sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Menneiden sukupolvien varjot (1965)


Menneiden sukupolvien varjot
on neuvostoliittolainen taide-elokuva vuodelta 1965, mutta senhän te jo varmaan tiesittekin. Menneiden sukupolvien varjot jos mikä taatusti herättäneekin voimakkaita itse kussakin: tiedän esimerkiksi jo nyt monen ehdottomasti vihaavan tällaista kokeellisluontoisempaa, helppoja ja yksinkertaisia selityksiä kaihtavaa kerrontaa kuin hammastahnaa puvuntakilla. Sergei Parajanov lieneekin juuri mainitun kaltaisten mukavuudenhaluisempien katsojien inhokkiohjaaja numero yksi. Neuvostoliiton poliittisen johdon taiteelle asettamia sääntöjä armotta rikkovana ja omapäisenä luovana persoonallisuutena Parajanovista tuli myöhemmistä myös yksi kotimaansa tunnetuimmista poliittisista vangeista, mutta se on toinen tarina se.

Vuoden 1965 tietämillä Neuvostoliitossa elettiin vielä hetkellisesti vapaampia aikoja, ja koska Parajanovin isä sattui olemaan hyvin vaikutusvaltaisessa asemassa puolueorganisaatiossa, tämä tiesi pojalle poikkeuksellista suojattua positiota ohjata elokuvansa mielensä mukaan – hyvän maun rajoissa. Näihin aikoihin Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan suuria linjauksia määritteli vielä pitkälti vuonna 1934 lanseerattu sosialistinen realismi, mikä siis käytännössä merkitsi kaiken taiteen alistamista mahdollisimman selkeäksi ja helppotajuiseksi valtionpropagandaksi. Ensimmäisenä syntinään Parajanov ottikin selkeää pesäeroa viralliseen doktriinin ja kieltäytyi jopa tekemästä elokuvastaan venäjänkielistä vedoten ukrainankielen ja erään sen erityisen murteen merkitykseen henkilökohtaisessa näkemyksessään. Paikallisviranomaiset kihisivät ymmärrettävästi kiukusta, mutta eivät voineet Parajanoville mitään – toistaiseksi.

Parajanovin Ukraina-eepos on kertomus rakkaudesta ja kuolemasta… ja ehkä vähän muustakin. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Ukrainaan etnisten hutsulien asuttamalle vuoristoseudulle Karpaattien tuntumaan. Kaksi sukua ovat olleet sotajalalla jo ikimuistoisista ajoista asti, eikä vihanpidolle näy loppua. Kirkosta poistuessaan toisen perheen päämies saa vihamiehensä kirveestä ja kuolee niille sijoilleen. Kuin Shakespearen sanailemia polkuja kulkien kahden perheen lapset, poika ja tyttö, alkavat kehittää kiellettyjä tunteita toisiaan kohtaan. Kuten tällaisissa tragedioissa yleensä, myös tällä kertaa toisen kohtalona on kuolema... Oikeastaan juoni onkin Menneiden sukupolvien varjojen vähiten merkityksellinen puoli, joten mitäpä tässä enempiä aiheesta paasaamaan. Olennaista kuitenkin on huomata, miten paljon Parajanovin draama eroaa tyypillisestä neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Realismista, kaikkein vähiten sosialistisesta sellaisesta, on vaikea puhua tällaisen valtoimenaan todellisen maailman ja unen välimaastossa risteilevän teoksen kohdalla.

