Teema (1979)

Taiteen kaupallistuminen jaksaa aina puhuttaa. Neuvostoliitossa aihe olikin pinnalla erityisesti 70-luvulla lyhyen vapaan kauden päätyttyä konservatiivien vallankaappaukseen. Virallisen sosialistisen taideinstituution ulkopuolella eli hiljaiseloaan pieni, ympäri maata hajautunut maanalainen kapinallisryhmittymä, joka yhä tuotti aitoa suodattamatonta ja yksilöllistä taidetta. Tätä porvarillisen vapaan maailman maanalaista jäännöstä, samidzatia, murskaamaan valjastettiin miliisi, armeija ja koko kaikkivoipa punainen turvallisuuspalvelu. Moni vapaa taiteilija päätyi vuosikausiksi vankilaan tai mielisairaalaan kuritettavaksi pelkästään runojen ja aforismien kirjoittamisesta ja jakamisesta.

Tällaista maailmantilaa kuvaa Gleb Panfilovin Teema vuodelta 1979. Elokuvan päähenkilö on pikkuiseen tuppukylään tupsahtava, luovan kykynsä neuvostovaltion käytettäväksi myynyt teatterikirjailija. Jo ensimmäiset kohtaukset kertovat paljon aikansa Neuvostoliiton kyynisestä ilmapiiristä: aikakauden mittapuulla hulppeaa elämää nauttivan virallisten tahojen suosikin ei tarvitse välittää mistään laeista, vaan tämä sättii ja tylyttää vapaasti jopa liikennerikkomuksista huomauttamaan tullutta poliisimiestä. Omasta erinomaisuudestaan ja kalliista vodkasta humaltuneen virallisen taiteilijan elämässä puheet tasa-arvosta ja korkeasta moraalista ovat pelkkää lööperiä, mutta tällaista asiaa ei ole tavallisen ihmisen sosialismissa lupa sanoa ääneen. On vain leikittävä mukana.

Samoiltuaan aikansa talvisessa peräkylässä kunnianarvoisa valtiontaiteilija päättää käväistä vankilaa tai munkkiluostaria muistuttavassa museossa tekemässä tutkimustyötä seuraavaa teostaan varten. Museossa mies tapaa Inna Tsurikovan, ohjaaja Panfilovin vaimon ja muusan, tulkitseman sivistyneen nuoren naisen ja rakastuu. Tunne ei kuitenkaan ole molemminpuolinen, sillä hienostunut nainen näkee täysin teennäisen miehen läpi: kauniin naisen silmissä lähinnä poliittisista syistä ”suureksi kirjailijaksi” tituleeratun miehen ihailijat ovat pelkkiä liehittelijöitä ja mies itse autenttisuutensa ansaitsemattomien etujen vuoksi myynyt niljake ja heittiö. Todellisen taiteen kanssa tämän sepustuksilla ei ole minkäänlaista tekemistä.

Teema alkaa varsin koruttomasti kuin mikä tahansa aikansa maanläheinen draama, mutta Gleb Panfilovin ominaiseen lakoniseen – suorastaan kaurismäkeläiseen – tyyliin pääsee sisään hämmentävän vaivattomasti: vaikka Teema onkin täynnä aina ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä viittauksia ja ihmissuhdekiemuroita, ei Panfilov viitsi turhaan kikkailla nopeiden leikkausten, kamera-ajojen tai filosofisten monologien kanssa. Teeman pelkistetyn yksinkertainen kerrontatyyli yhdistettynä venäläisen keskitalven kolkkoon pimeyteen ja kylmyyteen korostavat pinnan alla kytevää tunnetta ja konfliktia. Olennaisina yksityiskohtina onkin huomata henkilöhahmojen suhteiden instrumentaalisuus sekä alusta loppuun jatkuva juopottelu, olihan Panfilovin kuvaamassa onnellisten ja vapaiden työläisten maailmassa alkoholismi enemmän sääntö kuin poikkeus. Vodka oli sosialistimaiden epävirallista valuuttaa, sillä raha oli opin mukaisesti käytännössä täysin arvotonta.

Hyvin kuvaavaa Teemassa on, että neuvostokansojen suuri sankarikirjailija löytää lopulta inspiraation vanhalta hautausmaalta. Menneeseen aikaan kaukaisissa siperialaisissa kyläsissäkin tapasi asustaa köyhiä maalaisrunoilijoita, mutta edistys ajoi lopulta näiden ohi, ja myöhempi maailma pääsee tutustumaan näiden töihin enintään hauta- ja muistokirjoitusten kautta. Vaikka köyhien ja unohdettujen työläistaiteilijoiden kohtalo kelpaisikin erinomaisesti sosialistisen realismin seuraavan mestariteoksen aiheeksi, kirjoitusprosessi paljastaakin vain tuskaisen ja märkivän haavan tekijänsä sielussa. Hautausmaa ei ole vain kuolleiden taiteilijoiden pesä, vaan sen haudankaivajaksikin on määrätty ihmisten vilpitöntä ihailua nauttiva laiton taiteilija ja toisinajattelija.

Panfilovin teoksen lyhyt epilogi on monitulkintaisuudessaan äärimmäisen kiehtovaa pohdittavaa. Saatuaan inspiraationsa suuri kirjailija pakkaa tavaransa ja lähtee ajamaan takaisin kotiinsa Moskovaan. Kameran ulkopuolella tämän auto kuitenkin suistuu tieltä ja syttyy palamaan, ja kirjailija itse ryömii lähimpään puhelinkoppiin soittamaan museon kauniille naiselle ennen tajuntansa menettämistä. Avoimeksi kysymykseksi jää, oliko kyseessä onnettomuus vai yrittikö kirjailija surmata itsensä. Toisin kuin yksinkertaisten maalaisten taidetta, teennäisen poliittisen kirjailijan töitä tuskin tulee muistamaan tai kaipaamaan kukaan – jopa järjestelmä kykenee helposti korvaamaan tämän toisella samanlaisella. Mitä kirjailijalla mahtoi naiselle soittaessa olla mielessään tai kuoliko tämä lopulta – sitä ei tarina kerro.

Kuten ehkä arvata saattaa, oli Panfilovin teos tekoaikanaan melkoisen tulenarkaa materiaalia. Ohjaajan itsensä mukaan Teema juuttuikin poikkeuksellisen pitkäksi ajaksi valtion tarkastamon byrokratian rattaisiin ennen hyväksyntäänsä armotta sensuroidussa ja torsoksi saksitussa muodossa. Alkuperäisessä asussaan Teema nähtiin monen kaltaisensa kielletyn yhteiskuntakriittisen teoksen tavoin vasta 80-luvun lopulla perestroikan kevennettyä neuvostotaiteen poliittista kontrollia. Panfiloville myönnettiin vuoden 1987 Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinto ensimmäisenä neuvostoliittolaisena kandidaattina sitten Larisa Sepitkon Nousun vuodelta 1977.


Arvio: 4.5/5


TEMA, 1979 Neuvostoliitto
Ohjaus: Gleb Panfilov
Käsikirjoitus: Aleksandr Tšervinski, Gleb Panfilov
Näyttelijät: Inna Tšurikova, Jevgeni Vesnik, Jevgenija Hetšajeva, Mihail Uljanov, Natalja Seleznjova, Sergei Nikonenko, Stanislav Ljubšin