Bamse ja Rosvokaupunki (2014)

Olen tällä vajavaisella maallisella taivalluksellani tullut siihen tulokseen, että ruotsalaisten juomavesissä on pakko olla jotain lisäaineita, joita Suomen maaperästä puuttuu tyystin. Miten muuten voi selittää, että siitä maasta tulee samaan aikaan sekä maailman paras death metal että maailman söpöimmät ja viattomimmat satujen ja sarjakuvien eläinhahmot Pekka Töpöhännästä lähtien. Mikä kumma niitä ruotsalaisia oikein vaivaa?

Bamse on ehtaa ruotsalaista laatua. Jos hahmo tai franchise ei satu olemaan tuttu, niin kyseessä on siis meilläkin jo vuosikymmenien ajan julkaistu Rune Andréassonin piirtämä sarjakuva, jossa jymyhunajasta supervoimat saava nalle seikkailee eläinystäviensä kanssa ja parantaa maailmaa. En ole tästä aivan varma, mutta vanhan tarinan mukaan Andréasson oli täydellinen kommunisti ja mies ei kuulemma kaihtanut maailmankuvansa julkituomista tarinoissaan. En ole sarjakuvaa liiemmin lukenut, mutta sen yhtenä pahiksena häärää ainakin ahne pankkiiri Kroisos, eli jotain perää väitteessä kai piilee.

Bamse ja Rosvokaupunki kertoo Bamsen ja muiden kivojen pikku eläinystävien asuttamasta paratiisimaisesta kyläsestä. Kaikilla on kivaa, entisistä pahiksistakin on tullut Bamsen ystäviä ja rehellisiä tyyppejä. Pankkiiri Kroisosta ei elokuvassa nähdä. Ilmeisesti kapitalismin väärä tietoisuus oli rappeuttanut pankkiirin ns. beyond repair. Toinen parantumattomasti ilkeä hahmo on Kasimir tai alkukielellä Reinard-kettu, joka elokuvassa agitoi vanhat konnat jälleen pahoille teille ja kidnappaa Bamsen isoäidin, jottei Bamse voi enää saada jymyhunajaansa.

En osaa sanoa, miten uskollinen Bamse ja Rosvokaupunki on alkuperäiselle sarjakuvalle, mutten ainakaan toistaiseksi ole kuullut aiheesta mitään moitettakaan. Yksi asia, jonka voin jo heti paikalla sanoa on, että tämä on tehty tosi pieniä lapsia silmällä pitäen ja tästä on käytännössä karsittu kaikki liian jännittävä kama pois. Bamsen maailmassa aivan kaikki pyörii ystävyyden, karkkien ja synttäreiden ympärillä. Siinä kaikki olennainen.

Mitään kaksista hahmonkehitystä tai juonikuvioita ei tästä löydä hakemallakaan. Yleensä näissä piirretyissä pyritään kuvaamaan hyvikset lapsekkaampina ja pahikset monimutkaisempina hahmoina. Kyseessä on vanha psykologinen kikka: yksinkertaisiin hahmoihin on helpompi samaistua ja monimutkaiset vaikeampia lähestyä ja jäävät siksi etäämmiksi. Bamsessa tämä on jo vedetty sen verran överiksi, ettei päähyviksillä ole enää oikeastaan mitään persoonallisuutta pelkän hyvyyden lisäksi, mutta pahiksilla on menneisyyttä ja persoonaa sitten senkin edestä; hyvin kuvaavaa on, että ilkeyden maailmanmestarilla on varmasti kaikkein perusteellisin ja kiinnostavin tarina sekä sisäinen konflikti koko elokuvassa.

Yksi hassu juttu tässä kuitenkin jäi takaraivoon kytemään: tarina siis kertoo paratiisimaisesta (ruotsalaisesta) kylästä, jossa roistot ja naiivit suvaitsevaiset hyvikset elävät rinta rinnan, mutta vihasaarnaajan tultua homma hajoaa täydelliseksi kaaokseksi ja ryöstelyksi eikä yhteiselosta tule enää mitään. Voisiko tämä olla ehkä kommentaari ruotsalaisen yhteiskunnan nykytilasta? En usko, mutta haluan uskoa.

Oma henkilökohtainen suosikkihahmoni koko franchisessa on Kasimir-kettu. Olen jo aiemmissa arvosteluissani julistanut rakkauttani Le Roman de Renardiin ja furryihin (esim. Sing). Ilmeisesti joku muukin tykkää, sillä Kasimirin eli Reinardin hahmo on otettu suoraan tuosta opuksesta! Parasta tietysti on, etteivät tekijät lähteneet turhaan muuttamaan hahmon persoonallisuutta hyvistelymielessä vaan pitivät Reinardin likimain täysin samanlaisena roistona kuin alkuperäistarinoissa. Kasimir on loistava roisto, voisin katsella hahmon mellastusta vaikka monta tuntia ihan huvikseni. Paperiset hyvikset menköön itseensä, kyllä pahuus voittaa. Bwahahaa!

Katsoin elokuvani englanninkielisellä dubilla ja täytyy sanoa, etten ole aikoihin kuullut mitään niin nolostuttavan huonoa. Jostain kumman syystä tähän ei varmaan saatu natiivipuhujia ja kaiken englanninkielisen ääninäyttelyn hoitaa paksulla korostuksella puhuvat ruotsalaiset, jotka sopivat rooleihinsa vain hädin tuskin. En tiedä mitä tasoa suomalainen dubbaus tässä on, mutta tuskin ainakaan tämän huonompaa. Jotain hyvää voi siis vaihteeksi sanoa siitäkin.

En menisi kutsumaan Bamse ja Rosvokaupunkia varsinaisesti kovinkaan huonoksi elokuvaksi, mutta laimea se joka tapauksessa on. Mielestäni tällaisille elokuville pitäisi kehittää täysin omanlaisensa käänteinen ikärajajärjestelmä, jolla kiellettäisiin aikuisia katsomasta pienille lapsille suunnattuja elokuvia. Sen verran täytyy vielä kommentoida, etten välitä ollenkaan vaikka elokuvassa olisikin poliittista sisältöä. Pääasia, että elokuvassa on ylipäänsä sisältöä ja jotain sanottavaa, olipa se sitten mitä tahansa.

Sen pituinen se.

BAMSE OCH TJUVSTADEN, 2014 Ruotsi
Tuotanto: -
Ohjaus: Christian Ryltenius
Käsikirjoitus: Johan Kindblom, Rune Andréasson, Tomas Tivemark
Näyttelijät: Magnus Härenstam, Maria Langhammer, Morgan Alling, Peter Haber, Shebly Niavarani, Steve Kratz, Tea Stjärne

Beyond the Black Rainbow (2010)

Tämä taitaakin olla ensimmäinen arvostelu, jonka kirjoitan yleisön pyynnöstä. Joku ilmeisesti huomasi, että tykkään kaikenlaisesta hämärästä ja antoi tällaisen suosituksen. Beyond the Black Rainbow on hapokas kanadalainen tieteiskauhuelokuva, jonka tyylistä käytettiin internetin ihmeellisessä maailmassa nimitystä ”trance-elokuva”. En ole eläessäni tällaisestä käsitteestä kuullut, mutta oman tulkintani mukaan kyse on jonkinlainen himmeä yleistermi kaikenlaisille hitaasti rytmitetyille ja hypnoottiseksi tarkoitetuille taide-elokuville tyyliin The Neon Demon. Tämä elokuvahan sai ensi-iltansa alunperin jossain elokuvafestivaaleilla ja ohjaaja kuulemma murjaisi saatesanoiksi lupaavasti: ”I hope you’re as messed up in the head as I was when I made this film.”

