Nadia: The Secret of Blue Water - The Motion Picture (1991)

Alkuperäisestä sarjasta.

Nadia: The Secret of Blue Water, kotoisammin Matka maapallon ympäri on yksi 90-luvun alun suurista animesarjoista ja Suomeenkin asti rantautunut genrensä pieni, mutta harmittavan filleripitoinen klassikko. Kyseessähän on itsensä Hayao Miyazakin nuoruudenpäivillään kirjoittama ja suunnittelema sarja, joka myöhemmin teetettiin loppuun asti Neon Genesis Evangelionin tekijöillä, joista osa olikin aiemmin pätevöitynyt hommaan nimenomaan Studio Ghiblillä. Miyazaki itse hyödynsi sarjaan muinoin kehittelemiään ideoita lähes sellaisenaan Laputa - linna taivaallassa.

Alkuperäinen sarja kertoi 1800-luvun lopun steampunk-Eurooppaan sijoittuvan tarinan Nadiasta ja Jeanista sekä ensimmäisen hallussa olevasta mystisestä, koko maailman havittelemasta Blue Wateriksi kutsutusta jalokivestä, joka paljastuukin lopussa avaimeksi kokonaisen ylivertaisen sivilisaation teknologiaan ja maailmanherruuteen. Sarjan lopussa maailmanherruutta tavoitellut salaseura johtajineen tuhoutuu, kapteeni Nemo uhrautuu ystäviensä puolesta ja Blue Water lakkaa lopulta kokonaan olemasta. Seikkailu oli ohi ja katsojalle paljastettiin tarinan keskeisten henkilöiden eläneen onnellisena elämänsä loppuun asti. Loppu.

Alkuperäisestä sarjasta.

Nadia: The Secret of the Blue Sea -elokuva jatkaa joitain vuosia siitä mihin edellinen jäi. Nadia ja Jean asuvat Le Havressa jälkimmäisen pajalla ja Nadia on vaihtanut sirkusakrobaatin hommat toimittajan työhön. Tällä kertaa valkoiseen uniformuun puetulta mopilta näyttävä hullu tiedemies on päättänyt valloittaa maailman syöksemällä kansakunnat kaaokseen ja valtaamalla savuavat rauniot robottiarmeijallaan, mitä vanha remmi ajautuu kukin muassaan jälleen estämään.

Ennen varsinaiseen asiaan paneutumista täytyy mainita jo yksi pieni käytännön juttu, jonka tämän tekijät ovat jo kättelyssä onnistuneet täydellisesti ryssimään. Jos Blue Water tuhoutui sarjan viimeisessä jaksossa ja vuosikausia ennen elokuvan tapahtumia, miksi sen nimi edelleen komeilee itse elokuvan nimessä?

Mutta vartokaas vain, nimi sattuu olemaan vielä pienin tämän elokuvan virheistä. Heti alussa katsojan eteen esimerkiksi läväytetään puolituntinen flashback, joka koostuu ainoastaan sarjasta leikatusta materiaalista! Ilmeisesti tällä oli tarkoitus avata homman juonta vähemmän sarjaa seuranneille, mutta lopputulos on sekavuudessa sellaista hallitsematonta kaaosta, etteivät sarjan fanitkaan todennäköisesti saa siitä mitään selkoa. Itse luulin pelkästään alun perusteella, että koko elokuva olisi ollut yhtä sarjan tiivistelmää, mutta valitettavasti tässä on ihan juonikin.

Alkuper....zzzzzzz

Ja se juoni… täysin hanurista! Mikään tämän elokuvan tarinassa ei toimi niinkuin pitäisi. Ensinnäkin, sarja sitoi kaikki juonenpätkät lopussa niin täydellisesti, ettei tällaiselle ylimääräiselle jatko-osalle jäänyt mitään sopivaa aukkoa jatkaa mihinkään suuntaan. Sen sijaan tässä on selvästi lähdetty kiipeämään perse edellä puuhun ryssimällä kovalla kädellä kaikenlaisia jatkuvuusjuttuja ja hahmojen persoonallisuuksia pelkästään rahastusmielessä. Näistä turhista muutoksista ja tarinan aukoista voisi yksistään jo koota kokoisen erillisen arvostelun.

Sarjassa Nadialla oli esimerkiksi koko sarjan keston ajan ja vuosien päähän sijoittuvassa loppuepilogissa rakas lemmikkileijona King. Toisin kuin elokuvan trailerissa, leijonaa ei tässä nähdä eikä kukaan pidä tämän yllättävää katoamista mitenkään omituisena. Sarjassa Nadia ja Jean lisäksi asuivat lopussa jälkimmäisen sedän luona Le Havressa, mutta ukko on Kingin tavoin hävinnyt elokuvan maailmasta kuin tuhka tuuleen. Samoin on hävinnyt Marie, yksi sarjan keskeisistä hahmoista, kreivi Ayerton sekä koko muu Nautiluksen miehistö. Sarjan lopussa viitattiin Jeanin ja Nadian vielä perustaneen perheenkin. Missä perhe? Entä miksi luontoa rakastanut Nadia työskenteleekin yhtäkkiä keskellä harmaata suurkaupunkia?

...........

Sitten on lady Grandisin johtama konnakolmikko, joka sarjassa tavoitteli alunperin Blue Wateria, mutta jotka Laputan piraattien tavoin jo aivan alussa ystävystyivät ja lähtivät Nadian ja Jeanin mukana yhteiseen seikkailuun, jonka aikana Grandisista kasvoikin Nadialle eräänlainen äitihahmo. Sarjan lopussa trio lopetti rosvouksen ja lähti kukin omille teilleen: Hanson perusti autotehtaan, Grandis jatkoi unelmiensa miehen etsintää ja Sanson nai Marien sekä perusti tämän kanssa perheen. Onnellinen loppu. Elokuvassa kaikki edellinen on kätevästi unohdettu ja nämä kolme ovatkin jälleen rikollisilla teillä ja pääparin vihollisia aina loppuun asti, jolloin nämä yhtäkkiä muistavatkin olevansa ystäviä!

Sitten on vielä koko joukko kaikenlaisia ihmeellisiä tarinan sisäisiä järjettömyyksiä, joissa ei parhaimmillaan ole mitään päätä eikä häntää. Tässä on esimerkiksi paljon kohtauksia, joissa hahmo on tyyliin ensin sukellusveneessä meren pohjassa ja seuraavassa leikkauksessa tupsahtaakin selittämättömästi esim. moottoriveneeseen tai rannalle. Yhdessä kohtaa hullun tiedemiehen apuri selittää haluavansa kostaa maailmalle vaimonsa ja tyttärensä kuoleman ja vihaavansa tytärtään muistuttavaa robottia – vain välittääkseen täysin selittämättömästi kyseisestä robotista ja halutakseen syystä tai toisesta yhtäkkiä estää hullun tiedemiehen maailmanvalloitussuunnitelmat heti seuraavassa kohtauksessa.

Alkuperäisestä.

Täysin järjettömän ja epämääräisen tarinantapaisen päättää sopivasti vanha ystävämme deus ex machina: kun hullun tiedemiehen päämaja tuhoutuu, pahiksen maailmalle kylvämät robotitkin katoavat kuin taikaiskusta savuna taivaan tuuliin. Sitä ennen elokuvan kliseinen hullu tiedemies on ehtinyt tappaa omia kätyreitäänkin ihan vaan ilkeyttään. Pahiksen päämajakin tuhoutuu klassisen itsemurhanapin painalluksella!

Yleensä televisiosarjojen animaatio on ison budjetin elokuvia halvempaa ja huonompaa, mutta Nadia: The Secret of the Blue Water tekee tässäkin poikkeuksen. Elokuva nimittäin on kauttaaltaan rumempi ja halvemman oloinen kuin alkuperäinen televisiosarja huonoimmillaankaan. Kaikki tähän erikseen kehitetyt hahmot voisivat yhtä hyvin olla jonkun satunnaisen harrastelijan suunnittelemia sieluttomia ja persoonattomia animen stereotyyppejä. Toisinaan homma on vedetty niin läskiksi, etteivät hahmojen suutkaan liiku puhuessa. Tämä ei ehkä olisi häirinnyt niinkään paljon, ellei elokuvan ensimmäinen kolmannes olisi ollut koostunut valovuosia näyttävämmän televisiosarjan materiaalista!

Alkuperäisestä.

Rehellisesti sanottuna en odottanutkaan tältä elokuvalta kovin paljoa. Itselleni suurin syy katsoa tämä oli Bubblegum Crisisistä ja Matchless Raijin-Ohsta tutun Kinuko Oomorin laulama lopputekstien päällä soiva tunnari. Harmi vain, ettei siitäkään ollut tämän pelastajaksi. Ei siksi, että sekin olisi muun elokuvan tavoin ollut kauhean huono, mutta se oli artistin muuhun tuotantoon verrattuna kauhean tylsä ja unohdettava.

