Be Forever Yamato (1980)

Edellisessä osassa Mustan nebulan imperiumi hyökkäsi sen ensimmäisen ja alkuperäisen pahan imperiumin kotiplaneetalle, räjäyttäen sen kerralla taivaan tuuliin syösten samalla ensimmäisestä elokuvasta tutun Iscandarin planeetan radaltaan. Elokuvan lopussa vanha tuttumme Starsha uhrasi itsensä estääkseen Mustan nebulan tuhotyöt lopullisesti. Yamaton miehistö palasi lopussa voitokkaana takaisin ihmisten maailmaan.

Mutta peli ei vielä ollut sittenkään selvä.

Be Forever Yamaton aluksi Mustan nebulan imperiumin voittamaton linnake lipuu Maata kohti tuhoten ihmiskunnan pienimmätkin siirtokunnat matkansa varrelta. Maan puolustusvoimat ovat voimattomia uuden vihollisen edessä ja ihmiskunnan rippeet päättävät antautua ja päähenkilömme tyttöystävä jää valloittajan vangiksi Yamaton miehistöineen lentäessä Linnunradan äärimmäisille rajoille kohti toista, identtistä Maa-planeettaa, joka tuntuu elävän aivan toista vuosisataa kuin omamme.

Taisin jo aiemmin ristiä traagisen Farewell to Space Battleship Yamaton omaksi suosikikseni sarjan elokuvista, mutta tätä katsoessa uskoni senkin ainutkertaiseen parhauteen joutui pahemman kerran koetukselle. Be Forever Yamato nimittäin pystyy ajamaan senkin lähes joka suhteessa nurkkaan, muttei aivan peittoamaan. Niin hyvä tämä oikeasti on.

Aloitetaan vaikka animaatiosta. Perinteisesti Yamatojen animaatio on ollut varsin vaihtelevan tasoista huonosta keskinkertaiseen; ensimmäinen elokuva oli suoraan kököstä televisiosarjasta leikattu pötkäle, toinen improvisoitiin muutamassa kuukaudessa lennosta ja kolmas oli jälleen suoraan televisioon tehty halpaversio. Be Forever Yamatossa tekijät uhrasivat viimein aikaa ja rahaa elokuvan visuaalisen ilmeen hiomiseen ja jälki on omasta mielestäni parasta koko sarjassa ja samalla likimain oman aikansa animen parasta osaamista. Leiji Matsumoton omaperäinen desingkin pääsee tässä vihdoin kunnolla esille.

Omaperäisenä ideana tässä myös leikitään erilaisilla kuvasuhteilla: kun Yamato matkaa Linnunradasta Kaksoisgalaksiin kuvasuhde ja -formaatti muuttuu velmusti lennossa VistaVisionista Cinemascopeen. Alkuperäisessä teatteriversiossa äänentoisto muuttui vielä samalla monotonisesta monikanavaiseksi. Eri galaksi, eri säännöt!

Tarina itsessään on tässä ehkä paitsi Yamatoista paras, myös Leiji Matsumoton uran parhaita kokonaisuuksia. Jälleen kerran on kysymys tekijälleen tyypillisestä melankolisesta avaruusoopperasta, jossa sankareidemme suuretkaan urotyöt eivät toteudu ilman suuria uhrauksia, yllättäviä petoksia ja kuolleita tovereita. Jopa pääsankarin tyttöystävän vangitsijakin paljastuu loppujen lopuksi hyvin surumieliseksi hahmoksi. Vaikka tällä on jälleen mittaa melkein täydet kolme tuntia, ei pituus oikeasti tunnu missään kohtaa.

Be Forever Yamato pääsee niin lähelle viittä tähteä ja suosikkiyamatoni piikkipaikkaa kuin voi elokuva päästä, mutta loppujen lopuksi tämä onnistuu kuitenkin kömmähtämään muutamassa kohdin juuri sen puolikkaan tähden verran. Kipupisteiksi tässä tapauksessa osoittautuivat muutamat kohdat, joissa tekijät heittivät selvästi hanskat tiskiin ja läiskivät sekaan edellisten elokuvien köpöisempää materiaalia ilmeisesti pelkästään lisäpituutta tuomaan. Henkilökohtaisesti olen aina vihannut tällaista laiskaa kierrätystä ja vihasin sitä tässäkin – olkoonkin, että se on jotenkin saatu sidottua mukaan itse juoneen. Turhaa se on silti.

Voi Yamato minkä teit! Tässä oltiinkin taas niin lähellä täydellistä timanttia, mutta homma onnistuttiin loppupeleissä suhmuroimaan niin ettei paremmasta väliä. Dammit!

Noh, vielä on mahkuja parantaa tästäkin. Yksi Yamato vielä jäljellä, koko sarjan huipentava Final Yamato. Jos se pystyy olemaan likimainkaan tämän veroinen niin huhhuh.


Arvio: 4.5/5


YAMATO YO TOWA NI, 1980 Japani
Tuotanto: Yoshinobu Nishizaki
Ohjaus: Leiji Matsumoto, Toshio Masuda
Käsikirjoitus: Hideaki Yamamoto, Leiji Matsumoto
Näyttelijät: Akira Kamiya, Ichirô Nagai, Kazuo Hayashi, Kei Tomiyama, Kenichi Ogata, Shinji Nomura, Shûsei Nakamura, Tôru Furuya, Yôko Asagami, Yoshito Yasuhara

The Sea Prince and the Fire Child (1981)

"Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yössä tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa."

Sanrion söpöilybisnekset olivat ilmeisesti siinä määrin kovassa nosteessa 80-luvun alkupuolella että firma päätti panostaa elokuvatuotantoonsa oikein tosissaan. Tällä kertaa kunnianhimoisen massiivista tuotantoa jouduttiin perinteistä poiketen ulkoistamaankin länsimaihin, ohjaajanpallin mennessä Chirinin Kellosta tutulle veteraaniohjaaja Masami Hatalle. Tarinan tyylikin on jälleen ohjaajalle tuttu klassinen tragedia muista Sanrion leffoista tutuilla antiikkiviboilla.

Kauan sitten tulen ja veden jumalat olivat keskenään rakastavaisia, mutta kateellinen tuulen jumala onnistui katkaisemaan näiden välit ilkeillä juoruillaan. Universumia hallitsevat suuremmat voimat palauttivat kosmoksen tasapainon vangitsemalla pahantahtoisen tuulen jumalan ja jakamalla maailman keskenään vihamielisten tulen ja veden kesken. On säädetty, etteivät tulen lapset saisi koskaan olla yhteydessä veden kansan kanssa tai kaaos voisi jälleen vallata maailman...

Samaan aikaan veden prinssi Sirius rakastuu keijukaismaiseen tulen lapseen ja tragedia on valmis. Kaksikon päämääränä on lentää yhdessä tarunomaiselle tähdelle, jossa legendan mukaan tuli ja vesi voivat elää yhdessä.

