Inchon (1981)

Mikäli ”Inchon” ei nimenä sano mitään niin tässä pieni alustava historiikki: kyseessä on moonilaisuuden perustajan ja uudestisyntyneeksi messiaaksi julistautuneen Sung Myung Moonin Jumalan itsensä käskystä tuottama Korean sotaan sijoittuva Douglas MacArthur -elämänkertaelokuva, johon kymmenien miljoonien budjetti lohkaistiin megarikkaan kirkon itsensä varoista ja suostumus elokuvaan näyttelijä- ja ohjaajasuosituksia myöten saatiin meedion välityksellä Douglas MacArthurin haamulta itseltään! Kuten ehkä syntyhistorian perusteella saattaa arvata, lopputulos ei ollut kauhean mairitteleva vaan koko elokuva jouduttiin vetämään teattereista vain parin viikon jälkeen.

Miten monta kertaa olette kuulleet elokuvan olleen niin huono, että se on vedetty kokonaan markkinoilta?

Miettikääpä sitä.

Inchon on oikeasti niin nolostuttava läjä ripulijöötiä ettei tästä ole olemassakaan minkäänlaista virallista vhs- tai dvd-julkaisua, mutta vähemmän virallisilla markkinoilla liikkuu tämän ainoan televisioesityksen pohjalta nauhoitettuja bootleggeja. Joista päätinkin joutessani katsastaa yhden, vieläpä ilmeisesti leikkaamaattoman kaksi ja puolituntisen megapitkän megatöhnäversion vain nähdäkseni miten syvälle elokuva voi laadullisesti edes upota ja tietysti raportoidakseni elämyksestäni tänne.

"Damn, if I only had a toupee like that..."

Sotaelokuvien kruunaamaton kuningas alkaa englanninkielisellä selostuksella, joka tietää kertoa pohjoiskorealaisten hakeneen tukea ja avustusta Neuvostoliitosta ja saaneensa vastineeksi lentokoneita, ilmatorjunta-aseita ja tankkeja. Selostaja korostaa vielä erikseen, että tankit olivat aivan erityisen tärkeitä sekä muistuttaa katsojaa ettei tämä suinkaan ole mikään dokumenttielokuva.

Hmm…?

Todellisuudessa Inchonin tekijöillä ei ollut mahdollisuutta käyttää neuvostoliittolaisia varusteita vaan niiden tilalla nähdään amerikkalaisia 80-luvun aseita ja tankkeja – siis samoja, joita tarinan amerikkalaiset ja korealaiset hyvikset käyttävät! Inchonin tapahtumat vieläpä sijoittuvat 50-luvulle, joten pelkästään varustelumielessä tässä on kiivetty jo kättelyssä täydellisesti perse edellä puuhun!

Tarinan päähenkilö on kuminaamalla ja ainakin tuuman paksuisella pakkelilla Douglas MacArthuriksi maskeerattu umpihumalassa kohtauksesta toiseen nuokkuva Laurence Olivier, joka omien sanojensa mukaan teki roolin vain, koska siitä maksettiin 50 000 dollaria päivässä käteisenä ja helikopterilla henkilökohtaisesti kotiin toimitettuna. MacArthurin rooli tarinassa jäi vähän epäselväksi, mutta lopussa mies tekee maihinnousun Koreaan ja ajaa kommunistit tiehensä. Mies on selvästi elokuvan todellinen sankari, sillä vaimokin kehuu aamiaisella Artun pelastavan koko maailman. Sitten mies lausuu raamatullista tekstiä ilmeisesti pahvikulisseista rakennetussa YK:n päämajassa, mistä leikataan oikeaan uutiskuvaan MacArthurin puheesta. Luonnollisesti pahvikulisseilla lavastettu ja oikea YK eivät näytä laisinkaan toisiltaan sen enempää kuin Max Headroomiksi maskeerattu Olivier oikealta MacArthurilta.

"Hellooo! My name is Douglas MacArthur and I'm the hero of this film!"

Itse asiassa tarkistin vähän faktoja ja totesin edellisen uutiskuvan olevan peräisin MacArthurin Yhdysvaltojen kongressissa pitämästä jäähyväispuheesta eikä YK:sta, joten kyseisen uutispätkän näyttämisessä ei tässä kohtaa ole senkään vertaa järkeä!

Artun tarinan ohella tässä nähdään paljon pienempiä sivujuonia ja -hahmoja, joista itse en saanut aina edes selvää mitä niissä tapahtui tai mitä hahmot edes sanovat. Korealaista lautturia tai kalastajaa esittävä äärimmäisen epäselvästi mongertava Toshiro Mifuneesimerkiksi kuulostaa aivan Frankensteinin hirviöltä. Itse asiassa en elokuvan loppuessa edes tiennyt Mifunen hahmoa nimeltä sillä sitä tai minkään muunkaan hahmon kutsumanimeä ei puhuttaessa koskaan käytetä. Itse opin tuntemaan Mifunen hahmon vain nimillä ”that man” ja "you", autolla korealaisten lasten kanssa ajavan naisen nimellä ”she” ja dysfunktionaalisen aivoliittonsa painiskelevan miehen nimellä ”this guy”.

