli päräyttää alkuperäinen Aladdin uudestaan soittimeen ja aloittaa koko saaga alusta ties kuinka monennetta kertaa…


Arvio: 4.5/5


ALADDIN AND THE KING OF THIEVES, 1996 USA
Ohjaus: Tad Stones
Käsikirjoitus: Mark McCorkle, Robert Schooley
Näyttelijät: Brad Kane, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Jerry Orbach, Jim Cummings, John Rhys-Davies, Jope Ruonansuu, Linda Larkin, Liz Callaway, Mervi Hiltunen, Robin Williams, Sami Aarva, Scott Weinger, Val Bettin

Jafarin paluu (1994)

Nykyisin ikävuosissa kolmeakymmentä ja ylikin oleva sukupolvi kasvoi enemmän tai vähemmän Disneyn kotivideoita katsellen. Todellisuudessa firman leivissä ei alkujaan ollut lainkaan innostusta elokuvien fyysisestä julkaisemisesta, sillä bisnesmielessä viisainta olisi ollut – ainakin paperilla – julkaista vanhat klassikot ensisijaisesti teattereissa muutamien vuosien välein loputtomina uusintoina ja kahmia kansan rahat erikseen jokaiselta katsomiskerralta. Julkisuudessa edellistä ei tietenkään näin muotoiltu, vaan jaariteltiin mieluummin ummet ja lammet brändin arvon turvaamisesta ja muusta vastaavasta. Kilpailijoiden luoma paine kuitenkin pakotti myös Disneyn kokeilemaan kasarivuosien lopulla elokuviensa julkaisua videokaseteilla, ja pienen viiveen saattelemana nämä tallenteet alkoivatkin kadota kauppojen hyllyiltä mykistävään ennätystahtiin.

Ysärin alkuvuosina Disney hallitsi jo suvereenisti kaikkia myyntitilastoja, kiitos animaation renessanssivuosien tähtitieteellisen menekin. Kullan ja timanttien kimaltelun sokaisema Disney-johto piirteli uusiksi yhtiön suuret suuntaviivat aina uudelle vuosituhannelle asti: jo tässä vaiheessa pidettiin vakiintuneena käytäntönä julkaista menestyselokuvan vanavedessä aiheesta tuotettu televisiosarja, joka pitäisi yleisön kiinnostusta yllä vielä vuosikausia itse päätuotteen ensi-illan jälkeenkin. Uutena käänteenä televisiosarjojen jaksoja alettiin vielä erikseen myydä fyysisinä tallenteina ja tuottaa niiden aisapariksi kokonaisia suoraan videolla julkaistavia jatko-osiakin! Mainitun kokeilun lopun historian tunnemmekin, valitettavasti: valtava vyöry toinen toistaan kamalampia rahastuksia, jotka onnistuivat pidemmällä tähtäimellä lähinnä tahraamaan firman julkisivua ja edistämään omalta osaltaan amerikkalaisen elokuvateollisuuden degeneroitumista pelkäksi jatko-osien ja remakejen tehtailuksi.

Jafarin paluu, Disneyn ensimmäinen halpisjatkis, alkaa jonkin aikaa ensimmäisen elokuvan päättymisen jälkeen. Syystä tai toisesta Alin ja Jasminen häät ovat siirtyneet hamaan tulevaisuuteen, Henki on tullut takaisin ja Alkin on pukenut ylleen vanhat keskiaikaiset katujätkän vaatteensa. Pahaksi onneksi hengeksi muuttuneen Jafarin taikalamppu ei sittenkään lentänyt Ihmeiden onkaloon asti, vaan jäi kuin jäikin satunnaiseen maakoloseen kenen tahansa löydettäväksi. Antti Pääkkösen äänellä kimittävän pikkuroisto Abys Malin hierottua Jafarin lamppua tämä tulee vahingossa päästäneeksi entistäkin kieroutuneempi henkiolento valloilleen toteuttamaan suunnitelmiaan. Silkan koston ohella henki-Jafarin aikomuksena onkin tällä kertaa pakottaa ”isäntänsä” vapauttamaan itsensä vankilastaan koko maailmaa hallitsevaksi kaikkivoivaksi jumalaksi.

Aladdin 2 edustaa lajissaan vähän hassua välimuotoa, onhan kyseessä televisiosarjan kokonaisen elokuvan mittaan turvonnut halvalla ja nopeasti tehty pilottijakso. Tuohon aikaan mistään aiemmin mainitusta bisnes- ja tuotantokuvioista ei yleisesti tiedetty tuon taivaallista, vaan odotukset Aladdinin toisen tulemisen suhteen olivat lapsenmielisen vilpittömällä tavalla käsittämättömän kovat, onhan tarinan pääroisto tällä kertaa entistäkin raakalaismaisempi ja panokset ensimmäistäkin kovemmat. Nopeasti kuitenkin hitaammallekin tuli selväksi, ettei Jafarin paluu ole laadussa likimainkaan sukua sille aidolle ja alkuperäiselle. Suurimpana ryppynä jo tuolloin olivat jopa näiden kökköjen rahastusjatko-osienkin mittapuulla kömpelöt laulut sekä liika keskittyminen Gilbert Gottfreyn äänellä raakkuvan papukaijan vaiheisiin. Kun videon kerran kelasi alkuun ja laittoi takaisin koteloonsa, ei Jafarin paluulle haluttanutkaan tuhrata enempää aikaansa enää pitkiin aikoihin.

Omituista kyllä, vanhemmalla iällä tästä leffasta onkin oppinut nauttimaan täysin eri tavalla kuin lapsena. Ensimmäisenä etuna suhteessa useimpiin muihin Disney-leffoihin mainittakoon vaikkapa tarinan poikkeuksellinen ja alle kouluikäisen lapsen silmille liiallinenkin synkkyys ja väkivaltaisuus. Tällä kertaa Jafar lähes onnistuu mestauttamaan Aladdinin ja vangitsemaan tämän ystävät, mutta käristyykin itse tuhkaksi moneen otteeseen sensuroidussa kliimaksissa. Toinen mainitsemisen arvoinen positiivinen puoli on Abys Malin ja Jafarin välinen dynamiikka – käänteinen versio Aladdinin ja Hengen vastaavasta: mainitun duon kohdalla Jafar on todellinen isäntä ja Abys Mal orja. Kahdesta jälkimmäinen tietysti vain ahnehtii loputtomasti maallisia rikkauksia ilman tietoakaan Aladdinin jaloudesta tai oveluudesta. Jos Aladdinia luonnehdittiin aiemmin hiomattomaksi timantiksi, on Abys Mal pelkkää hiomajätettä ilman timanttia.