If you only knew…

Wikipedian mukaan elokuvan tarina kertoo New age -tohtorin perustamasta tutkimuslaitoksesta, jonka alkuperäinen tarkoitus oli selvittää tieteen ja hengen yhteyttä inhimillisen onnellisuuden nimissä. Myöhemmin projektin otti haltuunsa psykopaattinen tohtori Nyle, joka pitää laitoksessa vankinaan telekineettisia voimia omaavaa Elenaa. Olen lukenut, että tarinan pitäisi kertoa jotain identiteetistä, sodanjälkeisten ikäluokkien henkisestä tilasta ja ihmisten halusta kontrolloida muita, mutta itse en saanut siitä oikeastaan mitään irti ja siksi viittasinkin Wikipediaan. Beyond the Black Rainbowin tarinaosuus on niin himmeä ja lähes olematon, että se pistää jo epäilemään Wikipediankin luotettavuutta. Olenkohan varmasti katsonut saman Beyond the Black Rainbowin kuin mistä artikkeli on kirjoitettu?

Tarina sikseen. Visuaalisella puolella tämä elokuva vetää kotiin päin oikein kunnolla. Sanoisin näin tappituntumalta, että tässä on tärkeinä vaikutteina toiminut kaikki maailman gialloelokuvat ja erityisesti Mario Bava sekä Dario Argento, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ja John Carpenterin elokuvat. Olin näkevinäni tässä jopa viittauksen Carpenterin elokuvaan Pimeä tähti.

Parhaimmillaan Beyond the Black Rainbow on herkullisen hienoa ja psykedeelistä katseltavaa; ohjaaja on monessa kohtaa osannut käyttää leikkausta ja värejä äärimmäisen mielikuvituksellisesti hyödykseen. Etenkin keskikohdan korkeakontrastisella kameralla kuvattu trippi on hengästyttävän tykkiä kamaa – kohtaus tuokin vähän mieleen Ken Russellin Muutostiloja, josta niin ikään pidän paljon. Jos koko elokuva olisi pelkkää tällaista tykitystä, ei juonta tarvittaisikaan, mutta harmittavasti tässä on ne rauhallisemmat ja selväpäisemmät kohtaukset, joissa yritetään viritellä vähän jotain dialogiakin. Dialogi paha, happoinen psykedelia hyvä.

Jos visuaalinen puoli on hanskassa, niin sitä on myös musiikkipuoli. Kunnon happotrippikuvastoa säestää kivasti kunnon vanhan liiton syntikkamusa avaruustunnelmoinnilla. Elokuvaa katsellessa oli kivaa bongata tuttuja syntikkamerkkejä ja -malleja korvakuulolla. Itse tunnistin ainakin Oberheimin ja Moogin syntikat ja Mellotronin. Nettilähteiden mukaan siellä sulosointujaan ujelsi näiden päälle vielä Prophet-5. Hyvää settiä.

Vaikeaa näin visuaalisesta elokuvasta kirjoittaa kauhean pitkää tarinaa. Jos kaipaatte jotain diipimpää draamaa, katsokaa vaikka Manchester by the Sea, se on hyvä elokuva. Jos taas haluatte puhdasta visuaalista happoilua ja syntikkafiilistelyä, katsokaa tämä. En lupaa tästä mitään elämää suurempia ahaa-elämyksiä enkä edes psykedeliamielessä mitään varsinaisesti tajuntaa räjäyttävää mielipuolista neroutta, mutta paljon huonompaakin on tehty. Tässä ei sentään ole Disney-prinsessoja, ärsyttäviä musikaalinumeroita, Jar Jar Binksiä, Mikki Hiirtä, mainstream pop-hittejä, Rob Schneideria tai lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitäviä supersankareita.

Eli toisin sanoen: Yes sir, I like it.


Arvio: 3/5

BEYOND THE BLACK RAINBOW, 2010 Kanada
Tuotanto: Oliver Linsley, Christya Nordstokke
Ohjaus: Panos Cosmatos
Käsikirjoitus: Panos Cosmatos
Näyttelijät: Eva Allan, Marilyn Norry, Michael Rogers, Rondel Reynoldson, Scott Hylands

Verta, hikeä ja filminauhaa (1999)

Verta, hikeä ja filminauhaa on niitä dokumentteja, joiden alkuperäistä inspiraation lähdettä voi vain arvailla. Tämä dokumentti ei nimittäin kerro kenestäkään erityisen merkittävästä, tärkeästä tai ylipäänsä mistään sensaatiomaisesta, jonka luulisi kiinnostavan useimpia keskivertokatsojia. Verta, hikeä ja filminauhaa kertoo persoonallisen tarinan omakustanne-elokuvan teosta pienessä amerikkalaisessa syrjäkylässä sekä koomisista tilanteista, erikoisista vastoinkäymisistä ja omituisista ihmisistä, joita kolmivuotisen projektin aikana kohdattiin.

Chris Smithin ohjaaman dokumentin päähenkilö on Mark Borchardt, vanhoja kauhuelokuvia ja hevimusiikkia fanittava paranteleva entinen alkoholisti ja sinikaulustyöläinen, joka asuu vielä kolmekymppisenä vanhempiensa luona. Dokumentti seuraa Markin ja tämän parhaan kaverin Mike Schankin sekä muutaman muun tragikoomisia vaiheita. Yksi omista suosikkihenkilöistä tässä tarinassa on saita ja kyyninen Bill-setä, joka muiden tavoin pitää Markia pelkkänä lusmuna ja jatkuvasti epäilee ääneen tämän puuhia. Bill on tämän dokumentin päällikkö numero uno; aina kun ukko on kuvioissa on viihde taattu.

Mike on vanha hippi ja Markin tavoin päideongelmat selättänyt kaveri, joka yhdessä Markin kanssa muodostaa lyömättömän duon jonkun Abbottin ja Costellon tyyliin. Mike on yleensä hiljainen ja puhuu monotonisella äänellä ja Mark taas on täysi turbohuuli. Markin höpinät ovat parhaimmillaan täydellistä tajunnanvirtaa, jossa ei tunnu aina olevan päätä eikä häntää, mutta jota on vain jostain syystä kiinnostavaa kuunnella. Mark on luonnostaan harvinaisen hyvä puhuja. Miken ja Markin väliset keskustelut ovat muutenkin ehkä elokuvan parasta antia, sen verran hyvää läppää ja muistettavia turinoita näiltä kavereilta tulee kuin sarjatulena.