Nadia: The Secret of the Blue Sea on elokuvana aivan luokatonta kusta, supisurkea esitys aivan millä tahansa mittarilla. Tässä ei yksinkertaisesti toimi yhtään mitään. Luulisi, että hyvän elokuvan olisi saanut helposti vaikka sitten pelkästään alkuperäisen sarjan paremmasta materiaalista kokoamalla, mutta tämän tekijät onnistuivat ryssimään senkin täydellisesti. Harmittavasti se alun puolituntinen epämääräinen sillisalaatti taitaa olla ainut edes etäisesti hyvältä kalskahtava osuus koko jutussa. Kaikki muu… plääh!


Arvio: 1/5


FUSHIGI NO UMI NO NADIA GEKIJOU YOU ORIGINAL HAN, 1991 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Masa Aono
Käsikirjoitus: Shigeru Morikawa, Yasuo Tanami
Käsikirjoitus: Chikao Ohtsuka, Ken'yû Horiuchi, Kumiko Takizawa, Noriko Hidaka, Shûichi Ikeda, Tamio Ôki, Toshiharu Sakurai, Tsukasa Itô, Yoshino Takamori

Nine Lives (2016)

On jälleen sunnuntai ja viikon neljännen arvostelun vuoro – ja tehän taatusti tiedätte mitä se tarkoittaa: suuntäydeltä kakkaa! Nine Lives on suunnilleen jokaisessa rankkauksessa valittu viime vuoden surkeimmaksi elokuvaksi - kädettömyydessä jopa itsensä Norm of the Northinkin edelle! Jopa tämän tekijät selvästi tiesivät koko homman menneen reisille, sillä trailerissa on tuskin ainuttakaan katkelmaa itse elokuvasta ja kaikki siinä esiintyvät positiiviset sitaatitkin ovat johdonmukaisesti täysin feikkejä. Jopa tämän elokuvan alkutekstit koostuvat pelkästään Youtuben kissavideoista, koska tekijät ilmeisesti halusivat tähän väkisin edes jotain hyvää ja viihdyttävää. Tästä eteenpäin kaikki onkin pelkkää alamäkeä.

Nine Livesin huippuoriginaali juoni kertoo Kevin Spaceyn esittämästä liikemiehestä, joka haluaa rakentaa Amerikan korkeimman tornin. Ikävä vain, että joku toinen on rakentamassa vieläkin pitempää teräsbetonista fallossymbolia Chicagoon ja sekös pistää vihaksi. Kevin on myös kovin kiireinen eikä miehellä ole aikaa perheelleen. Onnettomuuden seurauksena Kevin sitten vaipuu koomaan ja tämän tietoisuus siirtyy tämän tyttärelle hankittuun kissaan. Christopher Walkenin esittämä kissakuiskaaja tietää informoida tyhmää katsojaa, että Kevinin on opittava olemaan perheensä kanssa muuttuakseen takaisin ihmiseksi.

"I did not touch that cat."

Kaikki, toistan, aivan kaikki tässä tarinassa on miljoonaan kertaan nähtyä ja niin valmiiksi pureksittua, että ihan oksettaa. Todennäköisesti jo ihmisapinat luolissaan ja risumajoissaan kertoivat toisilleen tarinoita eläimiksi muuttuvista opetusta kaipaavista kiireisistä isistä ja nauroivat koko homman kliseisyydelle. Jopa Adam Sandler on jo tehnyt tämän saman paremmin Klik!ssä, ja siinä kakkamaestro sentään pöräytteli kunnon jöötituhnut David Hasselhoffia naamalle! Nine Livesin juoni onkin kuin suoraan South Parkin Rob Schneider -parodiasta 2000-luvun alkuvuosilta. Ja tällä sentään oli kokonaiset VIISI käsikirjoittajaa.

Mutta kliseinen juoni on vasta alkua tämän syöpäisyydelle. On nimittäin olemassa ihan pätevä syy, miksi maailmassa on enemmän koira- kuin kissaelokuvia ja se on tämä: koiria voidaan kouluttaa ja panna tekemään kaikenlaista hauskaa kun taas kissaa ei voisi vähempää temput kiinnostaa. Tämän perustavanlaatuisen virheen vuoksi Nine Livesissa joudutaan seuraamaan pitkät tovit lähinnä kömpelöä Kevin Spaceyn äänellä puhuvaa cgi-kissaa, joka saa kökköydessään sen taannoisen cgi-Karvisenkin näyttämään ihan hyvältä.

Tältä se näyttää.

Ei siinäkään vielä kaikki, meno nimittäin pahenee vieläkin entisestään. Nine Lives on ilmeisesti suunnattu kevyeksi viihteeksi kissoista pitäville ja vähän lapsenmielisille aikuisille, mutta suurin osa tämän elokuvan dialogista on pelkkää tylsää bisneslätinää ja numeroiden latelemista itse tarinan seisoessa lähes koko puolentoista tunnin ajan täysin paikallaan. Vähissä käänteissäkään ei tunnu olevan hippustakaan järkeä ja kaikki näyttelijätkin ovat Jennifer ”Elektra” Garnerin johdolla lähinnä myötähäpeää herättävän karmeita. Ainoat valopilkut näyttelymielessä ovat Kevin Spacey ja Christpher Walken, joita ei alun kymmenminuuttisen jälkeen käytännössä nähdäkään enää ollenkaan.

Aivan omanlaisensa märkä tuhnu katsojan naamalle on tämän viimeiset kymmenen minuuttia, jotka ovat jo huonoudessan melkein ihan hyvää settiä. Yksi hahmoista yrittää tehdä itsemurhan hyppäämällä pilvenpiirtäjän katolta, mutta tekijät ilmeisesti muistivatkin tekevänsä kevyttä viihde-elokuvaa, joten kesken kohtauksen tämän hahmon selkään ilmestyykin leikkausten välissä tyhjästä laskuvarjo! Kuin kirsikkana kakun päällä Kevin Spaceyn esittämä kiireinen isä ei lopussa edes OPI YHTÄÄN MITÄÄN vaan elokuva vain loppuu ja se oli siinä. Jopa tarinan keskeinen pointti unohtui tekijöiltä jonnekin matkan varrelle!

" I hid this uncomfortable hunk of metal up my ass two years and... wait, wrong film."

Nine Lives on puolitoista tuntia pelkkää ilmaa vailla minkäänlaista henkevää sanottavaa tai järkevää annettavaa. Tämä elokuva epäonnistuu täydellisesti kaikilla mahdollisilla tavoilla aivan kaikessa mitä tekijät ikinä yrittivätkään tässä tehdä. Loukkaavampia ja törkeämpiä elokuvia on taatusi tehty vaikka kuinka paljon pelkästään vuoden 2016 aikana, mutta puhtaassa tylsyydessä tämä vetää kyllä helposti voiton kotiin melkein mistä tahansa toisesta kalkkunasta vuosikausiin. En tiedä montako elämää teillä on, mutta tämän katsomiseen ei niistä kannata tuhlata ainuttakaan.


Arvio: 0.5/5


NINE LIVES, 2016 Ranska
Tuottaja: Lisa Ellzey
Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Käsikirjoitus: Ben Shiffrin, Caleb Wilson, Dan Antoniazzi, Gwyn Lurie , Matt Allen
Näyttelijät: Kevin Spacey, Christopher Walken, Jennifer Garner,

Gunsmith Cats: Bulletproof (1995)

Olen odottanut tämän arvostelemista varmaan kuukausikaupalla. Bubblegum Crisis -mies Kenichi Sonodan Gunsmith Cats on yksi omista ja monen muun ikiaikaisista sarjakuvasuosikeista suunnilleen koskaan. Sonoda itse on vakaumuksellinen ase- ja autonörtti sekä vanhojen jenkkitoimintaleffojen ystävä. Koko jutussa onkin yksinkertaisesti kyse huolella ja rakkaudella tehdystä tribuutista kaikille edellisille ylenpalttisella fanservicellä kuorrutettuna.

Pääosassa sarjassa on Gunsmith Cats -parivaljakko, palkkionmetsästyksellä ja asesepäntyöllä elävä naisparivaljakko Irene ”Rally” Vincent ja Minnie May Hopkins. Rally on parivaljakon ase-ekspertti ja eräänlainen Sonodan omakuva. Elämässään Rallyllä on elämässään kaksi suurta rakkautta ylitse muiden: alkuperäinen CZ-75 puisella kahvalla sekä vuosimallia 1967 oleva sininen Ford Shelby Mustang Cobra GT-500. Minnie May on kaksikon pommiekspertti ja alaikäinen prostituoitu, joka yleensä hoitaa sarjan koomisemman puolen. Sitten on tietysti superkuski Bean Bandit, jota valitettavasti tässä ei nähdä ollenkaan. Ikäraja sarjakuvassa on siis K-18.