Sanotaanpa jo heti alkuun, että The Sea Prince and the Fire Child on joka suhteessa helposti tekoaikansa parhaita pitkiä animaatioleffoja. Tähän aikaanhan Disney kynsi syvällä eikä Don Bluth tiimeineen ollut vielä saanut ensimmäistäkään pitkää elokuvaa ulos. Kilpailu genren piikkipaikasta ei siis toisin sanoen ollut kovinkaan kaksinen, mutta pahuksen hyvää tekoa tämä on silti.

Ensimmäisenä tässä pistää simmuun komea animaatio, joka on mielestäni täysin vertailukelpoista jälkeä mihin tahansa muuhun saman vuosikymmenen leffaan nähden. Erityisesti yksityiskohtaiset käsin maalatut vedenalaiseen maailmaan sijoittuvat mielikuvitukselliset taustat ovat jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien hengästyttävän upeaa katseltavaa. Jokainen viiva ja tausta koko elokuvassa on suunniteltu korostamaan tarinan maailman eeppisyyttä ja rajattomuutta, missä on myös onnistuttu ainutlaatuisella tavalla.

Perinteiseen Masami Hatan tyyliin värimaailma koostuu kirkkaista sävyistä ja äärimmäisen korkeista kontrasteista - tyyli, johon ainakin itse olin erityisen mieltynyt jo Chirinin kellossa. Parhaimmillaan The Sea Prince and the Fire Child onkin kun yksikään hahmo ei sano mitään vaan Hata kuljettaa tarinaansa pelkin visuaalisin avuin ja keskittyy enimmilläänkin lähinnä tyylikkääseen tunnelmointiin.

Tarina ja hahmot ovatkin muuhun designiin suhteutettuna varsin simppeliä työtä, mikä on sekä elokuvan vahvuus että sen suurin heikkous. Tällä leffallahan on siis mittaa melkein täydet 2 tuntia ja kovin yksinkertaisesta tarinasta on vain vaivoin pitkäksi venähtänyttä kestoa kannattelemaan. Sanrio oli tähän aikaan tunnettu pelottavista ja väkivaltaisista lastenpiirretyistä ja firma pyrki vielä siistimään julkisivuaan lisäämällä uusiin leffoihinsa ylimääräisiä koomisia sivuhahmoja ja lapsellista huumoria, jotka lisäävät elokuvaan kuin elokuvaan turhaa ilmaa helposti sellaiset 15-20 minuuttia ja sotkevat samalla oikein kunnolla koko muun elokuvan melankolista yleisvirettä.

Jotenkin huvittavan ironista, että sama firma joka aiemmin töpeksi liian pelottavuuden kanssa onnistuu ryssimään muutoin onnistuneen elokuvansa täysin päinvastaisella lapsellisella sottailulla. Ilman turhaa kestoa, tyhmää huumoria ja joutavia sivuhahmoja kyseessä voisi helposti olla A-luokan Disneyn klassikoiden veroinen animaatiopläjäys ja juhlittu genrensä merkkiteos vailla vertaa.

On tämä silti yksi Sanrion parhaista, muttei paras.


Arvio: 4/5


SHIRIUSU NO DENSETSU, 1981 Japani
Tuotanto: Tsunemasa Hatano, Shintaro Tsuji
Ohjaus: Masami Hata
Käsikirjoitus: Chiho Katsura, Masami Hata
Näyttelijät: Ikue Sakakibara, Keiko Han, Mami Koyama, Michiko Nomura, Tôru Furuya

The Club of the Big Deed (1927)

Eletään suurten Napoleonin sotien jälkeistä aikaa Venäjän keisarikunnassa. Eurooppaa riepotelleiden veristen sotien taitteissa venäläinen aristokraattinen upseeristo pääsi tutustumaan eurooppalaisiin yhteiskunnallisiin oloihin ja kulttuureihin. Joulukuussa 1825 keisarillisen armeijan upseerit nousivat kapinaan vanhoillisen Nikolai I:n valtaannousua vastaan ja vaatimaan eurooppalaishenkisiä liberaaleja uudistuksia. Joulukuun kapinallisten eli dekabristien reformivaatimukset murskattiin verisesti, mutta tapahtuman muisto elää vahvana edelleen.

Kuten minkä tahansa muun pienemmänkin vallankeikauksen ja kapinan kohdalla, Neuvostoliitossa aristokraattisten dekabristien epäonnistunutta reformiyritystä ihannoitiin surutta, ihan kokonaisen vallankumouselokuvan verran. Leonid Traubergin ja Grigori Kozintsevin tapauksessa vallankumous ei tosin saavuta likimainkaan Sergei Eisensteinin ja Vsevolod Pudovkinin visioiden kaltaista sähköä ja voimaa, muttei sellaista oikeastaan ohjaajaduon elokuvissa yleensä haettukaan. Kozintsevin ja Traubergin vahvuudet ohjaajina ovatkin aivan jossain muualla kuin nopeissa leikkauksissa.

Mikäli puuhapari T & K:n tuotanto ei vielä ole ennestään tuttua niin sanottakoon, että kyseessä on nimenomaan pilkuntarkkaan visuaalisuuteen ja saksalaisesta ekspressionismista ammentavaan kuvastoon erityisesti panostava parivaljakko, jonka työjälki onkin omasta mielestäni klassisista neuvostohjaajista parasta heti Aleksandr Dovzenkon jälkeen – jonka elokuvista muuten on tässäkin selvästi ammennettu. Lähestulkoon jokainen kuva onkin jälleen taattua T & K:ta, jokaisesta liikenevästä varjosta ja sotilasmuodostelmasta on osattu jälleen ottaa kaikki liikenevä ilo irti ja kauttaaltaan tämä onkin näyttävä, kunnioitettavilla tuotantoarvoilla siunattu historiallinen leffa – ilo silmälle.

Päällystakin arvostelussani taisin tehdä selväksi repineeni ihokkaani elokuvan päälle lyttäistyn sielua ja korvia riipivän hirvittävän kokeellisen mekkalan vuoksi. Tällä kertaa korvaparkani pääsivät nauttimaan myös musiikista, joka enimmäkseen koostui sattumanvaraisista klassisen musiikin sävellyksistä. En nyt mene liikoja kehumaan kunkaan kipaleen sopivuudesta tiettyihin kohtauksiin, mutta olipahan kuitenkin nautittavaa katsoa elokuvaa vaihteeksi ilman taustalla pauhaavaa pahoinvointia aiheuttavaa elektris-mekaanista kätkätystä helvetistä.

