True Heart Susie (1919)

Susie on maaseudulla vanhan tätinsä luona asuva naiivi tyttö, joka on salaa rakastunut naapurin poikaan Williamiin. Susie haluaisi aikuisena mennä pojan kanssa naimisiin, mutta sitä varten olisi Williamille saatava kunnollinen koulutus ja työpaikka kokonaisen perheen elättämiseen. Hyväsydäminen Susie päättää myydä perheensä rakkaan lehmän auttaakseen poikaa rahoittamaan tulevia opintojaan. Kun William myöhemmin valmistuu ja palaa takaisin kotikyläänsä, mikään ei enää ole niin kuin ennen...

True Heart Susien ilmestymisen aikoihin vanha amerikkalainen maaseutu pienviljelijöineen ja tiiviine kyläyhteisöineen alkoi olla useimmille enää nostalgista lähimenneisyyttä ja omalla tavallaan koko elokuva onkin vähän naiivin idealistisen nostalgian värittämää. True Heart Susien viattomassa maailmassa kaikki maalaiset ovat aina rehellisiä, ahkeria ja kohteliaita, jokainen ihminen vauvasta vaariin on aina hyvin pukeutunut ja puuteriakin käytetään hyvin säästeliäästi Herran pelossa ja nuhteessa. Tällaisessa vanhan ajan maailmassa aika kuluu levollisesti omalla painollaan ja jokaisella tarinalla on aina onnellinen loppu.

Tietenkään vanhanaikaisuus ei rajoitu pelkkään aiheeseen vaan koko elokuva näyttää juurikin lähes sata vuotta vanhalta. Tämä on tehty vuosikausia ennen hienompien leikkaus- ja kuvaustekniikoiden keksimistä, ehkä nykymakuun vähän turhankin teatterimaiseen ja lineaariseen tyyliin. Toisaalta D. W. Griffith oli aikoinaan juurikin tällaisen yksinkertaisemman tyylin suvereeni mestari, joten vaikka tämä ei moderneilla standardeilla ihan terävintä kärkeä olekaan, ei tätä missään nimessä voi epäonnistuneeksikaan sanoa. Todella hyvään ja vaikuttavaan elokuvaan ei varsinaisesti tarvita mitään ihmeempiä kikkoja ja katseenvangitsimia, kunhan homman varsinainen perusta on kunnossa ja sitähän se True Heart Susiessa nimenomaan on.

Tietenkään tätä arvostelua ei voi vakavasti kirjoittaa loppuun ihastelematta pääosaa esittävän Lillian Gishin roolisuoritusta. Griffithin elokuvien vakiokasvona tunnettu Gish esittää tässä sekä teini-ikäistä että aikuista Susieta vaikka hänellä oli tässä vaiheessa ikää jo lähes kolmisenkymmentä vuotta eli reippaasti liikaa kumpaankin, mutta näyttelijän ulkoisesta habituksesta tätä ei kuitenkaan huomaa missään vaiheessa ellei asiaa erikseen tietäisi. Ihan samanlaista temppua en muista nähneeni montaakaan kertaa. Lähimmäksi vastaavaa pääsee ehkä Albert Dieudonne Napoleonissa, mutta siinä iän kyllä huomaa helposti.

En oikeastaan tiedä oliko tähän erikseen valikoitu joku vapaa sävellys vai soiko taustalla vartavasten tätä tarkoitusta varten tehty musiikkiraita, mutta haikean nätti pianomusiikki sopi ainakin omasta mielestäni muuhun elokuvaan täydellisesti. Harvoin jos koskaan pelkkä musiikin kuuleminen saa leffaa katsoessa yhtä liikuttuneeseen mielentilaan kuin True Heart Susieta seuratessa.

True Heart Susie täyttää pian sata vuotta, siinä ei ole sadan miljoonan erikoistehosteita eikä kumitisseillä ja tekopakaroilla varustettuja huippumalleja, mutta tunnetasolla se antaa edelleen helposti turpiin useimmille uudemmille muotitöräyksille. Tätä elokuvaa kuvaa ehkä parhaiten englanninkielen sana ”quaint”, joka karkeasti käännettynä tarkoittaa viehättävää ja ihanan vanhanaikaista – sitä True Heart Susie nimenomaan on: viehättävän vanhanaikainen ja söpö kuin kissanpentu. Ja tämä on aika paljon tällaisen astetta kyynisemmän ihmisen sanomaksi.

Mikä voisi tässä maailmassa oikeasti olla söpömpää kuin rakkaan lehmänsä myyminen sen oikean tosirakkauden puolesta?


Arvio: 5/5


TRUE HEART SUSIE, 1919 USA
Tuotanto: D.W. Griffith
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: Marian Fremont
Näyttelijät: Carol Dempster, Clarine Seymour, George Fawcett, Kate Bruce, Lillian Gish, Loyola O'Connor, Raymond Cannon, Robert Harron, Wilbur Higby

Prinssi Ahmedin seikkailut (1926)

Elokuvan tarina sijoittuu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden itämaiseen fantasiamaailmaan. Juonikas velho loihtii lentävän hevosen ja tarjoaa sitä rikkaalle kalifille tämän tyttären kättä vastaan. Prinssi Ahmed epäilee kuitenkin petosta ja päättää kokeilla hevosta omin päin. Ennen kuin kukaan huomaakaan, on prinssi lentänyt hevosineen tiehensä osaamatta tulla enää takaisin. Seikkailuillaan prinssi Ahmed tulee pelastaneeksi kauniin prinsessan demonien saarelta ja törmänneeksi taikalamppuaan etsivään Aladdiniin, joka on niinikään joutunut pahan velhon temppujen uhriksi.

Vaikka Prinssi Ahmedin seikkailut animaatiota onkin, ei tätä kannata sekoittaa alkuunkaan myöhempien Disney-leffojen ja piirrettyjen tyyliin tai tyypilliseen nukke-elokuvaan. Tässä on ensisijaisesti kyse paperista ja kartongista tehdyillä hahmoilla toteutetuista varjoteatterista eli siluettianimaatiosta. Tätä on vielä ollut tekemässä paljon oman aikansa nimekkäitä abstraktin animaation ja avantgarden tekijöitä, joten Prinssi Ahmedin seikkailujen tarkan tyylin määrittely on vähän vaikeahkompi tehtävä. Joka tapauksessa, kyseessä on kuitenkin taatusti uniikein koskaan tehty juonellinen animaatioelokuva ja ehkä yksi parhaistakin.

Eipä voi oikeastaan kuin ihailla Lotte Reinigerin kykyä saada paperiset hahmonsa elehtimään ja ilmehtimään niinkin pikkutarkan luontevasti kuin ne tässä tekevät siitäkin huolimatta, ettei varjomaisilla kokomustilla hahmoilla ole juurikaan tunnistettavia yksilöllisiä piirteitä ääriviivojaan lukuun ottamatta. Hahmojen leikkaus ja elekielikin on toteutettu sen verran pikkutarkasti, että ne kykenee jopa selvästi erottamaan toisistaan ilman sen kummempia temppuja ja krumeluureja. Tämähän oli kuitenkin mykkäelokuva ja suurin osa homman kerronnasta pitikin hoitaa tarkkaan visuaalisesti.