Gunnareiden animeversion tarinassa Illinoisin osavaltion senaattori on päättänyt aloittaa kampanjan laittomia aseita ja huumeita vastaan. Gunsmith Cats -palkkionmetsästäjäparivaljakko pannaan tutkimaan vähäpätöiseltä tuntuvaa salakuljetusjuttua. Vanhojen rikosleffojen perinteitä kunnioittaen alun pikku juttu paljastuu luultua monimutkaisemmaksi ja rikollissyndikaatin jäljet johtavat aina poliisin ja poliittisen johdon korruptiokiemuroihin asti. Oma osansa koko jutussa on poliisin avaintekijöiden ja palkkionmetsästäjien perään usutetulla venäläisellä palkkamurhaajalla.

Vähän ehkä yllättävää tällaiselta animelta, mutta kaikenlaiseen realistisuuteen ja pieniin yksityiskohtiin on panostettu tässä tosissaan. Tiettävästi Sonoda kävikin työryhmineen sarjakuvaa ja tätä animea varten erillisellä tutkimusmatkalla Amerikan kaupungeissa ja aseliikkeissä pelkästään saadakseen sarjakuvan ja animen maailmasta mahdollisimman katu-uskottavan. Samalla reissulla kehitystiimi äänitti kaikki tarvittavat autojen ja aseiden äänet pilkuntarkasti oikeista malleista. Jopa taustalla kuuluva suurkaupungin hälinä on sellaisenaan äänitetty Chicagossa, johon tämänkin tapahtumat sijoittuvat.

Kaikenlainen realistisuus sekä aseisiin ja autoihin panostettu pikkutarkka piirrosjälki tekevät tästä jo yksinään todella pahuksen kiinnostavan katsottavan, mutta kun itse toimintapuolikin on pahuksen tyylillä tehty! Gunsmith Cats jakautuu kolmeen sarjakuvasta riippumattomaan episodiin ja jokaisessa nähdään vähintään kerran kunnon jenkkityylinen toimintakliimaksi. Oma suosikkini kolmesta on keskimmäinen, jossa nähdään yksi animehistorian hienoimmista takaa-ajokohtauksista. Tekijät ovat selvästi katsoneet Bullittinsa, Blues Brothersinsa ja Charles Bronsoninsa tarkkaan.

Aivan oma pieni lukunsa tässä leffassa on Weather Reportin rumpalin bändinsä kanssa esittämä rento funkahtava jazz-soundtrack, josta en ainakaan näin kertakatselulla tai -kuuntelulla löytänyt ainuttakaan heikkoa lenkkiä. Ilmeisesti tähänkin saatiin idea Väkivallan vihollisista. Gunsmith Catsin jazzin ja rennon toimintamätön yhdistelmää hyödynsi Cowboy Bebopmyöhemmin vieläkin suuremmalla menestyksellä – jopa tämän makean tyylitellystä alkuvideosta on ammennettu suoraan ideoita siihen sarjaan. Molempi parempi.

Gunsmith Cats on höpsöä ja harmitonta viihdettä isolla veellä. Ehkä vähän halvahkosta animaatiosta voisi nipistää pisteitä enemmänkin, mutta kun tämä onkin oikeasti elokuvaa halvemmalla tuotettu kolmiosainen minisarja, ei asiasta viitsi oikeastaan edes valittaa. Ehkä isoin ja ainut ongelma Gunsmith Cats: Bulletproofissa on, että räiskyvämpi ja rankempi sarjakuva jättää kaikessa majesteettisuudessaan tämänkin varjoonsa.

Grab the pussy!


Arvio: 4.5/5


GANSUMISU KYATTSY, 1995 Japani
Ohjaus: Takeshi Mori
Käsikirjoitus: Kenichi Sonoda, Atsuji Kaneno
Näyttelijät: Aya Hisakawa, Daisuke Gôri, Hôchû Ôtsuka, Kae Araki, Michihiro Ikemizu, Michiko Neya

Talo Trubnaja-kadun varrella (1928)

Talo Trubnajalla perustuu löyhästi vanhaan venäläiseen tarinaan kaupunkiin saapuvasta maalaistytöstä, joka monen onnettomuuden jälkeen palaa takaisin maaseudulle. Elokuvan tarinassa nuori maalaisnainen päätyy nimessäkin esiintyvän Trubnajakadun varrella sijaitsevaan perin omituisten ihmisten asuttamaan kerrostaloon ja aristokraattistaustaisen Golikovin pariskunnan sorron alaiseksi. Pienenä twistinä alkuperäiseen nähden tässä versiossa eletäänkin NEP-kauden Neuvostoliitossa ja kaupungin pimeiden porvarillisten voimien rippeiden sorrolle löytyykin vastavoima: liitot.

Eipä sitä kai ihan joka päivä pääsekään sanomasta nähneensä todella hauskaa ja oivaltavaa neuvostoliittolaista komediaa, mutta nytpä kävikin kuulkaas juuri niin. Talo Trubnajalla imi ainakin itseni täysin mukaansa jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien: Boris Barnetilla oli jo tähän aikaan mieletön estetiikantaju ja mies viljelee katsojan eteen suorastaan hekumallisen hienoa kuvastoa jo ensisekunneista lähtien. Kymmenisen minuuttia elokuvan alun jälkeen, vauhdikkaan kaupunkimontaasin jälkeen kuva pysähtyy ankkaan ja kertoja toteaa unohtaneensa kertoa katsojalle miten ankka päätyi kaupunkiin. Lopulta koko juttu kelataan takaperin nopeutettuna ja aloitetaan alusta!

Alku tiivistää koko elokuvan leikkimielisen hengen ja lennokkaan tyylin täydellisesti . Barnet on selvästi osannut käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia oman aikansa elokuvan kikkoja ja tekniikoita; tämä onkin vähän kuin Aleksandr Dovzenkon iskevä kuvaus yhdistettynä Dziga Vertovin kikkailuun ja Sergei Eisensteinin vauhdikkaisiin montaasiseikkailuihin, mutta komedian hengessä. Tällaista teknisempää menoa näkee jenkkielokuvissakin parhaimmillaan jossain Buster Keatonin parhaissa töissä. Tähän päälle paljon älytöntä dialogia ja hauskuus on taattu.

Täydellinen elokuva Talo Trubnajalla ei valitettavasti kuitenkaan ole. Hauskasta ja vauhdikkaasta alusta huolimatta tämän parhaat höyryt alkavat loppua kohden pikku hiljaa hyytyä. Jälkimmäisessä puolikkaassa nuori nainen ei oikeastaan ole enää edes tarinan varsinainen päähenkilö vaan pääpaino on liitossa ja katsojan eteen vyörytetyssä propagandassa. Henkilökohtaisesti löysin tästä tosin vähän tahatontakin huumoria kohdasta, jossa korostetaan äänestämisen merkitystä… yksipuoluejärjestelmän vallitsemassa sosialistisessa proletariaatin diktatuurissa. Ironista, no?

Talo Trubnaja-kadun varrella on hauska ja mielikuvituksellinen komedia. Verrattuna vaikkapa jokin aika sitten arvostelemaani Suukko Mary Pickfordilta eli tarina siitä kuinka Douglas Fairbanks ja Igor Iljinski riitelivät tämä tuntuu valovuosia kiinnostavammalta ja hauskemmalta elämykseltä. Pelkästään Barnetin teknisen ilotulituksen seuraaminen yksinään viihdyttää silkalla luovuudellaan, mutta tähän päälle monipuolisen toimiva kuvaus, reipas kieli poskessa -asenne ja muuten vain riemukas leikkimielinen sekoilu yhdistettynä perinteiseen kommaripropagandaan ja kasassa on vähintäänkin veikeä ja oikeaoppinen kommarikomedia kaikilla herkuilla.


Arvio: 4.5/5


DOM NA TRUBNOY, 1928 Neuvostoliitto
Ohjaus: Boris Barnet
Käsikirjoitus: Anatoli Marienhof, Bella Zoritš, Nikolai Erdman, Vadim Šeršenevitš, Viktor Šklovski
Näyttelijät: Ada Voitsik, Anel Sudakevitš, Jelena Tjapkina, Pjotr Bakšejev, Sergei Komarov, Vera Maretskaja, Vladimir Batalov, Vladimir Fogel

Sänky ja sohva (1927)

Tässäpä onkin sellainen elokuva, jollaista ei kaiken inhimillisen järjen mukaan pitäisi olla laisinkaan olemassa: neuvostoliittolainen, naturalistinen intiimi draamakomedia ja kolmiodraama – vieläpä ilman katsojalle joka välissä tuputettavaa kommaripropagandaa! Sänky ja sohva vieläpä luetaan nykyisin yhdeksi aikansa parhaista ja merkittävimmistä neukkulaisista, joten mikään ihan turha tekele tämä ei sitten olekaan. Länsimaissa tämä oli pitkään kielletty parissa kohtauksessa näkyvän vihjailevan eroottisuuden vuoksi.

