Adventures of Sonic the Hedgehog (1993-1996)

 

Japanilainen Service Games eli Sega julkaisi vuonna 1988 uuden sukupolven edistyksellisen muskelikoneensa, jolla yhtiö toivoi viimein murtavansa suuren ja mahtavan Nintendon globaalin valta-aseman alallaan. Alkuaikojen raivokkaan markkinointikampanjan jatkoilla Segalla ymmärrettiin firman jääneen halutuista tuloksista rajusti jälkeen; jonkun oli keksittävä pyörä nopeasti uudelleen. Uhkarohkeana peliliikkeenä Sega päätti järjestää sisäisen kilpailun uudesta maskotista, josta tulisi edelleen yhtiön tuoteperheen myyvä keulakuva ja lippulaiva...

Segan kilpailun voittama Yuji Nakan, Hirokazu Yasuharan ja Naoto Oshiman luoma Sonic-siili oli ideana mitä nerokkain: asennetta omaavan hahmon tarkoituksena oli vedota Nintendon konsolin parissa lapsuutensa viettäneisiin, nyt jo teini-ikään kypsyneisiin nuoriin, joille Mario toi mieleen lähinnä päiväkodin hiekkalaatikkoleikit. Sonicin hahmo itsessään tunnetusti keskittyi silkan nopeuden ympärille, mitä ominaisuutta myös hyödynnettiin korostamaan Segan konsoleiden murskaavan ylivoimaista tehoa suhteessa kilpailijoihinsa. Segan tempaus onnistui lopulta yli suuruudenhulluimpienkin odotusten: firma nousi ns. yhdessä yössä kilpailijaansa suuremmaksi mahtitekijäksi ja Sonic suosituimmaksi videopelimaskotiksi maailmassa.

Samaan aikaan Segan kultakauden ja yleisen maskottikuumeen kanssa räjähti valloilleen myös 90-luvun suuri animaatiovallankumous, jota myös videopelimaailman uusi kuningas lähti hyödyntämään markkinoinnissaan peräti kahden kokonaisen täysin erilaisen piirrossarjan voimin samanaikaisesti. Adventures of Sonic the Hedgehog, kahdesta ensimmäinen, oli tekijöidensä löyhä yritys emuloida The Ren & Stimpy Shown repäisevää huumoria uutuuttaan kiiltelevän pelisarjan kontekstissa samalla houkutellen firman asiakkaiksi sellaisiakin lapsia, joille tuolloin nörttien harrastukseksi miellettyjen videopelien maailma ei vielä ollut tuttu.

Adventures of Sonic the Hedgehog varsinaisen kohdeyleisön tuntien myös sen varsinaisen tyylin ja sisällön pystyy helposti loihtimaan mieleensä vähäisemmälläkin esittelyllä: kyseessä on pohjimmiltaan hyvin pinnallinen ja kevyt slapstick-komedia, jossa tohtori Robotnik koomisine robottikätyreineen yrittää napata "sen pahuksen hiirulaisen" tovereineen. Aina välillä sarjassa esitellään erilaisia epämääräisiä uusia sivuhahmoja, mutta jakso toisensa perään perusasetelma lähinnä toistaa itseään suoranaiseen tylsyyteen asti. Näihin aikoihin Sonicin oma franchise taisikin olla kulttuuri-ilmiönä mitä ilmeisimmin vielä niin tuore, ettei tekijöillä ollut minkäänlaista lähdettä, mistä ammentaa mielikuvitukselleen inspiraatiota tai suuntaa.

Tietty turvallisuus ja riskien kaihtaminen lienevätkin Sonicin oman animaation pahimpia kompastuskiviä. Koska Adventures of Sonic the Hedgehog on lähtökohtaisesti tarkoitettu mainokseksi, siinä ei esimerkiksi ole kyetty hyödyntämään juurikaan animaation äärettömiä visuaalisia mahdollisuuksia saati sitten viljelemään "vaarallisempaa" sukkelaa huumoria tyypillisen aikakautensa laatutuotteen tapaan, vaan homma tuntuu molempien suhteen jääneen mälsästi kuin puolitiehen. Muutamien huvittavien läpsyttelyjen, ääninäyttelijöiden repäisyjen sekä ajattoman abstraktin ysärityylin päälle ei pienille lapsille suunnatussa Segan sarjassa juuri ole nimeksikään inhimilliseen järkiajatteluun vetoavaa asiasisältöä.

Ilmestymisaikanaan Sonicin oma sarja oli alle kouluikäisten tenavien keskuudessa kohtalaisen suosittu ja onnistuikin kasvattamaan jo valmiiksi lähes uskonnolliset mittasuhteet saaneen Sonic-kultin kannattajajoukkoja entisestään. Nykypäivän teknisesti hiotumpaan animaatioon tottuneen katsojan silmin kyseessä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa kovinkaan muistettava tapaus, mutta sopivan pieninä annoksina ja väsyneellä mielellä nautittuna siitä voi hyvällä säällä irrota viatonta nostalgista huvia vanhalle parrallekin kunhan ennakko-odotuksensa on vain muistanut asettaa tarkoituksenmukaisen alhaiselle tasolle. Se toinen sarja taas…


Arvio: 2.5/5


ADVENTURES OF SONIC THE HEDGEHOG, 1993-1996 USA, Espanja, Italia
Ohjaus: Kent Butterworth
Käsikirjoitus: Bob Forward, Bruce Shelly, Doug Booth, Douglas Purgason, Doug Molitor, Francis Moss, Gordon Bressack, Jeffrey Scott, Kent Butterworth, Kevin Donahue, Phil Harnage, Reed Shelly, Robert Askin, Rowby Goren
Näyttelijät: Christopher Evan Welch, Gary Chalk, Ian James Corlett, Jaleel White, Long John Baldry, Phil Hayes

Peter Pan ja merirosvot (1990-1991)

Jokaisella 90-luvulla lapsuusvuotensa eläneellä on taatusti jonkinlainen käsitys ajan ominaisesta muodista ja hengestä. Toisille aihe tuo ensimmäisenä mieleen grungen, punkin uuden tulemisen sekä kokeellisen vaihtoehtorockin kaltaiset musiikkimaailman nykyisin niin nostalgiset ilmiöt, toisille ysäri tarkoittaa nimenomaan ulkopuolisuuden sekä kaikenlaisten hämärien ja muuten vain sekopäisten tyyppien estotonta romantisointia. Ysärillä ufoihin uskova Fox Mulder oli nuorison oma kulttuuri-ikoni sekä nuorten naisten palvoma seksisymboli.

Ajan henki ei kuitenkaan monestikaan tapaa muuttaa muotoaan kuin vuoden tai pari virallisen vuosikymmenen vaihduttua. Ysärin omin ja tunnistettavin henki murtautui kahleistaan vasta vuoden 1991 kesän ja syksyn kuluessa nousevan animaatiokuumeen sekä uuden ajan musiikkitrendien nimekkäimpien edustajien lyödessä kertarysäyksellä itsensä läpi jättäen taakseen kasarivuosien imeläksi käyneen ällökaupallisen massakulttuurin palavan tuhkan. Animaatiomaailmassa 90-luku tunnetaankin koko taiteenlajin renessanssina ja kultakautena.

20th Century Fox oli yksi harvoista suurista tekijöistä, jotka olivat haistaneet tulevan trendin jo hyvän aikaa ennen kulttuurivallankumouksen räjähtämistä valloilleen. Simpsonien 80-luvun lopulla nauttiman suunnattoman menestyksen vanavedessä tuotantoyhtiössä päätettiinkin panostaa yhä enemmän nuorisolle suunnattuihin laadukkaampiin piirrettyihin tyypillisen kasarimoskan sijasta. Yksi ensimmäisistä lajissaan oli klassisen Peter Panin tarinan pohjalta tuotettu 65-osainen sarja, jota muinoin Suomenkin televisiossa näytettiin pahamaineisen Agapion dubbaamana. Kyseistä luomusta ei liene koskaan näytetty uusintana, eikä sitä ole mahdollista katsoa nykyisinkään kuin huonolaatuisilta bootleg-kopioilta, mutta vanhat parrat tietävät kyseessä olevan edelleen yksi pioneerivuosien nautittavimmista animaatioista...

Ensimmäisenä tekonani haluaisin ojentaa ruusun Peter Panin ja merirosvojen tekijöille kertakaikkisen upeasta konseptista. J.M. Barrien alkuperäistarina oli jo näihin aikoihin filmatisoitu ja kerrottu eri muodoissaan niin moneen otteeseen, ettei suorassa kopiossa olisi ollutkaan enää minkäänlaista mieltä. Silkan kierrätyksen sijaan Foxin animaatiotiimi päättikin yksinkertaisesti napata Barrien teoksen hahmot, maailman ja mytologian, mutta koettaa löytää omaa ääntään laajentamalla ja syventämällä alkuperäisen klassikon sekä sen keskeisimpien filmatisointien teemoja niiden henkeä ja perintöä samalla kunnioittaen.

Ovelana vetona Foxin näkemys ei sisälläkään minkäänlaista erillistä esittelyä tai turhaa lässytystä, vaan katsojan yksinkertaisesti oletetaan tuntevan hahmot ja näiden asuttaman maailman sellaisenaan ennen ensimmäisen episodin alkuakaan siitäkin huolimatta, etteivät nämä muistuta ulkoisesti mitään aiempaa inkarnaatiotaan. Käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin hoidettu ihailtavan mallikkaasti kotiin, sillä kullakin sarjan hahmoista on jo ensimmäisistä episodeista havaittavissa johdonmukaisen yksilöllinen ja tunnistettava persoonallisuutensa, joista on paitsi helppo pitää, mutta myös hyväksyä luontevana osana lähdeuskollista lorea.