Koska tämä ei ehkä ole se kaikkein tunnetuin tarina, on ehkä parempi lopettaa juonellisen sisällön kuvaus tähän. Kuitenkin täytyy sanoa, tämän dokumentin kuvaama maailma ja ihmiset ovat katu-uskottavuudessaan jotain ihan muuta kuin jotkut muoviset julkkikset ja Hollywood-mallit. Väitän, että jokainen omaa elokuvaa tehnyt tunnistaa tässä dokumentissa kuvatut jutut. Näihin tilanteisiin on naurettavan helppo asettua kenen tahansa ja siksi meno onkin niin pahuksen kiinnostavaa kuin se onkin.

Kaksi hauskaa kohtausta nousevat elokuvasta ylitse muiden. Ensimmäinen on juttu, jossa Markin on tarkoitus lyödä kaverin pää keittiön kaapin ovesta läpi, mutta kaapin ovi ei petäkään ja kaveri saa kunnolla päihinsä. Toinen aivan erityisen hilpeä juttu on lopun jälkiäänityskohtaus, jossa Mark vinkkaa Mikea huutamaan vähän nokan edessä olevaan mikkiin. Normaalisti hiljainen Mike sitten repäisee ja kiljuu sekuntikaupalla kuin kuoleva eläin. Seuraa hetken hiljaisuus ja taustalta kuuluu ääntä kun porukka meinaa tukehtua nauruunsa. Sitten Mark tokaisee Mikelle silminnähden huvittuneena: ”Th-that was wicked, man!”. Aivan jäätävä!

Verta, hikeä ja filminauhaa ei ole mikään kauhean moniulotteinen dokumentti eikä siitä siksi saa kovin pitkää ja syvällistä arvostelua aikaiseksi ellei sitten ala kauhean yksityiskohtaisesti avaamaan kaikkia sen käänteitä, mitä en tietenkään tee. Henkilökohtaisesti kyseessä on yksi sympaattisimmista ja hauskimmista näkemistäni dokumenteista ja ylipäänsä omasta mielestäni paras elokuvanteosta tehty dokkari.

Jos mietitte mitä tarinan keskeisille henkilöille nykyään kuuluu, niin Mark Borchardt ainakin on indie-puolella jonkinlainen kulttihahmo, joka aina silloin tällöin vilahtaa satunnaisissa pienemmissä rooleissa amerikkalaisissa omakustanne-elokuvissa. Bill-setä kuoli vähän tämän dokumentin kuvauksen jälkeen. Epäileväinen ukko sai Markin elokuvaan sijoittamansa rahat korkoineen takaisin. Mark ja Mike tekivät myöhemmin myös pienet cameot Family Guyssa. Ehkä isoin rooli, jossa Mark on tämän dokkarin jälkeen näytellyt, on Cabin Fever 2:ssa. Tässä mainittu Markin unelmaprojekti Northwestern ei ole vieläkään valmis, ilmeisesti rahoitusvaikeuksien vuoksi. Dokkarissa kuvattu Coven sen sijaan valmistui ja se löytyy myös Tykistä.

Arvio: 5/5

AMERICAN MOVIE, 1999 USA
Tuotanto: Chris Smith, Sarah Price
Ohjaus: Chris Smith
Näyttelijät: Mark Borchardt, Mike Schank Bill Borchardt, Alex Borchardt, Tom Schimmels

Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)

Pöö. Täytyy myöntää, että normaalisti en välitä supersankarielokuvista tuon taivaallista, mutta Batman v Superman oli tarkastettava pelkästään kaiken porun vuoksi. Tämä elokuvahan voittikin pari viikkoa sitten kaikkiaan neljä Razzieta jakaen tämän vuoden kärkipaikan Hillary's America: The Secret History of the Democratic Partyn kanssa ja tämä yleensä keikkuu sen ja Norm of the Northin tavoin kriitikoiden vuoden huonoimpien elokuvien listoilla korkeilla sijoilla. Vähemmästäkin tässä kostuu. Ei kun leffa pyörimään. Spank me, baby!

Tässä elokuvassa on kyllä näkyvissä katastrofin merkit jo aivan DVD-julkaisun kannesta lähtien. Olen kuullut, että alun perin elokuvan nimen piti olla "Batman vs Superman", mutta siihen tuli jossain kohtaa typo. Itseäni näin alkuun mietityttää, miksi ainakin näennäisesti lain samalla puolella hääräävät Teräsmies ja Nahkhiirmees ylipäänsä haluaisivat tapella? Muistan joskus nähneeni sen yhden piirretyn elokuvan, missä nämä kaksi liittoutuvat yhteisiä vihollisia vastaan ja se oli vieläpä erittäin hyvää tekoa. Näkemättä Batman v Supermania täytyy sanoa, että vaatii melkoista luovuuttaa saada nämä kaksi hahmoa jotenkin uskottavasti toisiaan vastaan.

Hetkinen. Luovuus? Hollywood 2000-luvulla? Hahahaha!

Asiaan.

Batman v Superman sijoittuu (Wikipedian mukaan) joitakin kuukausia Man of Steelin jälkeiseen aikaan. Elokuva alkaa, kun Lois Lane (Amy Adams) on nimeämättömän terroristijärjestön tukikohdassa tekemässä juttua ja homma päättyy verilöylyyn. Lois Lane alkaa epäillä, että joku haluaa mustamaalata ja tuhota Teräsmiehen (Henry Cavill), mutta kuka ja miksi? Samaan aikaan omassa vaatimattomassa tukikohdassaan kikattava pitkätukkainen Lex Luthor (Jesse Eisenberg) havittelee käsiinsä valtavaa kryptoniittikokkaretta ja säilöttyä Man of Steelin pahiksen ruumista suunnitelmanaan tuhota teräspoitsu. Samaan aikaan Lepakkoveikko (Ben Affleck) tuumailee señor Teräksen olevan ikävä, koska aiheuttaa aina sivullista vahinkoa. Sitten Bätmän näkee unta, jossa Teräs-Tero on paha ja päättää herättyään antaa mokomalle viittaveijarille nekkuun. Peräsmies vastaavasti inhoaa Lepakkovekkulia, koska leppis on niin… ikävä? Toimii lain ulkopuolella?

Nyt ihan oikeasti. Batman v Supermanin juoni on sellaista sillisalaattia, ettei siitä oikeasti ota selvää Erkkikään. Näiden muutaman keskeisen hahmon lisäksi elokuvassa seurataan vielä ainakin tusinaa muuta merkityksettömämpää sivuhahmoa, joiden nimiä tai motiivejä ei oikeastaan edes avata ollenkaan. Koko hommaa hämmentää entisestään kammottava leikkaus, joka tuntuu loikkivan paikasta, ajasta ja henkilöstä toiseen täysin holtittomasti. Ensimmäiseen kahteen tuntiin ei oikeastaan mahdu ollenkaan toimintaa tai kiinnostavia tapahtumia; välillä saarnataan demokratiasta ja välillä horistaan mitä sattuu kuin jossain Star Wars -prequelissa, mutta mikään ei lopulta etene yhtään mihinkään. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo niin pitkästynyt, että keskityin lähinnä erilaisten tuotesijoittelujen etsimiseen.