Tarinahan perustuu löyhästi 20-luvun NEP-kaudella Vladimir Majakovskille sattuneeseen tosielämän kuvioon, jossa runoilija oli asuntopulan aikaan majoittuneena erään pariskunnan huoneistoon ja kehitti romanttisen suhteen talouden emäntään. Majakovskin tilalla tässä nähdään lehtipainossa työskentelevä Volodja, joka jakaa olohuoneen sohvan talon kissan kanssa. Talouden isäntä, Kolja on ammatiltaan rakennustyöläinen ja on työnsä puolesta paljon poissa kotoaan. Ljuda, miehen vaimo vastaavasti on jatkuvasti sidottu kotitaloutensa ylläpitoon ns. ”nyrkin ja hellan välissä”.

Kuten juonireferaatista varmaan huomaa, tässä ei paljoa poistuta tapahtumapaikkana olevasta pienestä huoneistosta tai nähdä vaudikkaita vallankumouksjaksoja. Harvat kaupungilla ja lehtipainossa kuvatut kohtaukset tosin ovat hengästyttävän hienoa katseltavaa, teknisinä kikka-ajeluina vähän kuin suoraan jostain Dziga Vertovin vuosikymmenen lopun elokuvista. Parissa kohtaa lavasteiden taustalle trikkimielessä heijastetusta kaupunkikuvasta pystyy hassusti bongaamaan selvää nykimistä.

Sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset ovat luonnollisesti kaikkein kiinnostavimpia. Tässä kannattaa erityisesti tarkkailla henkilöhahmojen välistä hienovaraista peliä ja kommunikointia; tarinan lievästä epäuskottavuudesta huolimatta henkilöt tuntuvatkin erittäin vilipittömiltä ja aidoilta, näyttelijöiden sujuvaa yhteenpuhaltamista ja kemiaa on mielekästä katsoa. Jostain Lev Kuleshovin leffoista poiketen tässä ei ainakaan näyttelyä ole vedetty ärsyttävällä tavalla yli vaan homma pysyy hienosti hanskassa ja kustakin hahmosta kasvaa elokuvan mittaan varsin luonteikas ja yksilöllinen persoonallisuus.

Ehkä itselleni ainut isompi ryppy Sängyssä ja sohvassa on sen tyyli. Tällainen simppeli kolmiodraama on ihan mielekästä katsottavaa, mutta itse kaipaan elokuviltani vähän enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita – jotain jota neuvostoliittolaiset elokuvat parhaimmillaan montaasien ja nopeiden kikkaleikkausten muodossa yllin kyllin tarjoavatkin. Ehkä allekirjoittaneella oli vain verensokeri turhan alhaalla tai tunnelma muuten vain väärä tätä katsoessa, mutta itse en Sängystä ja sohvasta saanut aivan sellaisia viiden tähden pöhinöitä, joita kaiken hehkutuksen jäljiltä olisi sopinut odottaa.

Tyhmä minä. Ehkä tämä pitääkin katsoa joskus vielä toistamiseen oikein ajatuksen kanssa ja lisäillä tähtiä miten parhaaksi näkee. Siihen asti olkoon neljä.


Arvio: 4/5


TRETYA MESCHCHANSKAJA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Abram Room
Käsikirjoitus: Abram Room, Viktor Sklovski
Näyttelijät: Jelena Sokolova, Leonid Jurenev, Ljudmila Semjonova, Marija Jarotskaja, Nikolai Batalov, Vladimir Fogel

Samurai Pizza Cats (1990)

En yleensä arvostele mielelläni televisiosarjoja, koska itsellä harvoin riittää aikaa kokonaisten kymmeniä tunteja kestävien tuotantokausien katsomiseen. Kun joskus erehdyn jonkin katsomaan ja jopa arvostelemaankin, on kyseessä oltava todella poikkeuksellinen sarja. Veikeästi nimetty Samurai Pizza Cats on juuri sitä. Hauskan nimen takaa paljastuu jälleen kerran taatun japanilainen luova hullu nerous, mutta tällä kertaa hybridisoituna Megamanin robotteihin, Power Rangersin vauhtimeininkiin ja TMNT:n rentoon kieli poskessa -asenteeseen. Samurai Pizza Cats on vähän kuin kaikkien edellisten parodiaa ja enemmän.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat antropomorfisten robottieläinten asuttamaan Shogunin hallitsemaa feodaaliajan Japania muistuttavaan maailmaan. Päähenkilöitä sarjassa ovat vallanhimoisen pääministeriketun johtamia pahoja ninjoja vastaan taistelevat samuraipizzakissat, jotka pyörittävät supersankarimeiningin ulkopuolella kissapitseriaa. Jaksoja tässä on kaikkiaan 52-54 ja meno parhaimmillaan niin mielikuvituksellista, ettei tämän käänteitä pysty normaalisti ollenkaan etukäteen ennustamaan. Järkeä koko ninjatouhussa on mukana vain harvoin – ja hyvä niin.

Samurai Pizza Catsin tyylilajia pohtiessa ensiksi mieleen tulee lähinnä puhdas farssi; tässä sarjassa mikään ei lähtökohtaisesti ole pyhää vaan läppää jauhetaan likimain joka tilanteessa ja aivan kaikesta. Yksi perinteinen jaksosta toiseen toistuva läppä on pahiksen ristiinpukeutuminen ja lievästi sanottuna ”homohtava” olemus. Tyypillisesti tämän huumori kuitenkin pyörii tavalla tai toisella perinteisen lapsekkaan slapstickin ympärillä, mutta kyseessä onkin lähtökohtaisesti lapsille suunnattu sarja, joten siitä tuskin viitsii hernettä nenään vetäistäkään. Ainakin se on viatonta ja hauskaa.

Koko homman yleiseen perusvitsiin kuuluu, että hahmot itse tietävät olevansa olevansa piirrossarjaa ja neljättä seinää rikotaan tarkoituksella vähintään kerran jokaisessa episodissa, jos nyt ei varsinaisesti päähenkilöiden itsensä toimesta, niin kertojana toimivan vanhan vuohen ainakin. Vanhan liiton toiminta-animeiden perinteitä kunnioittaen tässäkin nähdään joka jaksossa kunnon valoshown ja Kenji Kawain tajuttoman tarttuvan kasarijumputuksen säestämä muodonmuutosmontaasi, jossa samuraipizzakissoista tulee samuraipizzakissoja. Samuraipizzakissat ovat siis naamioituneet siviilissäkin vain samuraipizzakissoiksi eikä kukaan luonnollisesti huomaa eroa.

Yhdessä omista suosikkijaksoistani sarjan pahikset itse katsovat televisiosta Samurai Pizza Catsia, jossa roolit on vain käännetty toisinpäin ja samuraipizzakissojen tilalla sankareina nähdäänkin paha ninjaklaani. Tällaisten älyttömien oivallusten parissa Samurai Pizza Catsonkin parhaimmillaan.

Tätä katsoessa tai tietoa etsiessä varmaan tulee nopeasti huomanneeksi eron länsimaissa julkaistun ja alkuperäisen japanilaisen version välillä. Tarinan mukaan japanilaisen käsikirjoituksen käännös oli aikoinaan niin kädetöntä kamaa, että lännessä homma jouduttiin käytännössä improvisoimaan kokonaan uusiksi. Lopputulos on enkkukäännöksen suhteen vähän samassa maineessa kuin joku Prätkähiiret meillä, eli käytännössä dialogi pyörii pääsääntöisesti erilaisten puujalkajuttujen, populäärikulttuuriviittausten ja sanaleikkien ympärillä. Persoonallinen käännös jo yksinään on kuuleman mukaan tehnyt tästä harvinaislaatuisen lännessä kotimaataan suositumman animen. Kaikesta hehkutuksesta huolimatta olen kuitenkin itse alkuperäisen dubbauksen kannalla, sillä vaikka teksti hauskaa ja oivaltavaa onkin, englanninkieliset ääninäyttelijät ja vaihdetut musiikit häviävät alkuperäiselle helposti.

Oikeasti hyvää kummassakin versiossa upean perusidean lisäksi ovat vauhdikas ja joka suhteessa hyvältä näyttävä animaatio sekä ainakin japanilaisen version loistavat ääninäyttelijät. Ainut isompi harmi tässä on, että toisinaan sarjan tekijät ovat vain laiskasti kierrättäneet vanhaa materiaalia vanhoista jaksoista. Pelkästään ensimmäisessä jaksossa sama pagodi sortuu varmaan viisi kertaa, koko sarjan aikana varmaan toistakymmentä. Näihin tiettyihin loputtomasti kierrätettyihin juttuihin kyllästyy todella nopeasti.

Omasta mielestäni Samurai Pizza Cats on kaikessa älyvapaudessaan mielettömän viihdyttävää ja persoonallista seurattavaa. Vai miten monessa muussa animessa olette esimerkiksi nähneet mechaa tekemässä ihmisistä sushia tai lonkerohirviöksi muuttuvaa jättimäistä Buddha-patsasta? Nämäkin ovat vain muutaman ensimmäisen jakson ideoita, mutta meno on jo niissä parhaimmillaan aivan posketonta. Pieni ihme ja kumma ettei tästä tullut koskaan isompaa hittiä. Mieluummin Samurai Pizza Catsia olisi kakarana katsonut kuin tusinaa muuta keskinkertaisempaa länsihömpötystä.