Koko tämän elokuvan käsikirjoitus on aivan käsittämätöntä settiä. Katsoin tämän jonkinlaisten ymmärrystä helpottavien enkkutekstien kanssa, enkä silti saanut dialogista usein mitään tolkkua. Tiettävästi alunperin käsikirjoittajat olivat tekemässä tästä ihan oikeaa historiallista draamaa, mutta pääprofeetta itse keksi Jumalan johdatuksesta tähän aina vain lisää ja lisää uusia kohtauksia, ylimääräistä dialogia ja käänteitä, joissa ei parhaimmillaan ole päätä eikä häntää. Yhdessä kohtaa esimerkiksi kuullaan seuraavan kaltainen pätkä kahden ihmisen välistä dialogia:

Ukko1: ”We saw your wife at the border. She’s there.”
Ukko2: ”I will take you to America.”
Ukko1: ”Those American imbeciles run away.”

Yllä olevassa pätkässä saattaa olla jokunen virhe, mutta noin minä itse sen muistan. Koko elokuva on lähes täynnä vastaavaa käsittämätöntä tyhjänpäiväistä länkytystä, joka vain harvoin istuu itse kohtaukseen saati siten tarkoittaa yhtään mitään. Välillä englanninkielisten hahmojen kuullaan keskustelevan englanniksi dubattujen korealaisten kanssa, mutta seuraavassa kohtauksessa korealaiset puhuvat yllättäen taas koreaa eivätkä hahmot ymmärräkään enää toisiaan. Sitten on yksi kohtaus, jossa Laurence Olivier pitää puhetta kielitaidottomien eurooppalaisten näyttelijöiden esittämille jenkkiupseereille, jotka vastaavat tälle takaisin päälle dubatulla englannilla – jokaisella on täsmälleen sama ääni!

These guys sure needed a lot of booze to get through this abomination.

Koko elokuvan typerin kohtaus nähdään aivan alkuminuuteilla kun pohjoiskorealaiset hyökkäävät ja ”she” ojentaa jollekin korealaiselle kouraan puhelinnumeron ja käskee soittamaan. Ukko tekeekin työtä käskettyä ja sanookin asiansa puhelimeen. Sitten ukko ojentaa luurin emännälle ja toteaa, ettei ketään vastannut! Tässä kohtaa tuli revettyä niin totaalisesti, että oli pakko pistää elokuva kokonaan hetkeksi paussille.

Jos tästä nyt aivan hakemalla hakee jotain edes etäisesti positiivista, niin taistelukohtauksiin ja näyttäviin räjähdyksiin on tässä panostettu oikein toden teolla. Harmi vain, ettei näiden tekijöillä selvästikään ollut mitään käsitystä nykyaikaisesta sodankäynnistä vaan molemmin puolin täsmälleen samoin varustein varustetut sotilaat yksinkertaisesti juoksevat avoimessa maastossa suoraan vihollista päin. Toisinaan sotilaat myös lentävät ilmaan kätevästi sekuntikaupalla ennen varsinaisia räjähdyksiä - tarinan sankarin itsensä samaan aikaan tappaessa lähinnä aikaa pahvisissa lentokoneissa ja lentotukialuksissa!

"Now, that's one big i-don't-give-a-fuck over there!"

Tämän on pakko olla yksi absoluuttisesti huonoimmista elokuvista, joita on koskaan tehty. Olen täysin vakavissani. Tämä pitää jo melkein nähdä ihan vaan, jotta voi sanoa jotain näin pölkkypäistä oikeasti nähneensä. Yksittäisiä huonompia leffoja on taatusti olemassa tusinakaupalla, mutta ison rahan sotaelokuvien kastissa tämä vetää kyllä pohjat ja komeasti vetääkin. Inchonissa ei oikeasti ole muutamia hyviä nauruja lukuun ottamatta mitään kauhean nautittavaa tai viihdyttävää; lähes kolmen tunnin pituus ja joka läpeen tungettu tökerö Jeesus-propaganda tekevät tästä vielä entistäkin sietämättömän tapauksen. Inchon on puhdasta sielunvihollisen työtä ja elokuvataiteellinen rangaistus koko ihmiskunnalle.

Katsokaa vain omalla vastuullanne.

Arvostelu: 0.5/5


INCHON! 1981, Etelä-Korea, USA
Tuotanto: Mitsuharu Ishii
Ohjaus: Terence Young
Käsikirjoitus: Laird Koenig, Paul Savage, Robin Moore
Näyttelijät: Ben Gazzara, David Janssen, Gabriele Ferzetti, Jacqueline Bisset, Kung-won Nam, Laurence Olivier, Rex Reed, Richard Roundtree, Toshirô Mifune