Kaikista Peter Panin hahmoista muistettavin on luonnollisesti Tim Curryn koko varrellaan tulkitsema kapteeni Koukku, jonka persoonallisuus on saanut Foxin tekijöiden käsissä täysin uudenlaisia mielettömiä ulottuvuuksia. Hahmon ollessa periaatteessa edelleen tyypillinen satujen roisto, tällä on kuitenkin samalla oma kummallinen eettinen koodistonsa ja herrasmiesmäiset ihanteensa: yhdessä hetkessä Koukku saattaa olla hurjista hurjin miekkamies maailmassa, mutta toisaalta herkistyä suurena kaunokirjallisuuden ystävänä kuullessaan jonkun lausuvan otteita Shakespearen teoksista. Uskokaa tai älkää: Foxin Koukun kanssa on mahdollista myös järkeillä ja ratkaista ongelmia vetoamalla tämän kunniantuntoon.

Jos hahmot ovat Peter Panissa erinomaisia, voinee samaa sanoa yksittäisten episodien varsinaisesta sisällöstäkin. Lähdemateriaalin tuntien tuskin tuleekaan yllätyksenä koko komeuden pyörivän tavalla tai toisella perinteisen satufantasian ja seikkailun ympärillä. Pienoisena twistinä Foxin tiimi on kuitenkin hoitanut kerrontansa yllättävänkin kypsällä otteella: siinä missä useimmat vastaavat piirretyt kertovat yksinkertaisesti hyvän ja pahan kohtaamisesta, seuraa onnettomuus Peter Panissa monesti lyhytnäköisyyden, ylpeyden ja ahneuden kaltaisista pienistä paheista erityisesti pikkumaisen ja kärsimättömän päähenkilön itsensä kohdalla. Parhaimmillaan ratkaisu ongelmiin myös löytyy muualta kuin väkivallasta.

Näinkin massiivisessa produktiossa luonnollisesti piilee myös joukko heikompia episodeja, mutta toisaalta erityisen tasokkaat jaksot myös ovat lajissaan oikeasti harvinaisen muistettavia. Yksi alkupään episodi esimerkiksi keskittyy lähes täysin Shakespearen töiden ympärille, eräässä toisessa Peter Pan onnistuu pysäyttämään ajan ja kolmannessa varastamaan merirosvojen varjot. Eräässä jaksossa Wendy kohtaa oman tulevan lapsensa ja masentuu saatuaan siten tietää joskus lähtevänsä Mikä-Mikä-Maasta iäksi. Koko sarjan päättävässä ikimuistoisessa kaksiosaisessa klimaattisessa jaksossa Peter Pan alkaa ikääntyä raunioittaen samalla koko muun fantasiamaailman.

Peter Pan ja merirosvot oli ja on mielestäni edelleen hieno ja omaperäinen piirretty, joka ansaitsisi pientä kulttistatusta vuolaammin kiitosta. Moderneihin hienouksiin tottuneelle nuorisolle Foxin useamman pienemmän studion voimin tuotetun sarjan animaation äärilaidasta toiseen heittelevä laatu yksin todennäköisesti riittää esteeksi tällaisesta nauttimiseksi. Itse rakastin Peter Panin naiivin ajatonta idealismia, jossa matka tulee aina ennen päämäärää, maallisen mammonan himo ajaa ihmisen tuhoon ja jossa pahallakin on omat hyveensä puhtaan kaaoksen sijaan. Harmi vain, että Peter Pan ja merirosvot oli oikeassa paikassa väärään aikaan ja jäi siten myöhemmän animaatiovyöryn jalkoihin vaipuen lopulta unohduksiin.


Arvio: 5/5


FOX'S PETER PAN AND THE PIRATES, 1990-1991 USA, Japani
Ohjaus:
Käsikirjoitus: Bruce Reid Schaefer, Chris Hubbell, Chris Weber, Karen Willson, Lawrence H. Hartstein, Michael Reaves, Peter Lawrence, Sam Graham
Näyttelijät: Adam Carl, Chris M. Allport, Christina Lange, Debi Derryberry, Jack Angel, Jason Marsden, Michael Bacall, Tim Curry

Courage the Cowardly Dog (1999-2002)

 

Länsimaisen animaation kultaisina ysärivuosina muuan John R. Dilworthin kajahtaneen luovan mielen alitajuisista syövereistä tähän maailmaan kumpusi lyhytelokuva nimeltä "The Chicken from Outer Space", pikimustan slapstick-komedian kaapuun puettu kauhutarina Courage-nimisen pelokkaan koiran sekä ulkoavaruudesta saapuneen hullun tappajakanan kohtaamisesta. Rehellisen repäisevän tarinan televisioensi-ilta oli valtava jymymenestys, ja Dilworthin hengentuote pääsikin lopulta kilpailemaan vuoden parhaan lyhyen animaation Oscarista ilmestymisaikansa kansainvälisten kärkinimien kanssa.

Dilworthin hauska lyhäri on mielestäni kestänyt aikaa erinomaisesti, mutta sen pohjalta Cartoon Networkille kehitetty televisiosarja jatkojalosti yksinkertaista ideaa edelleen aina hilpeään täydellisyyteen asti – siitäkin huolimatta, että jokainen episodi periaatteessa kierrättääkin kerta toisensa lähes identtistä peruskaavaa: alussa on pelokas koira sekä tämän omistava vanha pariskunta keskellä "ei mitään", jonkinlainen muinainen kirous tai salaperäinen pahuus laskeutuu näiden ylle ja (enimmäkseen) puhetaidoton koira yrittää estää onnettomuutta tapahtumasta.

Tietystä perustason kaavamaisuudestaankin huolimatta Courage the Cowardly Dog on todellisuudessa kaikkea muuta kuin kaavoihin kangistunut tai tylsä lastenpiirretty. Yhtenä olennaisimmista syistä niin konseptin viihdyttävyydelle kuin sen jännittävyydellekin on aivan alusta asti jokaisen episodin yksinkertaisen komedian ja puhtaan kauhun muodostamien ääripäiden välillä absurdisti tasapainoileva luova kaoottisuus, joka väistelee tehokkaasti kaikenlaisia valmiita odotuksia ja pitää katsojan jatkuvasti varpaisillaan: jo tekoaikanaan pelätylle hullun lehmän taudille virnuilevassa lyhärissäkin toinen vanhuksista muuttuu hulluksi kanaksi ja kuolee. Couragen maailmassa mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa.

Dilworth taustatiimeineen omasikin selvästi poikkeuksellisen syvällisen kokonaiskuvan kauhun ja trillereiden olemuksesta, ja laajaa temppuvalikoimaa on myös osattu luovasti hyödyntää sarjan kerronnassa. Eräänä toistuvana teemana Couragessa on pelko tuntematonta kohtaan, mikä vastaavasti realisoituu mm. täysin surrealistisen logiikan sekä erilaisten visuaalisten tekniikoiden luovana hyödyntämisenä: tyypillisenä hirviönä sarjassa nähdään esimerkiksi stop motionilla, kömpelöllä tietokoneosaamisella tai aidoilla näyttelijöillä toteutettuja kummajaisia, jotka eroavat tarkoituksellisesti muusta ympäristöstään kuin mustetahrat ja joilla ei välttämättä ole minkäänlaisia järjellisiä taustatarinoita tai motiiveja.

Courage the Cowardly Dogin taiteellinen tausta nojaakin keskeisten tekijöiden itsensä mukaan klassisen kauhun ohella erityisen vahvasti Salvador Dalin, muiden klassisten surrealistien sekä Charles Chaplinin ja Buster Keatonin kaltaisten mykän ajan koomikoiden töihin. Oman aikansa teoksista suorin vertailukohta Couragelle löytyy lähinnä The Ren & Stimpy Showsta, jonka tavoin genreen kuuluvan kevyellä ekspressionistisella kosketuksella silattu Dilworthin luomuskin uskaltaa olla luovan anarkistinen sekä käsitellä omalla tavallaan kuoleman, hulluuden ja väkivallan kaltaisia kiellettyjä aiheitakin lipsumatta missään kohtaa turhan huonon maun puolelle. Alusta asti itse tehty ja valmiita helppoja ratkaisuja kaihtava ääniraita kertoo paljon Couragen tekijöiden vaivannäöstä sarjansa tunnelman ja huumorin suhteen.

Kaikista Couragen episodeista ikimuistoisin ainakin itselleni on useampaan osaan jaettu kertomus kielletystä ystävyydestä. Tarina käynnistyy valkoiseen kaapuun ja hämmentävään naamioon pukeutuneen, Couragea lahnalla mäiskivän muukalaisen saapumisesta keskelle ”ei mitään”. Myöhemmin maskin alta paljastuu surullinen kissa, jonka paras ystävä on jäänyt keskelle väkivaltaista parisuhdetta koiran kanssa. Kyseisen jakson huumori kumpuaa tekijöiden virnuilusta sensuuria kohtaan, sillä kaikesta näkee tarinan kirjoitetun ensin täysin vakavissaan mahdollisimman ryppyotsaiseksi, mutta viime tipassa joitain sanoja sekä eleitä on vain vähän muuteltu lastenpiirrettyyn sopivaksi: kuka tahansa aikuinen huomaa ”ystävien” halauksen olleen alun perin suudelma, ”ystävien” olevan lesborakastavaisia sekä väkivaltaisen roiston todellisuudessa kuolevan jäädessään junan alle. Sensuuriviranomainen ei tietenkään ymmärtänyt taaskaan tarinan varsinaista vitsiä, joten episodi pääsi seulasta sellaisenaan läpi.