Tästä leffasta ei milloinkaan voi kirjoittaa mainitsematta Disneyn kulissien takaisista riidoista. Kun Robin Williams aikoinaan lupautui Hengen rooliin ensimmäiseen elokuvaan, tämä sopi samalla firman johdon kanssa tietyistä rajoituksista liittyen leffan markkinointiin ja Williamsin nimen käyttöön. Sopimuksen henkeä ei lopulta Disneyn puolelta kunnioitettu, joten Williams repi pelihousunsa ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä kunnes asia olisi virallisesti soviteltu. Tästä syystä Hengen englanninkielisenä äänenä kuullaan Dan Castellanetaa eli Homer Simpsonia, joka ei roolissaan vedä vertoja Williamsille millään mittapuulla, vaan tämän oma persoona paistaa liikaa kaikesta läpi. Williamsin improvisoidun huumorin puuttuminen satuttaakin Jafarin paluuta todella pahasti. Suomalaisessa versiossa Veskun korvasi ääninäyttelijänä kokematon Jope Ruonansuu, joka kasvoi kunnolla sisään rooliinsa vasta Varkaiden kuninkaassa. Muutoin ääninäytteleminen onkin jälleen oikein buenoa laatua molemmilla kielillä.

Disneyn kolmesta animoidusta Aladdin-leffasta Jafarin paluu on selvästi heikoin lenkki. Koko ajatus jatko-osien tuottamisesta oli vielä näihin aikoihin niin lapsenkengissään, ettei edes Disneyllä selvästi oltu varmoja, kuinka näitä pitäisi tehdä tai miten alkuperäistä tarinaa jatkaa. Verrattuna moneen muuhun kaltaiseensa Jafarin paluu kuitenkin onnistui vielä pääosin hyvin, olihan alkuperäisen tarinalla kuitenkin jotain järjellistä ja kiinnostavaa pohjaa, josta ylipäänsä oli mahdollista ammentaa. Onkin tavallaan hassua ajatella näin 2020-luvun katsojana kuinka tällaiset jatko-osat olivat vielä 1990-luvulla pikemminkin kuriositeetteja ja oheismateriaalia kuin varsinaisia ydintuotteita. Joka tapauksessa Aladdin-trilogian päättävä Varkaiden kuningas kuitenkin nosti rimaa huomattavasti Jafarin paluuseen nähden, mutta siitä lisää kunhan musta aurinko joskus nousee…


Arvio: 3/5


THE RETURN OF JAFAR, 1994 USA
Ohjaus: Alan Zaslove, Tad Stones, Toby Shelton
Käsikirjoitus: Bill Motz, Bob Roth, Brian Swenlin, Dev Ross, Douglas Langdale, Duane Capizzi, Jan Strnad, Kevin Campbell, Mark McCorkle, Mirith J. Colao, Robert Schooley, Steve Roberts, Tad Stones
Näyttelijät: Brad Kane, Dan Castellaneta, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Jason Alexander, Jim Cummings, Jonathan Freeman, Linda Larkin, Liz Callaway, Scott Weinger, Val Bettin

Teema (1979)

Taiteen kaupallistuminen jaksaa aina puhuttaa. Neuvostoliitossa aihe olikin pinnalla erityisesti 70-luvulla lyhyen vapaan kauden päätyttyä konservatiivien vallankaappaukseen. Virallisen sosialistisen taideinstituution ulkopuolella eli hiljaiseloaan pieni, ympäri maata hajautunut maanalainen kapinallisryhmittymä, joka yhä tuotti aitoa suodattamatonta ja yksilöllistä taidetta. Tätä porvarillisen vapaan maailman maanalaista jäännöstä, samidzatia, murskaamaan valjastettiin miliisi, armeija ja koko kaikkivoipa punainen turvallisuuspalvelu. Moni vapaa taiteilija päätyi vuosikausiksi vankilaan tai mielisairaalaan kuritettavaksi pelkästään runojen ja aforismien kirjoittamisesta ja jakamisesta.

Tällaista maailmantilaa kuvaa Gleb Panfilovin Teema vuodelta 1979. Elokuvan päähenkilö on pikkuiseen tuppukylään tupsahtava, luovan kykynsä neuvostovaltion käytettäväksi myynyt teatterikirjailija. Jo ensimmäiset kohtaukset kertovat paljon aikansa Neuvostoliiton kyynisestä ilmapiiristä: aikakauden mittapuulla hulppeaa elämää nauttivan virallisten tahojen suosikin ei tarvitse välittää mistään laeista, vaan tämä sättii ja tylyttää vapaasti jopa liikennerikkomuksista huomauttamaan tullutta poliisimiestä. Omasta erinomaisuudestaan ja kalliista vodkasta humaltuneen virallisen taiteilijan elämässä puheet tasa-arvosta ja korkeasta moraalista ovat pelkkää lööperiä, mutta tällaista asiaa ei ole tavallisen ihmisen sosialismissa lupa sanoa ääneen. On vain leikittävä mukana.

Samoiltuaan aikansa talvisessa peräkylässä kunnianarvoisa valtiontaiteilija päättää käväistä vankilaa tai munkkiluostaria muistuttavassa museossa tekemässä tutkimustyötä seuraavaa teostaan varten. Museossa mies tapaa Inna Tsurikovan, ohjaaja Panfilovin vaimon ja muusan, tulkitseman sivistyneen nuoren naisen ja rakastuu. Tunne ei kuitenkaan ole molemminpuolinen, sillä hienostunut nainen näkee täysin teennäisen miehen läpi: kauniin naisen silmissä lähinnä poliittisista syistä ”suureksi kirjailijaksi” tituleeratun miehen ihailijat ovat pelkkiä liehittelijöitä ja mies itse autenttisuutensa ansaitsemattomien etujen vuoksi myynyt niljake ja heittiö. Todellisen taiteen kanssa tämän sepustuksilla ei ole minkäänlaista tekemistä.

Teema alkaa varsin koruttomasti kuin mikä tahansa aikansa maanläheinen draama, mutta Gleb Panfilovin ominaiseen lakoniseen – suorastaan kaurismäkeläiseen – tyyliin pääsee sisään hämmentävän vaivattomasti: vaikka Teema onkin täynnä aina ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä viittauksia ja ihmissuhdekiemuroita, ei Panfilov viitsi turhaan kikkailla nopeiden leikkausten, kamera-ajojen tai filosofisten monologien kanssa. Teeman pelkistetyn yksinkertainen kerrontatyyli yhdistettynä venäläisen keskitalven kolkkoon pimeyteen ja kylmyyteen korostavat pinnan alla kytevää tunnetta ja konfliktia. Olennaisina yksityiskohtina onkin huomata henkilöhahmojen suhteiden instrumentaalisuus sekä alusta loppuun jatkuva juopottelu, olihan Panfilovin kuvaamassa onnellisten ja vapaiden työläisten maailmassa alkoholismi enemmän sääntö kuin poikkeus. Vodka oli sosialistimaiden epävirallista valuuttaa, sillä raha oli opin mukaisesti käytännössä täysin arvotonta.