Hahmoista puheen ollen. Itse vihasin eniten juurikin tapaa, jolla tämän tekijät ovat käpälöineet näitä klassisia hahmoja. Batman ei esimerkiksi tässä ole mikään kylmänviileä ja harkitseva supersalapoliisi, jona hahmo yleensä on yleensä kuvattu, vaan Lepakkomiehestä on tehty tässä täysin tunteen varassa toimiva höntti, joka päättää tappaa miehen suunnilleen pahan unen vuoksi ja sitten muuttaakin yhtäkkiä mielensä kun Teräs… tai no en spoilaa. Olisiko Batman ehkä päästänyt Jokerin menemään, jos jälkimmäinen olisi tehnyt saman, mitä Teräsmies tässä? Vanhan kirjoittamattoman säännön mukaan Batmanin ei yleensä edes kuuluisi tappaa ketään; ehkä hahmo vain on ritarillinen ja reilu tai sitten hahmo Batman-animaation kertoman mukaisesti pelkää tappamista. Tämä on väärin. Ben Affleck tosin oli roolissaan erinomainen. Harmi ettei miehellä oikeasti ollut kunnollista käsistä.

Teräsmies ja Lois Lane ovat ylivoimaisesti tämän elokuvan tylsimmät ja joutavimmat hahmot. Ei riitä, että Henry Cavill ja Amy Adams ovat kumpikin aivan jäässä ja ensimmäinen muutenkin pahvilaatikon karismalla varustettu, mutta kummankaan hahmo ei oikeastaan edes tee koko elokuvan aikana mitään järin kiinnostavaa. Louis ja Clark eivät käy ulkona, puhu tai tee mitään kiinnostavaa yhdessä eikä kummankaan persoonaa avata katsojalle ollenkaan. Kuvio menee jotakuinkin siten, että Lois Lane tekee jotain merkityksetöntä ja ajautuu aina kiipeliin, josta Teräsmies sitten pelastaa. Tässä koko hahmo pähkinänkuoressa. Clark Kentillä on varmaan jotkin taikalasit, jotka päähän laittamalla kukaan ei tunnista niiden takaa mulkoilevaa ilmiselvää Teräsmiestä. Mainitsinko muuten jo, että tämän elokuvan ihmiset ovat tyhmiä kuin mikä? No nyt mainitsin. Joku pahis yrittää tosissaan lavastaa Teräsmiestä pommi-iskuista ja joukkoampumisista vaikka Teräsmiehellä ei ole mitään syytä käyttää aseita tai pommeja. Ja tämä juoni toimii!

Säästin tarkoituksella pahimman viimeiseksi. Jesse Eisenbergin Lex Luthor on kyllä täydellinen rimanalitus. Se Lex Luthor, jonka itse muista televisiosta ja sarjakuvista on Highlanderin Kurganin äänellä puhuva elämää suurempi rikollinen nero, jota ei mikään vankila pysty pidättelemään ja jolla on aina henkinen yliote fyysisesti ylivertaisesta Teräsmiehestä. Batman v Supermanin Lex Luthor on täydellinen vitsi. Käytännössä kaikki hahmon dialogi on aivan jäätävää jöötiä, joka voisi yhtä hyvin jonkun simpanssin kirjoittamaa. Jesse Eisenbergin näyttely ei oikeastaan ole yhtään sen parempaa. Katsokaa elokuva, jos haluatte nähdä miten huonoa se on. Jos tässä olisi ollut tarkoitus rakentaa tästä hahmosta jotain vastenmielistä hippiä, jota sitten leivotaan kunnolla lopussa naamariin, ei ongelmaa periaatteessa olisi. Mutta kun näin ei tehdä. Jesse Eisenberg voitti työstään Razzienkin, mielestäni ihan ansaitusti. Luin jostain, että tässä Lexin motiivi tuhota Teräsmies oli symbolinen kosto ankaralle isälle. Isän samaistaminen jumalaan tai tässä tapauksessa Teräsmieheen on varsin uskottava ja normaali kuvio, mutta tähänkin motiiviin viitataan vain epäsuorasti yhdessä lauseessa. Käytännössä missään Lexin puuhassa ei ole mitään järkeä. Miksi mies esimerkiksi vaivautuu kehittelemään jotain monimutkaista juonta Teräsmiestä vastaan, kun hallussa edelleen on kryptoniitinpala, jolla pystyisi helposti tappamaan Teräspatun yhdellä iskulla. Jos Doomsday lisäksi oikeasti tappaisi Teräsmiehen, Lexillä olisi vain entistä isompi ongelma käsissään. 

Yksi juttu, jota tässä elokuvassa aivan erityisen paljon inhoan, on Wonder Womanin ilmaantuminen kuvioihin. Leikitäänpä ajatuksella, ettet ole koskaan lukenut näitä sarjakuvia vaan olet vähän noviisi koko supersankarigenrelle. Elokuvaan keskelle viimeistä taistoa mukaan ilmestyy yhtäkkiä joku random superhahmo, jota ei nimetä ja jonka taustoja ei avata ollenkaan ja joka ei oikeastaan edes tee loppupeleissä mitään merkittävää. Aika hämmentävää, eikö? Koko Wonder Woman -episodi olisi yhtä hyvin voinut jäädä leikkauspöydälle. Hahmoa tulkitseva Gal Gadot ei mielestäni ole kovin kaksinen näyttelijäkään.

Koska kyseessä on toimintaelokuva, tärkein kysymys tässä kohtaa on, miten hyvää toimintaa rainassa on. Noh, likimain samaa sarjaa kaiken muun kanssa, eli kuraa. Tai siis, toimintaahan tässä on loppujen lopuksi äärimmäisen vähän ja sekin vähä on joko täydellistä cgi-mössöä ja kaaosta tai sitten niin hutiloidusti leikattu, ettei menosta meinaa saada ollenkaan selkoa. Yhdessä kohtaa Batman tappelee pahisjoukon kanssa ja ulkoisesti touhu näyttää hyvältä, mutta juosten kustu ja tyhjyyttään kumiseva äänieditointi pilaa koko kohtauksen. Batmanin ja Teräsmiehen tappelua on tässä vähemmän kuin seksiä Fifty Shades Darkerissa, mikä asettaa koko elokuvan markkinoinnin varsin kyseenalaiseen valoon. Tässä pölistään enemmän jostain Wonder Womanin valokuvasta kuin Batmanin ja Teräsmiehen tappelusta vaikka elokuvan nimi on Batman v Superman!

