Uusintakatselussa: M - kaupunki etsii murhaajaa (1931)

Vaikka ihmiskunnan historia koostuu rauhallisimmillaankin kokonaisten toisiaan seuraavien sotien, kansanmurhien sekä verikostojen sykleistä, on populääri käsitys varsinaisten sarjamurhaajien toiminnasta ja mielenmaisemasta hyvinkin tuoretta perua ja tulikin useimmille tutuksi viimeistään massamedian kautta 1800-luvun lopulla. Kymmenkunta ihmistä huvikseen silpunnut ja sodomisoinut herrasmies nimeltä Peter Kürten, Düsseldorfin vampyyri, oli Saksassa omanlaisensa kiistanalainen ilmiö, jonka rikokset osuivat keskelle yhteiskunnallista keskustelua niin kuolemantuomion oikeutuksesta kuin silmittömän tappamisen juurisyistäkin. Ajan henki vaikutti voimakkaasti myös kärsimyksen ja kuoleman läsnäolosta aiemminkin urallaan inspiroituneeseen Fritz Langiin, jonka ensimmäinen äänielokuva suunniteltiin alusta asti iskemään suoraan aikansa yhteiskunnallisen ja sosiaalisen problematiikan hermoon.

M – kaupunki etsii murhaajaa alkaa kuvalla lapsista leikkimässä pienen kaupunkilähiön puistossa. Miehen varjo lähestyy palloa heittelevää pikkutyttöä. Talon seinässä on poliisin ilmoitus alueella salaperäisesti kadonneista lapsista ja epäillystä tunnistamattomasta sarjamurhaajasta. Selkäpuolelta nähtävä viheltävä mies ostaa tytölle ilmapallon. Lapset palaavat kotiin – mutta yksi puuttuu. Äidin huutaessa tytärtään kotiin kamera askeltaa hiljalleen kuvaamaan loputtomuuksiin jatkuvaa spiraalia muistuttavia rappusia. Pikkutytön ilmapallo nähdään ilman omistajaansa. Lehdistö tiedottaa nimettömän lastenmurhaajan iskeneen jälleen. Langin vihjaileva kerronta onkin alusta asti niin sujuvaa, ettei miehen teosta katsellessa oikeasti edes tule ajatelleeksi, miten koko sarjamurhaajatrillerissä näytetä lainkaan väkivaltaa, tappamista tai ruumiita.

Luit viimeisen kohdan aivan oikein! Hauska triviana itse muistan nähneeni Langin rikosklassikon ensimmäisen kerran Ylen näytettyä sen keskellä päivää heti lastenohjelmien jälkeen. Koska M on rankka teos enemmän synkän aiheensa kuin muotonsa puolesta, eivät televisiosensuurin kourat siihen juuri ole viimeisinä vuosikymmeninä pystyneet. Langin taideteoksen sanoman kannalta kaikenlainen ylimääräinen mässäily olisikin ollut turhaa, mutta siitä lisää hyvinkin pian...

Ehkäpä vallankumouksellisin aspekti Langin rikosklassikossa on tapa, jolla sen kerronta hyödyntää ääntä. Suuren osan tarinan kestosta suurisilmäisen Peter Lorren esittämä kävelevä McGuffin nähdään vain varjona, ja ajojahdin edetessä tämän henkilöstä paljastetaan katsojalle yksityiskohtia vain tipoittain. Lopullisen totuuden paljastumiseen asti murhaaja tunnetaan vain epävireisestä tavastaan vihellellä Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssia – oopperalavoilta lainattua johtoaihetta. Tiettävästi Langin klassikkoon suunniteltiin erillistä musiikkiraitaakin, mutta tekijät huomasivat kolkon hiljaisuuden sopivan paremmin ihmisjahdin taustalle. Lang on eräässä myöhemmässä haastattelussa kertonut, ettei Peter Lorre itse osannut viheltää, joten sävelkorvaton ohjaaja joutui tässä suhteessa tuuraamaan teoksensa päätähteä ja häpesikin puolivillaista suoritustaan vuosikausien päästäkin. Lorren hahmolle ominainen, nyt jo ikimuistoinen vääristynyt sävelmä syntyikin siis vahingossa.

