Aladdin (1992)

Inspiraatio Aladdinin takaa ei periaatteessa voisi olla juuri sen yksinkertaisempi: eräänä kauniina päivänä joskus 80-luvun lopulla laululyriikoiden kirjoittamiseen erikoistunut Howard Ashman spontaanisti vain tuumasi klassisen Aladdinista ja lampunhengestä kertovan tarinan sopivan mainiosti uuden ajan kunnianhimoisemmaksi animoiduksi Disney-musikaaliksi. Käytyään läpi tavanomaisen byrokratiantäyteisen käsikirjoituskierroksen poikineen lupa aiheesta kertovan elokuvan tuottamiseen irtosikin itseltään Jeffrey "DreamWorks" Katzenbergiltä, joka vielä näihin aikoihin hallitsi Disneyn ilmatilaa suvereenisti. Ashman, joka käsikirjoituksen ohella osallistui elokuvan laulujen sanoittamiseen, ei itse ehtinyt näkemään ideansa pohjalta työstetyn klassikon lopullista valmistumista, sillä mies kuoli AIDSin komplikaatioihin kesken Aladdinin tuotannon vain nelikymppisenä.

Disneyn Aladdin alkaa synkkänä ja myrskyisenä yönä arabialaisen Agraban syrjäseuduilta. Mystinen muukalainen yhdessä likaisen apurinsa kanssa manaavat keskelle aavikkoa suuren tiikerinpään, "ihmeiden onkalon", jonka syvyyksissä odottaa löytäjäänsä tässä vaiheessa mysteeriksi jäävä aarre. Tiikerinpää ilmoittaa muukalaiselle päästävänsä sisäänsä vain yhden ihmisen, "hiomattoman timantin", joka paljastuu myöhemmin tarinan nimihenkilöksi, köyhäksi Aladdiniksi. Vartijoita pakoileva ja varastelemalla elävä köyhä Aladdin asustaa apinansa Abun kanssa pienessä loukossaan unelmoiden huolettomasta elämästä rikkaina suuressa palatsissa. Samaan aikaan sulttaanin palatsissa vankina elävä prinsessa Jasmine ollaan pakottamassa naimisiin jonkin epämääräisen vanhan lain vuoksi. Mystinen muukalainen paljastuu palatsin kieroksi visiiriksi, jolla itsellään on suunnitelmissaan naida prinsessa ja siten nousta sulttaaniksi sulttaanin paikalle ihmeiden onkalosta löytyvän aarteen avulla.

Aladdinista on aina sanottu tarinan imeneen vaikutteita Bagdadin varkaasta ja etenkin kyseisen klassikkotarinan vuoden 1940 filmatisoinnista, mutta todellisuus on tietenkin huomattavasti virallista selitystä monimutkaisempi. Aladdinin tekoaikaan animaatiomestari Richard Williamsin vanha työryhmä oli jo pitkälti siirtynyt Disneyn palvelukseen tuoden vanhan Dickin oman Aladdin-sadun ideoita mukanaan. Esikuvansa tavoin myös Disneyn näkemys ammentaa valtavasti persialaisista miniatyyrimaalauksista sekä arabialaisesta kalligrafiasta, mutta Williamsista poiketen Disneyn animaattorit imivät omaan työhönsä lähinnä mainittujen taidesuuntausten ominaisen pyöreän muotokielen sulauttamatta liiaksi niiden muita ominaisuuksia. Aladdinin designia suunnittelemaan palkattiin karikatyristi Al Hirschfeld, jonka käsialan tiedettiin sopivan yhteen luonnostellun pyöreämmän lookin kanssa. Näkyvimpänä lainana Williamsilta ovat Jafar ja Henki, joiden design on napattu suoraan The Thief and the Cobbler: The Recobbled Cutin siniseltä visiiri ZigZagilta.