Batman v Superman: Dawn of Just-ass on kyllä kivuliaimpia katselukokemuksia pitkiin aikoihin. Ei riitä, että tämä käytännössä ryssii kaikki hahmonsa, juoni on täyttä kaaosta ja editoija maistissa, mutta tällä on vielä kaiken lisäksi pituuttakin sellaiset mukavat kolme tuntia, joista ensimmäisen kahden aikana ei tapahdu mitään. Suicide Squad oli hirvittävä elokuva, mutta se sentään oli vaatimattomasti melkein puolet tätä lyhyempi. Olin hyvin lähellä jättää Batman v Supermanin kesken jo ennen puolta väliä, mutta onnistuin jotenkin pinnistämään loppuun asti hampaat irvessä. Ei voi ymmärtää miksi tästäkin piti julkaista vielä joku pidennetty ohjaajan versio. Jos jotain niin tästä pitäisi nimenomaan karsia turhaa höttöä tuntikaupalla että tästä saisi edes kohtuullisen katsottavan. Ei tämä vuoden huonoin elokuva ole, mutta kuuluu omissa kirjoissani huonoimpiin.

Haluatteko nähdä oikeasti hauskan ja tyhmän toimintaleffan? Katsokaa Hardcore.


Arvio: 0.5/5

BATMAN V SUPERMAN: DAWN OF JUSTICE, 2016 USA
Tuotanto: Charles Roven, Deborah Snyder
Ohjaus: Zack Snyder
Käsikirjoitus: Chris Terrio, David S. Goyer
Näyttelijät: Ben Affleck, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Henry Cavill, Jeremy Irons

Aggressive Retsuko (2016)

Sanonta kuuluu, että 99% kaikesta on kuraa. Kaikella tarkoitetaan siis myös animea. En edes muista milloin olisin jaksanut seurata mitään uutta sarjaa muutamaa ensimmäistä jaksoa pitemmälle, ja siitäkin vähästä taitaa olla aikaa vähintään kymmenen vuotta.
Aggressive Retsuko on siis varsin poikkeuksellinen tapaus – ja ihan syystäkin. Kyseisen sarjan on tuottanut sama Sanrio, joka on tuottanut Hello Kittyn ja Chirinin Kellon, joka on edelleen yksi suosikkielokuvistani koskaan. Joskus vuosipari takaisin firma järjesti suuren asiakaskyselyn, jossa kartoitettiin yleisön toiveita uuden hahmon suhteen ja tulos oli, että kansa kaipaa aikuisempaan makuun tehtyä palkansaajanäkökulmaa korostavaa Hello Kittyä. Retsuko on Sanrion vastaus kansan toiveisiin.

Aggressive Retsuko on pienissä 1-2 minuutin stripeissä julkaistava sarja, jonka päähenkilö on tokiolaisessa suuryrityksessä tylsää toimistotyötä tekevä 25-vuotias söpö pikkupanda nimeltä Retsuko, jolla on tapana päästellä höyryjä death metalin parissa. Sarjan lähes jokaisessa jaksossa Retsuko ajautuu ahdistavaan tilanteeseen tai polttaa tavalla tai toisella päreensä töissä tai vapaa-ajalla, mikä lopulta johtaa Retsukon kuvitteellisen death metal -alter egon valloilleen pääsemiseen. Näin ei kuitenkaan käy jokaisessa jaksossa. Alter egon laulaman metallikappaleen sanoituksen vaihtelevat tilanteen mukaan; toisinaan aiheena on stressaava työtaakka, toisinaan lyriikat väännetään vaikka pipareista.

Oikeassa mielentilassa Aggressive Retsuko on älyttömän hauskaa seurattavaa. Itse pidän erittäin paljon Retsukosta itsestään, hahmo on sopivan yksinkertainen ja helposti samaistuttava, ja käytännössä jokainen nolo tilanne johon hahmo joutuu ja jokainen hankala henkilö, jonka Retsuko kohtaa on käytännössä tuttua kamaa jokaiselle opiskelu- tai työelämässä kauemmin viihtyneelle. Oma suosikkijaksoni ja tilanne, johon itse samaistuin parhaiten oli keskustelu sääliä ja huomiota kerjäävän hahmon kanssa. Minulla oli joskus tyttöystävä, joka oli täsmälleen tuollainen surkimus. Te ette ihmiset tiedä, miten ärsyttävää se voi oikeasti olla. Retsukon räjähtäminen lopussa tuntui niin hyvältä.

Aggressive Retsuko on sen verran simppeli sarja, ettei siitä oikeastaan pysty kauhean syvällisesti kirjoittamaan. Siitä joko pitää paljon tai sitten ei ollenkaan. Itse pidän sen ideasta ja hahmoista kovasti, parhaimmillaan sarja on ääneen naurattavaa hubaa, jota palaa mielellään seuraamaan yhä uudestaan ja uudestaan. Ja vaikkei sarjasta pitäisikään, niin minuutin tai kahden mittaisten jaksojen katsominen tuskin on mistään tärkeämmästä pois.


Arvio: 5/5

Hardcore (2015)

”You’re a half man, half pussy!”

Tunnet Seagalin, John Woon ja Die Hardin varmaan.
Ja van Dammen ja Arskankin harmaan.
Mutta leffa tää, sulta kulkuset hittoon räjäyttää!

Elokuva on nimeltään Hardcore. Ytimekkäästi nimetty raina on venäläisten lahja tämän maailman miehisille tosiäijämiehille: suoraa ja tinkimätöntä toimintaa, räjähdyksiä ja tissejä koko rahan edestä puolitoista tuntia. Tämä elokuva on niin äijää kamaa, että se saa rintakarvat kasvamaan silkalla mahtavuudellaan. Tässä leffassa on niin paljon puhdasta testosteronia ja adrenaliinia, että sen näkemisen jälkeen olo on kuin jollain seksuaalisella tyrannosauruksella. Hardcore taitaa vielä olla niitä harvoja ihan oikeita toimintaelokuvia, joissa ei nähdä juurikaan cgi-tehosteita tai supersankaripiereskelyä, mikä vaan parantaa tätä entisestään. Asiaan!

Kuten jokaisessa maailman äksönleffassa, myös Hardcoressa on mahdollisimman höntti juoni, jonka ainut varsinainen tarkoitus on pitää sankaria liikkeessä ja antaa joku uskottava syy mätkiä porukkaa lättyyn loppuelokuvan ajan. Hardcoren päähenkilö on toimintaukkeli nimeltä Henry, joka herää mystisestä laboratoriosta muistinsa menettäneenä. Laboratoriossa miestä tervehtii blondi nainen, joka kertoo olevansa tämän vaimo. Sitten labraan hyökkää pitkätukkainen veijari nimeltä Akan. Akan on telekineettisiä voimia käyttävä kukkakeppi, jonka suunnitelmissa on rakentaa kokonainen aivopestyjen supersotilaiden armeija ja kidnappaapa heittiö vielä huvikseen Henryn vaimonkin. Kostoreissuun lähtevä Henry liittoutuu matkan varrella mystisen Jimmyn ja tämän lukuisien sivupersoonien kanssa Akania ja miehen kätyreitä vastaan. Tapahtumat sijoittuvat Venäjälle.