Hyvin kuvaavaa Teemassa on, että neuvostokansojen suuri sankarikirjailija löytää lopulta inspiraation vanhalta hautausmaalta. Menneeseen aikaan kaukaisissa siperialaisissa kyläsissäkin tapasi asustaa köyhiä maalaisrunoilijoita, mutta edistys ajoi lopulta näiden ohi, ja myöhempi maailma pääsee tutustumaan näiden töihin enintään hauta- ja muistokirjoitusten kautta. Vaikka köyhien ja unohdettujen työläistaiteilijoiden kohtalo kelpaisikin erinomaisesti sosialistisen realismin seuraavan mestariteoksen aiheeksi, kirjoitusprosessi paljastaakin vain tuskaisen ja märkivän haavan tekijänsä sielussa. Hautausmaa ei ole vain kuolleiden taiteilijoiden pesä, vaan sen haudankaivajaksikin on määrätty ihmisten vilpitöntä ihailua nauttiva laiton taiteilija ja toisinajattelija.

Panfilovin teoksen lyhyt epilogi on monitulkintaisuudessaan äärimmäisen kiehtovaa pohdittavaa. Saatuaan inspiraationsa suuri kirjailija pakkaa tavaransa ja lähtee ajamaan takaisin kotiinsa Moskovaan. Kameran ulkopuolella tämän auto kuitenkin suistuu tieltä ja syttyy palamaan, ja kirjailija itse ryömii lähimpään puhelinkoppiin soittamaan museon kauniille naiselle ennen tajuntansa menettämistä. Avoimeksi kysymykseksi jää, oliko kyseessä onnettomuus vai yrittikö kirjailija surmata itsensä. Toisin kuin yksinkertaisten maalaisten taidetta, teennäisen poliittisen kirjailijan töitä tuskin tulee muistamaan tai kaipaamaan kukaan – jopa järjestelmä kykenee helposti korvaamaan tämän toisella samanlaisella. Mitä kirjailijalla mahtoi naiselle soittaessa olla mielessään tai kuoliko tämä lopulta – sitä ei tarina kerro.

Kuten ehkä arvata saattaa, oli Panfilovin teos tekoaikanaan melkoisen tulenarkaa materiaalia. Ohjaajan itsensä mukaan Teema juuttuikin poikkeuksellisen pitkäksi ajaksi valtion tarkastamon byrokratian rattaisiin ennen hyväksyntäänsä armotta sensuroidussa ja torsoksi saksitussa muodossa. Alkuperäisessä asussaan Teema nähtiin monen kaltaisensa kielletyn yhteiskuntakriittisen teoksen tavoin vasta 80-luvun lopulla perestroikan kevennettyä neuvostotaiteen poliittista kontrollia. Panfiloville myönnettiin vuoden 1987 Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinto ensimmäisenä neuvostoliittolaisena kandidaattina sitten Larisa Sepitkon Nousun vuodelta 1977.


Arvio: 4.5/5


TEMA, 1979 Neuvostoliitto
Ohjaus: Gleb Panfilov
Käsikirjoitus: Aleksandr Tšervinski, Gleb Panfilov
Näyttelijät: Inna Tšurikova, Jevgeni Vesnik, Jevgenija Hetšajeva, Mihail Uljanov, Natalja Seleznjova, Sergei Nikonenko, Stanislav Ljubšin

Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (2022)

La-la-la-la-la-la, lal-la!
Jos mustan kissan saisin, mä sitä rakastaisin.
Sen mustan kissan tassut ne sitten hassut on!

Eipä sitä olisi muutama vuosi elämässä takaperin uskonutkaan, miltä elokuvain ihmeellisen maailman kasvot vuonna 2023 näyttäisivätkään. Vielä jokin aika sitten Disneyn ylivaltaa ja tulevaa monopoliasemaa taiteenlajin globaalina yksinvaltiaana pidettiin täysin itsestäänselvyytenä ennen firman kokemaa legendaaristen mittaluokkien romahdusta viihdetaivaasta helvetin alimmille piireille paholaisen kaikkimahtavien leukojen louskutettavaksi. Disney käänsi selkänsä yleisölle ja yleisö Disneylle – lopulta oikein kukaan ei voittanut koko jupakasta tuon taivaallista. Viimeistään Super Mario Brosin jättimäisen menestyksen myötä jokaiselle kynnelle kykenevälle taisi tulla selväksi, ettei animaation kuninkaan ahdinko suinkaan johdu sen enempää kysynnän kuin ostovoimankaan puutteesta.

Toisaalla Disneyn vanhan kilpailijan, DreamWorksin, kurssi näyttäisi kääntyneen vuosikausien kiirastulesta ja konkurssikierteestä kohti verivihollistaan ruusuisempia tulevaisuudennäkymiä. Jokainen firman aiempien tuotosten vuodatuksiani ammentanut lieneekin jo selvillä ainakin vuosikymmenen verran aivan liiankin matalalla olleesta rimasta sekä täysin hakoteillä olleesta visiosta: Kapteeni Kalsari edusti vähän erilaista, joskaan ei ehkä laadullisesti niinkään epäonnistunutta tulokulmaa vanhan velmun omimpaan leipätyöhön – Boss Babyn sekä sen jatko-osan kohdalla pallo taas putosi komeasti, eikä kumpaisestakaan jäänyt käteen hetkellistä päänsärkyä kummempaa vammaa tai muistijälkeä.

Kun pitkän narun päähän mä laitan paperin,
niin kissa tanssii aivan tangon askelin!
Soi mustan kissan tango, tango, tango,
se japanista lensi tänne meillekin.

Viime vuoden jälkimmäisellä puoliskolla iloiset viestit kulkeutuivat likimain jokaisen internetin animaatiofanin näkö- ja kuuloelimiin, sillä DreamWorks oli aivan liian pitkästä aikaa onnistunut luomaan jotain oikeasti todella päräyttävää, kansankielellä puhutaan myös ns. Disney-killeristä. Eikä kyseessä ollut aikamme tapoja kunnioittaen suinkaan originaali tuotos, vaan suositun Shrek-saagan sivuhahmon vaisun spin-offin kymmenkunta vuotta alkuperäisen ilmestymisestä täysin odottamatta tehty jatko-osa. Kaiken kaupunkilaisjärjen ja maalaisintuition mukaan kasassa olisi pitänyt olla mitä puhtainta luovuuden kuolinkorinaa parhaaseen Hollywood-tapaan tarjoiltuna, mutta toisinpa kävi!