 

Paholaiskissa Katz on Couragen arkkivihollinen.

Monesta muusta aikansa länsimaisesta televisiopiirretystä poiketen Courage the Cowardly Dogin esityshistoriaan ei kuulu mainittavia kohuja eikä sen lakkauttaminen ollut mitenkään erityisen dramaattinen tai traaginen. Näin jälkikäteen kohtalaisen suositun sarjan voisi jopa sanoa lopettaneen ajoissa ja huipulla, eikä niin montaa muuta kaltaistaan vaivannutta tason laskua ehditty laskutavasta riippuen viidenkymmenen tai sadan episodin kohdalla näkemään lainkaan. Nykypäivän katsojankin silmin Dilworthin luomus on edelleen yksi uniikeimmista ja laadukkaimmista lajissaan: mitään täysin vastaavaa ei ole taidettu milloinkaan tehdä likimainkaan Couragea vastaavalla menestyksellä edes nousevan auringon maassa.


Arvio: 5/5


COURAGE THE COWARDLY DOG, 1999-2002 USA
Ohjaus: John R. Dilworth
Käsikirjoitus: Bill Marsilii, Craig Shemin, David Steven Cohen, Irvin S. Bauer, John R. Dilworth
Näyttelijät: Lionel G. Wilson, Marty Grabstein, Simon Prebble, Thea White

Pokémon: 1. tuotantokausi (1997-1999)

 

Hassua kuvitella, että nykyisin löytyy paljon sellaisiakin aikuisia ihmisiä, jotka eivät enää edes muista aikaa ennen Pokemonin rantautumista uneliaaseen Suomenmaahan. Oikeasti tuo kyseinen kauan sitten kadonnut neitseellisempi aikakausi ei suoranaisesti eronnut nykyisestäkään erityisen merkittävästi, mutta jokainen lapsuusvuotensa tuolloin elänyt taatusti kykenee vieläkin palauttamaan mieleensä viimeiset dramaattiset viikot ennen tsunamin iskeytymistä, sen naiivin uteliaisuuden ja aavemaisen hiljaisuuden ennen valtavan vyöryn syöksymistä läpi tulvavallien repien tieltään kaiken irtaimen peruuttamattomasti juuriltaan.

Mutta mistä kaikki saikaan alkunsa? Kauan sitten muuan eksentrinen japanilainen videopelisuunnittelija kehitteli Nintendon Game Boylle kouluaikoinaan intohimoisesti harrastamansa hyönteisten keräilyn, roolipelaamisen sekä 90-luvun puolivälin virtuaalilemmikkivillityksen ympärille rakentuvan pikkuisen pelin, jossa ötököiden sijaan keräillään ja koulutetaan erilaisia mielikuvituksellisia fantasiaeläimiä. Markkinointipuolen väki ymmärsi välittömästi keräilyteeman sopivan täydellisesti oheistuotebisnesten kantavaksi teemaksi, jolloin alkuperäistä ideaa päädyttiin laajentamaan kattamaan kokonaisen tuoteperheen verran erilaisia pelikortteja, pehmoleluja ja muita turhakkeita.

Upouusi franchise kaipasi kuitenkin vetävämpää markkinointikikkaa... jotain, jolla saavutettaisiin helposti kymmeniä tai satoja miljoonia lapsia ympäri maailmaa myös tuolloin suppeampien videopeliharrastajien piirien ulkopuolelta. Ongelman ratkaisuksi kehitettiin pelien pohjalta oma Pokemon-televisiosarjansa, kasarivuosien superkaupallisten piirrettyjen pahimpia perinteitä kierrättävä ilmestys, jonka ensisijainen tarkoitus oli levittää pidäkkeettömän konsumerismin ja kulutusjuhlan ilosanomaa lamasta toipuvan kansan keskuuteen. Viimeisen palan näin osuttua kohdalleen Pokemonista lopulta kasvoi globaali talousmahti, jonka nimissä taskusta toiseen vuosittain kierrätetty rahamäärä riittäisi vaikka oman ydinaseohjelmansa pyörittämiseen.

Perusidealtaan Pokemon-sarja seuraa kuitenkin hämmentävän uskollisesti alkuperäisen videopelin simppeliä kaavaa: alussa Ash Ketchum saa professori Oakilta ensimmäisen pokemoninsa, sähköhiiri Pikachun. Ashin tavoitteena on kerätä kaikki pokemonit ja voittaa legendaarisen pokemonliigan mestaruus, mutta sitä ennen tämän on peitottava vajaan tusinan verran erilaisia vähäisempiä torspoja ystäviensä Mistyn ja Brockin kanssa. Kaiken aikaa näiden kallisarvoisia pokemoneja kuitenkin haikailevat myös salaperäisen Giovannin johtaman mafiamaisen Rakettiryhmän tohelokaksikko Jessie ja James, jotka kuitenkin epäonnistuvat episodi toisensa perään viemästä nuorten omaisuutta mennessään.

Alta teini-ikäisenä lapsena Pokemonia pystyi vielä lähestymään vilpittömin mielin yksinkertaisena fantasiaseikkailuna, mutta vähänkään elämää nähneenä sarjan laimeus iskee takaraivoon kuin sorkkaraudalla. Pokemonissa ei esimerkiksi ole alkua eikä loppua, siinä ei ole minkäänlaista yhtenäistä etenevää juonta eivätkä hahmot tai maailma muutu mitenkään merkittävästi sarjan edetessä kuin ehkä pakon edessä. Kunkin kömpelösti kirjoitetun episodin ensisijaisena tarkoituksena on yksinkertaisesti esitellä katsojalle uusi pokemon sekä takoa tämän aivonystyröihin sanomaa kaikkien pokemonien keräämisen välttämättömyydestä. Viimeistään parin tusinan jakson jälkeen suurin osa tuntemistani alkuperäisistä faneista olikin jo hylännyt Pokemon-sarjan kokonaan ja keskittyi mieluummin kortteihin ja peleihin.

Pitkällisen mediakulutuksen kyllästyttämän aikuisen näkövinkkelistä Pokemon-sarjan raivokas mielikuvamarkkinointi näyttää vielä entistäkin irvokkaammalta. Kuvittelemalla pokemonien tilalle minkä tahansa muun franchisen tuotteen näkee helposti sarjan todellisen sanoman läpi: Pokemonin maailmassa oheistuotteet ovat oikeita ystäviä ja perheenjäseniä tärkeämpiä, kaikki rakastavat oheistuotteita ja sinunkin on pakko kerätä ne kaikki; eniten oheistuotteita ostavat ovat rohkeimpia ja parhaimpia, oheistuotteet ovat todellisia ystäviäsi. Jopa ensimmäisen tuotantokauden nostalgisessa alkuvideossa esitellään liukuhihnamaisesti erilaisia oheistuotteita ja maalataan kuvaa kaikkien hyväksymästä sekä rakastamasta harrastuksesta varsinaisen laulun itsensä kertoessa oheistuotteiden ostamisesta päättyen aina "omaksesi saat" -kiljaisuun.

Teknisessä mielessä Pokemonia ei ehkä voi moittia aivan yhtä tuimaan sävyyn kuin sen kyynisestä oheistuotetuputuksesta, mutta animaatioltaan sarja ei varsinaisesti koskaan ole ollut edes keskitason luomus. Keskittymiskykyinen katsoja esimerkiksi huomaa nopeasti seikkailun kierrättävän valtavasti animaatiota sekä hahmodesigneja ilman järkevää syytä, jokainen saman lajin pokemon näyttää ja kuulostaa täysin identtiseltä, jokaisen PokeCenterin hoitsu on käytännössä toisensa klooni sekä kaikkien hahmojen kasvot ilmeineen ovat niin toistensa kaltaisia, että ne voisi helposti vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Visuaalisessa mielessä ehkä ainut mainitsemisen arvoinen seikka onkin toiminta, joka perijapanilaiseen tyyliin onkin hanskattu vähintäänkin muikeasti – unohtamatta tietenkään alkuaikojen suomalaista ääninäyttelyä, joka edusti likimain aikansa parasta kotimaista televisio-osaamista.

Reilun pelin nimissä on kuitenkin mainittava muutama ihan kohtuullinenkin yritys muuten kovin ohkaisessa tuotoksessa. Omia suosikkijaksojani olivat aina aaveista ja kuolemasta kertovat pienet kertomukset, erityisesti ympäristöään terrorisoivan Sabrinan ja tämän vaikean isäsuhteen pahoin hutiloidussa moniosaisessa kokonaisuudessa olisi ollut ainesta vaikka kuinka syvälliseen draamaan, mutta Pokemonin perimmäisen tarkoituksen tuntien hieno tilaisuus vähemmän yllättäen hukattiin täydellisesti. Näiden episodien välissä nähdään muuan hauska tarina, jossa Ash "kuolee" ja muuttuu ainakin hetkellisesti aaveeksi. Päähenkilön tappaminen oli tuohon aikaan täysin ennenkuulumaton temppu lastenpiirretyssä ja pelkästään jo siksikin nuorelle itselleni niin ikimuistoinen tapahtuma. Jos Pokemon-sarjalla näin jälkikäteen jotain erityistä huippuhetkeä koskaan olikaan, niin rasittavan päähenkilön kuolinhetki.