Yksi älytön neronleimaus Hardcoressa on, että se on kuvattu kokonaan ensimmäisestä persoonasta eikä Henryn kasvoja nähdä oikeastaan ollenkaan. Tämän ansiosta hahmolla on voitu käyttää valtava määrä eri stuntmiehiä kaikenlaisia hulluja takaa-ajoja ja kiipeilyjaksoja tekemässä. Heiluva kamera tuo kaikki kahjoimmat ja vaarallisimmatkin jutut suoraan katsojan eteen ja imee täysin mukanaan. Monessa kohtaa meno oli jo niin lennokasta, että joutui pakosti ihmettelemään miten näitä on oikeasti pystytty edes tekemään. Ihmeelliseltä tuntuu, ettei kukaan oikeasti loukkaantunut tätä kuvattaessa, sen verran hurjaa meno toisinaan on. Välillä muistetaan onneksi päästellä vähän höyryjä venäläisessä ilotalossa!

Toimintajuttujen puolesta Hardcore on juuri sitä mitä lupaakin: täyttä tavaraa. Porukkaa ammutaan, räjäytetään ja piestään kuoliaaksi aivan jäätävää tahtia; välillä revitään jo sydämiäkin rinnasta sekä toisinaan jo juostaan tankkeja ja taisteluhelikoptereitakin pakoon. Koko touhu on vedetty vauhdissa ja väkivallassa niin totaalisen överiksi, että tämä käy jo ihan komediasta. Välillä turpasauna on niin hektistä ja lätty lätisee niin vauhdilla, että oman osansa saa myös väärässä paikassa seisova emäntä ja tarjoilijakin! Puolenvälin jälkeen voisi jo luulla, että kaikki kovin äksön tuli jo nähtyä, mutta ei. Viimeinen 10-20 minuuttia on niin uskomatonta sekopääüberiä väkivaltaoopperaa, että itse repesin niillä paikkeilla ja nauroin jo ääneen koko loppuelokuvan. On tämä uskomatonta viihdettä!

Valitettavasti tässäkin on ne pienet jutut, jotka estää tätä nousemasta ihan viiden tähden elämykseksi. Ensinnäkin se tarina on miehekästä dialogia ja itseironista huumoria lukuun ottamatta aika… pöhköhkö. Jimmyn hahmo on koko elokuvassa melkeinpä pelkästään pakollisia rauhallisempia ja humoristisempia kohtauksia varten ja pahis on melko munaton nössö. Jälkimmäisen kohdalla asia tosin on vaan hyvä, koska rasittavan hipin kurittamista on vaan aina nautinnollisempaa katsella! Kasvissyöntiä ja neulepaitoja ei harrasteta, prkl!

En muista milloin olisin toimintaelokuvaa katsellessani nauranut niin paljon kuin Hardcoren kanssa. Hardcore on kaikessa överiydessään käsittämättömän hauska ja viihdyttävä elokuva – paljon parempi kuin se cgi-kuorrutettu rähmä, jota nykyään tungetaan joka tuutista. Tässä ihan oikeasti tapahtuu asioita ja sen tuntee iholla asti. Hardcore on varmaan miehille samaa mitä joku Fifty Shades of Grey on joillekin naisille, mutta tämä vain on luonnollisesti valovuosia parempi. Unohtakaa Citizen Kane, unohtakaa Tokyo Story, unohtakaa Hyvät, pahat ja rumat. Tämä on pala kauneinta elokuvataidetta - tosimiehille. Röaarrrhhh!!!!

"Who would've thought that pussy is a hell of a motivator?"


Arvio: 4.5/5

HARDCORE HENRY, 2015 Venäjä, USA
Tuotanto: Ilya Naishuller, Natalia Kononenko, Timur Bekmambetov, Inga Vainshtein Smith
Ohjaus: Ilya Naishuller
Käsikirjoitus: Ilya Naishuller
Näyttelijät: Ilya Naishuller, Sergey Valyaev, Andrei Dementiev, Sharlto Copley, Danila Kozlovsky, Haley Bennett.

Love Exposure (2008)

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.” (1. Kor. 13:1)

Kaikesta raamatun siteeraamisestani päätellen tämän on pakko olla joku kristillinen hihhulielokuva. Vai? Kyllä ja ei. Love Exposure ei varsinaisesti ole sen enempää hengellinen kuin hengellisyyttä pilkkaavakaan elokuva. Elokuvan ohjannut Sion Sono tunnetaan kotimaassaan jonkinlaisena anti-establishment -taiteilijana, jolle uskonto edustaa lähinnä yksilöllisyyden tukahduttavaa indoktrinaatiota ja aivopesua, jolla onkin arvoa lähinnä symbolisessa mielessä. Love Exposuren yhtenä tärkeänä teemana rakkauden, himon ja hulluuden lisäksi on kuitenkin uskonnollisuus, etenkin kristillinen sellainen. Aihetta käsitellään varsin neutraalin kyynisesti, joten sen suhteen ei pitäisi olla ongelmia.

Koska kyseessä on ihan aikuisten oikeasti nelituntinen massiivinen eepos, en edes yritä perata tässä kaikkea tarinaa kovin yksityiskohtaisesti. Elokuvan juoni jakautuu useampaan osioon, jossa seurataan ainakin 3-4 eri henkilön toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Ensimmäisen osan ja koko elokuvan ensisijaisena päähenkilönä toimii hartaassa kristillisessä perheessä kasvanut teini-ikäinen Yū Honda (erinomainen Takahiro Nishijima). Lapsena Yū lupasi uskovalle äidilleen etsiä oman elämänsä Neitsyt Mariaa ja perustaa perheen. Myöhemmin äiti kuitenkin sattui kuolemaan ja leskeksi jäänyt isä päätti ryhtyä papiksi. Erinäisten käänteiden jälkeen isä masentuu ja miehen turhautuminen purkautuu raivokkaina saarnoina ja aggressiivisena syntien tunnustamisen tivaamisena pojaltaan. Koska Yū kokee syntien tunnustuksen ainoana tilaisuutena kohdata yhä etääntyneemmäksi käyvä isänsä, mutta pitää valehtelemista kiusallisena, hän päättää alkaa tehdä tarkoituksella mahdollisimman paljon syntiä päästäkseen tunnustamaan ne sitten isälleen. Tästä alkaa koko massiivisen elokuvan varsinainen tarina.