Viimeisen toivomuksen varsinainen ydintarina alkaa pienestä kapakasta, jossa huoleton Saapasjalkakissa naukkailee maitotuopin toisensa perään juottolan pimeässä nurkassa istuskelevan viheltävän muukalaisen seuratessa illanviettoa varjojen suojista. Salaperäinen hahmo esittäytyy saalistaan vaanivaksi viikatemieheksi suden hahmossa. Saapasjalkakissa on mennyt aikojen saatossa heittämään kahdeksan liikenevää henkeään taivaan tuuliin silkkaa kurittomuuttaan ja ylimielisyyttään, ja tuonelan sanansaattaja on tullut ilmoittamaan kisulille ottavansa vielä lähitulevaisuudessa mukaansa yhdeksännenkin. Saapasjalkakissa ymmärtää näin oman kuolevaisuutensa, masentuu ja päättää vetäytyä nauttimaan eläkepäivistään höperön kissamummon hoiviin.

On Saapasjalkakissa ja kissa pistoksissa,
ja Kiplingillä kissa on villin viidakon.
Mut kissa, joka tanssii, se paras kissa on!

Saapasjalkakissan lokoisan ja merkityksettömän eläkkeen päättää Kultakutrin johtaman rikollisperheen hyökkäys kissamummon matalaan majaan. Kultakutri karhuineen yrittää saada käsiinsä maagisen kartan, joka johdattaisi nämä yhden ainoan toivomuksen toteuttavan tähden luokse – ja nämä uskovat saavuttavansa tavoitteensa etsimällä käsiinsä legendaarisen Saapasjalkakissan, tuon hiljan kadonneen seikkailijan ja kissariiviön. Vähänpä Kultakutri karhuineen tietääkään, että mainittu kartta on todellisuudessa typerästä lastenlorusta tutun, nyt jo aikuiseksi kasvaneen Big Jack Hornerin ikiomassa Upton Sinclairin romaanin mieleen tuovassa kafkamaisessa piirakkatehtaassa.

Niille jotka eivät tiedä, vanhassa lorussa Jack Horner on peukalonsa piirakkaan tunkeva ahne pikkupoika – aikojen saatossa hahmoa on käytetty paljon myös sikamaisten kapitalistiroistojen vertauskuvana. Ihan jo mainitusta syystä myös Saapasjalkakissan aikuisen miehen ruumiissa elävältä lihavalta pikkuvauvalta näyttävä Jack Horner on alaisiaan liukuhihnalta tapattava ja läpeensä moraaliton rosvoparoni, jonka ainoana mainittuna tavoitteena on kääriä taskuihinsa kaikki maailman taikakeinot- ja välineet, eli käytännössä maailmanvaltius. Ehdottomana huippuvitsinä nihilistisellä pinkkitukkaisella Jack Hornerilla on myös Pinocchiolle virnuillen ikioma James Stewartin äänellä puhuva omatuntonsa. Saapasjalkakissa joutui kilpailemaan yleisöstä peräti kolmen Pinocchio-leffan kanssa – siksi aiheen runsas parodiointi.

Sen mustan kissan päivät on aidot kissanpäivät,
sen mustan kissan posket jo ovat säämiskää.
Ja musta kissa tähti on television – sen tango kansainvälinen ja kaunis on.

Pelkän promootiomateriaalin perusteella Viimeisen toivomuksen varmasti luulisi helposti romahtavan nopeasti valtavan hahmokatraansa sekä ylitse tursuavan tyylinsä sekä sisältönsä alla – en esimerkiksi maininnut tässä kahta mukaan änkeävää sivuhahmoa, joista mustan kissan ohella on vieläpä tällaisille leffoille pakollinen tunnelmaa keventävä koominen hauveli. Iloisten yllätysten sarja saa kuitenkin jatkoa viimeistään katsojan havaitessa Saapasjalkakissan tarinan Sergio Leonen ja Fritz Langin kaltaisilta mestareilta imetyt vaikutteet aarrejahdista ja vihellys-johtoaiheesta lähtien. DreamWorksin ammattilaiset ovat ehkä vetäneet muutamissa kohdin homman överiksi, muttei missään kohtaa liiaksi asti, eikä edes muutamissa kohdin ärsyttävä koominen sivuhahmokaan jaksa oikeasti ärsyttää, onhan tällekin muistettu antaa oma tärkeä sijansa Saapasjalkakissan ja kumppaneiden kuolevaisuutta sekä keski-iän kriisiä käsittelevässä fiksummassa seikkailussa.

Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus tuli ainakin itselleni täysin puskista, sillä pidin DreamWorksia viimeistään Illumination-kauppojen jälkeen menetettynä tapauksena. Kaikkein hämmästyttävintä Disneyn entisen ykköskilpailijan uutukaisessa on, ettei uuden ajan henkeä huokuvan Saapasjalkakissan periaatteessa olisi tarvinnut olla näin huoliteltu, täynnä tunnetta, ajatusta ja yksityiskohtia, mutta tekijät selvästi välittivät vilpittömästi työstään ja halusivat vain tehdä parhaansa. Tietty vilpittömyys myös paistaa läpi, sillä elokuvan ahneille liikemiehille ja DreamWorksin omia aikojaan tunaroiville kilpakumppaneille ilkeilevä huumorikin tuntuisi osuvan harvinaislaatuisesti kutiinsa ilman lajityypille ominaista rautalankaa ja saarnan makua. 

Kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin nautinto- ja nauruhermoihin salakavalasti iskevä Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on kevyesti vuoden 2022 paras uusi animoitu elokuva ja helposti parasta DreamWorksia sitten… sitten… syntax errorzz… unable to compute… bzzzz1¤$$!&? Tulevaisuus näyttää, jääkö Shrekin spin-offin jatko-osa poikkeukseksi säännöstä vai pystyykö vanha kunnon disneyntappaja jatkamaan valitsemallaan tiellä.

On saanut tunnustusta jo tämä kissa musta,
ja siitä kissa kiittää – nyt kaikkein kauneimmin.
La-la-la-la-la-la, lal-la! Miau!


Arvio: 5/5


PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH, 2022 USA
Ohjaus: Januel Mercado, Joel Crawford
Käsikirjoitus: Paul Fisher, Tom Wheeler, Tommy Swerdlow
Näyttelijät: Antonio Banderas, Florence Pugh, Harvey Guillén, John Mulaney, Olivia Colman, Ray Winstone, Salma Hayek, Samson Kayo

Toivomuspuu (1976)

Mistä kauneus tulee maailmaan? Minne se menee? Ehkä se vain piilottaa kasvonsa meiltä hetkeksi?

