Aladdin ja varkaiden kuningas (1996)

Sanokoot mitä sanovat, Jafarin paluu oli kohtuullisen onnistunut jatko-osa ja sijoittajia onnesta itkettävä taloudellinen jättimenestys. Koska monessa kukkarossa oli vielä tilaa ylimääräiselle penningille, päätettiin Aladdinin saaga sinetöidä vielä televisiosarjan päättävällä eeppisellä finaalilla. Tällä kertaa aika ja budjetti kuitenkin suunniteltiin alusta asti hyväksyttävämpiin mittoihin, ja ennen niin nyreä Robin Williamskin saatiin houkuteltua takaisin rooliinsa Henkenä. Varkaiden kuningas olikin ilmestyessään vähintään yhtä järisyttävä kassamenestys kuin edeltäjänsäkin, mutta ilman vastaavaa perustellun kritiikin vyöryä.

Luit oikein: Disney onnistui kerrankin luomaan kelpo jatko-osan, ehkä jopa parhaan kaltaistensa joukossa.

Varkaiden kuninkaan alussa Aladdin ja Jasmine valmistautuvat juhlimaan häitään, kun salaperäisen viittamiehen johtamat neljäkymmentä varasta hyökkäävät sulttaanin linnoitukseen etsimään jotakin tai jotakuta. Selviää, että hääpari sai lahjakseen kaikkitietävän oraakkelin, jolla on kyky antaa vastaus mihin tahansa siltä udeltuun kysymykseen. Varkaat haluavat oraakkelin käsiinsä kysyäkseen tältä legendaarisen aarteen olinpaikkaa – Midaksen käden, kaiken materian kosketuksesta puhtaaksi kullaksi muuttavan ihme-esineen. Käytännössä Varkaiden kuninkaan aarrejahti onkin siis kuin suoraan Indiana Jonesista sillä erotuksella, että kilpailu aikaa vastaan käydäänkin varkaiden ja Aladdinin välillä.

Nyt kun puhe tulikin jo Indiana Jonesista, lienee järkevintä iskeä Varkaiden kuninkaan ässä pöytään jo kättelyssä: Aladdin ja viimeinen ristiretki on tarina Aladdinin ja tämän isän, varkaiden kuninkaan, yhteisestä seikkailusta ja toistensa löytämisestä vähän samaan tapaan kuin mainitun seikkailutrilogian päätöosassakin. Samalla tarina vie katsojan takaisin Disneyn trilogian alkulähteille, aikaan jolloin Aladdin toivoi olevansa prinssi: isä ja poika, kuningas ja prinssi. Nokkelaa, eikö? Alin ammoin omille teilleen lähteneen isän hahmon tarina perustuukin pohjimmiltaan tämän pyrkimykselle todistaa olevansa tittelinsä ja poikansa luottamuksen arvoinen. Vaikka seikkailu ei ehkä täysin omaa käsialaa olekaan, itse olen aina arvostanut tämän elokuvan Disneyn perinteistä poikkeavasta isän ja pojan suhteesta kertovasta teemasta.

Omituista kyllä, jopa Varkaiden kuninkaan laulut ovat lähes kauttaaltaan jopa monia teatteriin asti päässeitä vastinkappaleitaan muistettavampia rallatuksia. Itse jopa huomaan toisinaan hyräileväni monia tämän teoksen Broadway-musikaalien elkeistä ammentavia kappaleita, kuten kahta mielettömän tarttuvaa varkaiden musiikkinumeroa. Suomalaisten onneksi Varkaiden kuninkaan käännös ja dubbauskin ovat jälleen erinomaista työtä, palasivathan aiempien osien näyttelijät rooleihinsa, ja ennen niin heikko Jopekin kuulostaa tällä kertaa kuin uudestisyntyneeltä. Robin Williamsin paluu Hengen rooliin näkyy selvästi myös puhutun dialogin huimasti nousseessa tasossa, minkä johdosta Jopellakin oli täysin erilaiset mahdollisuudet revitellä laulu- ja imitaatiotaitojaan kuin Jafarin paluussa ja kahden jatko-osan välissä näytetyssä televisiosarjassa.

Oikeastaan Robin Williamsin paluu on samalla kertaa myös taakka koko muulle seikkailulle – ei siksi, että miehen veistelyä kuultaisiin tällä kertaa liian vähän, vaan pikemminkin päinvastoin: aina Hengen ilmaantuessa kuvioihin tarina tuntuu pysähtyvän pitkäksi aikaa pelkästään mässäilemään mestarin loputtomalla vitsitykityksellä. Eräässä kohtaa hahmoilla on yksinkertaisesti tylsää, ja koko kymmenminuuttinen paukutellaan vain täysin sattumanvaraista läpändeerusta Marx-veljistä muihin Disney-leffoihin ja rockin kuninkaaseen. Williamsin loputon luova energia on ihailtavaa seurattavaa ja Jope onnistuu monessa kohtaa vielä piristämään vitsejä omalla panoksellaan, mutta rehellisyyden nimissä ainakin osa kaikesta huumorimateriaalista olisi suosiolla voinut jäädä leikkauspöydälle. Eihän ensimmäiseenkään elokuvaan nyt kaikkea koetettu mahduttaa, vaan tarinan ja huumorin välille haettiin tarkoituksella sopivaa tasapainoa.

Yritän kovasti mielessäni keksiä vielä muutakin napisemista. Ehkä animaatio on joissain kohtaa vähän hassun näköistä, ja alkuperäiskielisen version John Rhys-Davieskin on niminäyttelijänä liian tunnistettavissa ja… ei pysty, liian hapokasta. Suoraan videolla julkaistuksi elokuvaksi Varkaiden kuninkaassa ei oikeasti ole paljoakaan, mistä valittaa. Kuten jo aiemmin totesin, tämä leffa olikin koko sarjan päätös, joten panostus viimeiseen positiiviseen nuottiin myös oli sen mukaista: Varkaiden kuninkaassa edes tarinan roistoa ei hoidella väkivalloin. Parhaimmillaan Varkaiden kuningas toi muutamine animoituine taustoineen mieleen jopa Richard Williamsin teokset – ja tämä jos mikä on paljon sanottu. Salaperäisen viittamiehen kadotessa ratsuineen yön pimeyteen ensimmäisen osan kauppiaan päättäessä taustalla tutun laulunsa tekeekin jo mieli päräyttää alkuperäinen Aladdin uudestaan soittimeen ja aloittaa koko saaga alusta ties kuinka monennetta kertaa…


Arvio: 4.5/5


ALADDIN AND THE KING OF THIEVES, 1996 USA
Ohjaus: Tad Stones
Käsikirjoitus: Mark McCorkle, Robert Schooley
Näyttelijät: Brad Kane, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Jerry Orbach, Jim Cummings, John Rhys-Davies, Jope Ruonansuu, Linda Larkin, Liz Callaway, Mervi Hiltunen, Robin Williams, Sami Aarva, Scott Weinger, Val Bettin