On tässä toki nimetyt päähenkilönsäkin ja jonkinasteinen rakkaustarinakin. En vain ole viitsinyt niitä vielä erikseen mainita, sillä omasta mielestäni heikot henkilöhahmot ja enimmäkseen pinnalliseksi jäävät ihmissuhteet edustavat nimenomaan tämän heikompaa antia. Sen suurempaa vääryyttä tässä ei oikeastaan sitten taida ollakaan. Kun kuvaus on niinkin hyvää kuin tällä kaksikolla yleensä ja musiikkikin muuta kuin liitutaulun raapimista haravalla, nautiskelee tällaista elokuvaa mielikseen välittipä tarinan henkilöistä eli ei.


Arvio: 4/5


S.V.D. - SOYUZ VELIKOGO DELA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Leonid Trauberg, Grigori Kozintsev
Käsikirjoitus: Yulian Oksman, Yuri Tynyanov
Näyttelijät: Andrei Kostrichkin, Emil Gal, Konstantin Khokhlov, Mikhael Mishel, Pyotr Sobolevsky, Sergey Gerasimov, Sofiya Magarill

Legend of the Galactic Heroes (1988)

"In every age, in every place, the deeds of men remain the same..."

Vihdoin ja viimein pääsen tarinoimaan tästä sarjasta. Kyseessä on Yoshiki Tanakan alkuperäisen Tähtien sodan ja Frank Herbertin Dyynin innoittamana syntynyt eeppinen avaruusooppera ja yksi lajityyppinsä parhaista edustajista, joka jostain kumman syystä ei meilläpäin ole saanut ansaitsemaansa glooriaa alkuunkaan. Pelkästään tämän arvostelun kirjoitushetkellä The Legend of the Galactic Heroes paistattelee suunnilleen kaikissa maailman listauksissa animesarjojen kärkipaikoilla, tällä on IMDB:n ja Myanimelistin pistekeskiarvot luokkaa 9.1/10 ja suunnilleen koko internet on täynnä täysien pisteiden arvosteluja. Mistään ihan turhasta sarjasta ei siis olekaan kyse.

“An army is a tool for violence, and there are two kinds of violence…Violence to control and oppress, and violence as a means of liberation.

Kaikesta maineesta ja kunniasta huolimatta The Legend of the Galactic Heroesia ei virallisesti tuotu länsimaihin kuin vasta aivan viime aikoina. Suurin syy lienee, että sarja julkaistiinkin alunperinkin kasetilla jakso kerrallaan eikä tätä oikeasti ole ollut mahdollista julkaista lännessä kokonaista monen levyn boksia pienemmässä muodossa, sillä tässä tapauksessa kysymys on ennen kaikkea pahuksenmoisesta sadan ja kymmenen jakson massiivisesta tarinakokonaisuudesta, jota ei ole ollut mahdollista pilkkoa pienemmiksi paloiksi yksittäisjulkaisuja varten. Legend of the Galactic Heroesia ei oikeasti ole vieläkään mahdollista saada fyysisessä muodossa, mutta sen voi katsoa laillisesti lisenssin omistajan omasta nettipalvelusta.

Yang Wenli on paitsi sotilaallinen nero, myös kahvin ja galaktisen imperiumin vannoutunein vihollinen.

“I want to become a soldier who protects freedom and equality. Not a soldier who starts invasions and oppresses people, but a soldier who protects the rights of the people.”

Koska animesaagojen ykkönen ja alkuperäinen kirjasarja vihdoin julkaistiin myös länsimaissa, halusin omistaa kokonaisen arvostelusarjan pelkästään tätä tarkoitusta varten. Koko alkuvuoden kestänyt "voi Japani minkä teit" -saaga oli siis alunperinkin The Legend of the Galactic Heroesille omistettu temppu ja "arvostelusaagan" piti lopulta huipentua tähän sarjaan, mutta päätin huvikseni vähän huijata ja mennä asioiden edelle. Saaga jatkuu entiseen tapaan jatkossakin ja menee vielä tämänkin ohi.

Vuonna 2801 jKr, 1. vuosi avaruusaikaa Linnunradan valoittanut ihmiskunta perusti planeettojen välisen Galaktisen federaation, joka siirsi vallan ja rahan painopisteen pois ihmisen alkuperäiskodista, Maasta. Vuoteen 3110 jKr, 310 aa mennessä federaation demokraattiset ihanteet ja moraali olivat jo rappeutuneet, amiraali Rudolf Goldenbaum kaappasi vallan ja alkoi puhdistaa valtakuntaa ei-toivotusta aineksesta ja saastasta voimakeinoin. Myöhemmin diktaattori korvasi vanhan järjestyksen Goldenbaumin dynastian hallitsemalla absoluuttisella monarkialla. Rudolf I:n vallankaappauksesta alkaa keisarillinen ajanlasku.

Walter von Schönkopf, Rosen Ritterien päällikkö ja avaruusäijä numero uno.

“All heroes have established their thrones atop not just their enemies, but a large quantity of allied corpses as well. There are no monarchs with clean hands.”

Vuonna 3273 jKr, 473 aa, 164 ka joukko kapinallisia tekivät pitkän marssin Jousimiehen tähdistöön, perustivat uuden tasavallan Heinessen-planeetalle ja loivat samalla pohjan tulevalle demokraattiselle Vapaiden planeettojen liitolle.

Vapaiden planeettojen liiton ja Galaktisen imperiumin ensimmäinen suuri taistelu käytiin vuonna 3440 jKr, 640 aa, 331 ka ja se päättyi Vapaiden planeettojen liiton voittoon. Kaksi avaruuden suurmahtia ovat olleet sodassa siitä lähtien.

The Legend of the Galactic Heroesin tarina alkaa vuodesta 3596 jKr, 796 aa ja 487 ka. Sota Goldenbaumin dynastian hallitseman aristokraattisen Galaktisen imperiumin sekä tasavaltaisen Vapaiden planeettojen liittojen välillä on kestänyt yli 150 vuotta, mutta lopullista ratkaisua ei vieläkään ole näköpiirissä.

“To me, political power is like sewage. You can’t do without it, but it’s not something you want to approach.”

Paul von Oberstein meni juonitteluissaan liian pitkälle.

Samaan aikaan köyhtyneeseen aristokraattiperheeseen syntynyt Reinhard von Müsel vannoo vapauttavansa keisarin jalkavaimoksi myydyn sisarensa ja johtaa Galaktisen imperiumin voittoon sekä päättää loputtoman sodan. Müselia vastaan tasavaltalaisten puolelta nousee Yang Wenli, renttumainen historioitsija ja nerokas sotastrategi, joka toivoo vain sodan nopeaa ja väkivallatonta päättymistä.