Olemme jälleen elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Jo Toivomuspuun ensimmäiset hypnoottiset kuvat hivelevät silmää ja sielua: äärimmäisissä värikontrasteissa kylpevän unikkopellon keskellä makaa kuoleva valkoinen hevonen. Poika juoksee hakemaan isäänsä ja isoisäänsä. Vanha mies päättää päästää kauniin luontokappaleen kärsimyksistään. Kamera suuntaa kohti hevosen silmää. Hevosen silmäkulmasta valuu kyynel. Tengiz Abuladze vie meidät näin välittömästi takaisin Rukouksen kuviin hirtetystä neitsyestä, kaiken kauniin ja hyvän katoavaisuudesta.

Kummallista kyllä, pientä johdantoa seuraavissa jaksoissa Abuladzen ohjaustyö muuttuukin jonkinlaisen taide-elokuvan ja kyläkomedian omituiseksi ristisiitokseksi. Vallankumousta edeltävän ajan georgialaisen kyläsen nuoriso on lähetetty taistelemaan Jumalan ja tsaarin puolesta kaukaisille maille, vain naiset, lapset, vanhukset ja vähämieliset ovat jääneet kaitsemaan karjaa ja vähän toisiaankin. Yksi kyläläisistä on lapsenmielinen anarkisti, joka uskoo kuulevansa lähestyvän vallankumouksen asettamalla korvansa maahan. Vanhat ihmiset surevat hukattua nuoruuttaan ja sotaan menetettyä nuorisoa, yksi naisistakin hullaantuu pikkuporvarillisista ihanteista vain pyntätäkseen itsensä klovnin näköiseksi kummajaiseksi. Kaikkea tätä seuraa sivusta kylän vanhin, valitellen kuinka maailma onkaan tullut hulluksi.

Toivomuspuusta voikin löytää häkellyttävän paljon humoristisia piirteitä, vaikka tarinan suuret linjat kuvaavatkin erän aikakauden tuhoa ja rappeutumista suorastaan apokalyptisin siveltimenvedoin. Toistuvana teemana Abuladzen myöhäiskauden teoksissa kuvattu hengen rappio ja ylevistä ihanteista vieraantuminen ovat tällä kertaa saaneet muotonsa tuulen ja sateen piiskaamana rauniokasana kuvatun kirkon murheellisissa kuvissa kuin enteenä Neuvostoliiton henkistä tilaa kritisoivalle Katumukselle, Abuladzen tulevalle magnum opukselle. Vielä vanhan vallan viimeisinä vuosinakin ihmiset turvautuvat unohduksen hämärään katoaviin pyhimyksiin hiljaisissa rukouksissaan. Kuten jo Rukouksessa ja vaikkapa Aleksandr Dovzenkon Ukraina-trilogiassa, myös Toivomuspuussa ihmissielun, veren, syntymän, kuoleman ja luonnon yhteys on yksinkertaisia omistussuhteita perustavanlaatuisempaa laatua – pyhä mysteeri.

Jos Toivomuspuun kaksi ensimmäistä kolmannesta liikuskelevat koomisen ja haikean välimaastossa, sukeltelee viimeinen lohduttomuudessaan ja traagisuudessaan aivan omanlaisissa syvyyksissään. Alussa yksi kyläläisistä matkaa etsimään tarumaista toivomuspuuta, jolta tämä toivoo onnea ja kaikkea hyvää kotiseutunsa väelle – lopulta kylää kohtaakin hirveä onnettomuus ja miestä itseään katkera kuolema. Pienessä vuoristokyläsessä nuori neitsyt pakkonaitetaan rahasta väärälle miehelle. Petettyään miestä tosirakkautensa kanssa nuori neito surmataan mudan ja vesisateen täyttämässä tarkoituksellisen rumassa ja ankeassa finaalijaksossa. Nuoren neitsyen kuolema on samalla hyvyyden, kauneuden ja totuuden kuolema – ihmisen itsensä käsissä, totta kai. Ympyrä sulkeutuu.

Tengiz Abuladzen Rukous, Toivomuspuu ja Katumus muodostavat löyhän trilogian, jossa tietyt teemat ja viittaukset toistuvat teoksesta toiseen, vaikka juonellisesti kolmella ei varsinaisesti ole paljonkaan toistensa kanssa tekemistä. Katumus, Stalinin muotokuva, jatkoi georgialaissaagan vaiheita kuvaamalla yhteiskuntaa, joka on jo lähes täysin korvannut hengen yksinomaan ihmisyydellä ja onnistunut siten korruptoimaan ja turmelemaan lähes kaiken elämässä arvokkaan. Katumuksen neitsyt on hänkin aikansa vanki, päättihän Stalin kätyreineen yksinomaan kansan ihanteista ja moraalista miten halusi. Toisin kuin kahdessa aiemmassa osassa, Katumuksessa neitsyt saa elää ja tuomita vangitsijansa. Koko trilogian päättävässä finaalissa neitsyt antaa kansalle totuuden ja päästää sen pahasta, ja Stalinin mätänevä ruho heitetään eläinten ruuaksi.


Arvio: 5/5


NATVRIS KHE, 1976 Neuvostoliitto
Ohjaus: Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Giorgi Leonidze, Revaz Inanishvili, Tengiz Abuladze
Näyttelijät: Erosi Manjgaladze, Kakhi Kavsadze, Kote Daushvili, Lika Kavzharadze, Sofiko Chiaureli, Soso Jachvliani, Zaza Kolelishvili

Rukous (1967)

Tengiz Abuladzen, tuon suuren georgialaisen, voimansa tunnossa ohjaama Rukous alkaa kuvilla vanhasta kivilinnoituksesta. Tapa jolla kohtaus on kuvattu saa lumivalkoisen kivimuurin ikkunat ja oviaukot näyttämään epämääräisiltä mustilta geometrisilta kuvioilta. Yhdestä suuaukosta pilkistää puoliksi valossa, puoliksi pimeässä hilluva paholaisen hahmo. Karvainen paholainen kurottaa rasvaisia käsiään kohti kirkkaan valkoiseen kaapuun pukeutunutta neitsyttä. Kertojaääni, vanha mies, pohtii apeana mielessään, kuinka ihmiset antavat pahan hallita ja tahria kaiken kauniin ja hyvän tässä maailmassa. Miksi veljen kohtalona on vuodattaa veljensä verta? Miksi pyhä maa kylvetään ajasta aikaan vihalla ja kuolemalla? Miksi ihmiselo on vain sarja hautajaisia? Entä miten käy ihmisen itsensä?