Prinssi Ahmedin seikkailuja katsoessa on hauskaa bongata yksittäisiä ideoita ja kohtauksia, joita myöhemmät tekijät Disneystä lähtien ovat ammentaneet useampaankin myöhempään elokuvaansa, alkaen vaikka Miekka kivessä -elokuvan velhojen kaksintaistelusta, joka on suoraan tästä peräisin. Prinssi Ahmed itse tekee lyhyen esiintymisen myös Disneyn Aladdinissa, joskin siinä hahmojen suhde on vähän vähemmän sydämellinen. Pienen pätkän siluettia löytää myös Momotaro's Divine Sea Warriorsista ja ranskalaisen Michel Ocelotin elokuvista, joista moni on kuin suoraa tribuuttia juurikin Lotte Reinigerille, muttei tietenkään yllä Prinssi Ahmedin tasolle.

Vähän yllättäen yksi Prinssi Ahmedin seikkailujen positiivisista puolista on, ettei tässä käytetty siluettianimaatio ikinä noussut samalla tavalla valtavirran suosioon kuin perinteinen täysanimaatio ja monet tässä käytetyt tekniikat jäävät helposti mysteeriksi alan kirjallisuutta lukeneellekin. Varjohahmot ja jotkin taustat itsessään on toteutettu pitkälti pahvista, kartongista ja paperista leikatuilla monimutkaisilla hahmoilla ja kuvioilla, mutta sitten on sellaisia kummajaisia kuin alun taikatemppu, jossa näyttää kuin taustalla oleva paperi tai kalvo palaisi hitaasti ja palaneesta paperista muodostuu hevonen. En osaa edes kuvitella, mitä tällaisessa kohtauksessa on tehty, mutta efekti on pahuksen hieno.

Kaikista tästä elokuvasta saatavilla olevista versioista oma suosikkini on BFI:n kaksoisjulkaisu, joka sisältää täysin mykän ja Lotte Reinigerin alkuperäiseen käsikirjoitukseen pohjautuvalla kertojaäänellä varustetun restauroidun version. Ensimmäisen kerran katsoin tämän joltain vanhemmalta julkaisulta täysin mykkänä ja juonen seuraaminen tuntui sillä vähän turhankin vaivalloiselta. Juonen kulkua selkeyttävän kertojaäänen lisäämällä tämä pikkuvika korjaantui kuin itsestään, joten isompia murheita ja valittamisen aihetta tämän suhteen ei ainakaan itselleni enää jäänyt ollenkaan.

Prinssi Ahmedin seikkailut ei varmaankaan ole ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva, mutta se on vanhin meidän päiviimme säilynyt yksilö ja kuuluukin genrensä kaikkien aikojen kovimpien ja ainutlaatuisimpien klassikoiden joukkoon. Tämä elokuva täyttää pian sen sata vuotta, eikä vielä tähän päivään mennessä ole tullut vastaan kovinkaan montaa pitkää animaatio, joka liippaisi edes läheltä tämän persoonallista tyyliä. Lotte Reiniger itse jatkoi lyhyiden siluettianimaatioiden tekoa vielä vuosikymmeniä aina kuolemaansa asti, mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä. Massojen makuun siluettianimaatio lienee vähän turhankin eksoottista kamaa ja jäänee siksi harmittavasti ikuisiksi ajoiksi muiden isompien ja perinteisempien tekijöiden varjoon. Maailmassa ei ole oikeutta.


Arvio: 5/5

DIE ABENTEUER DES PRINZEN ACHMED, 1926 SAKSA
Tuotanto: Lotte Reiniger
Ohjaus: Lotte Reiniger
Käsikirjoitus: Lotte Reiniger

Sininen lintu (1918)

Eletään joulun aikaa. Köyhä leskirouva pyytää kahdelta lapselta laululintua sairaan lapsensa iloksi, mutta tulee näiden itsekkäästi torjumaksi. Seuraavana yönä hyvä haltija ilmestyy lapsille ja ohjeistaa näitä etsimään onnea tuovaa sinistä lintua. Toiselle lapsista hyvä haltija antaa turbaanin, jonka avulla lapset näkevät kaiken elävän ja elottoman todellisen luonnon. Mukaansa seikkailuun lapset saavat joukon ihmismäisiä huonekalujen ja eläinten henkiä, joiden haltija kertoo kuitenkin katoavan seikkailun tultua päätökseensä.

Luonnollisesti Sinisen linnun seikkailu ei ole mikään ihan arkipäiväinen ja mielikuvitukseton juttu, sillä lapset vaeltavat onnea etsiessään jos jonkinlaisen satulinnan ja allegorisen luolaston läpi. Varmaankin koko elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa käydään tervehtimässä kuolleita isovanhempia onnellisten kuolleiden iloisessa maailmassa, jossa vanhukset elävät kuin eivät koskaan olisi kuolleetkaan. Toisessa kuuluisassa kohtauksessa nähdään syntymättömiä lapsia, joita vanhan miehen hahmon ottanut Aika kuljettaa laivallaan ihmisten maailmaan. Lopussa nähdään ihan oikea moraalikin.

Sininen lintu on sikäli harvinaislaatuinen elokuva, että vaikkei se periaatteessa olekaan kestänyt ollenkaan aikaa, ei lapsekkaan mielikuvituksellinen tarina, vähän kulahtaneet erikoistehosteet ja värikäs teatterilavastus oikeastaan häiritse ollenkaan, päinvastoin. Sininen lintu on elokuvana vähän kuin vanha antiikkimaljakko tai goottilainen kaappikello, jota ajan patina on onnistunut lähinnä kaunistamaan. Koko elokuva on alusta loppuun niin tyylitellyn epätodellinen ja selkeästi lavastetunoloinen, että se tuntuu vähän rupsahtaneenakin erittäin eheältä ja näyttävältä kokonaisuudelta eikä muutama repsottava kulma juuri eroa negatiivisessa mielessä muusta meliesmäisen satumaisesta taustasta.

Yllättäen tässä ei nähdä kovinkaan paljoa ajalle tyypillistä ylinäyttelyä; edes lapsinäyttelijät eivät liioittele ilmeitään ja eleitään vaan homma pysyy hienosti hanskassa loppuun asti. Omia suosikkihahmojani koko elokuvassa ovat eri huonekalujen ja eläinten henget, joista erityisesti kissan ja koiran sieluja esittävät eläimiksi pukeutuneet ihmiset toivat viattomassa höpsöydessään mieleen jonkun M. A. Nummisen ja Pedro Hietasen Gommin ja Pommin… olikos niitä vielä kolmaskin? Rommi? Mietinpä vaan, onkohan Mauri Antero koskaan nähnyt tätä elokuvaa?

Omaan makuuni tässä elokuvassa on vain yksi pieni kauneusvirhe, joka riittää erottamaan tämän viidestä tähdestä: erikoistehosteet ovat nättiä katseltavaa, tarina on pohjimmiltaan oikein kaunis ja näyttelijätkin erittäin hyviä, mutta toisin kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä vähän samanlaisessa Ihmemaa Ozissa, tässä ei käytännössä ole käytännössä ollenkaan hahmonkehitystä, läpikäydä sisäisiä konflikteja eikä yksikään hahmo loppujen lopuksi opi lopun moraalia lukuun ottamatta paljoa mitään. Näin vanhaksi leffaksi tämmöinen ei ole kovinkaan tavatonta, mutta nykymakuun valjun tasaiset hahmot ovat ehkä turhankin vanhahtavia.