Edellinen kattaa todellisuudessa vain ensimmäiset pari jaksoa itse sarjasta. Loppua en edes yritä selittää, mutta kyseessä on vähän kuin japanilainen vastine Leo Tolstoin tiiliskiviromaaneille ja Frank Herbertin Dyyneille. Pelkästään yksilöllisiä ja tunnistettavia hahmoja on tässä niin paljon (satoja?), että tekijät joutuivat käyttämään selvyyden vuoksi dialogeissa ylimääräistä tekstiä pelkästään kertomaan katsojalle kuka kukin on sekä lisäämään kertojaäänen selittämään auki pökerryttävän monimutkaisia juonikuvioita.

“One cannot live by jokes alone. But if there were no jokes, I’d rather not live.”

Tarinassa itsessään on kiemuroita ja yllätyksiä niin paljon, ettei tosikaan. Upeinta koko jutussa kuitenkin on, että homma toimii alusta asti täydellisesti ilman minkäänlaisen moitteen sijaa. Kuvio toimii juurikin siksi, että tekijät ovat kaikista muista yrittäjistä poiketen ymmärtäneet ettei Star Warsien ja muiden avaruustarinoiden hienous perustu avaruusaluksiin, räjähdyksiin, robotteihin tai niihin söpöihin pikkueläimiin vaan vahvaan draamaan, muistettaviin yksilöllisiin henkilöhahmoihin ja lievään saippuaoopperamaisuuteen. Niin pieni ja mitätön juttu, mutta mennyt useimmilta katsojiltakin täysin ohi.

Pienenä twistinä tässä ei oikeasti edes sodita koko aikaa vaan pääpaino on erilaisissa ihmissuhdekuvioissa ja elämää suuremmassa juonittelussa hyvän eeppisen jännärin tavoin. Itse löysin tästä paljon viittauksia Shakespearin klassikoihin, mutta monesta kohtaa paistaa selvästi myös tämän tekijöiden klassisten historiallisten eepposelokuvien erinomainen tuntemus. Koko tarinahan on allegoria ihmiskunnan historialle ja sarjan keskeisten tapahtumien ja hahmojen esikuvina on selvästi käytetty oikeita ihmisiä ja taisteluja, mutta sitten on esimerkiksi yhden hahmon eeppinen kuolinkohtaus, joka on otettu suoraan Stanley Kubrickin Spartacuksen "tämä on poikasi, Spartacus." -kohtauksesta. Yksi sarjan keskeisistä hahmoista on lisäksi lainannut kasvonpiirteensä itseltään Charles Bronsonilta!

Imperiumin kunnianhimoisin nousukas ja sarjan toinen päähenkilö.

“There is great satisfaction in fighting for the sake of gaining power, but it’s joyless to fight for the sake of maintaining it.”

Sitten ovat vielä erikseen kaikki viittaukset alkuperäiseen Star Wars -trilogiaan. Kuolontähti on napattu tähän lähes suoraan sellaisenaan ja se on vuoroin sekä tasavaltalaisten sekä keisarillisen imperiumin hallussa. Moni avaruusaluksen ja hahmojen vaatteiden design on otettu suoraan alkuperäisestä Tähtien sodasta, onpa tähän velmusti saatu myös ujutettua niiden elokuvien nimiäkin pariin, kolmeen dialogiin.

Nyt kun Star Wars mainittiin, tässä on myös yksi suurempi juonikokonaisuus, jossa
1. yksi ovela juonittelija keplottelee itsensä keisariksi,
2. tasavalta tuhoutuu uuden galaktisen imperiumin tieltä,
3. syttyy sota imperiumin ja kapinallisten välillä,
4. välissä kuullaan paljon poliittista jargonia – joka tässä on tosin erittäin selkeää ja johdonmukaista eikä lähde ollenkaan käsistä.

Onkohan George Lucas koskaan nähnyt tai kuullut Legend of the Galactic Heroesista?

“I’d rather fight and regret it than not fight and regret it.”

Mikäli lisäksi moitteeni Disneyn uudemmille Star Wars -leffoille on tuttua, mainittakoon vielä erikseen ettei tämä kapsahda niistä pointeista ainoaankaan. Tässä esimerkiksi rajallisilla resursseilla on merkitystä, kamikaze-iskut tunnetaan jo tarinan alussa ja avaruusaluksia ohjastetaan erilaisilla tekoälyillä sekä sikäli kun fysiikan laeista on otettu vapauksia, niissä myös pysytään johdonmukaisesti loppuun asti. Tässä lisäksi äärimmäisen inhimilliset ja syvälliset hahmot oppivat jatkuvasti uutta, tekevät virheitä ja kuolevat yhtäkkiä mitä dramaattisimmin tavoin. Kaikki merkitsee, jopa tarinan henkilöiden kuolemalla voi olla koko sarjan loppuun asti vaikuttavia arvaamattomia seurauksia. Jopa tarinan päähenkilöt voivat epäonnistua ja kuolla koska tahansa, mikä jo yksinään riittää tekemään tästä uskomattoman jännittävän sarjan seurata.

Charles Bronson, hyvää päivää.

Mitään John Williamsin tuotosten kaltaista elämää suurempaa alkuperäissaoundtrackiä tässä ei luonnollisesti kuulla alkuunkaan vaan Legend of the Galactic Heroesin eeppinen taustamusiikki on koottu pääosin oikeuksista vapaasta klassisesta musiikista: Galaktiseen imperiumiin sijoittuvissa kohtauksissa taustalla soivat yleensä barokin ja klassismin ajan mahtipontisemmat sävellykset kun taas tasavaltalaisten kohtauksissa on pitäydytty romantiikan ajan teoksissa. Näiden lisäksi kummallekin osapuolelle on sävelletty oma kansallislaulunsa, joihin löytyy myös sanat.

Tiedättekös, mikä tässä oikeasti on parasta? Koko sarjassa ei ole oikeasti minkäänlaista suvantovaihetta, ainuttakaan fillerijaksoa tai ylimääräistä hahmoa, turhaa dialogia tai muutakaan erityisesti silmään osunutta mainittavaa kuprua. The Legend of the Galactic Heroeson mittaisekseen eepokseksi harvinaislaatuinen virheetön teos, josta ei oikeasti löydä kirveelläkään napisemista. Ehkä animaatio parissa alkujaksossa vielä haki vähän suuntaansa ja englanninkielinen käännös hukkasi alkuperäisdialogin väriä, mutta siinä se sitten onkin.

Lopullinen tuomio? Paras anime, paras televisiosarja ja paras tieteistarina koskaan. Ehkä ainut maailman Star Wars -klooni, joka kykenee nousemaan sen alkuperäisenkin yläpuolelle.

Toivottavasti Disney ei koskaan hanki tätä omistukseensa.

Malja sille. Prost!

”The legend ends, and history begins.”

”SIEG KAISER!”


Arvio: 5/5

Mikäli omat suositteluni eivät täysin vakuuta, suosittelen katsomaan tämän kanssaihailijan kattavamman esityksen aiheesta.


