maanantai 18. joulukuuta 2023

Rukous (1967)


Tengiz Abuladze
n, tuon suuren georgialaisen, voimansa tunnossa ohjaama Rukous alkaa kuvilla vanhasta kivilinnoituksesta. Tapa jolla kohtaus on kuvattu saa lumivalkoisen kivimuurin ikkunat ja oviaukot näyttämään epämääräisiltä mustilta geometrisilta kuvioilta. Yhdestä suuaukosta pilkistää puoliksi valossa, puoliksi pimeässä hilluva paholaisen hahmo. Karvainen paholainen kurottaa rasvaisia käsiään kohti kirkkaan valkoiseen kaapuun pukeutunutta neitsyttä. Kertojaääni, vanha mies, pohtii apeana mielessään, kuinka ihmiset antavat pahan hallita ja tahria kaiken kauniin ja hyvän tässä maailmassa. Miksi veljen kohtalona on vuodattaa veljensä verta? Miksi pyhä maa kylvetään ajasta aikaan vihalla ja kuolemalla? Miksi ihmiselo on vain sarja hautajaisia? Entä miten käy ihmisen itsensä?


Slaavilaista mystiikkaa huokuva Rukous on rehellisenä taide-elokuvanakin melkoisen kiehtova tuttavuus – eikä vähiten taustojensa vuoksi, olivathan kaikenlaiset liian taiteellisiksi leimatut tuotokset Neuvostoliitossa järjestään haram aina vuodesta 1934 ja sosialistisen realismin virallisesta määrittelystä pitkälle Stalinin kuoleman jälkeiseen suojasään aikaan. Neuvostojen maan poliittisen johdon kevennettyä otettaan sikäläisestä kulttuurituotannosta valkokankaille pääsi vuosikymmenten pannan jälkeen myös nousevien nuorten kykyjen teoksia, jotka erityisesti mestari Abuladzen johdolla korvasivat mykän elokuvan ajan teorioihin ja montaasiin perustuvan näkemyksen uudenaikaisemmalla otteellaan.

Huvittavinta Rukouksessa onkin huomata, kuinka paljon Abuladze on teoksessaan imenyt vaikutteita Mihal Kalatozovin kaltaisen taiturin ohella erityisesti Aleksandr Dovzenkon vuosien 28-30 kokeellisemman kauden Ukraina-trilogiasta, joskin tapahtumat on tällä kertaa sijoitettu vanhan Georgian karuille vuoristoseuduille, jossa riitaisat heimot ja traditiot käyvät keskenään loputonta konfliktia ja traagista verikostojen sarjaa. Kotimaansa kansallisrunoilijan Vazha-Pshavelan eeppiseen runoelmaan perustuva tarina kertoo miehestä, joka kieltäytyy katkaisemasta surmaamansa vihollisen oikeaa kättä ja joutuu siten heimonsa ja sukunsa vihan kohteeksi. Lopulta edes pyhä vala sen enempää kuin uhrieläimetkään eivät pysty pelastamaan Raamatun Kainin tavoin merkittyä miestä karulta kohtaloltaan: ihmiselämän hinta on kuolema.

Aiemmin mainitut vaikutteet näkyvät erityisen selvästi Rukouksen vertojaan hakevasta kuvallisesta kerronnasta. Abuladzen ohjaustyö ei vain näytä hyvältä perinteisessä mielessä, mutta teosta työstäessä on selvästi nähty vaivaa jokaisen kuvan hiomiseksi mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen ja tarinaa tukevaan muotoon sekä tupaten täyteen erilaisia allegorioita, symboliikkaa, teknistä leikittelyä ja hehkuvan raudan tavoin pysyvän henkisen jäljen jättävää kuvastoa. Kukapa voisi esimerkiksi unohtaa tajunnanvirtaa, jossa mies surmataan eläinuhrin tavoin jättimäisten mustien kivipaasien juurella, josta seuraavassa kuvassa lumi ja jää virtaavat vuoren huipulta kuin veri miehen haavasta. Tai kohtausta, jossa ihmisten mustat siluetit kahlaavat vitivalkoisessa lumihangessa kuin aaveeta limbossa, puiden valkoiset lehdet putoilevat tuulessa kuin lumihiutaleet, mustiin pukeutunut hautajaiskulkue saattaa vitivalkoisen arkun pimeyteen tai kuvaa hirsiseinää koristavista irtokäsistä.

Tohtenenkin väittää, että suurin osa Abuladzen elokuvan sanomasta todennäköisesti menee useimmilta meikäläisiltä katsojilta yli hilseen pelkästään kulttuurierojen ja kielimuurin vuoksi, eihän Vazha-Pshavelan legendaarista alkuperäisteostakaan liene koskaan Suomeen asti saatu, vaikka jok’ainoa vähäisempikin kioskikirjakin löytyy meiltä jokaisesta lähikirjastosta. Omalla kohdallani tietty mystisyys ja tulkinnan avoimuus lähinnä lisäsivät teoksen herättämää mielenkiintoa: en esimerkiksi osaa sanoa, mitä keskivaiheilla tuleva unimainen rituaalikohtaus itkijänaisineen tarkoittaa, mutta kyseinen elämys on mystisenä ilmestyksenä vähintäänkin unohtumaton ja ainutlaatuinen. Veljenmurhan tahrima maa ei kanna hedelmää, eikä paholaisen valta ihmisessä osoita heikkenemisen merkkejä. Abuladzen maailmassa ainut kestävä asia lieneekin usko ja toivo ihmistä suurempaan hyvyyteen ja kauneuteen.


Arvio: 5/5


VEDREBA, 1967 Neuvostoliitto
Ohjaus: Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Vazha-Pshavela,
Anzor Salukvadze, Rezo Kveseleva, Tengiz Abuladze
Näyttelijät:Ramaz Tshhikvadze, Rusudan Kiknadze, Spartak Bagashvili, Tengiz Artshvadze

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.