Kyllä se vaan niin on kuulkaas, ettei tämä ole elokuvana ollenkaan hullumpi tapaus. Vaikka Sininen lintu näyttää ja tuntuu juurikin viittä vaille satavuotiaalta fantasiatarinalta, ei tässä oikeastaan mitään sen suurempaa vikaa ole nykymielessäkään. Oman aikansa tuotteeksi tämä on tietysti priimaa ja painii omissa kirjoissani helposti samassa sellaisen elokuvan kuin Väsynyt kuolema kanssa. Harmittavasti tämä vain tuntuu jääneen kyseisestä teoksesta eroten täysin isommalta yleisöltä pimentoon. Ennemmin tällaista kivaa satuelokuvaa katselee kuin jotain ison rahan muotimalleilla ja kulahtaneilla cgi-tehosteilla ryyditettyä nykyfantasiaa. Näin siis ainakin omasta mielestäni.

Hassu fakta: Maurice Tourneur on Kissaihmisiä-ohjaaja Jacques Tourneurin isä.


Arvio 5/5


THE BLUE BIRD, 1918 USA
Ohjaus: Maurice Tourneur
Käsikirjoitus: Charles Maigne, Maurice Maeterlinck
Näyttelijät: Edwin E. Reed, Emma Lowry, Robin Macdougall, Tula Belle

Yö satamassa (1928)

Romuluinen Bill Roberts lapioi työkseen hiiliä New Yorkin satamaan yöksi saapuvassa höyrylaivassa. Viettäessään iltaa sataman kupeessa Bill tulee pelastaneeksi nuoren naisen hukkumasta. Paljastuu, että nuori nainen oli köyhä ilotyttö, joka ei todellisuudessa omista edes yllään olevia vaatteita. Vanha merikarhu tutustuu iltaa myöden tyttöön lähemmin ja loppujen lopuksi vie naisen jo juovuspäissään vihillekin. Lopulta yö kuitenkin vaihtuu jälleen aamuun ja laivat jatkavat matkaansa maailman merille...

Yö satamassa on kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla elokuva, jota ei ikimaailmassa voisi tehdä enää nykypäivän Hollywoodissa. Kyseessä on ensinnäkin perinteinen, vähän kliseinenkin rakkaustarina ilman siirappia, melodraamaa, taustalla pauhaavia enkelikuoroja ja pääosassa heiluvia huippumalleja. Jokainen kuva koko tässä elokuvassa vilisee äärimmäisen realistisesti ja pikkutarkasti toteutettua rähjäisyyttä ja likaa; jos ei asiasta paremmin tietäisi, tätä voisi hyvinkin luulla oikeassa sumuisessa satamassa kuvatuksi elokuvaksi.

Kuvauksesta ja leikkauksesta noin yleensäkin. Yö satamassa sijoittuu elokuvan historiassa mykän ja äänielokuvan välille aikaan, jolloin kameratyöskentely ja leikkaus oli Hollywoodissakin hiottu täydellisyyteen. Väitän, että harvoin on arjen nuhjuisuutta ja rappiota kuvattu yhtä onnistuneesti kuin tässä elokuvassa. Yö satamassa näyttää räkäisyydessään yksinkertaisesti pahuksen hyvältä. Väittäisin, että enemmän tässä on katu-uskottavuutta kuin useimmissa sliipatummissa 2000-luvun elokuvissa koskaan.

Karun realismin nimissä ja suunnilleen kaikista nykypäivän elokuvista poiketen tässä myös ryypätään, tupakoidaan ja tapellaan äijien kesken kuin jossain kuppaisessa satamakapakassa konsanaan. Pääosan Bill vetää elokuvan aikana varmaan kartongin verran tupakkaa ja heittää huiviinsa siinä määrin viinaa, ettei ihan heti uskoisi tämän olevan kieltolain aikana tehtykään – sen ajan moraalinvartijoiden reaktiot voi vain kuvitella. Tästä saisi periaatteessa hauskan juomapelin ottamalla drinkin aina kun joku laittaa norttia huuleen tai juo lasillisen kirkasta.

Parasta koko elokuvassa ovat kuitenkin sen hahmot ja niiden näyttelijät. Tämän ajan elokuvissa ei enää ollut tapana ylinäytellä tai ylimeikata näyttelijöitä vitivalkoisiksi vaan tässä tarinassa kaikki ihmiset myös näyttävät ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Oma suosikkini kaikista on Billiä näyttelevä karskin äijämäinen George Bancroft, joka on ulkoisesti kuin ilmetty maailmaa ikänsä kiertänyt tuulenpieksemä merikarhu. Nykymaailmassa näin karun realistinen hahmo tuskin ikipäivänä saisi pääosaroolia ainoastakaan jenkkileffasta, mikä on tavallaan valtava sääli.

Yö satamassa on herttainen vanhan ajan rakkauselokuva, jollaisia ei enää meidän aikanamme osata tehdä. Onhan tämä vähän karu ja nuhjuinen, mutta samalla valtavan realistinen ja tarinan henkilöhahmojen asemaan on helppo itsekin asettua. Tämän katsominen tuntuu vähän samalta kuin katsoisi jotain vanhaa filmiä omista isovanhemmistaan. En tiedä kaikkien aikojen parhaista elokuvista, mutta tyylipuhtaiden vanhan liiton romanttisten elokuvien genressä Yö satamassaon varmuudella niitä parempia yksilöitä.


Arvio: 5/5
THE DOCKS OF NEW YORK, 1928 USA
Ohjaus: Josef von Sternberg
Käsikirjoitus: John Monk Saunders, Jules Furthman
Näyttelijät: Betty Compson, Clyde Cook, George Bancroft, Olga Baclanova

Limite (1931)

Milloin viimeksi katsoit brasilialaisen mykkäelokuvan? Ai, et koskaan? Eipä ihmekään, sillä Brasilia ei vielä siihen maailmanaikaan ollut mikään ihmeempi elokuvan luvattu maa. Limite on taitaa olla niitä harvoja brasilialaisia mykkiä, joita yleensä pidetään maailmanluokan suuriin teoksiin verrattavissa olevana merkkiteoksena. Koko teoksen konseptin keksi vasta 21-vuotias runoilija Mario Peixoto euroopanmatkallaan. Nuori mies yritti alunperin tarjota käsikirjoitustaan aikansa tunnetummille brassiohjaajille, mutta Humberto Mauron neuvosta ja avustuksella päätyi ohjaamaan elokuvansa itse. En ole täysin varma, mutta tätä(kään) elokuvaa ei ole taidettu koskaan virallisesti näyttää Suomessa, joten tämän fyysiset kopiot saattavat olla vähän ns. kiven alla. Virhe korjattava!

Limite on runollisen melankolinen ja monipolvinen tarina kolmesta samassa veneessä, elämänsä viimeisellä rannalla olevasta ihmisestä; elokuva alkaa ja loppuu kuvaan käsiraudoista. Varsinainen juoni koostuu kunkin henkilön tarinan kertovista flashbackeistä: jokainen kolmesta henkilöstä pakenee jotain elämässään. Matkan varrella nähdään valtavat määrät erilaisia vertauskuvia, symboliikkaa ja viittauksia muihin elokuviin; yhdessä kohtaa jopa näytetään pieni pätkä yhtä Chaplin-komediaa!

Koko elokuvassa ei taida olla ainuttakaan välitekstiä vaan kaikki oleellinen on kerrottu pääosin visuaalisesti, joten tämän katsominen luonnistuu helposti vaikkei portugalia ymmärtäisikään. Koko elokuvan päätähti onkin upea, oman aikansa neukkuelokuvista ja Carl Theodor Dreyerin teoksista ammentava leikkaus ja kuvallinen kerronta. Itse asiassa tämä on niinkin uskollinen neukkuohjaajille, että kun tästä aikoinaan julkaistiin promootiomielessä stillkuvia ja lyhyitä pätkiä, tätä luultiinkin yleisesti Vsevolod Pudovkinin ohjaamaksi.