Vähääkään silmiään ja korviaan käyttävälle Aladdinin loppu tarina lieneekin pääpiirteittäin tuttu: Aladdin kohtaa Hengen, toivoo olevansa prinssi ja yrittää kosia prinsessa Jasminea. Alin seikkailun edetessä tarinan keskeiset teemat alkavatkin hiljalleen hahmottua, ja valpas katsoja huomaa kaiken toiminnan keskittyvän vankeuden ja siitä vapautumisen ympärille: Aladdin on vankina köyhyydessä ja osattomuudessa, prinsessa Jasmine on vankina palatsissa, kaikkivoipa henki on orja ja vankina lampussaan, ja Jafar on vankina muodollisessa asemassaan ilman mahdollisuutta oikeaan valtaan – Aladdinin tarina soljuukin eteenpäin kaikkien keskeisten hahmojen pyrkiessä irtautumaan kahleistaan. Alin tehtyä lopussa valintansa totuuden ja valheen sekä itsekkyyden ja lupauksen välillä kaikki palaset loksahtavat paikalleen: niin prinsessa Jasmine, Henki kuin Aladdin itsekin saavat vapautensa – vain ahne ja vallanhimoinen Jafar ajautuu yksistä kahleista toisiin.

Kunhan kiusoittelin. Eihän Aladdinin kaltaisen elokuvan kohdalla ketään oikeasti kiinnosta tietää mistään teknis-tuotannollisista seikoista, kun voitaisiin yhtä hyvin pauhata rivikaupalla Disneyn klassikon huikeasta ääninäyttelystä. Aladdin oli aikoinaan ensimmäisiä animoituja leffoja, joita aktiivisesti markkinoitiin tähtinäyttelijöidensä persoonallisuuksilla. Aladdinin kohdalla suurimmaksi tähdeksi muodostuikin Henkeä näytellyt koomisen improvisoinnin mestari Robin Williams, jonka loputon sarjatulitus toimi huikeana inspiraationa Williams-veteraani Eric Goldbergille. Goldberg onkin sittemmin kertonut Williamsin kaltaisen ylitsetursuavan ja nopeaan tahtiin luovia leiskautuksia laukovan hahmon toimineen täydellisenä pohjana animaatiolleen. Erityisesti Goldbergia nauratti Williamsin tapa käyttää heprealaisia slangi-ilmaisuja vitseissään, mikä sai konkarin kuvittelemaan myös Hengen jonkinlaiseksi raharikkauksia tyhjästä taikovaksi Hollywood-juutalaiseksi.

Suomalaisittain Aladdin on silkkaa ääninäyttelyn legendaa. Elokuvan suomalaisen dubbauksen ohjannut Pekka Lehtosaari on kertonut, miten työlästä oli löytää vaativaan rooliin sopivaa näyttelijää tuon ajan Suomesta, vanhaan aikaanhan ääninäyttelyä ei pidetty kovinkaan maireana työnä, ja Disneyn kaltaisen jättiläisenkin kohdalla ala oli hyvin pienten piirien näpertelyä elokuvasta toiseen. Lehtosaaren saatua lukuisten yritysten jälkeen yhteyden Vesa-Matti Loiriin sekä esiteltyään innostuneelle ja mahtavan oopperamaisen äänialan omaavalle Veskulle käsikirjoituksen sekä suunnitelmansa, oli aika tehdä suomalaisen ääninäyttelyn historiaa. Tekijöiden itsensä mukaan alkuperäiskielistä dubbausta ei varsinaisesti edes kuunneltu, jotta Vesku ja muut ääninäyttelijät saivat keskittyä rauhassa omaan työskentelyynsä ja jopa parantamaan alkuperäiskielisen version dialogia ja vitsejä entisestään. Robin Williamsilla saattaa olla sana hallussa, mutta Veskulla oli miljoona ja tuhat kertaa ilmaisuvoimaisempi ääni, jonka mies myös Henkenä venytti ehkäpä äärimmäisempiin ulottuvuuksiin kuin missään muussa roolissaan koskaan. Itse en aikoinaan edes ollut tunnistaa Veskua Henkenä, niin erilaiselta tämä mielestäni kuulosti.