Slaavilaista mystiikkaa huokuva Rukous on rehellisenä taide-elokuvanakin melkoisen kiehtova tuttavuus – eikä vähiten taustojensa vuoksi, olivathan kaikenlaiset liian taiteellisiksi leimatut tuotokset Neuvostoliitossa järjestään haram aina vuodesta 1934 ja sosialistisen realismin virallisesta määrittelystä pitkälle Stalinin kuoleman jälkeiseen suojasään aikaan. Neuvostojen maan poliittisen johdon kevennettyä otettaan sikäläisestä kulttuurituotannosta valkokankaille pääsi vuosikymmenten pannan jälkeen myös nousevien nuorten kykyjen teoksia, jotka erityisesti mestari Abuladzen johdolla korvasivat mykän elokuvan ajan teorioihin ja montaasiin perustuvan näkemyksen uudenaikaisemmalla otteellaan.

Huvittavinta Rukouksessa onkin huomata, kuinka paljon Abuladze on teoksessaan imenyt vaikutteita Mihal Kalatozovin kaltaisen taiturin ohella erityisesti Aleksandr Dovzenkon vuosien 28-30 kokeellisemman kauden Ukraina-trilogiasta, joskin tapahtumat on tällä kertaa sijoitettu vanhan Georgian karuille vuoristoseuduille, jossa riitaisat heimot ja traditiot käyvät keskenään loputonta konfliktia ja traagista verikostojen sarjaa. Kotimaansa kansallisrunoilijan Vazha-Pshavelan eeppiseen runoelmaan perustuva tarina kertoo miehestä, joka kieltäytyy katkaisemasta surmaamansa vihollisen oikeaa kättä ja joutuu siten heimonsa ja sukunsa vihan kohteeksi. Lopulta edes pyhä vala sen enempää kuin uhrieläimetkään eivät pysty pelastamaan Raamatun Kainin tavoin merkittyä miestä karulta kohtaloltaan: ihmiselämän hinta on kuolema.

Aiemmin mainitut vaikutteet näkyvät erityisen selvästi Rukouksen vertojaan hakevasta kuvallisesta kerronnasta. Abuladzen ohjaustyö ei vain näytä hyvältä perinteisessä mielessä, mutta teosta työstäessä on selvästi nähty vaivaa jokaisen kuvan hiomiseksi mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen ja tarinaa tukevaan muotoon sekä tupaten täyteen erilaisia allegorioita, symboliikkaa, teknistä leikittelyä ja hehkuvan raudan tavoin pysyvän henkisen jäljen jättävää kuvastoa. Kukapa voisi esimerkiksi unohtaa tajunnanvirtaa, jossa mies surmataan eläinuhrin tavoin jättimäisten mustien kivipaasien juurella, josta seuraavassa kuvassa lumi ja jää virtaavat vuoren huipulta kuin veri miehen haavasta. Tai kohtausta, jossa ihmisten mustat siluetit kahlaavat vitivalkoisessa lumihangessa kuin aaveeta limbossa, puiden valkoiset lehdet putoilevat tuulessa kuin lumihiutaleet, mustiin pukeutunut hautajaiskulkue saattaa vitivalkoisen arkun pimeyteen tai kuvaa hirsiseinää koristavista irtokäsistä.

Tohtenenkin väittää, että suurin osa Abuladzen elokuvan sanomasta todennäköisesti menee useimmilta meikäläisiltä katsojilta yli hilseen pelkästään kulttuurierojen ja kielimuurin vuoksi, eihän Vazha-Pshavelan legendaarista alkuperäisteostakaan liene koskaan Suomeen asti saatu, vaikka jok’ainoa vähäisempikin kioskikirjakin löytyy meiltä jokaisesta lähikirjastosta. Omalla kohdallani tietty mystisyys ja tulkinnan avoimuus lähinnä lisäsivät teoksen herättämää mielenkiintoa: en esimerkiksi osaa sanoa, mitä keskivaiheilla tuleva unimainen rituaalikohtaus itkijänaisineen tarkoittaa, mutta kyseinen elämys on mystisenä ilmestyksenä vähintäänkin unohtumaton ja ainutlaatuinen. Veljenmurhan tahrima maa ei kanna hedelmää, eikä paholaisen valta ihmisessä osoita heikkenemisen merkkejä. Abuladzen maailmassa ainut kestävä asia lieneekin usko ja toivo ihmistä suurempaan hyvyyteen ja kauneuteen.


Arvio: 5/5


VEDREBA, 1967 Neuvostoliitto
Ohjaus: Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Vazha-Pshavela, Anzor Salukvadze, Rezo Kveseleva, Tengiz Abuladze
Näyttelijät:Ramaz Tshhikvadze, Rusudan Kiknadze, Spartak Bagashvili, Tengiz Artshvadze

Uusintakatselussa: M - kaupunki etsii murhaajaa (1931)

Vaikka ihmiskunnan historia koostuu rauhallisimmillaankin kokonaisten toisiaan seuraavien sotien, kansanmurhien sekä verikostojen sykleistä, on populääri käsitys varsinaisten sarjamurhaajien toiminnasta ja mielenmaisemasta hyvinkin tuoretta perua ja tulikin useimmille tutuksi viimeistään massamedian kautta 1800-luvun lopulla. Kymmenkunta ihmistä huvikseen silpunnut ja sodomisoinut herrasmies nimeltä Peter Kürten, Düsseldorfin vampyyri, oli Saksassa omanlaisensa kiistanalainen ilmiö, jonka rikokset osuivat keskelle yhteiskunnallista keskustelua niin kuolemantuomion oikeutuksesta kuin silmittömän tappamisen juurisyistäkin. Ajan henki vaikutti voimakkaasti myös kärsimyksen ja kuoleman läsnäolosta aiemminkin urallaan inspiroituneeseen Fritz Langiin, jonka ensimmäinen äänielokuva suunniteltiin alusta asti iskemään suoraan aikansa yhteiskunnallisen ja sosiaalisen problematiikan hermoon.

M – kaupunki etsii murhaajaa alkaa kuvalla lapsista leikkimässä pienen kaupunkilähiön puistossa. Miehen varjo lähestyy palloa heittelevää pikkutyttöä. Talon seinässä on poliisin ilmoitus alueella salaperäisesti kadonneista lapsista ja epäillystä tunnistamattomasta sarjamurhaajasta. Selkäpuolelta nähtävä viheltävä mies ostaa tytölle ilmapallon. Lapset palaavat kotiin – mutta yksi puuttuu. Äidin huutaessa tytärtään kotiin kamera askeltaa hiljalleen kuvaamaan loputtomuuksiin jatkuvaa spiraalia muistuttavia rappusia. Pikkutytön ilmapallo nähdään ilman omistajaansa. Lehdistö tiedottaa nimettömän lastenmurhaajan iskeneen jälleen. Langin vihjaileva kerronta onkin alusta asti niin sujuvaa, ettei miehen teosta katsellessa oikeasti edes tule ajatelleeksi, miten koko sarjamurhaajatrillerissä näytetä lainkaan väkivaltaa, tappamista tai ruumiita.