GINGA EIYUU DENSETSU, 1988 Japani
Ohjaus: Masato Kohara, Masatoshi Tahara, Noboru Ishiguro
Käsikirjoitus: Akinori Endo, Hiroshi Konishikawa, Hiroshi Toda, Shigeru Yanagawa, Shimao Kawanaka, Takeshi Shudo, Yūho Hanazono
Näyttelijät: Goro Naya, Kaneto Shiozawa, Katsuji Mori, Kazuhiko Inoue, Keaton Yamada, Kei'ichi Noda, Keiko Han, Kei Tomiyama, Kiyoshi Kobayashi, Ryô Horikawa

Saint Seiya (1986)

Tässä viime aikoina ahkerasti erilaisia animeleffoja ja -sarjoja katsoessa sekä arvostellessa on takaraivossa tykyttänyt vastustamattomasti tällainen vanhempi tuttavuus, joka tuntuu vain odottaneen oikeaa tilaisuutta päästä Tykkiin valloilleen suomalaisen kansan iloksi ja ihmetykseksi. Täytyy saada tämä nyt äkkiä pois alta niin voi taas levätä yönsä rauhassa.

Saint Seiya on yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja vaikutusvaltaisimmista Japanista lähteneistä kasarianimeista. Luonnollisesti tämä on myös muokannut genrensä tyypillisimpiä kliseitä ja siihen liitettyjä mielikuvia siinä määrin, että sitä voi nykyään tarkastella jonkinlaisena alan epäpyhänä kulmakivenä ja reliikkinä, jonka typeryydelle voi nauraa, mutta jonka merkitystä ei pysty millään selittämään täysin pois.

Antakaahan kun selitän.

Saint Seiya on ns. manime eli tässä on kysymys hassusti pukeutuvien myyttisten sotureiden loputtomasta taistelusta toisia hassusti pukeutuvia ukkeleita vastaan. Hyviksiä kutsutaan pyhimyksiksi ja pahiksina ainakin sarjan alkuperäisissä jaksoissa nähdään PAAVIN NINJA-ARMEIJA, joka havittelee itselleen pyhimysten suojelemaa Athena-jumalatarta.

Koko homman pointtina on, että jumalatarta suojelevat pyhät on nimetty horoskooppien mukaan ja jokaisella on omat erityisvoimansa ja -taitonsa. Päähenkilö on Pegasos-soturi, mutta sekaan mahtuu myös lohikäärmisoturi, Andromeda-mies ja ties mitä kaikkea. Aina tehdessään jotain erityisiskuaan jokainen soturi muistaa aina huutaa sen nimen ja tehdä samat erikoisrituaalit tietyn lauletun kappaleen soidessa taustalla jaksosta toiseen. Idean tunnistaa jokainen.

Musiikista puheen ollen tässä on myös perinteiseen japanilaiseen tyyliin tajuttoman tarttuva tunnari ja hienosti animoitu alkuvideo. Olen katsonut tuon pahuksen pätkän varmaan miljoona kertaa, mutta se vain jaksaa ihastuttaa uudestaan ja uudestaan. Arrggghh!!1

Saint Seiya on toisin sanoen tarinamielessä juuri niin uskomattoman typerää ja järkijättöistä settiä kuin miltä se kuulostaakin. Oikeastaan oma syyni katsoa sarja alunperinkin oli sen älytön premissi enkä todellakaan saanut pettyä. Paavin ninja-armeija... Hahahaha! Tämä ei siis ole edes vitsi. Kas kun eivät keksineet panna koko roskan loppuvastukseksi jotain Galactus-tyylistä steroideilla pumpattua ja ristiltä alas kiipeävää jättiläisjeesusta maailmaa ja koko universumia tuhoamaan.

Todellisuudessa koko jutun pähkinä onkin vain rakennettu kyynisen tuotteistamisen ympärille: tarinaa tässä on vain sen verran, että katsoja saadaan koukutettua katsomaan mättöä mahdollisimman pitkälle. Jokaisen jakson ainut tarkoitus on päättyä cliffhangeriin ja esitellä uusi soturiukkeli, josta luonnollisesti sitten julkaistaan myös läjäpäin erilaisia lelufiguureja ja keräilykortteja. Itse sarjan pohjalta on sitten miljoona erilaista tappelupeliä, televisioleffaa, sarjakuvia ja muuta krääsää. Tämän julkaisusta on jo aikaa reipas parikymmentä vuotta, mutta uutta kamaa puskee markkinoille edelleen jatkuvasti.

Tämä on siis juurikin SITÄ animekamaa, jota South Park aikoinaan niin ansiokkaasti parodioi "Good Times With Weaponsissa" ja "Chinpokomonissa".

Joudun itsekin myöntämään koukuttaneeni tätä sarjaa joskus nuoruusvuosina vaikka kuinka, mutta en koskaan päässyt kovimmistakaan maratoneista huolimatta täysin loppuun. Syy on yksinkertaisesti se, että tätä on venytetty aivan liian pitkäksi ja mitä pitemmälle juoni etenee, sen kömpelömmältä ja kehnommalta tarina alkaa maistua. Alun jännittävien jaksojen jälkeen ei esimerkiksi nähdä enää verta vaan tekijät päättivät siistiä sarjansa nopeasti koko perheen viihteeksi. Animaation taso noin yleensäkin laskee dramaattisesti sarjan edetessä. Buuuuu!!

Mutta loppujen lopuksi täytyy kuitenkin sanoa, että kaikesta kliseisyydestä huolimatta itse tykkäsin Saint Seiyasta aivan liian paljon ja ymmärrän täsmälleen, miksi se on maailmalla edelleenkin niin pahuksen suosittu. Ei tässä ole kyllä mitään järkeä tai logiikkaa, mutta siinähän se pointti onkin. Saint Seiya on periaatteessa typerintä mahdollista kamaa, mutta se on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tyhmyydessäänkin älyttömän viihdyttävää seurattavaa.

Ilmeisesti lisäksi ajatus Pyhästä isästä ninja-armeijan päällikkönä on aikojen saatossa huvittanut tavattoman paljon muitakin kuin itseäni. Saint Seiyahan oli siis valtava hitti nimenomaan katolisissa maissa!


Arvio: 4/5


SEINTO SEIYA, 1986 Japani
Ohjaus: Kazuhito Kikuchi, Kōzō Morishita
Käsikirjoitus: Masami Kurumada, Takao Koyama, Yoshiyuki Suga
Näyttelijät: Hideyuki Tanaka, Hirotaka Suzuoki, Keiko Han, Kôichi Hashimoto, Ryô Horikawa, Tôru Furuya

Suicide Club (2003)

Japanissa itsemurha on tunnetusti melko monimutkainen juttu: toisaalta sitä pidetään kunniallisena tapana lähteä, toisaalta kyseessä tabu josta ei julkisuudessa paljoa puhella. Tämän elokuvan tekoaikoihin Nipponissa päivän polttavana puheenaiheena oli maan ennätyksellisen korkea itsemurhaluvut, joihin valtiokin pyrki puuttumaan kovin keinoin.

