Lucy (2014)

Lucyn höhlä tarina alkaa kun takuupaha japanilainen liikemies kaappaa nuhaiselta kuulostavan Scarlett Johanssonin esittämän valkoisen naisen ja pakottaa tämän muuliksi kuljettamaan uutta synteettistä huumetta vatsassaan. Lucyn maailmassa ihmisaivot ovat pahasti vajaakäytössä, mutta päähenkilön masussa pullottavien huumepussien revettyä mimmeli saa aivomassansa tehokkaampaan käyttöön ja muuttuu sen myötä käytännössä tuhoutumattomaksi supersankariksi. Ensitöikseen Super-Lucy päättääkin pysäyttää katalat japanilaiset ja näiden huumebisnekset.

Mikäli Lucyn tieteellinen pohja kiinnostaa, se on pitkälti täyttä mielikuvituksen tuotetta. Koko juttu perustuu muistaakseni havaintoon, että aivojen kehittyessä niiden aktiivisuus alkaa pikkuhiljaa keskittyä erilaisten vitaalimpien toimintojen ympärille. Vähemmän aktiivisia osia on tiettävästi mahdollista kyllä aktivoida esim. psykedeelisillä aineilla, mutta niistä ei ainakaan tietääkseni saa supervoimia kuin enintään hetkellisesti. Jos Lucy olisi vähänkään realistinen kuvaus kyseisestä ilmiöstä, Scarlett Johansson todennäköisesti näkisi laulavia kukkasia ja halaisi puita kaikenlaisen joutava cgi-tykityksen sijaan.

Haposta tulikin mieleeni: Lucy on nimetty ihmisapinafossiilin mukaan, joka vuorostaan on saanut nimensä Beatlesin ”Lucy in the Sky with Diamonds”ilta eli LSD:ltä. Lieneekö peräti sattumaa?

Ai niin! Idea Lucyn aivojen aktivoitumisen seurauksena saamista supervoimista on napattu suoraan täsmälleen samalle ajatukselle perustuvasta Akirasta. Jetsulleen samaa kommervenkkia kierrätti myös vuoden 2011 Rajaton, joten mitenkään omaperäisestä elokuvasta ei Lucyn tapauksessa voi ainakaan puhua.

En muista hetkeen nauraneeni toimintaleffalle yhtä paljon kuin Lucya katsellessa. Tässä tapauksessa tekijät ovat selvästi ottaneet itsensä mahdollisimman haudanvakavasti, jopa ihan tahattomaan komediaan asti. Parhaimmillaan tässä heitetään kymmenien minuuttien edestä täysin älyvapaata mukafilosofiaa ja Morgan Freemanin jumaläänellä latelemaa kvasitieteellistä fuulaa, joka kuulostaakin pelkältä saivartelulta vakavasti otettavan tieteellisen tekstin sijaan. Joutavan jargonin vastineeksi kaikki kuviteltavissa olevat juonikuviot väännetään sitten varmuuden vuoksi niin paksusta rautalangasta, että hommaa pystyy seuraamaan ilman vähäistäkään aivotoimintaa.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä Lucy on loppujen lopuksi myös melkoisen tyhmä ja tylsä elokuva. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Lucy itse, joka ei hahmona ole ollenkaan kiinnostava. Superlääkettä saatuaan emäntä onkin jo ajatuksenlukuvoimineen ja aikamatkustushimmeleineen käytännössä Teräsmiestäkin voittamattomampi jumalhahmo! Koko jutussa ei ole käytännössä ollenkaan panoksia tai päähenkilöllä heikkouksia, joiden vuoksi hommassa olisi yhtään mitään jännittävää. Helppo kikka olisi ollut esitellä katsojalle ensin Lucyn huumeista saamia ihmevoimia ja sitten paljastaa pahistenkin käyttävän samoja aineita, mutta näinhän ei jostain syystä ymmärretty tehdä.

Akira teki saman ensin ja paremmin.

Lucyn itsensä ainut heikkous tuntuu olevan hahmon loputon typeryys: Super-Lucy on esimerkiksi keskivaihella kahden elokuvan pahiksen kanssa, mutta tappamisen sijaan emäntä jättää emäkelmin henkiin ilman syytä vaikka naikkonen vielä aiemmassa kohtauksessa niitti tämän kätyreitä kuin heinää. Lopussa sama pahis sitten yrittää kostaa Lucylle ja tappaa siinä sivussa läjäpäin sivullisia!

Job well done. Miten meni niinku omasta mielestä?

Itseäni tässä kiinnosti jo ennen näkemistä kaikenlaisen poliittisen korrektiuden taso, mutta täytyy pettyneenä tunnustaa ettei tämä kyllä täysin onnistu siinäkään. Tai siis, onhan tässä ajan korrektimman hengen mukaisesti vahva, itsenäinen ja täysin virheetön nainen pääosassa, mutta tapa jolla tässä kuvataan aasialaisia on kuin suoraan jostain siirtomaa-ajan tarinoista. Kuten The Dragon Painter arvostelussani jo pakinoitsin, viime vuosisadan alkupään ”keltaisen vaaran” ajan elokuvissa aasialaisten ja erityisesti japanilaisten osa oli suunnilleen aina näytellä valkoista naista alistavaa ulkomaista roistoa, jonka sankarillinen valkoinen mies lopulta kukistaa. Jos Lucyn tarinasta otetaan pois kaikki ne aivojutut, tämä noudattaa täsmälleen samaa kaavaa. Oikeastaan pieni ihme, ettei tästäkin joku kukkahattutäti ole jo älähtänyt ja vaatinut koko elokuvaa poltettavaksi roviolla.

Täytyy nyt suoraan sanoa, ettei tästäkään leffasta ole viihdemielessä kuin enintään kevyeksi välipalaksi jos siksikään. Lucyssä on kunnon viihteeksi aivan liian vähän kunnollista toimintaa ja jännitystä, mutta senkin edestä järkyttävät määrät turhaa mukaviisasta papatusta ja selittelyä, jotta tästä jaksaisi oikeasti kiinnostua. Ainut mainittavampi viihde, jota Lucysta sain itse irti tuli lähinnä tavattoman aukkoisesta juonesta ja tekijöiden omasta tyhmäilystä. Leffoja tiuhaan katsellessa tulee pakosti välillä eteen niin tiheää schaibaa, että jos näistä hölmömmistä tapauksista ei osaisi nauttia edes hiukan, tämäkin harrastus olisi varmaan täysin sietämättömänä kuollut jo aikoja sitten. Lucya tuskin tulee ihan heti ikävä.


Arvio: 2/5

LUCY, 2014 Ranska
Tuotanto:
Ohjaus: Luc Besson
Käsikirjoitus: Luc Besson
Näyttelijät: Amr Waked, Analeigh Tipton, Min-sik Choi, Morgan Freeman, Scarlett Johansson