Varsin tyypillinen kohtaus etenee erilaisten vastakohtien kautta: ensin nähdään esimerkiksi poikittaisen muodon muodostava sommitelma, josta seuraavassa leikkauksessa nähdään keskeltä halkova pystysuora muodostelma. Mieleenjäävin osuus tässä suhteessa oli kolmannen henkilön tarina, jossa yhdessä kohtaa leikataan veden, kuivan puun, vehreän puun, talon julkisivun ja talon sisäkuvan kesken. Lopussa vielä korostetaan vähän kalseaa tunnelmaa kuvaamalla myrskytuulen riepottelemia palmuja ja muuta kasvillisuutta.

Erityisen paljon pidin elokuvan musiikeista. En ole aivan varma oliko tätä varten erikseen sävelletty musiikkiraitaa, mutta internetin lähteiden mukaan tässä on tavattu soittaa taustalla viime vuosisadan alkupään klassisia sävellyksiä Debussystä Stravinskiin. Jos ei muuta, niin olipahan kuitenkin erinomaisesti muuhun elokuvaan sopivaa ja harvinaisen onnistuneesti valikoitua musiikkia.

Limite ei ollut ilmestyessään kovinkaan kaksinen menestys ja se hautautuikin monen muun oman aikansa brassielokuvan tavoin unohduksiin vuosikymmeniksi. Ennen 70-lukua ja uutta tulemista tällä oli takanaan vain muutama Orson Wellesin ja Maria Falconettin kaltaisille erikoisvieraille järjestettyä erikoisnäytöstä. Harmittavasti vuosikymmenien limbo myös näkyy meidän päiviimme säilyneessä restaudoidussa versiossa muutamana puuttuvana ja muutamana lähes katselukelvottomaksi maatuneena kohtauksena.

Muutamalla vähän ajansyömällä kohtauksella ei kokonaisuuden suhteen paljoa väliä, sillä Limite on ainakin omasta mielestäni kaiken kehunsa ansainnut. Ei tämä ehkä paras mykkäelokuva koskaan ole, mutta brasilialaisista elokuvista puhuttaessa se on helposti vähintään kolmen, neljän parhaan joukossa sellaisten elokuvien kuin City of God ja Raaka joukko kanssa. Harmittavasti tämä jäi myös Mario Peixoton ainoaksi valmistuneeksi ohjaustyöksi. Miehellä oli selvästi lahjoja alalle, mutta syystä tai toisesta ne eivät koskaan realisoituneet tätä pidemmälle.

Arvio: 5/5

LIMITE, 1931 Brasilia
Tuotanto: Mario Peixoto
Ohjaus: Mario Peixoto
Käsikirjoitus: Mario Peixoto
Näyttelijät: Brutus Pedreira, Carmen Santos, Edgar Brasil, Iolanda Bernardes, Mario Peixoto, Olga Breno, Raul Schnoor, Tatiana Rey

Raaka joukko (1933)

Onko teillä koskaan tullut vastaan sellaisia kriitikoiden kyynelet silmissä kehumia mestariteoksia, joita te ette vain jostain syystä ymmärrä? Raaka joukko oli itselleni vielä jonkin aikaa sitten juuri tällainen tapaus. Kyseessä on siis mykän ja äänielokuvan tulon taitteessa tehty brasilialainen draamaelokuva, joka koostuu täysin mykistä, jälkiäänitetyistä mykistä ja ilmeisesti äänityslaitteiden kanssa kuvatusta materiaalista vähän Carl Theodor Dreyerin Vampyrin tyyliin. Kokonaisuus vaikutti ensisilmäyksellä sen verran luotaantyöntävältä, että manasin avukseni vähäisen kielitaitoni ja lähdin selaamaan brasilialaisia analyysejä ja arvosteluja päästäkseni tähän kunnolla sisälle.

Ja tiedättekös mitä? Tämä on aika pahuksen mielenkiintoinen elokuva, taatusti yksi parhaista näkemistäni brasilialaisista koskaan. Tässä tapauksessa on tosin välttämätöntä ymmärtää vähän elokuvan kontekstia ja tyyliä, jotta osaa kiinnittää huomiota oleellisiin yksityiskohtiin.

Alkoiko kiinnostaa?

Hyvä, jatketaan!

Raa’an joukon päähenkilö on riolainen insinööri, joka heti elokuvan alussa surmaa morsiamensa hääyönään. Paljastuu, että nainen ei ollutkaan häiden aikaan neitsyt ja mies oli surmalla puolustanut kunniaansa. Oikeus vapauttaa miehen syytteistä ja tämä muuttaa maalle rakennuttamaan kokonaista tehdasta. Maalla mies ajautuu keskelle traagista kolmiodraamaa rakastumalla palavasti paikalliseen toiselle miehelle lupautuneeseen nuoreen naiseen.

Vaikka juonireferaatti ehkä antaakin muuta ymmärtää, tämä ei ole mikään romanttinen elokuva, ehei. Raaka joukko on lähinnä psykologista draamaa ja kuvaa oman aikansa eteläamerikkalaista macho- ja kunniakulttuuria. Koko elokuvassa ei periaatteessa kuvata ollenkaan miehen ja naisen välistä rakkautta vaan pelkkää aistillista himoa, miehisten miesten pullistelua ja väkivaltaa. Raa’alla joukolla tarkoitetaankin tässä yhteydessä juurikin elokuvan machoja miehiä.

Elokuvan ohjannut Humberto Mauro oli tiettävästi kiinnostunut psykoanalyysistä sekä freudilaisen symboliikan käytöstä ja Raaka joukko onkin käytännössä rakennettu pitkälti näiden teemojen ympärille. Symbolien käytön suhteen kekseliäimpiä kohtia ovat etenkin jälkimmäisen puolikkaan maalle ja tehtaan rakennustyömaalle sijoittuvat kohtaukset, joissa tyypillisesti pystytetään erilaisia metallitankoja, jättimäisiä savupiippuja ja leikitään erilaisten nostureiden ja nousevien kameroiden kanssa. Eräässä kohtauksessa insinööri hyväilee naista, josta leikataan suoraan villinä virtaavaan vesiputoukseen.

Raa’an joukon kekseliäisyys ei tosin rajoitu pelkkään rikkaaseen symboleiden käyttöön. Mukiinmenevä kuvaus, otosten geometriset sommittelut ja leikkaus tuovat monessa kohtaa mieleen neuvostoliittolaiset mykkäelokuvat. 30-lukulaiseksi elokuvaksi tässä nähdään myös yllättävän paljon flashbackejä ja käytetään hyväksi syklistä kerrontaa, jonka tarkoitus on tässä painottaa machomiesten kulttuurin arkipäiväisyyttä ja toistuvuutta. Parissa kohtauksessa koetellaan varovaisesti perinteistä suojaviivasääntöäkin ja leikkausten välillä kamera kääntyy 180 astetta toiseen suuntaan.

Ilmestyessään 30-luvun alussa tämä elokuva oli valtaisa floppi ja brasilialaiset kriitikot nimesivätkin sen taannoin maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin elokuvan ainut säilynyt kopio restauroitiin ja se nousi nopeasti kriitikoiden ja alan tekijöiden suureksi suosikiksi. Nykyään Raakaa joukkoa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista brasilialaisista elokuvista ja Humberto Mauroa yhtenä maan suurista ja uraauurtavimmista ohjaajista.