Suicide Club on nimensä mukaisesti tarina itsemurhasta. Tällä kertaa Japania riivaa nuorison joukkoitsemurhabuumi ja vanhemmat sukupolvetkin vihdoin heräilevät huomaamaan ettei lintukodon idylli olekaan enää klaari vanhan hyvän ajan hengessä. Nousevan auringon maan nuorison heittäessä veiviään poliisit alkavat kaivaa esiin tapahtumien perimmäisiä syitä ja syyllisiä.

Koska kyseessä on yksilön mielihaluja halveksiva kollektivistinen kulttuuri ja kaikenlaista yhteispeliä pidetään tärkeänä, myös itsemurha on yhteinen asia ja suoritetaan aina isommalla porukalla. Tästä elokuvan nimikin tulee. Japanissa nuorisolla on tapana verkostoitua ja sosiaalistua nimenomaan erilaisten kerhojen kautta – miksei sitten itsemurhakerhonkin.

Ymmärtääkseni Sion Sono on tässä elokuvassaan tarkastellut aihetta erityisesti yhteiskunnasta vieraantumisen, perheiden hajoamisen ja perinteisen japanilaisen kulttuurin degeneroitumisen kannalta. Tässä esimerkiksi kuullaan j-poppia Dessert-nimiseltä bändiltä. Jälkiruoka on siis yleensä sisällötöntä ja ravinoaineetonta makeaa - aivan kuten överiksi prosessoitu dekadentti nykypop ja kaupallinen mainstream-kulttuurikin.

Sanalla sanoen minuuttikaupalla pauhaava aivoton j-poppeli saisi varmaan tosielämässä sitkeämmänkin äijän harkitsemaan seppukua. Mutta kyseessä on kuitenkin vain osa suurempaa ongelmaa.

Itse asiassa Suicide Club toi vähän mieleen yhden tarinan, jonka luin joskus yhdestä historiankirjasta. Joskus antiikin aikaanhan Egyptissä ja Kreikassa eli ja voi hyvin hedonistinen koulukunta, joka saarnasi hyvän elämän seuraavan maallisista nautinnoista ja orgioista. Koska kaikenlainen mässäily oli harvojen rikkaiden etuoikeus, alkoi tavallisten ihmisten keskuudessa levitä massiivinen itsemurha-aalto, joka lopulta johti koko koulukunnan lakkauttamiseen. En osaa sanoa onko Sono elokuvallaan varsinaisesti ajanut samaa ideaa takaa, mutta miehen tuntien en yhtään ihmettelisi.

Junan alle pläts!

Suicide Club on oikein mielenkiintoinen ja puhutteleva surrealistinen musta komedia, mutta omasta mielestäni tämä ei yllä likimainkaan parhaiden Sonon leffojen joukkoon. Omaan makuuni tämä vielä hakee turhan paljon suuntaansa eikä myöhempien leffojen tiukkaa otetta ole tässä havaittavissa kuin paikka paikoin. Ei tämä kai mitenkään erityisen huono ole, mutta Sonon leffaksi vielä melko vaatimaton.


Arvio: 3.5/5


JISATSU SAAKURU, 2003 Japani
Tuotanto: Seiya Kawamata, Junichi Tanaka, Toshiie Tomida, Seiji Yoshida
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Akaji Maro, Hideo Sako, Kimiko Yo, Mai Hosho, Masatoshi Nagase, Ryo Ishibashi, Saya Hagiwara, Takashi Nomura, Tamao Satô, Yoko Kamon

Zvenigora (1928)

Aleksandr Dovzenkon läpimurtoelokuvan juonta on vähintään yhtä vaikeaa selittää auki kuin mitä sitä on katsoa. Kyseessä on vähän D.W.Griffithin Suvaitsemattomuuden kaltainen useampaan aikatasoon sijoittuva löyhän episodimuotoinen historiallinen eeppos, jonka keskiössä on luonnollisesti Ukraina ja Zvenigoran vuoren salaperäinen aarre, jonka ulkopuolinen valloittaja toisensa jälkeen on yrittänyt saada käsiinsä. Yksittäisiä henkilöhahmoja elokuvassa ei tyypilliseen neuvostoelokuvien tyyliin ole tarinaa kertovaa vanhaa ukkoa lukuun ottamtta.

Zvenigora on hyvin abstrakti ja kaikenlaista symboliikkaa vilisevä katsomiskokemus, joten viihteellistä elokuvaa kannattaa suosiolla jättää väliin. Oikeastaan tämä on jo niin kimurantti ja vaikeaselkoinen, että tämä käy välillä jo melko raskaanpuoleiseksi vaikka kaikenlaista vaikeampaa olisikin tottunut katsomaan. Pienen kirja- ja nettikaivelun tuloksena sain selville elokuvan kertovan todellisuudessa ihmisen ja luonnon suhteesta. Erityisesti Dovzenko oli kiinnostunut ihmisen kyvystä hallita luontoa, minkä ymmärtämisen hän näki työväestön vallankumouksen yhtenä päällimmäisistä ansioista.

Äärimmäisestä vaikeaselkoisuudesta huolimatta Zvenigora on kuitenkin perinteiseen Dovzenkon tapaan äärimmäisen kiinnostavaa katseltavaa ja vaikkei tästä aina kovin helpolla perille pääsekään, iskee elokuvan visuaalinen ilme kuin lekalla jakaukseen. Dovzenko oli selvästi mieltynyt jo tässä vaiheessa erilaisiin siluettiotoksiin ja erityisesti teollisuutta kuvaavissa jaksoissa nähtäviin toisiaan leikkaaviin monimutkaisiin geometrisiin kuvioihin, mutta kumpiakaan ei onneksi viljellä liiaksi. Ainut negatiivinen asia, jota tästä visuaalisessa mielessä voi sanoa, on että Arsenal ja Maa tekivät saman vieläkin paremmin.

Koko vuosikausia kestäneen elokuvaharrastukseni taitteissa ei vastaani ole tullut vastaani toista Zvenigoran kaltaista kokeellista elokuvaa. Zvenigora on ainutlaatuisen kummallinen sekoitus lähes uskonnollista paatosta, vauhdikasta neuvostomontaasia ja jos jonkinlaista symbolia ja allegoriaa joka lähtöön. Jos tietää tykkäävänsä tällaisesta vaatimattomasta kikkaeuforiasta, tätä kannattaa harkita. Jos taas kevyempi hömppä kiinnostaa, kannattaa toimia ohjaajan itsensäkin toteamalla tavalla ja jättää tämä suosiolla väliin.