Pokemon ei siis sarjana koskaan ollutkaan erityisen hyvä tai muistettava, eikä sitä sellaiseksi oltu raivokkaana oheistuotemainoksena koskaan tarkoitettukaan. Näin jälkikäteen sarjan vaikutuksen huomaa selvästi koko myöhemmässä länsimaisessa populäärikulttuurissa, olihan kyseessä aikoinaan monelle ensimmäinen kosketus japanilaiseen animeen ja siten olennainen katalyytti myöhemmälle anime- ja mangavillitykselle. Itsenäisenä teoksena jo ammoin edistyksen jalkoihin jäänyttä animaation kaupallisinta alalajia ilmestyessään edustanut Pokemon ottaakin helposti turpaan lähes miltä tahansa aikansa vähemmän mielikuvia ja suuria tunteita herättävältä länsimaiselta televisiopiirretyltä, vaikka markkinointikikkana sarja painiikin menestystarinana täysin omassa luokassaan jopa lajityyppinsä teosten keskuudessa.

 
Arvio: 2/5


POKEMON: INDOGO LEAGUE, 1997-1999 Japani
Ohjaus: Masamitsu Hidaka
Käsikirjoitus: Atsuhiro Tomioka, Hideki Sonoda, Junki Takegami, Shinzō Fujita, Shōji Yonemura, Takeshi Shudō, Yukiyoshi Ōhashi
Näyttelijät: Ayako Shiraishi, Chinami Nishimura, Ikue Ōtani, Inuko Inuyama, Masami Toyoshima, Mayumi Iizuka, Megumi Hayashibara, Rika Matsumoto, Shin-ichiro Miki, Unshō Ishizuka, Yūji Ueda, Yuko Kobayashi

Hyökkääjä Zim (2001-2006)

 

Uuden vuosituhannen häämöttäessä horisontissa Nickelodeonilla havahduttiin yhtiön suorittaman rajun uudelleenjärjestelyn johtaneen The Ren & Stimpy Shown ja Rocko’s Modern Lifen kaltaisten aikuisemmalle yleisölle suunnattujen laatuanimaatioiden lakkauttamiseen, järjestelmä kaipasi kipeästi uutta verta. Muuan yhtiön johtomiehistä törmättyä kerran Jhonen Vasquezin teini-ikäisestä tappajasta kertovaan tyyliteltyyn sarjakuvaan nämä tiesivät välittömästi löytäneensä oikean miehen vaativaan tehtävään...

Mielikuvituksettomasti suomennettu Hyökkääjä Zim on humoristinen tarina Tellusta valloittamaan lähetetystä teknologisesti ylivertaisesta avaruusötökästä nimeltä Zim, joka soluttautuu tavallisten maakalaisten sekaan aivan tavalliseksi koululaiseksi tekeytyneenä. Tätä vastassa on luonnollisesti eksentrinen maakalainen, joka tietää Zimin todellisen alkuperän ja vannoo saavansa tämän inhan salajuonen vielä joskus paljastettua. Konseptin perusvitsinä Zimin universumin ihmiskunta on degeneroitunut pisteeseen, jossa elämä ulkoavaruuden ötökkäarmeijan orjanakin olisi kaiken järjen mukaan useimmille mielekkäämpi vaihtoehto.

Jhonen Vasquez on myöhemmin myöntänyt olleensa todellisuudessa täysin kokematon animaatiomaailman kiemuroista Nickelodeonin palkatessa tämän suunnittelemaan katalogiinsa uutta piirrossarjaa. Vasquez kuitenkin ymmärsi, ettei tämän sarjakuvia mukailevaa tuotosta voisi ikinä näyttää televisiossa, joten tämä päätti kehittää jotain maltillisempaa käyttäen pohjanaan rakkauttaan klassisia tieteis- ja kauhutarinoita sekä brittikomediaa kohtaan. Kun sarja lopulta näki ensi-iltansa, Nickelodeonin johto oli kuitenkin jo unohtanut alkuperäisen tavoitteensa, eikä sitä varsinaisesti koskaan näytettykään tarkoitetulle kohdeyleisölleen.

Tekoaikanaan Hyökkääjä Zim oli valtavan kunnianhimoinen projekti, johon selvästi panostettiin keskivertopiirrossarjaa komeammin tuotantoarvoin: varsin arkkityyppistä aikansa geometristä tyyliä edustava Zim esimerkiksi oli ensimmäisiä sarjoja, joissa sekoitettiin runsaasti käsinpiirrettyä ja CGI-animaatiota edistyneempien visuaalisten efektien luomiseksi. Monesta muusta kaltaisestaan Hyökkääjä Zim kuitenkin eroaa sulauttamalla tietokoneella luodun kolmiulotteisen kuvaston tarkoituksellisesti mahdollisimman erottamattomaksi osaksi muuta animaatiota – näihin aikoihin nimittäin tyypillisesti ajateltiin, ettei erilaisten kalliiden erikoistekniikoiden hyödyntämisessä ole järkeä, ellei niitä pysty vaivattomasti erottamaan toisistaan. Hyökkääjä Zimin tulokulma genreensä olikin ilmestyessään hyvin edistyksellinen.

Parasta Hyökkääjä Zimissä näin jälkikäteenkin on hauskan konseptin, ajattoman animaation ja erinomaisten ääninäyttelijöiden ohella sen timanttinen käsikirjoitus, joka olikin mitä todennäköisimmin tarkoituksella ideoitu erilaisten hämärien sanaleikkien ja mahdollisimman epäkorrektin mustan huumorin viljelemistä silmällä pitäen. Yliampuvan rappioitunut ihmiskunta itsessään on kamaluudessaan viittä vaille Väkivallan vihollinen 3 -tasoista viiltävää ironiaa, jonka varjossa kaikenlaiset viittaukset ripuliin, oksennukseen, väkivaltaan ja kuolemaan saavat lähinnä virnuilemaan leveästi. Sarjan itsensä tyylittelyssä on hyödynnetty selvästi kauhuelokuvien esimerkkiä erilaisia kuvakulmia, groteskia kuvastoa sekä korkeita kontrasteja myöten, mutta sehän tietysti kuuluukin vain asiaan.

Hyökkääjä Zim joutuikin vanhojen tuttujen sensuuriviranomaisten hyökkäyksen kohteeksi jo aivan ensimmäisistä episodeistaan lähtien, mutta sittenkin on näin jälkikäteen hämmentävää huomata, mitä kaikkea Vasquez saikaan sarjaansa ujutettua. Legendaarisimpana esimerkkinä käyköön kautta aikain kipeimmäksikin luonnehdittu episodi, jossa Zim alkaa varastaa muiden hahmojen sisäelimiä ja sulauttaa niitä itseensä välttääkseen kiinnijäämistä koulun terveystarkastuksessa. Tämä kyseinen jakso aiheutti ymmärrettävästi keskustelua televisiopiirrettyjen väkivaltaisuudesta, mutta viimeistään muuan sarjamurhaajan tunnustettua saaneensa siitä inspiraation puuhilleen, oli Hyökkääjä Zimin tuhon siemenet lopullisesti kylvetty.

Vasquezin kohuissa ryvetetyn luomuksen kohtalo olikin mitä lohduttomin: alun perin Hyökkääjä Zimiä oli ehditty suunnitella kahden tuotantokauden verran, mutta Nickelodeonin johdon sekoilujen vuoksi kypsemmälle yleisölle tarkoitettua sarjaa näytettiinkin alta kouluikäisten ohjelmien seassa, eivätkä negatiivinen yleisöpalaute ja surkeat katsojatilastot lopulta puoltaneet edes toisen kauden saattamista loppuun. Aika on kuitenkin ollut Hyökkääjä Zimille armollinen, sillä asiallisten uusintojen, laadukkaiden fyysisten julkaisujen sekä yleistyneen internetin myötä yhä useampi on viimein löytänyt ja rakastunut sen nyrjähtäneeseen nerouteen. Nykyisin Vasquezin väärinymmärrettyä hengentuotosta palvotaankin avoimesti monessa kodassa yhtenä ainutlaatuisimmista ja parhaista aikansa piirrossarjoista.


Arvio: 4.5/5


INVADER ZIM, 2001-2006 USA
Ohjaus: Jordan Reichek, Steve Ressel
Käsikirjoitus: Danielle Koenig, Eric Trueheart, Jhonen Vasquez, Rob Hummel
Näyttelijät: Andy Berman, Jhonen Vasquez, Kevin McDonald, Lucille Bliss, Melissa Fahn, Richard Steven Horvitz, Rodger Bumpass, Rosearik Rikki Simons, Wally Wingert

My Life as a Teenage Robot (2003-2009)

Niihin aikoihin Nickelodeonin ylimmältä johdolta kävi käsky, että kaapelikanava tulisi aloittamaan MTV:n ja Cartoon Networkin vanavedessä oman animaatiolyhäreihin keskittyvän antologiasarjansa, johon valtavat määrät lahjakkaita osaajia ympäri maailmaa houkuteltaisiin esittelemään ideoitaan mahdollista jatkosopimusta ja omaa sarjaansa silmällä pitäen. Nickelodeonin suuruudenhulluihin sfääreihin kasvavan Oh Yeah! Cartoonsin vaikutus aikansa animaatiotarjontaan tulisi olemaan vähintään yhtä vallankumouksellinen kuin kilpailijoillaankin...