Omasta mielestäni Raaka joukko ei ole mikään virheetön mestariteos, mutta se on erittäin luova ja kekseliäs pikku elokuva. Ensinnä tästä tuli mieleen joku Edgar Ulmerin Detour, joka sekin on halvalla tehty, epätäydellinen ja vähän rähjäinen, mutta onnistuu kiteyttämään oman tyylilajinsa olennaisimman aineksen ainutlaatuisen timanttisella tavalla. Suoralta kädeltä en oikeastaan osaa montaa Raa’an joukon kaltaista elokuvaa samalta aikakaudelta nimetäkään. Luis Buñuelin elokuvat pääsevät ehkä tyylillisesti tätä kaikkein lähimmäksi.

Arvio: 5/5

GANGA BRUTA, 1933 Brasilia
Tuotanto: Adhemar Gonzaga
Ohjaus: Humberto Mauro
Käsikirjoitus: Humberto Mauro, Octavio Gabus Mendes
Näyttelijät: Durval Bellini, Dea Selva, Lu Marival, Decio Murilo, Andrea Muarte

Järjettömiä naisia (1922)

Muutamaa vuotta ennen tätä elokuvaa ilmestynyt Blind Husbands oli valtaisa yleisö- ja arvostelumenestys ja nosti Erich von Stroheimin kertaheitolla ajan seuratuimpien elokuvaohjaajien joukkoon. Stroheimin toisen, nyt jo kadonneen Devil’s Pass Keyn sanotaan olleen vähintään edeltäjänsä kaltainen menestys ja se viimeistään teki Stroheimista aikansa kuumimman ja halutuimman ohjaajan. Keskellä kuuminta nousukautta tuotettu Järjettömiä naisia oli samalla sekä mestarin siihenastisen ohjaajanuran huipentuma että sen lopun alkua...

Järjettömien naisten tarinan tapahtumat sijoittuvat upporikkaiden aristokraattien ja porvareiden suosimaan Monacon Monte Carloon. Pääosaa tarinassa näyttelee ”rikkaiden paratiisissa” kahden serkkunsa kanssa asuva, ohjaajanero von Stroheimin itsensä esittämä venäläinen emigrantti kreivi Karamzin, joka paljastetaan jo aivan ensimmäisissä kohtauksissa rikkaita naisia vietteleväksi huijariksi. Varsinainen tarina seuraa huijarikreivin ja tämän apureiden seuraavaa viettely- ja huijausyritystä.

Voi vain kuvitella minkälainen kohuteos tämä on aikoinaan ollut sen ajan superkonservatiivisessa Hollywoodissa. Tässä elokuvassa ei nähdä ollenkaan tyypillistä Hollywood-pumpulia vaan perinteiseen Stroheimin elokuvien tapaan tässäkin kimmeltävän kaunis miljöö paljastetaan jo alussa täydelliseksi synnin pesäksi, kauniit ja rikkaat paheellisiksi ja elämää suurempi puhdas rakkaus täydelliseksi valheeksi. Kirkasotsaisia partiopoikia tässä ei nähdä ollenkaan, vaan kukin hahmo pystyy pahaan siinä missä hyväänkin. Alkuperäisessä leikkaamattomassa versiossa Karamzin paitsi houkuttelee naisen pettämään miestään, myös saa lapsen viettelemänsä naisen kanssa!

Von Stroheim oli tätä elokuvaa tehdessään maailman huipulla ja sai siksi huomattavasti vapauksia työnsä suhteen. Järjettömiä naisia oli ilmestyessään maailman kallein elokuva ja alkujaan tällä oli mittaakin yli kuusi tuntia, mutta studion ja von Stroheimin tulevan kiistakumppanin Irving Thalbergin vaatimuksesta tästä leikattiin yli kaksi kolmannesta pois. Kun studiolle valkeni Stroheimin tuhlanneen valtavia summia pelkästään näyttelijöiden alusasuihin ja erilaisiin nappeihin, ohjaajalle yritettiin antaa potkut, mutta hommasta ei tullut mitään sillä mies oli samalla myös koko elokuvan päätähti numero uno.

Tämän elokuvan legendaarisen massiiviset tuotantoarvot saavat useimmat nykyelokuvatkin kalpenemaan helposti rinnallaan. Ylelliseen miljööseen sijoittuvan Järjettömien naisten jokainen kohtaus lavastuksesta puvustukseen on niin täynnä äärimmilleen vietyjä pieniä yksityiskohtia ja massiivisia joukkokohtauksia, että tätä katsoessa ei ihan heti tule mieleen koko jutun olevan oikeasti lavastettu ja kuvattu Hollywoodissa eikä oikeassa Monte Carlossa – tyypillinen piirre äärimmäiseen realismiin pyrkineelle von Stroheimille.

Näyttelijöistä kirkkaimmin loistaa luonnollisesti päähuijari Karamzinia esittävä von Stroheim itse. Erich von Stroheimissa on ”sitä jotain” hämyistä karismaa, joka tekee miehestä täydellisen roiston ja pahiksen. Parhaimmillaan mestarista suorastaan hehkuu edelleen vertaistaan hakevan vahva niljakemainen ja kiero aura. Tätä katsoessa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi mies on saanut osakseen vähän roistomaisen maineen; muistan pelanneeni joskus vanhalla kasibittisellä nintendolla jotain Simpsonit-peliä, jossa oli Mr. Burnsin esittämä Erich von Stroheim yhden kentän loppuvastuksena!

Muutama kaunis sana elokuvan kuvaksesta. Kuvaus on tässä kauttaaltaan oikein laadukasta jälkeä, mutta tästä löytää paljon kiinnostavia yksityiskohtia kun muistaa von Stroheimin olleen esikuva monelle seuraavan sukupolven ohjaajalle. Yksi paljon käytetty tehokeino on klassinen kalterivarjo, joka on useimmille varmaan tutumpi myöhemmistä film noireista ja Casablancasta. Muutamassa kohtaa kuvauksen apuna käytetään luovasti peilejä, mikä lienee toiminut inspiraationa Orson Wellesille ja Citizen Kanen peilikokeiluille. Tällaisia yksityiskohtia on varmasti enemmänkin, mutta nämä tulivat päällimmäisenä mieleen.

Järjettömiä naisia katsoessa tuli pakostikin miettineeksi miten paljon von Stroheim ehkä tietämättään sisällytti elokuvaan omia fetissejään ja perversioitaan vähän Hitchkockin parhaiden elokuvien tapaan. Koko elokuvahan on käytännössä ohjauksesta käsikirjoitukseen ja lavastukseen yhden kontrollifriikin ohjaajan työtä ja samainen uniformuihin mieltynyt mestari näyttelee elokuvan pääosassa naisia vikittelevää ja ilmeisen uniformufetisistä huijariaristokraattia. Mestarin huulesta monessa kohtauksessa törröttävä komea sikari tuo tässä yhteydessä mieleen jonkin freudilaisen symbolin.

Ylitulkintaa? Ehkä, mutta pahuksen kiinnostavaa sellaista.

Kokonaisuutena Järjettömiä naisia on von Stroheimin parhaita, muttei missään nimessä paras elokuva. Vaikka tämä on joka suhteessa äärimmäisen viimeistelty ja huoliteltu pieni taideteos, tämä jää helposti paria vuotta myöhemmin valmistuneen Ahneuden ja sitä seuranneen Häämarssin varjoon. Olisi todella mielenkiintoista saada tutustua muiden von Stroheimin elokuvien tapaan stillkuvien ja alkuperäisen käsikirjoituksen pohjalta tehtyyn ennallistettuun kirjalliseen versioon, mutta tästä ei ainakaan tietääkseni toistaiseksi ole menty sellaista tekemään.

