Mistä kauneus tulee maailmaan? Minne se menee? Ehkä se vain piilottaa kasvonsa meiltä hetkeksi?
Olemme jälleen elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Jo Toivomuspuun ensimmäiset hypnoottiset kuvat hivelevät silmää ja sielua: äärimmäisissä värikontrasteissa kylpevän unikkopellon keskellä makaa kuoleva valkoinen hevonen. Poika juoksee hakemaan isäänsä ja isoisäänsä. Vanha mies päättää päästää kauniin luontokappaleen kärsimyksistään. Kamera suuntaa kohti hevosen silmää. Hevosen silmäkulmasta valuu kyynel. Tengiz Abuladze vie meidät näin välittömästi takaisin Rukouksen kuviin hirtetystä neitsyestä, kaiken kauniin ja hyvän katoavaisuudesta.
Kummallista kyllä, pientä johdantoa seuraavissa jaksoissa Abuladzen
ohjaustyö muuttuukin jonkinlaisen taide-elokuvan ja kyläkomedian
omituiseksi ristisiitokseksi. Vallankumousta edeltävän ajan
georgialaisen kyläsen nuoriso on lähetetty taistelemaan Jumalan ja
tsaarin puolesta kaukaisille maille, vain naiset, lapset, vanhukset ja
vähämieliset ovat jääneet kaitsemaan karjaa ja vähän toisiaankin. Yksi
kyläläisistä on lapsenmielinen anarkisti, joka uskoo kuulevansa
lähestyvän vallankumouksen asettamalla korvansa maahan. Vanhat ihmiset
surevat hukattua nuoruuttaan ja sotaan menetettyä nuorisoa, yksi
naisistakin hullaantuu pikkuporvarillisista ihanteista vain pyntätäkseen
itsensä klovnin näköiseksi kummajaiseksi. Kaikkea tätä seuraa sivusta
kylän vanhin, valitellen kuinka maailma onkaan tullut hulluksi.
Toivomuspuusta voikin löytää häkellyttävän paljon humoristisia piirteitä, vaikka tarinan suuret linjat kuvaavatkin erän aikakauden tuhoa ja rappeutumista suorastaan apokalyptisin siveltimenvedoin. Toistuvana teemana Abuladzen myöhäiskauden teoksissa kuvattu hengen rappio ja ylevistä ihanteista vieraantuminen ovat tällä kertaa saaneet muotonsa tuulen ja sateen piiskaamana rauniokasana kuvatun kirkon murheellisissa kuvissa kuin enteenä Neuvostoliiton henkistä tilaa kritisoivalle Katumukselle, Abuladzen tulevalle magnum opukselle. Vielä vanhan vallan viimeisinä vuosinakin ihmiset turvautuvat unohduksen hämärään katoaviin pyhimyksiin hiljaisissa rukouksissaan. Kuten jo Rukouksessa ja vaikkapa Aleksandr Dovzenkon Ukraina-trilogiassa, myös Toivomuspuussa ihmissielun, veren, syntymän, kuoleman ja luonnon yhteys on yksinkertaisia omistussuhteita perustavanlaatuisempaa laatua – pyhä mysteeri.
Jos Toivomuspuun kaksi ensimmäistä kolmannesta liikuskelevat koomisen
ja haikean välimaastossa, sukeltelee viimeinen lohduttomuudessaan ja
traagisuudessaan aivan omanlaisissa syvyyksissään. Alussa yksi
kyläläisistä matkaa etsimään tarumaista toivomuspuuta, jolta tämä toivoo
onnea ja kaikkea hyvää kotiseutunsa väelle – lopulta kylää kohtaakin
hirveä onnettomuus ja miestä itseään katkera kuolema. Pienessä
vuoristokyläsessä nuori neitsyt pakkonaitetaan rahasta väärälle
miehelle. Petettyään miestä tosirakkautensa kanssa nuori neito surmataan
mudan ja vesisateen täyttämässä tarkoituksellisen rumassa ja ankeassa
finaalijaksossa. Nuoren neitsyen kuolema on samalla hyvyyden, kauneuden
ja totuuden kuolema – ihmisen itsensä käsissä, totta kai. Ympyrä
sulkeutuu.
Tengiz Abuladzen Rukous, Toivomuspuu ja Katumus muodostavat löyhän
trilogian, jossa tietyt teemat ja viittaukset toistuvat teoksesta
toiseen, vaikka juonellisesti kolmella ei varsinaisesti ole paljonkaan
toistensa kanssa tekemistä. Katumus, Stalinin muotokuva, jatkoi
georgialaissaagan vaiheita kuvaamalla yhteiskuntaa, joka on jo lähes
täysin korvannut hengen yksinomaan ihmisyydellä ja onnistunut siten
korruptoimaan ja turmelemaan lähes kaiken elämässä arvokkaan. Katumuksen
neitsyt on hänkin aikansa vanki, päättihän Stalin kätyreineen
yksinomaan kansan ihanteista ja moraalista miten halusi. Toisin kuin
kahdessa aiemmassa osassa, Katumuksessa neitsyt saa elää ja tuomita
vangitsijansa. Koko trilogian päättävässä finaalissa neitsyt antaa
kansalle totuuden ja päästää sen pahasta, ja Stalinin mätänevä ruho
heitetään eläinten ruuaksi.
Arvio: 5/5
NATVRIS KHE, 1976 Neuvostoliitto
Ohjaus: Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Giorgi Leonidze, Revaz Inanishvili, Tengiz Abuladze
Näyttelijät: Erosi Manjgaladze, Kakhi Kavsadze, Kote Daushvili, Lika Kavzharadze, Sofiko Chiaureli, Soso Jachvliani, Zaza Kolelishvili
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.