Love Exposure on pahuksenmoinen sekoitus aivan kaikkea mahdollista räävittömästä komediasta eksploitaatioon ja jopa vähäsen splatteriin, välillä tarina muuttuu nuorisokuvaukseksi ja välistä mennään puhtaan romantiikan puolelle. Välistä elokuva naurattaa ääneen, välistä mennään jo pienen jännityksen puolelle ja lopussa jopa hiukan liikututaan kun viimeistään ymmärretään mistä koko jutussa oikein olikaan kyse. Sanoisin, että näin pitkässä elokuvassa tällainen monipuolisuus on vain hyvästä. Itselläni ei aika tullut ainakaan missään vaiheessa pitkäksi, vaikka välistä taukoa joutui pakostikin pitämään ihan jo kipeytyneiden istumalihastenkin vuoksi. Yllättäen näin monipuolinen sisältö on osattu vieläpä yhdistää erittäin sujuvaksi eteenpäin hienosti soljuvaksi kokonaisuudeksi; Love Exposure ei tuntunut ollenkaan väkisin väännetyltä tai teennäiseltä, enintään läpeensä ennalta-arvaamattomalta. Alun perinhän elokuvalla oli mittaa peräti kuusi tuntia, mutta tuottajien painostuksesta elokuvaa lyhennettiin neljään tuntiin. Ohjaajan mukaan kaikki graafisempi seksi ja väkivalta jäi leikkauspöydälle; tässä versiossa erotiikka ja seksuaalisuus on läsnä lähinnä mentaalisesti ja temaattisesti.

Yksi aivan erityisen ihastuttava puoli elokuvassa on sen mielettömän hyvin kirjoitetut ja persoonalliset hahmot. Yū löytää jo aivan elokuvan alussa tiensä veikeiden pervojen ja rakkareiden joukkoon syntiä harrastamaan. Näillä on oma mystinen tirkistelyyn ja naisten pikkuhousujen salakuvaamiseen erikoistunut sensei, joka on tiettävästi saanut inspiraationsakin itsestään Lloyd Kaufmanista. Yksi tarinan keskeisistä henkilöistä on pervon isänsä kaltoinkohtelemaksi joutunut teinikapinallinen nimeltä Yoko (niin ikään erinomainen Hikari Mitsushima), joka toteaakin miesten olevan täyttä saastaa Kurt Cobainia ja Jeesusta lukuun ottamatta. Yokon elämä kääntyy tarinassa ylösalaisin tämän kohdattua salaperäisen mustapukuisen naisen. Kolmas keskeinen hahmo on lapsena isänsä pahoinpitelemäksi joutunut Aya (loistava Sakura Ando), joka liittyi myöhemmin mystiseen Zero-kulttiin. Aya kantaa läpi elokuvan mukanaan kanarialintua, joka symboloi hänen sieluaan.

Musiikkivalinnat ovat mielestäni Love Exposuressa puhdasta täydellisyyttä. Manchester by the Sean arvostellussani kehuin elokuvan hienoja klassisia musiikkivalintoja, mutta manasin sen yhden nyyhkykohtauksen turhaa pateettisuutta. Tässä elokuvassa kuullaan paljon vanhan ajan kirkkomusiikkia, nykyjapanilaista rockia ja Ludvig van Beethovenin seitsemättä eli samaa Ludvig vania mitä Zardozissakin. Välillä musiikki on ironista, toisinaan pelkästään sopivasti tunnelmaa luomassa ja välillä on sopivasti täysin hiljaista. Missään kohtaa ei sorruta turhaan nyyhkimiseen tai sentimentaalisuuteen, vaikka tässä melodraamaakin ehkä hiukan on mukana. Soundtrack on toisin sanoen hieno työtä. Samaa tasoa timanttisten näyttelijäsuoritusten kanssa. Tästä minä pidän. Paljon.

Näin Love Exposuren näkemisen jälkeen tuntuu jotenkin omituiselta, että tämä elokuva on niin kauhean tuntematon kuin mitä se on. Kyseessä on ehdottomasti persoonallisen järkälemäinen taideteos, jossa kiteytyy ainutlaatuisella tavalla kaikki, mikä japanilaisessa nykyelokuvassa vain on hyvää. Enkä oikeasti tässä vaatimattomassa arvostelussani edes käsitellyt kovin syvällisesti koko rainan valtaisaa juonta tai sen hahmoja. Tällainen elokuva pitäisi mielestäni päästä nauttimaan niin neitseellisesti kuin vain mahdollista. Tämän katsomisen jälkeen erektiosta tai pikkuhousuista ei enää ikinä ajattele samalla tavalla kuin ennen.


Arvio: 5/5

AI NO MUKIDASHI, 2008 Japani
Tuotanto: Haruo Umekawa
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Takahiro Nishijama, Hikari Mitsushima, Sakura Ando, Makiko Watanabe, Atsuro Watabe.

When Black Birds Fly (2016)

Well, Oscar- ja Razzie-viikonloppu meni sitten että sujahti ja sain pitää karvahattuni. Enää ei vähään aikaan ole tulossa mitään kovin kiinnostavaa teattereihinkaan, joten ainakin seuraaviksi muutamiksi viikoiksi jäänee taas enemmän aikaa tutkiskella underground- ja indie-elokuvien sameita vesiä pelkästään jo ihan huvin vuoksi. Mitä uugeempaa kamaa, sen parempi.

Yritin löytää katselmukseni ensimmäiseksi elämykseksi äärimmäisimmän ja hämärimmän mahdollisen elokuvan ja käsiini osui tällainen hassu tekele nimeltä When Black Birds Fly. Kyseessä on yksi harvalukuisista animoiduista kauhuelokuvista ja likimain kokonaisuudessaan yhden ihmisen tekemä pieni taide-elämys. Peitenimeä ”Jimmy ScreamerClautz” käyttävästä maestrosta en oikeastaan tiedä muuta kuin, että kyseessä on kuulemma happoisiin tuotoksiinsa nähden yllättävänkin normaali ja huumorintajuinen kaveri, joka omien sanojensa mukaan vain kehittelee luovia tapoja maksaa vuokransa. Jos haluatte vähän esimakua kaverin mielipuolisesta tyylistä niin etsikää jostain käsiinne tämän leffan traileri. Lupaan, ettei jätä ketään kylmäksi.

When Black Birds Flyn tarina sijoittuu Heaven-nimiseen amishmaisen uskonnollisen kultin hallitsemaan kylään, jossa ihmiset palvovat sokeasti Caine-nimistä kulttijohtajaa. Kaikki kylään sijoitetut kohtaukset on toteutettu mustavalkoisena ja äärimmilleen vedetyillä musta/valko-kontrastreilla. Ainoat värilliset objektit koko kylässä ovat luonnollisesti Cainen kuvat. Kylää ympäröi salaperäinen muuri, jonka tarkoitus on virallisen totuuden mukaan suojata kyläläisiä kaikelta pahalta. Muuria ja kylän järjestystä valvoo aseistautunut ja naamioitunut moraalipoliisi. Kylän televisiosta tulee pelkkää propagandaa ja sen kouluissa on kyse pelkästä indoktrinaatiosta sekä aivopesusta.

Heti tarinan alkuun muuan pariskunta saa Cainen kultilta luvan hankkia lapsen. En ymmärrä alkuunkaan mitä tässä tapahtuu ja miten paljon kohtauksesta on pelkkää tietokoneohjelman grafiikkabugia, mutta pariskunta saa kuin saakin lapsen. Myöhemmin lapsi saa nimekseen Marius. Kun Marius on tarpeeksi vanha, hänet pannaan kouluun aivopestäväksi. Koulussa Marius ystävystyy Eden-nimisen tytön kanssa. Eden ja Marius karkaavat yhdessä muurin toiselle puolelle pahaan maailmaan, joka on ulkoisesti kylän täydellinen riemunkirjava vastakohta, jossa kaikenlaiset värien äärimmäisimmätkin kontrastit on vedetty niin överiksi kuin mahdollista - kuin suoraan jostain astetta pahemmassa happotripissä. En taaskaan osaa sanoa miten paljon tästä on tarkoituksellista ja miten paljon pelkkää bugia, mutta suurin osa elokuvasta on juuri tällaista luovaa kaaosta ja täydellistä psykedeelistä hulluutta.