Yksi projektiin osallistuneista oli Rob Renzetti, Cartoon Networkin ysärivuosien klassikoista tutun ydintiimin kolmas avainjäsen Genndy Tartakovskin ja Craig McCrackenin ohella. Omaa osiotaan varten Renzetti luonnosteli aikuisvuosiensa kynnyksellä olevalle nuorisolle suunnatun surrealistisen tarinan lukioikäisestä tytöstä, joka todellisuudessa sattuu olemaan myös robotti. Ulkopuolisuutta ja teini-iän ongelmia omalla kummallisella tavallaan käsittelevä höhlä konsepti löysi nopeasti vastakaikua kohdeyleisöstään, mikä edelleen takasi myös johdon siunauksen.

My Life as a Teenage Robotin tarina alkaa, kun nerokas tiedenainen rakentaa syystä tai toisesta teini-ikäisen robotin, jolla nyt vain sattuu olemaan kokonainen kavalkadi erilaisia superaseita temppuvarastossaan. XJ9:ksi nimetty teinirobotti luonnollisesti haluaisi vain elää normaalia elämää ystäviensä seurassa, mutta aina silloin tällöin jättiläisrobotti tai ulkoavaruuden hirviö iskee kyntensä pikkuiseen mielikuvituskaupunkiin, jolloin Jennyksi itseään ystävien kesken tituleeraava vastentahtoinen sankari joutuu panemaan itsensä likoon pelastaakseen päivän. Renzetti oli siis mukana ideoimassa myös Tehotyttöjä, joten se siitä.

Niinkin kaavamaiselta ja nähdyltä kuin My Life as a Teenage Robotin perusasetelma saattaakin kuulostaa, on Renzettin luomus todellisuudessa kaikkea muuta kuin väsähtänyttä klisettä kliseen päälle ilman järjen häivääkään. Pelkkään designiin ja animaatiotyyliin tekijätiimi esimerkiksi haki inspiraatiota 30-luvun Fleischer-lyhäreistä, kubismista, art decosta sekä vanhan hyvän ajan tieteiskirjallisuuden kansitaiteesta. Lopputulos on visuaalisessa mielessä täysin uniikki yhdistelmä tyypillistä 2000-luvun alun geometristä tyyliä, retrofuturismia sekä kaikkia edellä mainittuja suuntauksia. Äärimmäisen hyvällä maulla toteutettu mehukas syntikkasoundtrack pelkästään nostaa tekijöiden tyylipisteitä omissa silmissäni.

Varsinainen juonellinen sisältö on sarjassa saanut selvästi inspiraationsa pulp-sarjakuvien lapsekkaan naiivista maailmankuvasta, 50-luvun hölmöimmistä tieteisleffoista ja silkasta campista. My Life as a Teenage Robotin maailmassa kukaan ei esimerkiksi periaatteessa näe ongelmaa miehen rakastumisessa nuorta naista muistuttavaan robottiin tai erään aiemmin hylätyksi tulleen hahmon kuljeskelussa episodi toisensa jälkeen kaupungilla avoimesti irtonainen hirttosilmukka kaulallaan. Omassa suosikkiepisodissani ulkopuolisuudestaan harmistunut Jenny saa luojaltaan "ihmispuvun", joka yllään hahmo näyttää ja kuulostaa aivan tavalliselta jästiltä. Groteskilla puvulla on kuitenkin oma tahtonsa, jonka seurauksena Jenny joutuu kamppailemaan kirjaimellisesti oman robottiutensa sekä ihmisyytensä välillä.

My Life as a Teenage Robot on huikean persoonallinen ilmestys ja omasta mielestäni edelleen yksi länsimaisen televisioanimaation kirkkaista helmistä, mutta Renzetin luomuksen kohtalo ei aikoinaan ollut kovinkaan kadehdittava: Nickelodeon iski samoihin aikoihin kultasuoneen Paavo Pesusienellä, joka käytännössä murskasi täydellisesti alleen jokaisen yleisöstä kilpailevan televisiopiirretyn. Vaikka Renzetin robottitaiteilua tuotettiinkin yhteensä kolme tuotantokautta, näytettiin niistä vain kaksi ennen sarjan lakkautusta; kolmatta kautta pantattiin vuosikausia kanavan johdon toimesta ennen sen yllättävää dumppaamista televisioon pölyn joskus laskeuduttua. Erinomaisen My Life as a Teenage Robotin epäreilua kohtaloa pidetään yleisesti yhtenä Nickelodeonin animaatioimperiumin mustimmista hetkistä.


Arvio: 4.5/5


MY LIFE AS A TEENAGE ROBOT, 2003-2009 USA
Ohjaus: Bob Jaques , Bob Nesler, Chris Sauve, Chris Savino, Daniel de la Vega (III), Greg Miller, John Fountain, Monty Young, Randy Myers, Ray Pointer, Robert Alvarez, Rob Renzetti, Ron Hogart, Tim Walker
Käsikirjoitus: Alex Kirwan, Ashley Lenz, Bernie Petterson, Brandon Kruse, Bryan Andrews, Carlos Ramos, Chris Dent, Chris Mitchell, Chris Reccardi, Chuck Grieb, Chuck Klein, Cindy Morrow, Dave Thomas, Ed Baker, Gabe Swarr, Heather Martinez, John Fountain, Kelly Armstrong, Mary Hanley, Mike Kunkel, Rob Renzetti, Scott Bern, Stephen Sandoval, Tom King, Trevor Wall, Wendy Grieb, Will Finn
Näyttelijät: Audrey Wasilewski, Candi Milo, Chad Doreck, Cree Summer, Eartha Kitt, Janice Kawaye, Moira Quirk, Quinton Flynn

Tehotytöt (1998-2005)

Jokainen 2000-luvun alussa alakoulua käynyt todennäköisesti muistaa vieläkin Tehotyttöjen raivokkaan markkinointikampanjan, johon oli tarkoituksella leikattu jatkuvaksi sarjatuleksi sarjan ensimmäisten jaksojen nopeatempoisimpia toimintakohtauksia innostuneen käheä-äänisen naisselostajan puhkuessa taustalla läpi sen päähenkilöiden edesottamuksia. Yhdessä yössä jokainen kynnelle kykenevä kohdeyleisöön kuuluva tiesi sarjan olemassaolosta, ja ensimmäisten jaksojen pyörähdettyä käyntiin taidettiin rikkoa lasten aamuohjelmien katsojaennätyksiäkin. Tehotyttöjen rantautuminen Suomeen oli aikoinaan valtava tapaus.

Tehotyttöjen tuotantohistoria menee ajassa niinkin kauas kuin vuoteen 1992, jolloin parikymppinen taideopiskelija Craig McCracken luonnosteli huvikseen Big Eyes -elokuvasta tutun Margaret Keanen maalausten inspiroimana kaikkia maailman supersankareita parodioivan animaationsa nimeltä "Whoopass Stew". Työskennellessään paria vuotta myöhemmin uudistuneen Hanna-Barberan leivissä McCracken kuuli työnantajansa kaipaavan materiaalia lupaavia nuoria kykyjä esittelevää What a Cartoon! -antologiasarjaansa varten. Tuotantoyhtiö ja yleisö pitivät McCrackenin esittelemästä ideasta niin paljon, että pilottiasteelle edenneen kokeilun pohjalta päätettiin tuottaa kokonainen oma piirrossarjansa Genndy Tartakovskyn ja muutaman muun alan nousevan tähden avustuksella.

Visuaaliselta tyyliltään Tehotytöt tekijöidensä muiden saman ajan töiden ohella määrittelivät tyypillisen Cartoon Network -estetiikan, jota monet nykypäivän televisio- ja nettisarjojen animaattorit yhä tänäkin päivänä vuolaasti palvovat omissa töissään. Tartakovskyn, McCrackenin ja kumppaneiden popularisoiman konseptin johtoajatus on yksinkertaistaa ja tyylitellä kuvallista antia mahdollisimman paljon erilaisin geometrisin muodoin tuotantoprosessin helpottamiseksi. Yksinkertaisempaa visuaalisuutta kompensoidaan vastaavasti nostamalla tempoa sekä hyödyntämällä monipuolisesti erilaisia kuvakulmia sekä kirkkaita värejä, jolloin yksittäiset kuvat eivät ehdi tylsistyttämään tai liiaksi toistamaan itseään. Tällaiseen käytännölliseen järkeilyyn perustuu tyypillinen 2000-luvun animoitu toimintakomedia.

Tehotyttöjen perusasetelmassa ei ole juuri kirjoittamista: kuten sarjan alkuvideokin tietää katsojain sankkoja joukkoja valistaa, muuan hajamielinen professori keitteli huvikseen kaikenlaista kivaa paljussaan kaadettuaan sekaan vahingossa salaperäistä kemikaali X:ää. Sammiossa saivat näin alkunsa kolme supervoimin varustettua pikkutyttöä, jotka suojelevat arkisin ja pyhisin Townsvillen pikkukaupunkia erilaisilta ilkiöiltä. Yhtenä perusasetelman gagina sarjan päähenkilöt saavat siis alkunsa pontikan tavoin, mutta vanhoja kauhuelokuvia katsoneet saattavat löytää Tehotytöistä viittauksen myös vuoden 1910 Frankenstein-filmatisointiin.