Fritz Arno Wagnerin, alkuperäisen saksalaisen elokuvaekspressionismin vaikutusvaltaisimman visionäärin, kameratyöskentely edustaa jotakuinkin edistyneimpiä otteita taiteenlajissaan ajan olot huomioon ottaen: muutamassa vuodessa kankeista kuvauskopeista ja teatterilavasteista kompaktimpaan muotoon kehittynyt äänieristystekniikka mahdollisti Wagnerille huomattavat vapaudet kuvauksen dynamiikan suhteen – lopputulos sisältääkin varhaiselle äänielokuvalle poikkeuksellisen runsaalla kädellä liikettä ja kamera-ajoja, monesti katsoja johdatellaan kohtaukseen sisään kirjaimellisesti puskista tai pimeiltä kaduilta. M – kaupunki etsii murhaajaa tuntuukin kuvalliselta kerronnaltaan kuin vuosikymmenen tai pari myöhemmin ilmestyneeltä rikostrilleriltä. Langin klassikosta tuotettiinkin film noirin kulta-aikaan täysiverinen, nyt jo ammoin unohtunut Hollywood-filmatisointi, jonka kanssa sen enempää ohjaajalla kuin tämän hovikuvaajallakaan ei ollut mitään tekemistä.

Eräänä näkökulmana on keskusteltu myös Langin teoksen oletetusta kuvauksesta aikansa Saksaa lähestyvästä poliittisesta sekasorrosta sekä totalitarismin vaarasta. Tarinan edetessä kivikovan komisario Lohmannin (Otto Wernicke) johdolla sarjamurhaajaa metsästävät poliisit alkavat tonkia liiankin uteliaasti ”rehellisen” alamaailman bisneksiä, jolloin oikeiden mafiosojen ja ryöväreiden tulkitsemat laitapuolen kulkijat käynnistävät oman ajojahtinsa päästäkseen kertaheitolla eroon halveksitusta lastenmurhaajasta sekä liiketoimintaansa häiritsevistä kytistä. Rikollisjahti kristallisoituu rikollisten järjestämään ”oikeudenkäyntiin”, jossa vastakkain eivät ole vain laki, järjestys ja kaaos, mutta myös kuolemantuomiosta käydyn keskustelun eri osapuolet argumentteineen. Langin oman kannan pystyy helposti huomaamaan tämän rikollisten suuhun asettamista murhamiehen teloitusta puoltavista perusteluista.

Vaikka M – kaupunki etsii murhaajaa äänielokuvan pioneeri ja tunnustettu klassikko onkin, tuntuu ohjaajan loppupuolen yli-innokas osoittelu ja oman näkemyksensä tuputtelu ainakin henkilökohtaisesti todella harmittavalta, löytyyhän kuolemantuomion kannattajistakin taatusti muuten hyväntahtoista ja kunnollista väkeä eikä pelkkää yhteiskunnan kuonaa ja roskasakkia. En edes yritä väittää keksiväni suoralta kädeltä mielekkäämpää tapaa päättää tällaista rikostarinaa menettämättä samalla koko muuta yhteiskunnallista sanomaa, joten pidän tältä osin nyt naamani kiinni ja isken pöytään pakolliset viisi tähteä. Tohtori Mabusen testamentti on älyllisyydessään ja luovuudessaan kuitenkin kahdesta saman aikakauden ja leffauniversumin ilmentymästä mielestäni onnistuneempi.

Düsseldorfin vampyyria ei Langin ja kumppaneiden aktivismi ehtinyt auttamaan, sillä tämä teloitettiin giljotiinilla samana vuonna käsillä olevan teoksen ilmestymisen kanssa. Vampyyri itse oli tarinan mukaan häpeilemättömän kiihottunut tulevasta kuolemastaan ja raa’asta teloitustavastaan.


Arvio: 5/5


M, 1931 Saksa
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou, Egon Jacobson
Näyttelijät: Peter Lorre, Otto Wernicke, Ellen Widmann