Luit viimeisen kohdan aivan oikein! Hauska triviana itse muistan nähneeni Langin rikosklassikon ensimmäisen kerran Ylen näytettyä sen keskellä päivää heti lastenohjelmien jälkeen. Koska M on rankka teos enemmän synkän aiheensa kuin muotonsa puolesta, eivät televisiosensuurin kourat siihen juuri ole viimeisinä vuosikymmeninä pystyneet. Langin taideteoksen sanoman kannalta kaikenlainen ylimääräinen mässäily olisikin ollut turhaa, mutta siitä lisää hyvinkin pian...

Ehkäpä vallankumouksellisin aspekti Langin rikosklassikossa on tapa, jolla sen kerronta hyödyntää ääntä. Suuren osan tarinan kestosta suurisilmäisen Peter Lorren esittämä kävelevä McGuffin nähdään vain varjona, ja ajojahdin edetessä tämän henkilöstä paljastetaan katsojalle yksityiskohtia vain tipoittain. Lopullisen totuuden paljastumiseen asti murhaaja tunnetaan vain epävireisestä tavastaan vihellellä Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssia – oopperalavoilta lainattua johtoaihetta. Tiettävästi Langin klassikkoon suunniteltiin erillistä musiikkiraitaakin, mutta tekijät huomasivat kolkon hiljaisuuden sopivan paremmin ihmisjahdin taustalle. Lang on eräässä myöhemmässä haastattelussa kertonut, ettei Peter Lorre itse osannut viheltää, joten sävelkorvaton ohjaaja joutui tässä suhteessa tuuraamaan teoksensa päätähteä ja häpesikin puolivillaista suoritustaan vuosikausien päästäkin. Lorren hahmolle ominainen, nyt jo ikimuistoinen vääristynyt sävelmä syntyikin siis vahingossa.

Fritz Arno Wagnerin, alkuperäisen saksalaisen elokuvaekspressionismin vaikutusvaltaisimman visionäärin, kameratyöskentely edustaa jotakuinkin edistyneimpiä otteita taiteenlajissaan ajan olot huomioon ottaen: muutamassa vuodessa kankeista kuvauskopeista ja teatterilavasteista kompaktimpaan muotoon kehittynyt äänieristystekniikka mahdollisti Wagnerille huomattavat vapaudet kuvauksen dynamiikan suhteen – lopputulos sisältääkin varhaiselle äänielokuvalle poikkeuksellisen runsaalla kädellä liikettä ja kamera-ajoja, monesti katsoja johdatellaan kohtaukseen sisään kirjaimellisesti puskista tai pimeiltä kaduilta. M – kaupunki etsii murhaajaa tuntuukin kuvalliselta kerronnaltaan kuin vuosikymmenen tai pari myöhemmin ilmestyneeltä rikostrilleriltä. Langin klassikosta tuotettiinkin film noirin kulta-aikaan täysiverinen, nyt jo ammoin unohtunut Hollywood-filmatisointi, jonka kanssa sen enempää ohjaajalla kuin tämän hovikuvaajallakaan ei ollut mitään tekemistä.

Eräänä näkökulmana on keskusteltu myös Langin teoksen oletetusta kuvauksesta aikansa Saksaa lähestyvästä poliittisesta sekasorrosta sekä totalitarismin vaarasta. Tarinan edetessä kivikovan komisario Lohmannin (Otto Wernicke) johdolla sarjamurhaajaa metsästävät poliisit alkavat tonkia liiankin uteliaasti ”rehellisen” alamaailman bisneksiä, jolloin oikeiden mafiosojen ja ryöväreiden tulkitsemat laitapuolen kulkijat käynnistävät oman ajojahtinsa päästäkseen kertaheitolla eroon halveksitusta lastenmurhaajasta sekä liiketoimintaansa häiritsevistä kytistä. Rikollisjahti kristallisoituu rikollisten järjestämään ”oikeudenkäyntiin”, jossa vastakkain eivät ole vain laki, järjestys ja kaaos, mutta myös kuolemantuomiosta käydyn keskustelun eri osapuolet argumentteineen. Langin oman kannan pystyy helposti huomaamaan tämän rikollisten suuhun asettamista murhamiehen teloitusta puoltavista perusteluista.

Vaikka M – kaupunki etsii murhaajaa äänielokuvan pioneeri ja tunnustettu klassikko onkin, tuntuu ohjaajan loppupuolen yli-innokas osoittelu ja oman näkemyksensä tuputtelu ainakin henkilökohtaisesti todella harmittavalta, löytyyhän kuolemantuomion kannattajistakin taatusti muuten hyväntahtoista ja kunnollista väkeä eikä pelkkää yhteiskunnan kuonaa ja roskasakkia. En edes yritä väittää keksiväni suoralta kädeltä mielekkäämpää tapaa päättää tällaista rikostarinaa menettämättä samalla koko muuta yhteiskunnallista sanomaa, joten pidän tältä osin nyt naamani kiinni ja isken pöytään pakolliset viisi tähteä. Tohtori Mabusen testamentti on älyllisyydessään ja luovuudessaan kuitenkin kahdesta saman aikakauden ja leffauniversumin ilmentymästä mielestäni onnistuneempi.

Düsseldorfin vampyyria ei Langin ja kumppaneiden aktivismi ehtinyt auttamaan, sillä tämä teloitettiin giljotiinilla samana vuonna käsillä olevan teoksen ilmestymisen kanssa. Vampyyri itse oli tarinan mukaan häpeilemättömän kiihottunut tulevasta kuolemastaan ja raa’asta teloitustavastaan.


Arvio: 5/5


M, 1931 Saksa
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou, Egon Jacobson
Näyttelijät: Peter Lorre, Otto Wernicke, Ellen Widmann

Uusintakatselussa: Tohtori Mabusen testamentti (1933)

Hätä ja kauhistus! Selittämättömät rikokset piinaavat Berliiniä! Poliisi ja yleinen syyttäjä voimattomia rikosaallon edessä!

Puhelin soi komisario Lohmannin toimistossa. Rikollisliigan tappajia henkensä edestä pakeneva, etsivä Hofmeisteriksi esittäytyvä mies kaipaa vanhan esimiehensä apua. Yhtäkkiä kaikki pimenee, puhelimesta kuuluu laukaus ja Hofmeisterin tuskallinen rääkäisy ennen aavemaisen hiljaisuuden laskeutumista. Poliisin saavuttua paikalle Hofmeister on kadonnut jälkeäkään jättämättä. Myöhemmin mies löydetään kadulta järkensä menettäneenä, laulaen mieletöntä lauluaan ihmisten katseiden alla. Mitä tapahtui Hofmeisterille? Kuka on vastuussa Berliiniä ravistelevien rikosten sarjasta? Miten Lohmann tekee lopun rikollisten suunnitelmista?