FOOLISH WIVES, 1922 USA
Tuotanto: Carl Laemmle, Erich von Stroheim
Ohjaus: Erich von Stroheim
Käsikirjoitus: Erich von Stroheim
Näyttelijät: Erich von Stroheim, Miss DuPont, Maude George, Zasu Pitts, Rudolph Christians

Momotaro's Divine Sea Warriors (1945)

Niin siinä sitten kävi, ettei Mitsuyo Seon Momotaro's Sea Eaglesistä tullutkaan sen enempää Aasian kuin Japaninkaan ensimmäistä täyspitkää animaatiota. Japanin keisarillinen laivasto oli kuitenkin pupusotureiden sotaretkeen siinä määrin tyytyväinen, että Seolta tilattiin sille jatko-osa, mutta tällä kertaa kokonaista elokuvaa varten mitoitetuilla resursseilla. Lopullinen elokuva valmistui niin myöhään, ettei sitä varsinaisesti kerennyt kovinkaan moni alkujaan näkemään ennen sodan loppua ja leffan joutumista kadotukseen. Mutta ensimmäinen täyspitkä japanilainen animoitu elokuva tämä kuitenkin on ja ansaitsee jo pelkästään siksi paikkansa elokuvan historiassa ja kaikkien yleissivistyksessä.

Momotaro’s Divine Sea Warriorsin tarina koostuu karkeasti kolmesta osasta. Ensimmäisessä kolmanneksessa jumalaiset pikkueläinsoturit saapuvat lomille kotisaarille, toisessa osassa assimiloidaan vallattuja alusmaita japanilaiseen kulttuuriin ja kolmannessa japanilaiset pupusoturit hyökkäävät Indonesiaan. Näistä mielenkiintoisin hetki nähdään toisen ja kolmannen osion välissä, jossa väläytetään pieni pätkä selvästi Lotte Reinigerin elokuvien innoittamaa nättiä siluettianimaatiota. Viimeinen kohtaus on oikean sodan lopputuloksen tuntien varsin katkeransuloinen.

Edellisen osan tavoin tässä ei oikeastaan ole Momotaron itsensä lisäksi tunnistettavia henkilöhahmoja, ihmeempää tarinaa tai varsinaista dialogia. Niiden sijaan suurin osa koko leffasta koostuu iloisista lauluista, joista kuuluisin taitaa edelleen olla AIUEO-laulu. Tiettävästi tuo laulu ja kohtaus itkettivät tulevaa mangamestari Osamu Tezukaa aikoinaan niin paljon, että se kopioitiinkin suoraan Kimba, the White Lioniin. Tuo kopioitu kohtaus oli vuosikymmeniä ihmisten ainut mahdollinen kosketus tähän elokuvaan.

Kun tämän katsoi joskus sen paremmin tuntematta Japanin senaikaista animaatiohistoriaa, tämän lyttäsi helposti täydeksi roskaksi. Oikeasti Momotaro’s Divine Sea Warriors oli edeltäjänsä tavoin suunnilleen parasta, mitä nousevan auringon maasta siihen aikaan tuli. Edeltäjäänsä verrattuna tämä on huomattavasti kehittyneempi esitys, paikka paikoin melkein jo vanhempien Disney-leffojen tasoa. Monista rauhallisemmista ja kauniimmista kohtauksista näkee selvästi tämän esikuvan olleen Disneyn Fantasian. Sanoin ”kaunis”, koska sellaisiakin kohtauksia tästä löytyy jonkin verran. Periaatteessahan koko elokuva kertoo ystävyydestä siinä missä sodastakin.

Ehkä isoin ongelma tässä elokuvassa on hahmojen eleiden ja ilmeiden kömpelöhkö animaatio. Moni on kommentoinut etenkin alussa epämääräisesti ja luonnottomasti irvistelevien hahmojen olevan lähinnä pelottavia. Itse inhosin aikoinaan koko elokuvaa, koska se toi leikki ja laulu -tyylillään mieleen jonkin Ti-Ti Nallen, joskin astetta sotaisamman sellaisen. Oikeasti nuo laulut eivät loppujen lopuksi ole niin kauhean huonoja ja tämä on kuitenkin suunnattu todella pienille lapsille, joten homa ei enää liiemmin häiritse. Jos jotain, niin näin iloisen meiningin yhdistäminen sumeilemattomaan militarismin ja sotimisen ylistämiseen tuntuu absurdilta ja koomiselta.

Valitettavasti Momotaron jumalaisten pupusotureiden sota ei tämän jälkeen enää jatkunut, sillä pahat valkoiset miehet tiputtivat atomipommin Hiroshimaan ja Nagasakiin ja pakottivat nipponin maan antautumaan. Sodan jälkeen kaikki Momotaron kopiot, zaibatsut ja koko kaukoidän paisunut sotateollinen kompleksi pyrittiin hävittämään lopullisesti historian hämärään. Ihme kuitenkin tapahtui ja Momotaron todennäköisesti viimeinen säilynyt kopio löydettiin shochikulaisesta varastorakennuksesta vuonna -84. Nykypäivänkin lapset pääsevät siten nauttimaan jumalaisten pupusotureiden loputtomasta leikin ja laulun sävyttämästä taistelusta ystävyyden ja keisarillisen laivaston kunnian puolesta.

Mikäli pikkueläinten sota ja lapsille suunnattu militaristinen propaganda kiinnostaa, kannattaa tarkastaa sellainen pohjoiskorealainen propagandapiirretty kuin Squirrel and Hedgehog, joka löytyy ihan Youtubestakin. Koska tuon tekijöistä tai edes julkaisuvuodesta ei ole mitään tietoa tuota ei periaatteessa voi lisätä tänne, mutta uskokaa huviksenne, että se on vähintään yhtä mahtavaa settiä kuin Momotaro.

MOMOTARO UMI NO SHINPEI, 1945 Japani
Ohjaus: Mitsuyo Seo
Käsikirjoitus: Mitsuyo Seo

Momotaro's Sea Eagles (1943)

Japanin historiaa Meiji-kaudelta Toisen maailmansodan loppuun ei voi ymmärtää tuntematta zaibatsun käsitettä. Toisin kuin länsimaissa, Japanissa yrittäminen on pitkälti ollut perhekohtaista ja viimeistään teollistumisen jälkeen maan talous on ollut täysin muutaman suuren keskenään kilpailevan mahtisuvun eli zaibatsun taskussa. Kullakin zaibatsulla oli perinteisesti omat tehtaat, pankit, vakuutusyhtiöt ja puolueet maan parlamentissa. Jossain vaiheessa joku zaibatsuista keksi alkaa valmistaa aseita ja lobbata valtiota rajattomaan asevarusteluun ja uusiin sotiin. Pian Japanissa pyöri massiivinen sotateollinen kompleksi ja maa käytännössä militarisoitiin ääriään myöten täydelliseksi sotilasvaltioksi.

Kuumimpien militarismivuosien Japanissa jotakuinkin kaikki maan tarjonnaltaan rikas elokuva ja animaatio valjastettiin pelkästään isänmaallista asiaa ja soturimaailmankuvaa levittämään; jos joskus saatte käsiinne 40-luvun Yasujiro Ozua ja Kenji Mizoguchia niin huomaatte hämmentävän eron miesten muiden elokuvien tyyliin.