Japanilaiset taitavat aivottoman viihteen jalon taidon.


Arvio: 4/5

KYATTO-NINDEN TEYANDEE, 1990 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Katsumi Kosuga, Kunitoshi Okajima, Mineo Fuji, Shingo Kaneko, Shinji Takagi
Käsikirjoitus: Hiroyuki Kawasaki, Mayori Sekijima, Naruhisa Arakawa, Nobuaki Kishima, Satoru Akahori, Seiko Watanabe, Yumi Kageyama
Näyttelijät: Ai Orikasa, Chieko Honda, Hiromi Tsuru, Ikuya Sawaki, Kappei Yamaguchi, Kenichi Ogata, Kouichi Yamadera, Maria Kawamura, Naoki Tatsuta, Yuko Mizutani

Bucky Larson: Born to Be a Star (2011)

Olen tainnut viime vuosina kehittää jonkinlaisen ihme addiktion näihin tosi huonoihin elokuviin.Tarkistelin vähän tämän taustatietoja ja pelkästään tekijätiedoisto löytyi sellainen combo ettei mitään rajaa: käsikirjoittanut ja tuottanut Adam Sandler, ohjannut Rob Schneiderin leffoista tuttu Tom Brady ja pääosassa heiluu kaveri nimeltä Nick Swardson, joka taitaa tämän elokuvan lisäksi olla tunnettu lähinnä kakkamestari Sandlerin kuppaisimpien leffojen sivuosarooleista! Planeetat saavat toisin sanoen olla harvinaisen hyvässä asennossa, jotta tästä löytää mitään hyvää. Pakko katsoa.

Yksi ensimmäisistä kuvista koko elokuvassa esittää vuohia ottamassa random punaniskalta poskeen. Mmmmmmm…

Seuraavassa kohtauksessa kuvaan astuu nimikkopäähenkilömme, majavahampainen föföföfö-englannilla föfföttävä supisurkea Little Nicky -imitaatio, jota jo ensimmäisen kohtauksen perusteella tekisi mieli vetäistä turpaan. Seuraavaksi Bucky Larson keskustelee minuuttikaupalla hikisten läskikaveriensa kanssa tumputtamisesta ja katsoo näiden kanssa junttipornoelokuvan, jonka päätähdet Bucky tunnistaa omiksi vanhemmikseen. Ensimmäinen vartti on näin takana eikä ensimmäistäkään kunnollista vitsiä ole tullut vastaan. Buckya sen sijaan tekisi tässä vaiheessa mieli vetäistä lekalla jakaukseen.

Seuraavaksi sössöttävä sankarimme päättää lähteä Hollywoodiin tullakseen itse pornotähdeksi. Tästä eteenpäin lähes jokainen vitsi ja juonenkäänne hamaan loppuun asti pyörii käytännössä seuraavan neljän perusidean ympärillä: Bucky sössöttää, Buckyllä on majavahampaat, Buckyllä on pieni pippeli ja Bucky heittää mällit aina kun näkee alastomia naisia. Tämä ei nyt ole mikään vitsi. Koko elokuva on pelkästään joukko toisiinsa leikattuja irtokohtauksia täynnä yhtä ainutta mälli-, pippeli- ja sössötysläppää ilman sen kummempaa ideaa tai konfliktia tai henkeä! Isoin vitsi tässä taitaakin olla, että joku oli valmis maksamaan 20 miljoonaa dollaria tämän tuottamisesta.

Voi kristuksen sijaisen pallit, ei hyvää päivää sentään! En ole vielä edes päässyt juonireferaatin loppuun kun jo ottaa aivoon niin ettei sanotuksi saa. Seuraavaksi Bucky siis päätyy heiluttelemaan mikroskooppista mällitykkiään Hollywoodiin, nousee kuin ihmeen kaupalla pornotähdeksi ja tapaa Christina Riccin esittämän Kathyn ja rakastuu. Christina Ricci on omasta mielestäni näyttelijänä kohtalaisen lahjakas ja todennäköisesti ainut tämän parissa työskennellyt, joka edes yritti tehdä työnsä jotakuinkin tosisaan. Ricci on helposti parasta tai ainakin siedettävintä koko elokuvassa vaikkei sitä luonnollisesti yksin kykenekään miksikään pelastamaan. Kuka tai mikä sai näinkin tasokkaan näyttelijän lähtemään mukaan tällaiseen roskaan, jää ainakin itselleni ikuiseksi mysteeriksi.

"This film gave me brain cancer."

Tiedättekö muuten mitä? Koko elokuva oli ihan kirjaimellisesti tässä. Bucky Larsonilla on pieni pippeli, Bucky Larson menee Hollywoodiin, Bucky Larson rakastuu – siinä koko elokuva pähkinänkuoressa! Tässä koko puolitoistatuntisessa leffassa ei periaatteessa ole mitään muuta merkitsevää ideaa kuin nämä. Bucky Larson: Born to Be a Star saa täydellisessä kädettömyydessän Barneyn suuren seikkailunkin näyttämään joltain shakespearelta. Barneysta varmaan sentään kykenee kaikessa ärsyttävyydessäänkin vielä löytämän jotain etäisesti huvittavaa ilman lobotomialeikkausta kun taas tämä rikkoo huonoudessaan varmaan jo jotain ihmisoikeuksiakin!

Omasta mielestäni Bucky Larsonin pitäisi ehdottomasti olla Superbabies: Baby Geniuses 2n ja Happy Madisonin muiden leffojen kanssa pakollista oppimateriaalia siitä miten komediaa ei ikipäivänä kuuluisi tehdä. Ainut syy miksi tämä ei ole kökköydessään yhtään tunnetumpi ja pahamaineisempi taitaa johtua siitä, että tämä julkaistiin samoihin aikoihin pierumaestro Adam Sandlerin vähintään yhtä huonon Jack and Jillin kanssa, joka pokkasikin kaikki Razziet tämän nokan edestä. Kahden kaikkien aikojen huonoimpiin lukeutuvan ja kymmenien miljoonien budjetilla varustetun elokuvan tuottaminen yhden ainoan vuoden aikana on temppu, joka vaatii jo aivan erityistä lahjakkuutta.

Ei tähän eläin pysty!


Arvio: 0/5



BUCKY LARSON: BORN TO BE A STAR, 2011 USA
Tuotanto: Adam Sandler, Jack Giarraputo, Nick Swardson, Allen Covert, David Dorfman
Ohjaus: Tom Brady
Käsikirjoitus: Adam Sandler, Nick Swardson, Allen Covert, Stephen Dorf,
Näyttelijät: Nick Swardson, Don Johnson, Christina Ricci, 

A Silent Voice (2016)

A Silent Voice on tarina koulukiusaamisesta ja anteeksiannosta. Erään nasevan luonnehdinnan mukaan se kertoo lukioikäisistä nuorista, jotka hautovat itsemurhaa ala-asteaikaisen kiusaamisen vuoksi. Pääkiusaaja elokuvassa on nimeltään Shoya ja kiusattu Shoko. Shoko on kuulo-ongelmainen oppilas, joka aiheuttaa jatkuvasti ongelmia muulle luokalle. Kiusaamisen mentyä turhan pitkälle Shoya joutuukin itse ihmisten vihan kohteeksi ja vuosikausiksi sosiaalisesti eristetyksi. Myöhemmin itsetuhoiseksi käynyt Shoya yrittää sovittaa aiemmat tekonsa ystävystymällä Shokon kanssa ja pyytämällä tältä anteeksi.

Omasta mielestäni erityisen kehun arvoista A Silent Voicessa on sen nätti animaatio ja visuaalinen toteutus yleensä. Hahmot ovat kyllä mitä tylsimpiä ja geneerisimpiä nenättömiä suurisilmäisiä takkutukkia animeteinejä, mutta sujuvan kasvoanimaation avulla niistä on saatu poikkeuksellisen paljon irti. Alussa esimerkiksi Shokon ilmestyessä luokkaan hahmojen kasvoilta pystyy selvästi lukemaan viattoman uteliaisuuden, joka nopeasti muuttuu puhtaaksi turhautumiseksi. Toisinaan kun elokuva ei pidä vauhtia itse tarinan kanssa, se keskittyy mukavan rauhoittavaan tunnelmointiin ja koulun ympäristön kuvaamiseen. Nämä pienet kiireettömät hetket ovat mielestäni parasta antia koko elokuvassa.