Pahamaineisen tohtori Mabusen kiinnijäämisestä on kulunut aikaa jo kokonaiset 11 vuotta. Suuri lama runtelee Saksaa, työttömien ja kodittomien leipäjonot ovat jokapäiväinen näky ikuisessa yössä elävien suurkaupunkien kaduilla. Fritz Langin kuvaamassa Saksassa ainoastaan rikollisilla ja voimakkailla auktoriteettihahmoilla on varaa elää normaaliksi miellettyä keskiluokkaista elämää. Mitä ilmeisimmin Lang yhdessä käsikirjoittajavaimonsa Thea von Harboun kanssa tarkoittivatkin teoksensa ensimmäisen Mabusen tavoin vähintään yhtä paljon aikansa dokumentiksi kuin silkaksi fiktiiviseksi trilleriksi. Mielisairaalassa istuva, sairaalloisia ajatuksiaan manifestiksi kokoava tohtori Mabuse saikin tiettävästi inspiraationsa Landsbergin vankilassa kirjaansa kirjoittaneesta Adolf Hitleristä.

Fritz Lang oli varhaisen äänielokuvan aikaan harvoja ohjaajia, jolla tuntui olevan selkeä näkemys vielä lapsenkengissään olleen tekniikan mahdollisuuksista ennen myöhempien käytäntöjen vakiintumista. Tohtori Mabusen testamentti esimerkiksi täräyttää jo yhdessä ensimmäisistä kohtauksistaan tyylikästä jännitystä meluisassa tehtaassa, jossa koneiden äänet peittävät hiiviskelevän Hofmeisterin raskaan hengityksen tätä etsiviltä rikollisilta. Aiemmin kuvailtua puhelinkohtausta seuraavassa jaksossa siirrytään vielä kuuntelemaan tohtori Mabusen psykologiaa käsittelevää luentoa. Lang ei tyydykään missään vaiheessa monen aikalaisensa tavoin temppuilemaan äänielokuvan uutuudenviehätyksellä, vaan äänet on tässä tapauksessa tarkoitettu alusta asti tukemaan saumattomasti vuosikausia aikaansa edellä ollutta dynaamista visuaalista tarinankerrontaa.

Ja miten vaivattomasti Mabusen tarina eteenpäin soljuukaan! Tohtori Mabusen testamentti on klassinen rikosmysteeri, joka alun muutamien avointen kysymysten myötä alkaakin nopeasti kasvaa elämääkin suuremmaksi kuvaukseksi hyvän ja pahan, järjestyksen ja kaaoksen väliseksi voimainmittelöksi. Ihmismieliä hallitsevan tohtori Mabusen, rikollisen neron, mieltä ei sen enempää vankila kuin kuolemakaan kykene pysäyttämään. Platonisena hahmona Mabuse on ideoiden herra, pahan filosofi ja rikollisten kuningas, jonka luoma aate jatkaa mestarin elämäntyötä ajasta ikuisuuteen, kunnes ihmisyys, moraali ja kaikki hyvä tässä maailmassa on turmeltu ja korvattu kaaoksella. Platonin yhteiskunnallinen ihanne toimikin modernien totalitaaristen aatteiden ja erityisesti fasismin suurena innoittajana. Kuka sanoikaan, ettei trilleri voisi olla älykäs?

Komisario Lohmann (Otto Wernicke) on huumorituulella.

Haluaisin tässä kohtaa sanoa erityisen sanasen sikaria imuttelevasta komisario Lohmannista, jonka rehevä ja graniitista veistetty germaaninen olemus on kaikessa mahtipontisuudessaan vähintään yhtä ikimuistoinen ilmestys kuin pistävällä katseella ja koukkunokalla varustettu Rudolf Klein-Rogge tohtori Mabusena. Lohmann on mies, joka matkaa vaikka Helvettiin saadakseen rikolliset aisoihin, mutta jolla riittää on myös kekseliäisyyttä ja huumorintajua selviytyä kuivin jaloin vaikeistakin tilanteista. Lohmannia esittävästä, mahtavaa äijämäistä karismaa huokuvasta Otto Wernickestä tuli myöhemmin suosittu kasvo kolmannen ja neljännenkin valtakunnan elokuva- ja teatterimaailmassa – siitäkin huolimatta, että tämä oli naimissa juutalaisen naisen kanssa.

Tohtori Mabusen testamentti jäi yhdeksi viimeisistä Weimarin Saksassa julkaistuista elokuvista ennen natsien valtaannousua; kolmannessa valtakunnassa Langin ohjaustyö joutui suoralta kädeltä pannaan mitä ilmeisimmin sen lukuisten yhteiskuntakriittisten viittausten vuoksi. Elokuvan julkaisun aikoihin Joseph Goebbels otti Langiin yhteyttä tämän aiempien tuotosten johdosta ja ehdotti ohjaajalle erityistä asemaa natsi-Saksan kulttuurielämän näkyvällä paikalla. Lang kieltäytyi ja pakeni monen aikalaisensa tavoin pikimmin jättäen taakseen irtaimen omaisuutensa sekä natseille myötämielisen käsikirjoittajavaimonsa Thean, joka ei Mabusen testamentin jälkeen enää kyennyt tuottamaan mitään mainitsemisen arvoista.

Fritz Langin viimeinen Saksan-kauden ohjaustyö ja alkuperäisen saksalaisen ekspressionistisen elokuvan kuolinhenkäys lukeutuu omissa kirjoissani kautta aikain rikostrillerien kärkikahinoihin monien huomattavasti nimekkäämpien ja messevämpien tuotantoarvojen teosten joukkoon. Tohtori Mabusen testamentin myöhemmälle populäärikulttuurille antamia vaikutteita ei käy laisinkaan vähättelemän, ovathan Hannibal Lecterin ja Heath Ledgerin Jokerin kaltaiset vakiintuneet suosikkihahmotkin kopioineet motiivinsa ja elkeensä pitkälti hypnoottisesti katsojan silmiin vankilastaan tuijottavalta Rudolf Klein-Roggelta – tohtori Mabuselta, tuolta kaaoksen ja anarkian lähettiläältä, pahan filosofilta ja rikollisten kuninkaalta.


Arvio: 5/5


DAS TESTAMENT DES DR. MABUSE, 1933 Saksa
Ohjaus: Fritz Lang
Käskirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou, Norbert Jacques
Näyttelijät: Gustav Camilla Spira, Rudolf Klein-Rogge, Otto Wernicke