Arvio: 4.5/5


ZVENIGORA, 1928 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovzenko
Käsikirjoitus: Juri Tjutjunik, Mikhail Johansson, Aleksandr Dovzenko
Näyttelijät: Georgi Astafjev, I. Seljuk, L. Barbe, Les Podorožnyi, Nikolai Nadenski, Semen Svašenko, Vladimir Uralski

Devilman (1987)

Koska katsoin ja arvostelin juuri äskettäin Masaaki Yuasan uuden näkemyksen Devilmanin tarinasta, katson velvollisuudekseni käydä läpi myös tämän suoraan kasetilla julkaistun kasariversion, johon moni tuntuu sitä uutta kovasti vertailevan.

Tarina tässä vastaa käytännössä uuden sarjan 2-3 ensimmäistä jaksoa. Akira on nössö pupupoika ja itkupilli, joka joutuu alussa pirun riivaamaksi ja muuttuu Devilmaniksi, joka on puoliksi sielunvihollinen ja puoliksi ihminen. Yhdessä ystävänsä Ryon kanssa Vihtahousumies sitten taistelee maailmaa riivaavia demoneita vastaan.

Isoin ongelma tässä versiossa käytännössä jo paperilla on sen lyhyys. Kasari-Devilman kun sattuu olemaan vain kahden osan pituinen raakile, tästä on ihan suosiolla jätetty kaikenlainen tarinallinen osuus pois ja keskitytty lähes pelkästään mättämiseen. Siinä käytännössä onkin koko juttu pähkinänkuoressa: Vihtahousu-Akira vetää pahiksia turpaan ja se siitä.

Ärsyttävänä puolena tämän tekijöillä on ollut samalla paha taipumus vetää kaikenlaisia juttuja hihastaan milloin sattuu. Ensimmäisessä osassa ei esimerkiksi nähdä Devilmania kuin pieksemässä pahiksia vähän nyrkkisillään kun seuraavassa jaksossa hemmo osaakin jo ampua laaseria ja yhtäkkiä lentääkin. Mistäköhän nämäkin supervoimat näin yhtäkkiä taas tupsahtivat?

Aidosti viihdyttävintä ainesta Devilmanissa on sen LEGENDAARISEN karmaisevat englanninkieliset dubbaukset. Ei riitä, että hahmojen reaktiot ovat perinteiseen tapaan muutenkin miten sattuu, mutta jostain ihme syystä tämän dubbaajat päättivät lisätä sekaan läjäpäin turhaa ja tahattoman koomista kiroilua.

"Hey you, fucker!"
"Fuck you, bitch!"
"Hey, what the hell!? Fuck!!1"

En tiedä onko tästä olemassa jonkinlaista suomalaista dubattua versiota, mutta olisi taatusti näkemisen arvoinen tapaus.

Muutoin en sitten keksikään mitään erityisen ihmeellistä sanottavaa koko Devilmanista. Koko minisarja on vain äärimmäisen keskinkertainen, persoonaton ja unohdettava tappeluanime ilman sen kummempaa sisältöä. Mitä tahansa kansa tässä näkeekään, en itse kykene alkuunkaan ymmärtämään. Ehkä nostalgia on tehnyt joillekin taas tepposet?


Arvio: 3/5


DEBIRUMAN, 1987 Japani
Ohjaus: Iida Umanosuka
Käsikirjoitus: Go Nagai
Näyttelijät: Jun Konomaki, Mahito Tsujimura, Masako Ikeda, Mikio Terashima, Naoya Uchida, Shô Hayami, Sukekiyo Kameyama, Tesshô Genda, Yû Mizushima

Devilman: Crybaby (2018)

Kuten yleisesti tunnettua, Netflixin oma tarjonta on noin niin kuin yleensäkin aikast lailla pyllystä. Ilmeisesti firmassa itsekin huomattiin tason heilahtelevan vähän turhansa kanssa, joten apuun pestattiin kulttikuningas Masaaki Yuasa, mies Kaiban, The Tatami Galaxyn, Ping Pong the Animationin ja Mind Gamen takaa.

Sitten Masaaki Yuasa napsautti sormiaan ja sanoi ”tulkoon uusi mestariteos”. Ja uusi mestariteos tuli.

Devilman: Crybaby on muodikkaasti remake Go Nagain ikivanhasta klassikkosarjakuvasta ja sen miljoonasta erilaisesta animefilmatisoinnista. Tarinan päähenkilö on itkupilli teini nimeltä Akira, joka joutuu heti sarjan alussa pirun riivaamaksi. Akirasta tulee ihmisen sydämellä varustettu ihmispaholainen eli Devilman, joka taistelee maailmaa riivaavia demoneja parhaan kaverinsa Ryon kanssa.

Mikäli sattuu odottamaan tältä jotain nykyajan hajutonta ja mautonta standardoitua ja tylsää mainstream-höttöä, ei todellakaan tunne herra Masaaki Yuasan tyyliä ollenkaan. Devilman on eräänlainen hybridi miehen perinteistä hulluttelua ja vanhan liiton tosi likaista underground-animea, jossa jo aivan alusta lähtien pannaan ihmisiä silpuksi lihansyöjätisseillä ja ties millä vempeleillä. Yhdessä jaksossa nähdään kannibalismia, melkein jokaisessa hämmentävän paljon seksiä ja paljasta pintaa. Lähes jokainen tarinan keskeisimmistäkin henkilöistä saattaa kuolla ja silpoutua äärimmäisen tuskallisesti koska tahansa.

Toisin sanoen mikäli Fist of the North Starin ja Ninja Scrollin kaltainen mättö on lähellä sydäntä, toimii varmasti tämäkin.

Taatun masaakiyuamaista outoa huumoriakin nähdään heti parin ensimmäisen jakson aikana erään hahmoista masturboidessa raiskausfantasioille päästäen samalla suustaan aasin voihketta.

Aasin voihketta.

Sarja on siis lapsilta kielletty.

Kaikkea groteskia ja ääriväkivaltaista menoa miettiessä ei ihan heti taitaisi arvata tämän olevan samalla erittäin älyllä tehty ja sisältävän yllättävänkin paljon liikuttavia kohtauksia sekä taidolla tehtyä draamaa, mutta Kaiban mahtavuuden kokeneille asia tuskin tulee kovin kaksisena yllätyksenä. Todella piinaavaksi tämä muuttuu aika tarkalleen siinä puolivälin jälkeen, jolloin tarinan henkilöitä alkaa tosissaan putoilla yksitellen pelistä pois.