Mitsuyo Seon Momotaro’s Sea Eagles on joka suhteessa täysin oman aikansa tuote. Kyseessä on nipponin keisarillisen laivaston tilaustyönä tehty pienille lapsille suunnattu sota-ajan propagandaleffa, jossa Momotaro eli Persikkapoika hyökkää eläinystäviensä kanssa Pearl Harboriin. Momotaro on suosittu japanilainen satuhahmo, joka klassisessa tarinassa kukistaa syrjäisellä saarella asuvat demonit yhdessä eläinystäviensä kanssa. Sekalainen sakki söpöjä pupuja ja apinoita symboloi tässä kuuleman mukaan aasialaisia kansoja yhdessä taistelemassa pahaa valkoista miestä vastaan.

Mikäli varsinainen Momotaro-tarina ei ole tätä katsoessa ennestään tuttu, ei tarinasta taida saada mitään selkoa, sillä koko raina käytännössä perustuu ainoastaan sille. Tekoajan niukkojen resurssien vuoksi tässä ei ole ollenkaan värejä, dialogia tai edes kauhean kaksista musiikkia, joten mitään Disney-tasoista elämystä ei todellakaan ole tarjolla. Koska leffa on lisäksi suunnattu lapsille, ei tähän ole turhaan iljetty kehittää minkäänlaisia nokkelampia kerrontakeinoja tai muita koukkuja. Hassuna yksityiskohtana Pearl Harboriin on siviilien lisäksi eksynyt myös länsimaisia piirroshahmoja, joita nipponin ikiomat pupusoturit symbolisesti pommittavat torsoksi.

Ei näin yksinkertaisesta elokuvasta tämän pidempään pysty vääntämään. Momotaro’s Sea Eagles on yksinkertaisesti puhdasta sotapropagandaa ja nykysilmään äärimmäisen vanhentunutta sellaista. Tätä katsoessa kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä oli ilmestyessään ehkä teknisesti parasta animaatiota, jota Japanista ja aasiasta ylipäänsä siihen aikaan tuli. Momotarosta suunniteltiinkin ensimmäistä täyspitkää aasialaista animaatioleffaa, mutta kiinalaiset ehtivät ensin paria vuotta aiemmin Princess Iron Fanilla.

Henkilökohtaisesti en ole tämän suurin ihailija enkä tiedä miten menestynyt tämä elokuva aikanaan oli, mutta zaibatsumaan keisarillinen laivasto oli tähän tyytyväinen siinä määrin, että tälle päätettiin tehdä ihan jatko-osakin, Momotaro's Divine Sea Warriors, jossa pupusoturien ja koiranpentujen sota jatkuu Indokiinassa ja Indonesiassa.

Arvio: 3/5

MOMOTARO NO UMIWASHI, 1943 Japani
Ohjaus: Mitsuyo Seo
Käsikirjoitus: Arishige Kurihara

Blind Husbands (1919)

Kun aikoinaan kirjoitin ensimmäiset arvosteluni tänne joskus keväällä 2013, oli suunnitelmissani käydä läpi kaikki silloisen suosikkiohjaajani Erich von Stroheimin keskeiset elokuvat, mutta kolmen arvostelun jälkeen unohdin koko jutun. Nyt, uuden pitemmän mykkämaratonin kynnyksellä taitaa olla vihdoin aika sulkea yksi iso ympyrä ja saattaa päätökseen vanha kuuden leffan Stroheim-putki ja ehkä myöhemmin jatkaa muutamalla mestarin keskeisimmällä näyttelysuorituksella.

Blind Husbands oli aiemmin b-elokuvien ja teatterin parissa työskennelleen von Stroheimin ensimmäinen iso ohjaustyö, miehen läpimurtoelokuva ja ilmestymisvuotensa isoimpia elokuvatapauksia. Tätähän on perinteisesti pidetty yhtenä parhaista debyyttiohjauksista Sergei Eisensteinin Lakkon ja Orson Wellesin Citizen Kanen ohella. Alkuperäistä lähemmäs parituntista versiota ei taida nykyisin olla enää olemassakaan, mutta vuoden 1924 parikymmentä minuuttia lyhennetty versio ja 10 minuuttia alkuperäistä lyhyempi eurooppalainen leikkaus ovat säilyneet ja ovat suht helposti katsottavissa.

Blind Husbandsin tarina sijoittuu Itävallan ja Italian rajamaastoon turistien suosimalle vuoristoseudulle, johon amerikkalainen lääkäri ja tämän etäiseksi kasvanut vaimo saapuvat lomailemaan. Lomamatka ei vain mene aivan putkeen, sillä pariskunnan vapaanviettoa hämmentää paikalle osuva lääkärismiehen vaimoa vikittelevä lipevä aristokraatti ja häntäheikki.

Erich von Stroheim itse esittää tässä perinteiseen tapaansa huikentelevaista aristokraattia - suosikkihahmoaan, johon mies mieltyi todellisuudessa siinä määrin, että kehitti itselleenkin sepitetyn aristokraattisen menneisyyden aatelisarvoineen päivineen. Oikeasti Erich Stroheim oli ”vain” uuteen maailmaan emigroitunut itävaltalaisen juutalaisen hattukauppiaan poika, mutta tarina aatelisesta sankariohjaajasta meni täysin läpi jopa miehen lähipiirissä. Aristokraattisen ohjaajan todellinen karva paljastui monelle vasta maestron kuoleman jälkeen.

Vaikka Blind Husbands oli vasta von Stroheimin ensimmäinen oma ohjaus, löytää tästä helposti kaikki ohjaajan myöhempien elokuvien keskeisimmät tavaramerkit. Ensinnäkin lavastus ja puvustus on äärimmäisen pikkutarkasti toteutettu, tiettävästi tämä ylittikin alkuperäisen budjettinsa moninkertaisesti – sekin ohjaajalleen tyypillistä. Aikansa muista elokuvista poiketen tässä ei käytännössä ole lainkaan ylinäyttelemistä tai överiksi vedettyä meikkausta vaan niidenkin suhteen panostus realismiin on ollut huomattavaa.

Tietenkään Blind Husbands ei olisi aito stroheimilainen elokuva, ellei tässä käsiteltäisi stereotyyppistä Hollywood-rainaa moniulotteisempia ja synkempiä teemoja. Erich von Stroheimin maailmassa ei ole yksiulotteisia hyviä tai pahoja, vaan jokaisessa hahmossa ja tilanteessa on vähän kumpaakin, ja iloisempien tapahtumien vastapainoksi nähdään välillä elämän ankeampia puolia ja kuolemaakin. Ilmestymisaikanaan esimerkiksi ajatus rakkaudettomasta avioliitosta oli tabu ja aviorikoksen kuvaaminen suorastaan skandaalinkäryistä.

Ehkä ainut isompi ryppy tässä elokuvassa on vähän hutaistun oloinen lopetus. Ilmeisesti tähän yritettiin rakentaa jonkinlaista synkähköä rakkaus & kuolema -tyylistä loppukliimaksia, joka ei ehkä loppupeleissä aivan osu maaliinsa vaan tuntuu vähän hätiköidyltä. Ilmeisesti von Stroheim itsekään ei ollut loppuratkaisuun täysin tyytyväinen, sillä mies suunnitteli tekevänsä tästä remaken erilaisella lopulla, mutta syystä tai toisesta se ei koskaan sitten toteutunut.