Valitettavasti tässä on myös ne ikävämmät puolet, jotka kalvavat tätä tosi rajusti. A Silent Voiceperustuu samannimiseen seitsenosaiseen sarjakuvaan, jota on jouduttu leikkaamaan rajusti, jotta tarina on saatu mahdutettua yhteen alle parituntiseen elokuvaan. Valitettavasti leikkauspöydälle on päätynyt suurinpiirtein kaikkien hahmojen persoonallisuudet, keskinäiset suhteet ja hahmonkehitys. Kaikkein pahiten typistämisestä kärsii päähenkilö Shoya itse, jolla sarjakuvassa on varsin rikas sisäinen maailma ja teini-iän eksistentialistinen kriisi, mutta joka tässä on latistettu muiden tarinan henkilöhahmojen tavoin pelkäksi heikompaa kiusaavaksi ilkiöksi, joka jostain tuntemattomasta syystä päättäkin yhtäkkiä ryhtyä hyväksi tyypiksi.

Yllättäen koin muutenkin koko elokuvan hahmokatraan harvinaisen inhottavana ja ikävänä. A Silent Voicen ensimmäisissä kohtauksissa koko koululuokan oppilaista ja etenkin päähenkilöstä maalataan heikompiaan säälimättömästi kiusaavia ilkiöitä eikä tarinan myöhemmistä käänteistä ole tätä ensivaikutelmaa miksikään muuttamaan. Yhdessä kohtaa nähdään yhden hahmon shokeeraava itsemurhayritys, mutta se ei ole shokeeraava järkytyksen vaan täydellisen yllätyksen vuoksi: kyseisellä hahmolla ei nimittäin siihen mennessä ole kehittynyt lainkaan persoonallisuutta tai omaa tarinaa, että itsemurha-aikeita olisi osannut ymmärtää tai aavistaa millään muotoa etukäteen. Nyt homma menee ihan emoiluksi.

Kuvioon siis kuuluu, että hengettömäksi emoteiniksi latistettu Shoyakin yrittää ottaa jatkuvasti henkeä itseltään. Sekavuutta entisestään korostaa, että elokuva alkaa flashbackilla, jossa Shoya hyppää lapsena sillalta taustalla soidessa ”I wish I die before I get old”. Onko tässä nyt siis kyse ahdistuksesta vai teinikapinasta vai kukamitähäh?

Internetin leffa- ja animesivustoja selatessa on tullut vähintäänkin selväksi, että genreä seuraava kansa on rakastunut tähän elokuvaan. Miksiköhän? Omasta mielestäni A Silent Voicessa ei ole oikeastaan mitään niin kauhean ihmeellistä tai poikkeuksellista että tästä jaksaisi kauheasti innostua. Tarina on kauhean tasapaksu ja siirappinen, henkilöhahmot ovat latteita ja laadukkaan alkuperäissarjakuvan rikasta maailmaa on yksinkertaistettu aivan liian paljon. Elokuvana tämä on parhaimmillaankin lähinnä keskinkertainen, adaptaationa ei ehkä senkään vertaa. Yhden raakilemaisen elokuvan sijaan tämä tarina olisikin istunut paremmin vaikka muutaman osan pituiseen lähdeuskollisempaan minisarjaan.

Näin siis ainakin omasta mielestäni.


Arvio: 3/5


KOE NO KATACHI, 2016 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: Naoko Yamada
Käsikirjoitus: Reiko Yamada, Yoshitoki Oima
Näyttelijät: Aoi Yuki, Kenshô Ono, Mayu Matsuoka, Megumi Han, Miyu Irino, Saori Hayami, Toshiyuki Toyonaga, Yui Ishikawa, Yûki Kaneko

Arsenal (1928)

Arsenal on sotaelokuva ilman suoranaista päähenkilöä; ainut merkitsevä henkilö elokuvassa on Ukrainan kansa. Varsinainen tarina alkaa autioituneesta ukrainalaisesta kylästä. Kaikki kynnelle kykenevät miehet on lähetetty rintamalla ja rammat, naiset, lapset ja upseerit ovat jäänet elättämään itsensä kuka mitenkin. Rintamalla kasvottomien sotilaiden massat vyöryvät kaasu- ja panossateeseen valtaamaan tyhjiä juoksuhautoja. Maailmansodan väistyttyä tsaarin valta on ohi ja vanha alusmaa saanut itsenäisyytensä. Yhden sodan loppu ei kuitenkaan tarkoita väkivallan ja hulluuden päättymistä vaan kansakunta syöksyy työläisten ja kapitalistien yhteentörmäyksen seurauksena maailmansotaa seuraavaan äärimmäisen veriseen sisällissotaan.

Aleksandr Dovzenko oli pitkän linjan rauhanmies ja miehen aatteellisuus näkyy Arsenalissa kaikkialla. Tähän aikaan Neuvostoliiton virallinen ideologiakin mainosti vielä itseään jonain rauhanaatteena, joten ohjaaja sai poikkeukselliset vapaudet kuvata sotaa koko raadollisuudessaan ja väkivaltaisuudessaan ilman turhaa silottelua ja kaunistelua. Dovzenkon sodassa ei ole tippaakaan sentimentaalisuutta tai sankareita vaan kaikki, aivan kaikki osalliset ovat lähtökohtaisesti suunnattoman katastrofin uhreja. Tämä saattaa vielä olla ainut Neuvostoliitossa tehty elokuva, joka edes etäisesti vihjaa bolshevikkien ja punakapinan olleen muutakin kuin hyväksi Ukrainan kansalle.

Visuaalisena elämyksenä Arsenal on täysin omaa luokkaansa. Mitään vastaavaa ei yksinkertaisesti ole koskaan ennen taikka jälkeen kyetty tekemään. Harmittavasti tämä on myös kaikkein vaikein osuus selittää, sillä mikään sanallinen kuvaus ei kykene antamaan täyttä kuvaa tämän vertaistaan hakevasta, ehkä jonkun Ernest Brooksin Ensimmäisen maailmansodan rintamakuvat mieleen tuovasta visuaalisesta tyylistä. Heti alun parikymmenminuuttisen aikana nähtävät lesket perheineen, jalaton mies, siluettihahmot, kasvottomat rintamalla marssivat joukot ja käsipuoli hevosensa kanssa jättävät jälkeensä niin voimakkaan muistijäljen, ettei niitä saa mielestään enää viikkokausiin – jos koskaan.

Tämän elokuvan katsominen on aina ollut itselleni valtaisa elämys, joka tuntuukin ainoastaan paranevan jokaisella katsomiskerralla. Arsenal on ainakin omasta mielestäni paras koskaan tehty sota- ja neuvostoelokuva, ehkä yksi parhaista elokuvista ylipäänsä. Hyvin harva toinen teos pääsee lähellekään tämän vimmaista voimaa ja äärimmäisyyksiin hiotun visuaalisen kerronnan täydellistä nerokkuutta edes Aleksandr Dovzenkon omasta tuotannosta. Arsenal on yksinkertaisesti niin hyvä elokuva. Mestariteos.



Arvio: 5/5



ARSENAL, 1928 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovzenko
Käsikirjoitus: Aleksandr Dovzenko
Näyttelijät: Amvrosi Butšma, Andrei Mihailovski, Dmitri Erdman, Georgi Harkov, Nikolai Kutšinski, Nikolai Nademski, Semjon Svašenko, Sergei Petrov

Romanovien dynastian tuho (1927)

Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton kymmenvuotissynttäreitä juhlistettiin vuoden 1927 tienoilla tuottamalla koko joukko aihetta käsitteleviä elokuvia, joita nyt vallankumouksen satavuotispäivän lähestyessä kelpaakin jälleen kaivaa naftaliinista. Esfir Shubin debyyttielokuva Romanovien dynastian tuho taitaa olla juhlavuoden elokuvista se kolmanneksi tunnetuin heti Lokakuun ja Pietarin viimeiset päivät jälkeen, eli käytännössä suurelle yleisölle täysin tuntematon merkkiteos. Stalinin aikanahan Esfir Shub joutui syystä tai toisesta täydelliseen paitsioon ja unohdukseen. Syyksi on epäilty juutalaisen Shubin mahdollisia yhteyksiä Isä Teräksen hallinnon alla vainottuihin trotskilaisiin piireihin, mutta tiedä häntä.

Tällä kertaa kyseessä ei suinkaan ole näytelty ja dramatisoitu kuvaus vallankumouksen päivistä vaan ikivanhasta arkistomateriaalista koostettu kuvaus sotaa edeltävästä ja sodan aikaisesta Venäjästä sekä vallankumoukseen johtaneista yhteiskunnallisista olosuhteista ja tapahtumista. Luonnollisesti tässä on sosialistiselle ideologialle tyypillinen tuloeroja, rahan valtaa ja köyhän kansan kärsimystä korostava painotus. Lopussa Lenin saapuu pelastavana enkelinä tuomaan vapauden sorron yössä kärvisteleville työn orjille.