Karkean otantani perusteella useimmat keskivertokatsojat käsittävät alkuperäiset Tehotytöt edelleen pelkäksi söpöilyä ja sydämiä tursuavaksi pikkutyttöjen ohjelmaksi ja vihaavan siksi koko pläjäystä Pohjanmaan kautta. McCrackenin hengentuotos olikin ilmestyessään huumoriltaan vuosikausia ajastaan jäljessä sen irvailun nojatessa tyyliltään vielä pitkälle 2000-luvulle asti The Ren & Stimpy Shown perintöön, jonka tavoin sekin heittää tarkoituksella mahdollisimman lapsellista ja viatonta kuvastoa hämätäkseen sensuuriviranomaisia varsinaiselta groteskit mittasuhteet saavuttavaan väkivaltaan ja eritehuumoriin liittyvältä vitsiltä: tehotytöt esimerkiksi ratkaisevat ongelman kuin ongelman pääasiassa pieksemällä pahikset henkihieveriin mahdollisimman graafisesti, osassa jaksoista hahmoja jopa kuolee. Tehotyttöjen pahat käänteisversiotkin luonnollisesti saavat alkunsa vessanpöntössä.

Cartoon Networkin Tehotyttöjä tuotettiin aikoinaan yhteensä kuutisen tuotantokautta ja päätettiin kunniallisesti vuonna 2005 sen keskeisten tekijöiden siirryttyä jo aiemmin vähitellen muiden projektien pariin. Nykyään alkuperäistä sarjaa pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja suosituimmista lajissaan vuosituhannen vaihteen animaatioiden kaanonissa. Cartoon Network koetti myöhemmin herättää entistä suosikkisarjaansa uudelleen henkiin useampaankin otteeseen tuoreiden tekijöiden voimin aina surkeasti epäonnistuen – viimeisimpänä viritelmänä näytelty versio, jota ei välttämättä koskaan tulla virallisesti julkaisemaan tuotteen ilmiselvän surkeuden vuoksi. Itse katson mieluummin vaikka tämän aidon ja alkuperäisen uusintoja. 


Arvio: 4/5


POWERPUFF GIRLS, 1998-2005 USA, Hongkong
Ohjaus: Craig McCracken, Genndy Tartakovsky, John McIntyre, Lauren Faust, Randy Myers, Robert Alvarez, Robert Renzetti
Käsikirjoitus: Amy Rogers, Chris Reccardi, Chris Savino, Cindy Morrow, Clay Morrow, Craig McCracken, David Smith, Don Shank, Genndy Tartakovsky, Greg Colton, Jason Butler Rote, John McIntyre, Kevin Kaliher, Lauren Faust, Michael Stern, Paul Rudish, Zeke Kamm
Näyttelijät: Cathy Cavadini, Elizabeth Daily, Ernie Anderson, Jennifer Hale, Roger Jackson, Tara Strong, Tom Kane, Tom Kenny

Redo of Healer: 1. tuotantokausi (2021)

*Varoitus! Seuraava arvostelu saattaa sisältää rumaa kieltä ja viittauksia ikäviin asioihin. Jos maailman ja ihmiskunnan pahuus ahdistavat, mieli on musta, kissa kuoli ja päivä on muutenkin harmaa ja iloton, kannattaa ehkä lukea jotain muuta.*

Mikäli lukija on tullut nimeksikään seuranneeksi vuoden 2021 animeuutuuksia sekä niistä käytyä keskustelua internetin ihmeellisessä maailmassa, lienee tämän korviin kantautunut karua kertomaa myös eräästä ilmestymisvuotensa pahamaineisimmista tuotolsista, jota kriitikot niin ammatti- kuin amatööripiireissäkin kauhistelivat ja haukkuivat kilvan kuumimpaan sesonkiaikaan sosiaalisen median alustoilla. Redo of Healerista ei juuri positiivista sanaa liene meidän pallonpuoliskollamme lausutun, mutta juuri sen kohtaama liioiteltu kohu takasi sille tietyissä piireissä omanlaisensa kielletyn hedelmän aseman ihan puhtaassa piruilumielessäkin.

Redo of Healerin tarina sijoittuu stereotyyppiseen taianomaiseen fantasiamaailmaan, jossa ihmiskunta käy loputonta sotaansa petomiehiä ja näiden demonista kuningasta vastaan. Karvattomain apinain etujoukon muodostavat "sankareiksi" kutsuttu ylivertaisista sotureista koostuva eliittijoukko, jonka moraalinen selkäranka on todellisuudessa kaikkea muuta jalo ja velvollisuudentuntoinen. Sankareiden ryhmän hierarkiassa eläinten alapuolella oleva seksiorjaksi alistettu parantaja Keyaru saa ensimmäisessä episodissa käsiinsä mahtavan taikakalun, jolla tämä pystyy palaamaan ajassa tarinansa alkuun.

Kauan sitten Keyaru oli aivan tavallinen fantasiamaailmassa asuva teini, joka valittiin parantajaksi sankareiden eliittijoukkoihin. Koska parantaja päätyy kokemaan myös parannettavan kauhun ja tuskan, nuori Keyaru päätyi ennen pitkään kieltäytymään kunniasta ja siten lajinsa valioiden huumaamaksi seksiorjaksi. Uudessa todellisuudessa Keyaru on kuitenkin varautunut sankareiden temppuihin: ensitöikseen riivattu antisankari kiduttaa ja raiskaa vihaamansa satuprinsessan sekä aivopesee tämän omaksi orjakseen, eikä muille sankareille ole jatkossa luvassa ruusuisempaa kohtaloa...

Tarvitseeko tässä erikseen edes selvitellä, miksi Redo of Healer on länsimaissa niin kohuttu? Kyseessä on siis eksploitaation puolelle kallistuvaa pehmohentaita, jonka temppukavalkadiin kuuluu myös seksuaalisen väkivallan ja häijyn alistamisen kuvaaminen. Vitsi tosin on siinä, että näitä kahta nähdään ehkä yhdessä tai kahdessa jaksossa varsinaisen tarinan keskittyessä kliseiseen tusinafantasiaan kostojuonella ja teiniyleisöllekin sopivalla jynkyllä silattuna. Keyarun siemenneste väitetysti nostaa muiden hahmojen voimatasoja, joten kommervenkista on saatu kätevä tekosyy heittää episodi toisensa jälkeen hävytöntä fanserviceä katsojan naamalle.

Rehellisyyden nimissä pidin äärimmäisen paljon rankasta shokkialusta: satumaailman prinsessan tuhossa on todella eeppistä kohtalon ironiaa, jota tapaa lähinnä parhaimmissa historiallisissa kertomuksissa. Sähäkän alun jälkeen tarina kuitenkin lässähtää nopeasti kaavamaiseksi fantasiasähellykseksi, jossa päähenkilölle keksitään ja unohdetaan uusia temppuja lähes jokaisessa jaksossa sellaiseen tahtiin, että Light Yagamin hienostunutta persoonaa tulee nopeasti ikävä. Koska sarja eteni alkuperäissarjakuvaansa rivakammalla otteella, on materiaalin ehtyessä loppupään jaksoihin eksynyt tarpeetonta filleriäkin.

Redo of Healeriä ei oikeasti voikaan luonnehtia kovinkaan onnistuneeksi animesovitukseksi, mutta omasta mielestäni internetissä mölyävät itseriittoiset animekriitikotkaan eivät ole sen kohdalla olleet täysin rehellisiä parjauksissaan. Tuntuu vähän epäreilulta koettaa antaa kokonaiselle sarjalle lopullista tuomiota yhden tuotantokauden perusteella varsinaisen tarinan ollessa vasta aivan alkutekijöissään, mutta moni tuntuu menneen tässäkin täysin yli jätettyään ensimmäisen kaudenkin kesken vain yhden tai kahden episodin jälkeen. Näiden näyttöjen perusteella taidan itse kuitenkin jatkaa Keyarun kaamean kostoreissun seuraamista lähinnä sen alkuperäisessä muodossa vähintäänkin silkasta uteliaisuudesta: tiedä vaikka pöljän fantasiaseikkailun taso lähtisikin loppua kohden paranemaan päin.


Arvio: 2/5


KAIFUKU JUTSUSHI NO YARINAOSHI, 2021 Japani
Ohjaus: Takuya Asaoka
Käsikirjoitus: Kazuyuki Fudeyasu, Rui Tsukiyo
Näyttelijät: Ayano Shibuya, Mami Fujita, Shizuka Ishigami, Tetsu Inada, Yuya Hozumi

Santa Inc. (2021)

Sosiaalisen median viisaat tietävät kertoa muuan ilmestymisvuotensa puhutuimmista uusista animaatiosta saaneen neitseellisesti ensi-iltansa HBO Maxilla joulukuun toisena päivänä vuonna 2021 jälkeen herramme Jeesuksen lihaksi tulon. Santa Inc. herätti jo trailerillaan niin voimakkaita reaktioita, etteivät jumalaisella auktoriteetilla siunattujen videopalveluiden moderaattoritkaan mahtaneet mitään kansan syvien rivien hurmoksen edessä. Valtavirtamedian kriitikot eivät välttämättä ilkeä edes kajota Santa Inc.:iin, viimeisimpänä käänteenä on huhuttu jopa koko sarjan vetämisestä kansainvälisestä levityksestä...