Suomalainen ääninäyttely valittiin aikoinaan sensaatiomaisesti parhaaksi Aladdin-dubbaukseksi maailmassa. Niin paljon kuin itse rakastankin Vesa-Matti Loiria Henkenä, on miehen huikea roolityö mielestäni jättänyt turhaan varjoonsa muiden näyttelijöiden huikean panoksen kristallisen kokonaisuuden hioutumiselle täydellisyyteensä. Omasta mielestäni esimerkiksi Antti Saarva ja Ulla Hakola Aladdinina ja Jasminena ovat täydellisiä ääniä juuri näille hahmoille, helposti ja koska tahansa mielekkäämpiä ja luontevampia kuunnella kuin alkuperäiskieliset näyttelijät, jotka muuten tarvitsivat erikseen tuuratut laulajatkin pelkästään selviytyäkseen rooleistaan kunnialla. Kaikista näyttelijöistä aliarvostetuin on mielestäni Jarkko Rantanen, jonka lennokkaasta suorituksesta Jafarina en ole ikinä kuullut kenenkään erikseen mainitsevankaan. Rantasen Jarkolla oli komea voimakas ääni, joka taipui helposti uhkaavasta syvästä baritonista kimeämpään räkätykseen ja erilaisiin huudahduksiin asti. Rantasen Jarkko oli mielestäni täydellinen ääni luihulle roistolle: ei liian heikko ja nasaali kuten alkuperäiskielisellä Jafarilla, muttei kuitenkaan liiankin mahtava ja dominoiva Don Giovanni.

2020-luvun kuraisaan "viihteeseen" tottuneelle Aladdin edustaa kauan sitten kadonnutta aikaa, jolloin Disneylläkin vielä oli osaamista ja tahtoa ottaa riskejä sekä tuottaa maailmanluokan animaatiota ilman häiritsevällä tavalla läpi paistavia rahastusmotiiveja. Aladdinin kohdalla tosielämän tragedian ja komedian välillä tasapainoilu yhdessä kotimaisittain täydellisesti kutiinsa osuneen äänityöskentelyn kanssa synnyttivät tähän multiversumiin makoisan hedelmän, jollaista hyvin harva on kyennyt sittemmin toistamaan. Miettikääpä tätä: Aladdinissa on kautta aikain paras Disney-käsikirjoitus, jokainen sen lauluista on ikimuistoinen klassikko, ja tietokonegrafiikoiden sekä käsinpiirretyn animaation yhdistelmä on niin mutkatonta jälkeä, ettei eroa kahden välillä edes huomaa. Ehkä Aladdinin ainut "moka" piileekin tosiasiassa, että elokuvan kotivideojulkaisujen menestys synnytti samalla koko suoraan videolla julkaistujen kamalien jatko-osien sekä välillisesti nykyisten remakejen tulvan, mutta sittenkin vika lienee enemmän päättävissä elimissä kuin Aladdinissa itsessään.

Sanomattakin selvää, että Aladdin mullisti koko suomalaisen ääninäyttelyn kertaheitolla, ja viimeistään Vesa-Matti Loirin huikea revittely nosti koko väheksytyn "harrasteen" koko kansan arvostetuksi taiteenlajiksi. Eric Goldberg itse muisti Veskua lähettämällä tälle henkilökohtaiset onnittelut huikeasta työstään animoimansa hahmon tulkitsijana.


Arvio: 5/5


ALADDIN, 1992 USA
Ohjaus: John Musker, Ron Clements
Käsikirjoitus: Brian Pimental, Burny Mattinson, Chris Sanders, Daan Jippes, Darrell Rooney, David S. Smith, Francis Glebas, James Fujii, John Musker, Kevin Harkey, Kevin Lima, Kirk Hanson, Larry Leker, Patrick A. Ventura, Rebecca Rees, Roger Allers, Ron Clements, Sue C. Nichols, Ted Elliott, Terry Rossio
Näyttelijät: Douglas Seale, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Jonathan Freeman, Linda Larkin, Robin Williams, Scott Weinger