Täytyy myöntää näin ihan skeptikkonakin, että tässä on onnistuttu kiteyttämään harvinaisen hyvin ikivihreän kommariaatteen ydin. Näillä tekijöillä oli taatusti miljoona tuntia materiaalia käsissään ja valmiiseen elokuvaan on päätynyt lähinnä kuvia, joissa rosvoparonit ja ryysyiset massat seisovat samoissa tehdashuoneissa, köyhä kansa kumartaa sikarikkaita pappeja ja rivissä seisovat standardiuniformuihin puetut sotilaat tottelevat konemaisesti esimiestensä käskyjä. Toisaalta tässä nähdään myös rajuja leikkauksia suoraan upporikkaiden kulakkien ja aateliston pitopöydistä rääsyköyhälistön työpajoihin, talonpoikien pelloille ja likaisten kaivostyöläisten raadantaa seuraamaan. Pelkästään jo kommaripropagandamielessä kaikki edellinen on mitä loistavinta materiaalia.

Harmi vain, että elokuvan yhteiskunnallisia oloja käsittelevä ensimmäinen kolmannes on sen pitkäveteisin osuus. Sodan sytyttyä homma vasta toden teolla lähteekin liikkeelle ja katsojan eteen vyörytetään minuuttikaupalla sotilasparaateja, taistelulaivoja ja eripuolilta Eurooppaa kuvattua rintamakuvaa. Kapitalismi se kylvää jälleen tuhoaan, rikkaat rikastuvat ja entisestään köyhtyvä työväestö pannaan tappamaan toisiaan. Lopputuloksen jo tunnemmekin.

Romanovien dynastian tuho ei missään nimessä nouse Sergei Eisensteinin ja kumppaneiden merkkiteosten tasolle saati sitten pärjää dokumenttielokuvana Dziga Vertovin lennokkaille visioille. Kaikkein kiinnostavinta tässä on työväenaatteen ja sen siekailettoman julistuksen lisäksi kaikenlainen ikivanha kuvamateriaali menneestä maailmasta ja ainakin oletettavasti suhtkoht tarkka kuvaus vallankumousta edeltäneestä ajasta. Kun kaikkein iäkkäimmässä matskussa olisi vielä osattu ottaa sommitelmat sun muut kuvaustekniset seikat paremmin huomioon, tämä olisi voinut olla vieläkin kiinnostavampaa katseltavaa. Kelpo propagandaa.

Kapitalismi tuhottava!


Arvio: 4/5

PADENIE DINASTII ROMANOVYKH, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Esfir Shub
Käsikirjoitus: Esfir Shub, V.I. Lenin

Pixels (2015)

13-vuotias Sam Brenner osallistuu nörttikavereidensa vuoden 1982 videopelien maailmanmestaruuskisoihin ja häviää finaalissa takatukkaiselle Tyrion Lannisterille. Samin elämä menee tappion seurauksena täysin pieleen ja kaverista kasvaa video- ja äänentoistovehkeita asentava nössö Adam Sandler. Amerikan pelihullulle presidentille tulee yllättäen tarvetta Adam Sandlerin pelurintaidoille kun vuoden -82 kisojen yhteydessä maata kiertävälle radalle ammuttu pelikasetti päätyy ulkoavaruuden humanoidien haltuun, jotka kuvittelevat kyseessä olevan sodanjulistuksen ja vastaavat hyökkäämällä maahan vanhoja videopelejä apinoivilla aseilla.

Pixelsin tarina pyörii siis enemmän tai vähemmän vanhojen 80-luvun alun pelien ja nostalgian *köh*Räyhä-Ralf*köh* ympärillä; etenkin alkupäässä lähes jokainen kuva on tungettu niin täyteen erilaisia tuotemerkkejä ja vanhoja pelejä, että heikompaa hirvittää. Kun taustalle on vielä väkisin tungettu soimaan kaikkea mahdollista aikalaismusiikkia, alkaa nostalgiamitta vuotamaan jo ylitse vaikken itse kasarilapsia olekaan. Itse asiassa elokuvan ensimmäinen isompi ongelma piileekin sen epämääräisessä kohderyhmässä: perinteiseen Adam Sandler -tyyliin kaikki tämänkin elokuvan läppä on enintään alle 10-vuotiaiden lasten makuun, mutta kaikella ylenmääräisellä kasaritauhkalla yritetään samalla selvästi vedota yli kolmikymppisiin aikuisiin – ja vain heihin. Itseni kaltaiselle ”playstation-sukupolven” edustajalle tässä ei lähtökohtaisesti ollut yhtään mitään kiinnostavaa sisältöä.

Pahempaa kuin epämääräinen kohdeyleisö sekä joka nurkkaan ja kulmaukseen tungettu nostalgiannälkäisille suunnattu tuotesijoittelu, on surullinen fakta ettei pelielokuvaa tekemään ryhtyneillä kavereilla selvästikään ollut aiheesta minkäänlaista omakohtaista kokemusta tai erityisrakkautta aikakauden pelikulttuuria kohtaan. Tässähän kuvataan nimenomaan vuoden -82 videopelikataloogia Pac-Manistä lähtien, mutta mukaan on eksynyt myös valtavat määrät myöhemmin julkaistuja pelejä ja pelihahmoja kuten kuukausikaupalla vuoden -82 maailmanmestaruuskisojen jälkeen julkaistu Q*bert, vuonna 1984 ilmestynyt Tetris, vuosia myöhemmin julkaistu Paperboy ja jopa Nintendon Duck Huntin koira, joka nähtiin ensimmäisen kerran vasta kasibittisellä NESillä vuosikausia tämän tapahtumien jälkeen! Kukaan vähänkään aiheesta tietävä tai välittävä ei ikipäivänä tekisi tällaisia megatason virheitä vahingossa.

Itse elokuvan tapahtumissa tai toimintakohtauksissa ei pelihahmojen ja ihan mukiinmenevien erikoistehosteiden lisäksi ole kauheasti kirjoittamista: ne ovat tylsiä, tyhjää täynnä. Tässä ei oikeasti tapahdu mitään kauhean kiinnostavaa tai innostavaa, jokainen vitsi latistuu kokoon ja alkaa tympiä jo hyvän aikaa ennen punchlinea. Ainut valopilkku itselleni tässä oli Max Headroomiin lyhyt cameo lopussa. Harmi vain, ettei Matt Frewerin esittämälle änkyttävälle tekoälykoomikolle viitsitty kirjoittaa mitään hauskaa sanottavaa. Ehkä tässä oli taka-ajatuksena, että hahmo vain korostaisi koko muun elokuvan tylsyyttä ja tyhjyyttä heittämällä väliin oikeasti hyvää settiä. Itse asiassa Max Headroom keksittiin todellisuudessa vasta 1984, joten hahmon mukanaolossa ei niinikään ole mitään järkeä! Tämäkään ei siis ole mitään obskuuria salatiedettä vaan helposti parilla klikkauksella tarkistettavissa olevaa faktaa! Sadan miljoonan budjetti ja virheet tätä luokkaa, huhhuh.

Pixels on juuri niin hyvä elokuva kuin Adam Sandlerilta keskimäärin sopiikin odottaa; itse odotin pelkkää sielua riipivää ripulituhnua helvetistä ja sainkin juuri sitä. Pixels on niin tylsä ja mitäänsanomaton turaus vasten kasvoja, ettei tästä saa edes kunnon rage-arvostelua aikaiseksi. Tämän elokuvan tarkoituskin lienee vain ja ainoastaan repäistä rahat pois kaltaisiltani nostalgialla jallitettavilta uteliailta dorgilta vanhaan kunnon ”ota rahat ja juokse” -tyyliin. Kaikenlaisten suurten ja pienten asiavirheiden määrä nyt viimeistään paljastaa, ettei näillä tyypeillä ollut mitään hajua videopeleistä tai kiinnostusta itse elokuvan tekoon; joku konsulttifirma varmaan laski, että kasarinostalgialla saa nyt parhaat hynät ja sen mukaan mentiin.

Tuhnu mikä tuhnu. Pelkkää rahastusta.


Arvio: 1/5


PIXELS, 2015 USA
Tuotanto: Adam Sandler, Chris Columbus, Mark Radcliffe, Allen Covert
Ohjaus: Chris Columbus
Käsikirjoitus: Tim Herlihy, Timothy Dowling
Näyttelijät: Adam Sandler, Ashley Benson, Brian Cox, Jane Krakowski, Josh Gad, Kevin James, Michelle Monaghan, Peter Dinklage, Sean Bean

Children Who Chase Lost Voices (2011)

Asuna on leskeksi jääneen äitinsä luona asuva tyttö, jonka ainut muisto kuolleesta isästään on tämän jälkeensä jättämä vanha kideradio, jota tyttö käyttää kuunnellakseen mystistä haikeaa musiikkia. Eräänä päivänä Asuna törmää koulumatkallaan salaperäiseen hirviöön ja tulee Shun-nimisen nuoren miehen pelastamaksi. Ennen pitkää kaksikko rakastuukin toisiinsa, mutta Shunin kohtalona on kuolla hirviötä vastaan taistellessaan saamiinsa vammoihin. Asuna päättää matkata legendaariseen Agarthana tunnettuun ihmisten ja jumalten asuttamaan maanalaiseen fantasiamaailmaan, jossa kuolleiden on sanottu voivan palata takaisin elävien kirjoihin.