Mikäli Santa Inc.:in nimi ei yksin riitä antamaan kuvaa Sausage Partyn ja Robot Chickenin tekijöiden yhteistyön hedelmän sisällöstä, niin idea sarjassa on yksinkertaisuudessaan seuraava: kyseessä on stop motionilla toteutettu parodia kaikista klassisista jouluspesiaaleista, mutta tällä kertaa joulupukin paja onkin kuvattu stereotyyppisenä pystyyn kuolleena korporaationa, jossa oikealla osaamisella ei ole minkäänlaista arvoa, vaan kaikki oikeasti merkittävät virat jaetaan pitkälti pärstäkertoimen ja pippelin pituuden perusteella. Pyhä Nikolaus itse on tässä tarinassa Seth Rogenin sympaattisella äänellä höhöttävä lihava ja tyhmä valkoinen mies, tämän vetojuhtina toimivat porot mustia ja suippokorvaiset apurit juutalaisia.

Mikäli Luoja suo ja Buddha on armollinen, pääsee lukija ehkä myös itse vielä joskus todistamaan Santa Inc.:in ihmettä vaikkapa katsastamalla sen ensimmäisen jakson. Santa Inc.:illä on mittaa kahdeksan parikymmenminuuttisen episodin edestä, mutta jo ensimmäisen viiden kuluessa katsojan päähän taotaan sellainen määrä puhdasta tylsyyttä, että usko korkeampien voimien olemassaoloon on vähäisemmästäkin koetuksella. Vaikka tätä sarjaa esimerkiksi markkinoidaankin nimenomaan aikuisille, on sen ote todellisuudessa lapsellisempaa kuin useimmissa imeväisille suunnatuissa piirretyissä; klassinen merkki tekijöiden itsensä henkisestä keskenkasvuisuudesta löytyy jo dialogista itsestään, jossa kiroillaan ylenpalttisesti kuin teini-ikäisten chattipalstalla. Ilmeisesti käsikirjoitustiimi kuvitteli pelkän sattumanvaraisten törkeyksien huutelemisen olevan parasta huumoria maailmassa.

Mikäli kykenit katsomaan ensimmäisen episodin kakistelematta läpi, olet ollut tuhma tai haluat muuten vain rankaista itseäsi vähän lisää, et vielä ole onneksi edes nähnyt mitään. Santa Inc.:issä on ainakin periaatteessa ihan yksi yhtenäinen juonensakin, mutta todellisuudessa kukin jakso koostuu lähinnä kohtuuttoman ilkeämielisestä ja mahdollisimman loukkaavaksi tarkoitetusta kavalkadista erilaisia kohtauksia, joilla ei välttämättä ole toistensa kanssa mitään merkityksellistä tekemistä: toistuvana "vitsinä" jokainen sarjan mies esimerkiksi on juoppo, raiskari, stalkkeri tai muuten häiriintynyt pervertikko, naiset sikailevat ja huorittelevat toisiaan, joulupukin porot vetävät metamfetamiinia ja päähenkilön äidillä on iso "puska", jota myös vuolaasti katsojalle esitellään. Edellisistä hutilyönneistä ainoastaan "piriporo" oli sanaleikkinä hauska, joskin vain tahattomasti.

Seth Greenin studion hanskaama animaatio itsessään oli ainakin teoriassa ilo silmälle, sillä vanhan hyvän ajan stop motionia näkee nykyään enää valitettavan harvoin. Ongelmaksi koin, ettei hienoa tekniikkaa ole juuri osattu tai haluttu hyödyntää jotain aivan perusjuttuja pidemmälle, vaan suurimman osan ajasta hahmot yksinkertaisesti pönöttävät paikallaan suoltaen ala-arvoista kiroiluun sekä kyrpä- ja pillujuttuihin keskittyvää dialogiaan varsinaisen toiminnan sijaan. Edes paavi Brutus I Leffatykkiläinen ei voi julistaa Santa Inc.:in animaatiota rehellisin mielin pannaan, mutta sen tekijät menivät mielestäni lepsuilemaan siinä määrin, ettei Pyhän Isän suomaa pelastustakaan ole näille tarjolla kuin enintään aneita vastaan.

Mutta se juoni... niin... Santa Inc.:in päähenkilö on naispuolinen pikku apulainen, joka haluaisi viimein rikkoa lasikaton ja nousta firman johtoon, mutta naisia ja vähemmistöjä sortavat rakenteet ja niin poispäin. Toisin sanoen kyseessä on jälleen aikamme typerryttävä valtavirran Hollywood-pökäle, jonka ensisijainen tarkoitus on saarnata tyhmälle yleisölle Beverly Hillsin tekopyhien hipstereiden poliittista sanomaa varsinaisen laadukkaan huumorin sijaan. Kaikki muu tällaisessa teoksessa onkin sitten toissijaista, ja kaikenlainen vähäinenkin järjellinen sisältö on muovattu kuin karikatyyriksi tällaisen sanoman edellyttämästä mustavalkoisen keskenkasvuisesta ja yliyksinkertaistetusta maailmankuvasta. En henkilökohtaisesti ihmettele yhtään, että näinkin moni alkaa olla jo saanut tarpeekseen tällaisesta "viihteestä".

Valkoiseksi kidutukseksi kutsutaan "tehostettua kuulustelumetodia", jossa uhri suljetaan vitivalkoiseen aistiärsykkeistä eristettyyn huoneeseen. Jo muutaman tunnin kuluessa kidutettavan todellisuudentaju alkaa hämärtyä ja alitajunta poltella kuin helvetissä. Riippumatta siitä, onko Santa Inc.:in poliittinen sanoma lukijan mieleen tai ei, antanee sisällöltään näin hedelmättömän, kuolettava tylsän ja kaikenlaisesta viihteestä tyhjän sarjan katsominen alusta loppuun pienen välähdyksen verran näkymää valkoisen kidutuksen uhrin kärsimyksistä. Santa Inc.:in tapittaminen on kuin tuijottaisi mustaan aukkoon ja tuntisi lopun elämänsä kuluvan sekunti sekunnilta täysin hukkaan. Kun kahdeksan piinaavan kädetöntä jaksoa on joskus tullut katsottua, voi vain kysyä itseltään epäuskoisena ja päätään pyöritellen, mihin sitä tulikaan taas elämästään peruuttamattomasti hukattua melkein nelisen tuntia ja miksi.


Arvio: 0.5/5


SANTA INC., 2021 USA
Ohjaus: Harry Chaskin
Käsikirjoitus: Alexandra Rushfield , Andrew Gurland, Dave King, Guy Endore-Kaiser, Lisa Goldberg, Paul Rust, Rachna Fruchbom, Rochée Jeffrey, Ryan Shiraki
Näyttelijät: Craig Robinson, Gabourey Sidibe, Leslie Grossman, Maria Bamford, Nicholas Braun, Sarah Silverman, Seth Rogen

Animaaniset: 2. tuotantokausi (2021)

                         

Alkuperäisissä Animaanisissa oli jakso, joka syystä tai toisesta tulee aina mieleeni tällaisia nostalgiakierrätyksiä katsoessa. Kyseisessä episodissa Pinky & Brain alkavat tuottaa omaa suosittua lastenpiirrettyään, joka kuitenkin loppuu yllättäen kesken kaksikon syväjäädytettyä itsensä. Vuosikymmeniä myöhemmin duo piirrettyineen tekee paluun ja yrittää vedota aikuistuneen alkuperäisyleisönsä puhtaaseen nostalgiaan noustakseen viimein maailmanherruuteen. Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, sillä todellisuudessa ihmiset ovat vielä vuosikymmeniä myöhemminkin katkeria entisen suosikkisarjansa äkillisestä lopusta.

Kyseinen episodi kuvaa niin täydellisesti aikamme valtavirran typerää nostalgiahumputusta, että alkuperäisillä tekijöillä luulisi olleen takataskussaan vähintään aikakone tai kristallipallo, joilla satiirin parhaat ideat on käyty poimimassa suoraan meidän pahkasikamaailmamme elävästä elämästä. Valitettavasti Animaaniset itsekin joutui tämän samaisen hulluuden uhriksi vuosi sitten, eikä jälki ollut kovin kaksista kuin enintään teknisessä mielessä. Onneksi tuo kompostista esiin kaivettu kierrätystuote kuitenkin keräsi Warnerille paljon kaivattua vihreää, joten toisen tuotantokauden tuottaminen samoilla eväillä oli helppo ja turvallinen valinta.

Mikäli tosin odotit toiseltakaan tuotantokaudelta mitään todella repäisevää ja uutta, tulet todennäköisesti pettymään karvaasti. Tekijöiden kunniaksi on ainakin sanottava, että edellisen kauden saamasta kritiikistä on selvästi otettu vaari ja tökeröt poliittiset viittaukset on tällä kertaa jätetty huomattavasti vähemmälle, mutta ensimmäistä vaivannut kierrätysasenne on ja pysyy yhä edelleen. Koska Animaanisten rebootin toisenkin kauden ainut tarkoitus on yksinkertaisesti plagioida alkuperäistä mahdollisimman uskollisesti, ei minkäänlaisia merkittäviä muutoksia konseptiin ole voitu tälläkään kertaa tehdä tai alkuperäisten luojien tylyn dumppaamisen jäljiltä edes hyödyntää näiden osaamista tai hahmoja - ei edes Minervaa tai Slappyä.