Tietenkin jätin kaikkein olennaisimman viimeiseksi. Devilman: Crybabyssä on syystä tai toisesta käytetty pääasiasiallisena taustamusiikkina elektronista jytkydubsteppiä vähän Driven tyyliin. En todellakaan tiedä kuka keksi vääntää Vihtahousumiehen yökerhojytkytykseksi, mutta ratkaisu todellakin antaa sarjalla roppakaupalla persoonallisuutta ja tyylitajua. Kaikkein omituisinta on, että käsittämättömän hämärä musiikkivalinta myös toimii ja sarjaa seuratessa huomasin itsekin jo pakosti kaivavani jostain esiin coolisti subbareista tykyttävää maailmanlopun soundtrackiä silkkaan tehokuunteluun.

Masaaki Yuasalla on ollut pirunmoinen vuosi. Ensin miehen uusimmat elokuvat The Night Is Short, Walk on Girl ja Lu Over The Wall pääsivät kiertämään maailmaa erilaisilla festareilla, sitten jälkimmäinen voitti vuoden parhaan täyspitkän animaatioelokuvan palkinnon Annecyllä, sitten miehen lähes koko aiempi tuotanto päätettiin vihdoin julkaista lännessä, sitten mies menee ja tempaisee Devilman: Crybabyllä ja saavuttaa jonkinlaista mainstream-suosiotakin!

Eipä tuohon voi muuta sanoa kuin että olipahan jo aikakin!

Palatakseni Devilman: Crybabyyn, kyseessä on taatusti vuoden parhaita uusia animesarjoja vaikka Yuasan omassa tuotannossa tämä ei omasta mielestäni aivan kärkeen kuulukaan. Rima heebon tuotosten suhteen on pelkästään tässä vaiheessa yksinkertaisesti niin korkealla, ettei siitä ihan helpolla enää paremmaksi pistetäkään edes Devilman: Crybabyn kaltaisella välittömällä klassikolla.



Arvio: 5/5


DEVILMAN: Crybaby, 2018 Japani
Tuotanto: Eunyoung Choi
Ohjaus: Masaaki Yuasa
Käsikirjoitus: Go Nagai, Ichirô Ôkôchi
Näyttelijät: Ami Koshimizu, Atsuko Tanaka, Ayumu Murase, Eri Inagawa, Junya Hirano, Kenjiro Tsuda, Masato Obara, Megumi Han, Rikiya Koyama, Sayaka Kobayashi

Bon Voyage Yamato (1979)

Niin siinä sitten kävi, ettei Farewell to Space Battleship Yamatosta tullutkaan koko eeppisen avaruusanimen eeppistä päätepistettä vaan yleisön kiihkeän reaktion seurauksena homma päätettiin sittenkin herättää jälleen henkiin uuden televisiosarjan ja jatko-osien voimin. Tietysti päätökseen myös vaikutti, että edellinen osa oli ensimmäisen tavoin jättihitti ja murskasi sen alkuperäisen Tähtien sodankin Japanin markkinoilla.

Edellisessä osassa avaruuslaiva Yamaton miehistö kuoli yksitellen traagisesti taistelussa pahaa imperiumia vastaan. Lopussa tarinan sankari tuhosi ylivoimaisen vihulaisen pääaluksen ohjastamalla Yamaton tuhoisaan itsemurhaiskuun yhdessä kuolleen rakastettunsa kanssa. Ihmiskunta pelastui ja Yamaton legenda sai arvoisensa päätöksen.

Bon Voyage Yamato jatkaa omalla tavallaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta hommaa on ymmärrettävistä syistä vähän muokattu uudempaa uskoon. Leffa alkaa ruhjoutuneen Yamaton palatessa takaisin Terraan tuhottuaan imperiumin pääaluksen. Tarinan sankari ja tämän rakastettu ovat elossa ja Yamaton miehistökin marssii terveenä ja omin jaloin sairaalasta pihalle; katsojalle kerrotaan hahmojen olleen hoidossa ”maailman parhaalla lääkärillä” joten kaikki on nyt hyvin.

Samaan aikaan ihmiskunnan arkkivihollinen – joka niinikään kuoli edellisessä elokuvassa – palailee kotiplaneetalleen vain huomatakseen sen joutuneen TOISEN pahan imperiumin hyökkäyksen kohteeksi. Kotoplaneetta ottaa sitten ja räjähtää suistaen samalla ensimmäisestä osasta tutun Iscandar-planeetan radaltaan. Lopulta Yamaton miehistön on liittouduttava entisen vihollisensa kanssa uutta häijyläistä vastaan.

Kaikki tarpeellinen näiden elokuvien köpöisestä animaatiosta taitaa olla jo sanottu, joten ei siitä enää tällä kertaa paljoa enempää. Bon Voyage Yamato on kuitenkin suoraan televisioon tehty, joten tässä liikutaan jälleen melko tarkkaan ensimmäisen osan halvahkolla tasolla. Tarinapuoli taas on tuttua ja turvallista Leiji Matsumotoa eli perinteikästä avaruusoopperaa klassisen tragedian elementeillä. Mikäli elokuvasarja on tähän mennessä tuttu, tämä tuskin tuottaa kovinkaan paljon yllätyksiä.

Yksi asia, johon Bon Voyage Yamatossa kiinnitin pakosti huomiota oli sen höpsö äänisuunnittelu, joka vanhoilla efektisyntikoilla toteutetuilla viattoman höhlillä piupiu- ja bzzzinnggg-ääniefekteillään toi positiivisella tavalla mieleen 50- ja 60-lukujen halvat camp-leffat. Kunnon avaruusoopperan perinteitä kunnioittaen tässä kuullaan myös jonkin verran klassista musiikkia erilaisten avaruusmontaasien taustalla. Toisaalta tässä kuullaan myös tekoaikaan trendikästä 70-lukulaista funkahtavaa rockmusiikkia ja japanilaista iskelmää.

Viimeinen ei siis ole mikään vitsi.

Bon Voyage Yamato on viattoman hölmö ja viihdyttävä leffa. Jos on ylipäänsä jaksanut katsoa koko elokuvasarjaa tähän asti, tykkää todennäköisesti tästäkin. Pituuttakin tällä on sarjan muista osista poikkeuksellisesti vain armeliaat puolisentoista tuntia, joten tämän katsomiseen ei onneksi verta ja hikeä juuri kulu.

Bzzzingg! Piupiu! Wowowooouuu!!


Arvio: 3.5/5


UCHU SENKAN YAMATO ARATANARU TABIDACHI, 1979 Japani
Tuotanto: Yoshinobu Nishizaki
Ohjaus: Takeshi Shirato, Toshio Masuda
Käsikirjoitus: Hideaki Yamamoto, Leiji Matsumoto, Toshio Masuda, Yoshinobu Nishizaki
Näyttelijät: Ichirô Nagai, Kazuo Hayashi, Kei Tomiyama, Kenichi Ogata, Shinji Nomura, Shûsei Nakamura, Takeshi Aono, Yôko Asagami, Yoshito Yasuhara