Huvi ja yllätys ei kuitenkaan rajoitu juonelliseen antiin. Parajanovin taideteoksen varsinainen pihvi läjäytetään katsojan naamalle hienostuneesti kuin hevosenkenkä nyrkkeilyhanskassa: jo heti ensimmäisessä kohtauksessa levottomasti liikkuvaa kamera-ajoa seuraavaa kaatuvaa puuta demonstroidaan näyttelijän päälle putoavalla kameralla. Lyhyt alkukohtaus on vasta pientä esimakua Parajanovin ja Juri Iljenkon lennokkaasta visuaalisesta, maalla, meressä ja ilmassa sinkoilevasta akrobatiasta. Koko elokuvassa ei taida olla kovinkaan montaa staattista kohtausta, vaan kameraa juoksutetaan kohtauksesta toiseen ja kuvakulmia vaihdellaan niin hektiseen malliin, että toisinaan päässä alkaa jo vähän huimatakin. Kirkkaissa väreissä kylpevä elokuva tuntuu parhaimmillaan hajoavan kuin abstraktiksi värin ja hämmentävän etnisen musiikin kakofoniaksi, kuin jonkinlaiseksi ekstaattiseksi shamanistiseksi näyksi korkeammasta jumalaisesta ylitodellisuudesta. Alejandro Jodorowskyn ja Apichatpong Weerasethakulin elokuvien ystävät tietänevät tunteen.



Useampaan jaksoon jaettu tarina kiehtoikin itseäni enemmän pintaa syvemmälle kätketyillä merkityksillään ja symboliikallaan kuin varsinaiselta juonelliselta anniltaan. Yhtenä toistuvana teemana kerronnassa nähdään puut ja niiden rinnastaminen ihmissukuihin: alussa puu kaatuu miehen päälle, lapset kiipeilevät taivaisiin kohoavissa rungoissa ja pieni kuusi hakataan säpäleiksi ennen alkujaankaan. Mitäpä muuta toistuvat kuvat puista kertovatkaan, kuin tarinaa vihan turmelemasta ihmisestä, kansan suhteesta maahan sekä sukupolvia jatkuvasta katkeruuden kierteestä. Toisiaan seuraavat kohtaukset kirkollisista ja pakanallisista menoista ovat kuin teesi, antiteesi ja synteesi. Parajanovin kuvaaman maailman väritkin seuraavat keskeisten henkilöhahmojen tunteita kuin kaikki olisi yhtä suurta subjektiivista tajunnanvirtaa: kuolemaa seuraa mustavalkoisuus ja kokonainen kaksiulotteisten siluettien sarja, kuolettavaa iskua joukko punaisia hevosia. Ihmiset pukeutuvat syksyn väreihin ja laulavat; transsimainen tanssi ja äänten sotkeutuminen lintujen lauluun luovat vaikutelman ihmisen ja luonnon mystisestä ykseydestä.

Menneiden sukupolvien varjot on ilahduttavan hämmentävä katselukokemus. Eniten tällaisesta saanee irti pienellä porukalla katsomalla ja jälkikäteen keskustelemalla kunkin saamista vaikutelmista. Täsmällistä ja kaiken tyhjentävästi selittävää tulkintaa Parajanovin kaltaisen taiteilijan kokeiluille tuskin maailmasta löytyykään, mutta värikkäiden ja taatusti mielenkiintoisten tulkintojen ja keskustelujen kautta Menneiden sukupolvien varjojen kaltaisesta vaikeatulkintaisemmasta taideteoksesta pystynee nirsompikin iloitsemaan. Parajanov ei malttanut tämänkään jälkeen jäädä suotta tuleen makaamaan, vaan seuraavan, vieläkin kunnianhimoisemman ohjaustyönsä kohdalla tämä päätti heittää vielä lisää pökköä pesään. Jos siis Menneiden sukupolvien varjot ei ns. iske, kannattaa Granaattiomenan väriä suosiolla karttaa kuin kulkutautia. Sinua on varoitettu!



Arvio: 5/5


TINI ZABUTYKH PREDKIV, 1965 Neuvostoliitto

Ohjaus: Sergei Parajanov
Käsikirjoitus: Ivan Tšendei, Mihail Kotsjubinski, Sergei Parajanov
Näyttelijät: Aleksandr Gaj, Ivan Mikolaitšuk, Larisa Kadotšnikova, Leonid Jengibarov, Neonila Gnepovskaja, Nikolai Grinko, Nina Alisova, Spartak Bagašvili, Tatjana Bestajeva

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.