Jos siis rakastit Animaanisten reboot-a-maken ensimmäisen tuotantokauden itseään armottomasti toistavaa kaavamaisuutta, tylsiä musikaalinumeroita ja itsensä plagiointia, tulet todennäköisesti rakastamaan myös tätä toista täysin rinnoin. Tällä kertaa viimeisen kohdalla on vielä nähty erityisen suurta vaivaa mm. napsimalla aikaisempien näkemysten lauluja ja sijoittamalla niitä johonkin toiseen aikakauteen ja maanosaan sekä vetämällä sama kasaripiirretyille ja kaikille maailman toiminta-animeille irvaileva kohtaus vielä kolmannen kerran uusiksi vähän eri kaavalla. Rahaa tämän kaiken toteuttamiseen on selvästi poltettu kuin viimeistä päivää, mutta laadukkaaseen komediaan tarvitaan muutakin kuin paksu kukkaro.

En uskokaan Animaanisten uuden tulemisen kykenevän valloittamaan maailmaa Warnereiden taskuun, enkä oikeastaan edes toivo sille kolmatta tuotantokautta ellei kauan sitten kadonnutta vilpitöntä inspiraatiota kaiveta taas naftaliinista tympeän nostalgiarahastuksen sijaan. Animaanisten takana on selvästi pienen armeijan verran huippulahjakasta väkeä, jolta voisi ehkä parhaimmillaan irrota omanlaistaankin huumoria, mutta niin kauan kuin tällainen pelleily jatkuu, en näe vanhan suosikkini nykyiselle inkarnaatiolle kovinkaan pitkää ikää ennen sarjan lopullista lakkautusta. Ysärinostalgian ihmeellinen voima pitänee homman kuitenkin hengissä vielä vuosikaudet, joten minä pidän pääni kiinni ennustuksineni ja luen vaikka kirjan.


Arvio: 2.5/5


ANIMANIACS, 2021 USA
Ohjaus: Adriel Garcia, Brett Varon, Erik Knutson, Katie Rice
Käsikirjoitus: Brad Deprima, Brian Polk, James Butler, Jordan Vandina, Kathleen Chen, Lucas Crandles, Ted Mulkerin, Timothy Nash, Wellesley Wild
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Stephanie Escajeda, Tress MacNeille

Masters of the Universe: Revelation (2021)

 

Suuren ja mahtavan Netflixin sekä urallaan ehkä yhden katsottavan teoksen ohjanneen Kevin Smithin yhteistyönä syntyneestä Masters of the Universe: Revelationista piti tulla vuoden suurin ja hypetetyin valtavirran animaatioilmiö, mutta pian julkaisunsa sarjan ensimmäinen puolikas katosi kauas katselutilastojen kärjestä, eikä myöhemmin julkaistua jälkimmäistä enää edes noteerattu alan tilastoissa mitenkään. Monen aihetta vilpittömin mielin sivusta seuranneen mielestä parasta koko jutussa näin jälkikäteen olikin sarjan huikea markkinointikampanja.

Mutta mistä viime aikojen kohu ja tohina oikeasti saikaan alkunsa? Hyvän aikaa sitten eetteriin ilmestyi promootiomateriaalia He-manin tulevasta inkarnaatiosta, jota mainostettiin sen alkuperäisen kasarimänin suorana ja ainakin vähän aikuisempana jatko-osana, joka tekisi samalla tyylillisen kädenojennuksen myös 2000-luvun alun lyhyeksi jääneelle versiolle. He-manin ja Skeletorin eeppisiin yhteenottoihin painottuvaan mainoskampanjaan kuitenkin tuotti särön internetin keskustelufoorumeille vuotanut käsikirjoitus, jossa itse sarjan päähenkilö tapetaan jo ensimmäisessä jaksossa. Kevin Smith tietysti ryntäsi neroudessaan kiistämään moisen pyhäinhäväistyksen ja korosti koko jutun olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta...

Sitten kakka lensikin oikein kunnolla tuulettimeen. Masters of the Universe: Revelationin saatua ensi-iltansa kävikin ilmi Smithin valehdelleen silmät päästään: nykypäivän amerikkalaisen viihdeteollisuuden syöpäinen taipumus muuntaa rakastetut hahmot kurjiksi epäonnistujiksi ja tappaa nämä suoralta kädeltä nykypäivän myrkylliseen poliittiseen ilmastoon paremmin sopivan hahmon tieltä oli todellisuutta myös He-manin nyt niin kovin kyynistyneessä ja ilottomassa maailmassa. Heti ensimmäisen jakson päätteeksi prinssi Adam aka He-man kuolee ja Eternian entinen järjestys romahtaa surkeuteensa. Kevin Smith vastasi vihaiseen palautteeseen soittamalla suutaan ja haukkumalla samoja faneja, joiden kukkarolle oli aiemmin koettanut kurottaa kaikella nuoleskelullaan.

Masters of the Universe: Revelationin uusi sankari onkin vanha tuttu Teela, asemiehen tytär, joka taisteli päähenkilön apuna jo sarjan aiemmissakin inkarnaatioissa. Tällä kertaa hahmosta on vain sankarillisen ja velvollisuudentuntoisen sankarittaren sijaan kirjoitettu sietämättömän itsekeskeinen ja inhottava shemale, joka muiden ihmisten onnettomuuden kohdatessaan alkaakin räksyttää näille itse kokemastaan vääryydestä. En uskoisi He-manin kuoleman loukanneen likimainkaan niin monia jos sarjan uusi päähenkilö olisi yksinkertaisesti säilyttänyt oikeasti mielekkäät ja sympaattiset piirteensä, mutta tässä kohtaa käsikirjoittajat vetivät homman pahemman kerran överiksi ja mokasivat mielestäni koko jutun.

Paljon on viime aikoina keskusteltu oikean ja kuvitellun kritiikin vaikutuksesta sarjan jälkimmäisen puolikkaan sisältöön. Erään huhun mukaan Teelalle suunniteltiin kaiken muun ohella vielä erillistä lesboromanssia toisen naishahmon kanssa, mutta ilmeisesti suunnitelmat päätettiin jossain vaiheessa hylätä. Käsikirjoittajien ajatuslihasten ihmeellinen voima ei tosin tälläkään kertaa tuottanut pettymystä, sillä cliffhangeriin päättyneen ensimmäisen osan jälkeen katsojalta vedetään nopeasti matto jalkojen alta jumalaksi nousseen Skeletorin menettäessä uudet supervoimansa heti kättelyssä toiselle nykypäivän poliittiseen ilmastoon sopivalle hahmolle. Positiivisena puolena monia ensimmäisen puolikkaan mokia on kuitenkin selvästi pyritty toisessa korjaamaan, joten sarja ainakin paranee edetessään saaden loppua kohden muutamia ihan mielenkiintoisiakin käänteitä, eivätkä Skeletorin kätyritkään välttämättä enää ole yksiselitteisen pahoja.

Käsikirjoitusmielessä Masters of the Universe: Revelation onkin periaatteessa melkoisen ongelmallinen räiskäle, josta löytyy monia hukkaan heitettyjä hedelmällisiäkin ideoita. Tappamisen sijaan Adamilta olisi esimerkiksi voitu jo alussa vain ottaa pois supervoimat, jolloin hahmo olisi joutunut seikkailuun ja pelastamaan maailman ilman käteviä deus ex machina -poppakonsteja. Ehkä tämän seikkailun kuluessa hemmoteltu prinssi vähitellen miehistyisi ja löytäisi itsensä, tutustuisi syvällisemmin sarjan muihin hahmoihin tai muuta vastaavaa. Ehkä yksi sarjan hahmoista päätyisi post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, jolloin menneisyyden sankarit yrittäisivät selvittää ja estää tulevan massatuhon tulevaisuuden ihmisten taistellessa samalla omia demonejaan vastaan. Loppujen lopuksi kaikki palautuisi tavalla tai toisella He-Manin ja Skeletorin ikuiseen kaksintaisteluun sekä sankaruuden itsensä olemukseen.

Netflixin tekeleessä ehkä eniten ärsyttää, että sen animaatio ja ääninäyttely ovat kuitenkin enimmäkseen ensiluokkaista jälkeä, enkä varsinaisesti keksikään jälkimmäisestä muuta napisemista kuin Mark Hamillin vähän liiankin rutiinilla vetämän Skeletorin. Megaluokan tuotantoarvoilla varustetussa Masters of the Universessa olisikin helposti ollut ainesta todella päräyttäväksi elämykseksi ilman laiskan käsikirjoitustiimin hölmöilyjä. Omalta osaltani tyydyn vain yhtymään alussa mainittujen sivustaseuraajien mielipiteeseen: parasta Masters of the Universe: Revelationissa oli sen komea markkinointikampanja, vaikka sarjan surkeutta sekä Kevin Smithin urpoilua onkin monessa lähteessä vahvasti liioiteltu.


Arvio: 2/5


MASTERS OF THE UNIVERSE: REVELATION, 2021 USA
Ohjaus: Adam Conarroe, Patrick Stannard
Käsikirjoitus: Diya Mishra, Eric Carrasco, Kevin Smith, Marc Bernardin, Tim Sheridan
Näyttelijät: Chris Wood, Lena Headey, Liam Cunningham, Mark Hamill, Sarah Michelle Gellar