Kuvankaunis Agartha on kaikkea muuta kuin perinteinen Miyazaki-leffoista tuttu hassuja pikkuotuksia ja kaikenlaista jännää ja kiinnostavaa sielunelämää tursuava fantasiamaailma. Makoto Shinkain satumaa on autio ja surullinen paikka, jossa suurin osa ihmisasutuksistakin on jo kadonnut aikaa sitten. Ikivanhojen raunioiden ja hylättyjen niittyjen keskellä taivaltaa vain joukko aavemaisia hirviöitä. Agathan maailmassa kuolema ja henkiin herääminenkään eivät ole aivan niin yksinkertaisia juttuja kuin voisi kuvitella…

Makoto Shinkai on eräässä haastattelussa todennut Children Who Chase Lost Voicesin olevan yksinkertaisesti tarina erilaisten ihmisyksilöiden yhteydestä toisiinsa. Itse näen elokuvan tarinan pyörivän vähintään yhtä paljon buddhalaisen kärsimyskäsityksen ympärillä: kautta elokuvan keston sen maailmassa kaikenlainen inhimillinen kärsimys on seurausta himosta ja liiasta asioihin takertumisesta, onni sen hahmojen elämässä on suoraa seurausta halun voittamisesta. Itseasiassa buddhalainen käsitys kärsimyksestä on niin olennainen osa elokuvan tarinaa, etteivät monet sen käänteistä ja etenkään viimeiset kymmenisen minuuttia käy länsikatsojalle välttämättä ollenkaan järkeen ilman sitä.

Children Who Chase Lost Voices on Makoto Shinkain tähänastisista elokuvista ensimmäinen, jossa tekijänsä perinteisimmät temput ja keinot on jätetty suosiolla minimiin ja keskitytty enemmän perinteiseen fantasiaseikkailuun kuin puhtaaseen Juhlamokka-meininkiin. Toki tässäkin kuvallinen anti on jälleen huippuluokkaa ja välistä kuullaan vähän hempeää monologia, mutta tällä kertaa jälkimmäistäkin on enintään minuutin tai pari pääpainon pysyessä loppuun asti tukevasti Miyazaki-vaihteella.

Studio Ghiblin klassikoiden hengen apinoiminen on samalla elokuvan suurin vahvuus, että sen pahin kompastuskivi. Yrittäessään tehdä omaa näkemystään vanhoista klassikoista Makoto Shinkai on ainakin omaan makuuni joutunut jättämään oman toimivaksi havaitun tyylinsä liiaksi taka-alle kuitenkaan saavuttamatta Ghiblin elokuvien mielikuvituksen rikkautta ja vauhdikkuutta. Childreniä katsoessakin sitä alkaa huomaamattaan vertailemaan Miyazakin parhaisiin töihin, joille se ei tietenkään riitä edes haastajaksi. Children Who Chase Lost Voices on todellisuudessa hyvinkin hidas elokuva - hidas ja harmittavan tyhjä. Kuningas Miyazaki pysyy valtaistuimellaan vastakin.

Makoto Shinkain elokuvana Children Who Chase Lost Voices on jälleen taatun tarkkaa ja laadukasta jälkeä alusta loppuun. Virkistävää oli huomata myös omiin perinteisiin maneereihinsä tiukasti kiintyneen Shinkain kykenevän välillä jättämään loputtoman hempeilyn ja monologit vähemmälle ja kokeilemaan uutta vaikkei sekään välttämättä tajuntaa riitäkään räjäyttämään niin kuin miehen elokuvat parhaimmillaan tekevät. Tämän kuolema-aiheinen tarina lienee kuitenkin ollut jonkinlainen esikuva Your Namen vastaavalle.


Arvio: 4/5

HOSHI O OU KODOMO, 2011 Japani
Tuotanto: Makoto Shinkai
Ohjaus: Makoto Shinkai
Käsikirjoitus: Makoto Shinkai
Näyttelijät: Fumiko Orikasa, Hisako Kanemoto, Junko Takeuchi, Kazuhiko Inoue, Miyu Irino, Tamio Ohki

Vanhaa ja uutta (1929)

Vanhaa ja uutta taitaa olla Sergei Eisensteinin mykän ajan elokuvista ainoa, josta kukaan ei koskaan kirjoiteta ja johon ei ikinä viitata puhuttaessa miehen merkkiteoksista. Älkää huoliko, leffa on kyllä oikein muikea, mutta unohduksellekin on täysin ymmärrettävä syynsä. Alunperin Sergei Eisenstein suunnitteli tekevänsä tämän heti Panssarilaiva Potemkinin jälkeen, mutta jätti projektin kesken tehdäkseen Lokakuun. Myöhemmin Eisensteinin palattua Vanhan ja uudenpariin, Neuvostoliiton poliittinen tilanne oli jo muuttunut rajusti ja valmis elokuva jouduttiin leikkelemään käytännössä täysin tunnistamattomaksi. Nykyään yleisesti saatavilla oleva näkemys on lähinnä myöhempi restauraatio, joka taitaa olla vähintään yhtä paljon möyhemmän restauroijan kuin ohjaajansa visio alkuperäisestä versiosta.

Useimmista Eisensteinin elokuvista poiketen tässä seurataan yhtä päähenkilöä; kyseessä olikin tiettävästi ohjaajan pyrkimys astetta kaupallisempaan suuntaan. Tarinan keskiössä on venäläisen talonpojan köyhä tytär, joka liittyy mukaan vallankumouksellisten pyörittämään kolhoosiin ja pääsee osaksi uuden järjestelmän tuottamaa hyvinvointia ja edistystä. Käytännössä tämä tarkoittaa pikkutarkkaa kuvausta maaseudun tekniikan kehityksestä käsikäyttöisestä ja vanhanaikaisesta kohti kehittyneempiä koneita ja vekottimia. Loppujen lopuksi tämä on vähän kuin sekoitus Aleksandr Dovzenkon Ukraina-elokuvia ja Dziga Vertovin koneromantiikkaa.

Kaikista Sergei Eisensteinin elokuvista tässä taitaa omaan silmääni korostua miehen harrastama kuvakulmien dynaaminen käyttö. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yhtä kohtausta tai yksityiskohtaa kuvataan yleensä nopeilla leikkauksilla useammasta kuvakulmasta yleensä kunkin kuvan sommitelmien ja muotojen leikatessa toisiaan terävässä tai suorassa kulmassa. Jos sellainen elokuva kuin Limite on tuttu, niin idea on käytännössä hyvin samanlainen kuin siinä. Erityisen tunnettuja esimerkkejä tästä elokuvasta taitavat olla alun sahakohtaus ja keskivaiheilla tuleva kermakonekohtaus, kumpikin pahuksen hienoja.

Vaikka Vanhaa ja uutta onkin enimmäkseen oikein onnistunut elokuva Eisensteinilta, jotain tässäkin nyppii. Omaan makuuni tämä ainakin tuntuu enimmäkseen kauhean rutiinilla tehdyltä ja liukuhihnamaiselta ilman sen kaksisempaa tunteen paloa tai inspiraatiota. En tiedä miten paljon tässä on kyse Eisensteinista itsestään ja missä määrin restauroijan käsittelystä, mutta tämä vain tuntuu kauhean väsähtäneeltä ja nähdyltä. Ainut vinkeä viittaus aiempien eisensteinien voimaan tulee lopun hassussa lehmien hääkohtauksessa, joka päätetäänkin ohjaajalle tyypilliseen hypernopeaan leikkauskikkailuun ja montaaseihin. Tätä olisi saanut olla enemmän.

Ei varsinaisesti ole elokuvan itsensä vika, mutta tuo hirvittävä demonisesti irvistelevä naama julisteessa saa kylmän hien valumaan selkää pitkin. Ugh! Tuo hirvitys tulee vielä painajaisiin kummittelemaan!

"I will eat your soul!! Dead by dawn, dead by dawn!!11"

En menisi missään nimessä kutsumaan Vanhaa ja uutta Eisensteinin tunnetuimpien veroiseksi mestariteokseksi, mutta se on ainakin nykyisessä muodossaan vähintään katsottavaa tasoa. Sanoisin, että tämä pääsee melko samoihin saman ohjaajan Lakon kanssa, joka ei varsinaisesti kuulu sekään omiin ehdottomiin suosikkeihini miehen tuotannosta vaikka ihan hyvä elokuva onkin. Neukkuasteikolla tämä on parempaa keskitasoa, muodollisesti pätevä elokuva.


Arvio: 4/5

STAROYE I NOVOYE, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Eisenstein, Grigori Aleksandrov
Käsikirjoitus: Sergei Eisenstein, Grigori Aleksandrov
Näyttelijät: E. Suhareva, G. Matvei, Ivan Judin, Konstantin Vasiljev, Marfa Lapkina, M. Ivanin, Nejnikov, Tšukamarjev, Vasili Buzenkov