En ole täysin varma, mitä von Stroheim elokuvassaan teki ja miten, mutta pidän miehen tyylistä tavattoman paljon. Ehkä kyseessä on miehen tyylikäs tapa sekoittaa pitkiä ja lyhyitä otoksia tai ehkä von Stroheimin elegantti kuvallinen kerronta ja viehättävän pikkutarkka realismi vain vetoaa itseeni kauhean paljon. Blind Husbandsin viimeistä edellisestä katsomisesta oli aikaa lähemmäs kymmenen vuotta, mutta aika ei ole tämän viehätysvoimaa pystynyt haalistamaan ollenkaan ainakaan omalla kohdallani. Hyvä tämä on niin kuin pitääkin.


Arvio: 4/5

BLIND HUSBANDS, 1919 USA
Tuotanto: Erich von Stroheim
Ohjaus: Erich von Stroheim
Käsikirjoitus: Erich von Stroheim
Näyttelijät: Erich von Stroheim, 

Orochi (1925)

On varmaan ihan yleisesti tunnettu tosiasia, ettei Japani varsinaisesti ollut ennen Toisen maailmansodan loppua kauhean avoin ja kansainvälinen maa ja nipponin varhainen elokuvatuotanto jäi pitkään kiertämään lähinnä kotisaarten teattereita ja kokoelmia. Nykyään vanhimman mykkätuotannon tekijänoikeudet ovat jo pitkälti rauenneet ja vanhat rainat siksi myös meillä helpommin katsottavissa kuin koskaan ennen. Ajattelin näin osana meneillään olevaa mykkämaratoniani pöyhiä vähän nousevan auringon maan elokuvatuotannon käymättömiä korpimaita ja kaivaa esiin kaikenlaisia helmiä ja löytöjä, jotka mielestäni ansaitsevat enemmän huomiota myös lännessä.

Ensimmäinen potilas on samuraidraama nimeltä Orochi. Kyseessä on varsin arkkityyppinen 20-luvun japanilainen kotimaisiin nimitekijöihin ja jännittävään samuraitarinaan nojaava, tekoaikansa ihanteiden mukainen varoittava tarina petollisesta ulkoisesta habituksesta. Elokuvan tekoaikaan Japanin elokuvamaailmassa vaikutti vahva vasemmistolainen suuntaus, joka sai sensuuriviranomaisen ja poliisin varpailleen. Orochin eli ”lohikäärmeen” alkuperäinen suunniteltu nimi tarkoitti lainsuojatonta, mutta se jouduttiin vaihtamaan sensuurin todettua kunnianarvoisan samurain lainsuojattomaksi kutsumisen olevan asiatonta vaikka se juonta kuvaakin.

Orochin tarina on eräänlainen japanilainen variaatio Dostojevskin Idiootista. Elokuvan päähenkilö on naiivi ja idealistinen nuori samurai, joka tuomitaan alussa syyttömänä ja joka päätyy lopulta lainsuojattomaksi maanteille. Nuori samurai ei saa suoraselkäisyydestään ja oikeamielisyydestään huolimatta osakseen muuta kuin ihmisten halveksunnan ja roppakaupalla ongelmia. Orochin synkässä maailmassa jokainen näennäisen hyvä ja viisas ihminen paljastuu yleensä toistaan paatuneemmaksi huijariksi ja onni suosii lähinnä röyhkeää.

Uskokaa tai älkää, mutta Orochissa ehdottomasti parasta on sen tarina. Ihan heti ei tule mieleen montaa mykkäelokuvaa, jonka maailmankuva ja tarina olisivat yhtä hätkähdyttävän synkkiä ja armottomia kuin Orochissa. Tarinan samurai ei pelkästään joudu monta kertaa syyttömänä tuomituksi, vaan hahmon sydän särjetäänkin useampaan kertaan. Eräässä kohtaa samurai saa apua hyväntahtoiselta mieheltä, joka paljastuukin seuraavaksi kokonaisen rikolliskoplan pomoksi.

Tämä kaikki on kerrottu jotakuinkin juuri niin johdonmukaisen näppärästi ja taidolla kuin tekoaikaan vain oli mahdollista, suunnilleen kaikkia elokuvan perustekniikoita sujuvasti sekaisin käyttäen. Päähenkilö on tässä luonnollisesti kaikkein vahvin ja vaikuttavin hahmo, eikä pääosassa nähtävä oman aikansa tähti Tsumasaburo Bandokaan ole roolissaan ollenkaan hullumpi. Aikansa teatterimaisemmista samuraielokuvista poiketen tässä nähdään jopa ihan oikeita miekkailutekniikoita!

Kaksi pientä ryppyä estävät Orochia nousemasta lähemmäs viiden tähden elokuvaksi. Ensinnäkin, vaikka Orochi onkin kauttaaltaan pahuksen hyvin tehty ja viihdyttävä samuraidraama, se ei ole kovinkaan innovatiivinen tai poikkeuksellisen kekseliäs verrattuna vaikka vuotta myöhemmin ilmestyneeseen erilaisilla linsseillä ja leikkauksilla leikittelevään A Page of Madnessiin.

Toinen pieni epäkohta on elokuvan hätäinen ja monitulkintainen lopetus, joka jättää ehkä vähän turhankin paljon juonen lankoja sitomatta. Lopun käänteet voi yhtä hyvin ymmärtää traagisen sankarin lopullisena lankeemuksena, partiopoikamaisen kirkasotsaisen sankarin paljastumisena tavalliseksi kuolevaiseksi tai vaikka väärin ymmärretyn sankarin kurimuksen vääjäämättömäksi päätepisteeksi. Vähän laiha ja kalseahko loppu on periaatteessa erittäin looginen, muttei käytännössä ratkaise mitään tarinan henkilöiden ongelmia tai vie elokuvan keskeisiä teemoja kunnolla loppuun asti.

Laimeahko loppu harmittaa etenkin siksi, että viimeisiä edeltäneessä kohtauksessa rakennetaan erittäin mielenkiintoista konfliktia, jossa tarinan traaginen sankari joutuu vastatusten menneisyytensä demonien kanssa. Viimeistään tässä kohtaa olin jo valmis antamaan Orochille täydet pisteet, mutta jostain ihmeen syystä tätä sisäistä konfliktia ei osattu kunnolla hyödyntää vaan se jää loppua kohti ikävästi taustalle roikkumaan. Välissä tuleva perinteinen takaa-ajo ja sitä seuraava toimintakohtaus ovatkin sitten mykäksi elokuvaksi erityisen viihdyttävää seurattavaa. Näistä plussaa.

Vaikka jonkin verran näitä vanhempia japanilaisia rainoja onkin tullut tarkastettua, niin Orochituli ainakin itselleni sen verran puun takaa etten osannut odottaa tältä yhtään mitään ja yllättäen tämä osoittautuikin erittäin toimivaksi mykäksi samuraidraamaksi. En alunperin edes ajatellut kirjoittaa Orochista kuin lyhyen kommentin, mutta pakkohan näin makoisasta helmilöydöstä oli kokonainen arvostelu kirjoittaa. Tällaiset puskista tulevat tuntemattomat klassikot ovat elokuvaharrastuksen suola.

OROCHI, 1925 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Buntaro Futagawa
Käsikirjoitus: Rokuhei Susukita
Näyttelijät: Kensaku Haruji, Kichimatsu Nakamura, Kotonosuke Nakamura, Misao Seki, Momotarô Yamamura, Shigeyo Arashi, Shizuko Mori, Tsumasaburô Bandô, Utako Tamaki, Zen'ichirô Yasuda