En osaa edes selittää, mitä tästä eteenpäin tapahtuu, mutta homma taitaa puolessa välissä muuttua jonkinlaiseksi hämäräksi satiiriksi. Tai näin ainakin itse sen tulkitsin. Pieniä viittauksia löysin ainakin Monty Pythonin ja Eraserheadin suuntaan, mutta voin olla väärässäkin. Parhaimmillaan elokuva on, kun se unohtaa vähäisimmänkin juonensa ja keskittyy lähinnä täydelliseen päämäärättömään kaheliuteen. Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on pitkä mielikuvituksellinen jakso, jossa lapset kulkevat ”kissan” mukana psykedeliamaailmassa ja vähitellen kissa mutatoituu yhä hämärämmäksi otukseksi. Lopulta siitä tulee antropomorfinen kolmipäinen vuohi, jolla on päässä tuhat silmää ja kolme sarvea sekä ylimääräisiä silmiä ja suita ympäri kehoa. Dude, mitä oikein olet poltellut? Mitä ihmettä mä oikein katson?

Kuten odottaa sopii, tällaisen yhden ihmisen omalla ajalla ja rahalla tekemän elokuvan animaatio on vuoden 2016 elokuvaksi ihan täyttä kuraa. Tarkemmin sanottuna graafisesti ehkä jotain ensimmäisen Playstationin tai Dreamcastin tasoa, eli suunnilleen jotain Foodfight!in luokkaa. Kaikkein kamalinta on hahmoanimaatio, joka on jo Itse Valtiaitakin huonompaa kamaa; kaikilla Black Bridsin hahmoilla on sama kuollut katse ja irvistys läpi elokuvan, eivätkä suut liiku hädin tuskin ollenkaan sanojen mukaisesti. Kaikki muu visuaalinen anti on joko nerokkainta tai kamalinta mitä on koskaan tehty. Itse pidän tässä nimenomaan psykedeelisistä hörhöilystä ja toisinaan jäätävän monimutkaisista taustoista. Jos kestoa olisi leikattu reippaasti ja turhaa tarinaa jätetty pois sekä keskitytty pelkkään luovaan hulluuteen, tämä voisi olla likimain nerokkainta kamaa koskaan.

Koska elokuva on virallisesti kauhua, keskeisin kysymys kuuluu: aiheuttaako se mitään väristyksiä? En tiedä väristyksistä, mutta ainakin itseni se sai oikeaan tunnelmaan ja vähän ahdistumaankin. Ahdistukseen lienee yhtenä syynä ainakin kaiken mahdollisen yleinen kökköys; tämän katsominen on kokemuksena kuin joku takoisi lekalla jakaukseen. Tarina on sekava kuin mikä, animaatio on ainakin hahmojen osalta täyttä syöpää ja riemunkirjavat värit aiheuttavat päänsärkyä - epilepsiakohtauksia pelkäävien ei kannata tätä edes katsoa. Hyvällä tavalla itseäni tässä kutkutti yleinen ufomeininki ja kaiken äärimmäinen outous sekä loistava äänimaailma/soundtrack, joka toisinaan koostui muun elokuvan tavoin pelkästä bugittavasta mössöstä ja toisinaan tyylikkäästä syntikkasynkistelystä, josta itse pidin paljonkin.

Tämä koko elokuva on jo niin äärimmäinen kummajainen, ettei siitä voi kuin joko pitää todella paljon tai sitten vihata kuin jotain kulkutautia. Keskitietä ei ole olemassakaan. Jollain omituisella tavalla pidin tästä hirvityksestä erittäin paljon. Siinä ei periaatteessa toimi mikään, mutta se kutkutti itseäni juuri oikeista kohdista, että jaksoin katsoa sen loppuun asti – moni muu parempi on jäänyt kesken. When Black Birds Fly on läpikotaisen hullu, järjetön, rikkinäinen ja buginen, mutta onpahan luova ja uniikki. En voi vilpittömin mielin suositella tätä kenellekään edes kokeilumielessä.


Arvio: 4/5

WHEN BLACK BIRDS FLY, 2016 USA
Tuotanto: Jimmy ScreamerClautz, Ruby Larocca
Ohjaus: Jimmy ScreamerClautz
Käsikirjoitus: Jimmy ScreamerClautz
Näyttelijät: Brandon Slagle, David Firth, Devanny Pinn, Erin Russ, J.D. Brown, Ruby Larocca, Victor Bonacore

Hillary's America: The Secret History of the Democratic Party (2016)

”Maybe their plan is to steal… America!”

Olen odottanut tämän dokumentin näkemistä niin kauan. Kaikki mahdolliset merkit viittasivat jo aivan ensimmäisistä trailereista lähtien, että tämä on tosi diippia tavaraa. Vuodenvaihteeseen mennessä tämä löytyi jo kaikkien mahdollisten kriitikkojen huonoimpien elokuvien listojen kärjestä. Moni kriitikko käveli teatterista ulos kesken näytöksen. Viime viikonloppuna tämä voitti vielä neljä Razzieta, joista yksi vuoden huonoimpana elokuvana. Samassa sarjassa oli ehdokkaana mm. Gods of Egypt ja Batman v Superman: Dawn of Justice. Tällaisten meriittien perusteella tämän on pakko olla vähintäänkin ikimuistoinen elämys.

Dokumentti alkaa sen ohjanneen Dinesh D’Souzan joutavilla jaaritteluilla. Ukko oli sekaantunut jokunen vuosi ennen Hillary’s American tekemistä vaalirahoitusvenkuloihin ja joutunut linnaan – tietysti syyttömänä. Miehen itsensä mukaan todellinen syyllinen oli Barack Obama ja Yhdysvaltain hallitus, jotka halusivat hiljentää sankarillisen toisinajattelijan. Mitään todisteita ei luonnollisesti missään vaiheessa näytetä eikä väitteitä perustella. Koko dokumentista ensimmäiset puolituntia tai kolme varttia ovat pelkkää Souzan vankilakämyilyä ja sekalaisia yhteen leikattuja uutispätkiä. Luonnollisesti ohjaajamaestro itse korostaa uutispätkien välissä omaa erinomaisuuttaan ja aiempien höpinöidensä profeetallisuutta ja totuutta.

"Yo guys! Who's that blond Limburger they call the president of United States?"

Vihdoin kolmen vartin jälkeen päästään asiaan. Demokraattipresidentillä oli joskus orjia. Orjia ruoskittiin. Demokraattipresidentti oli ilkeä. Kaikilla demokraateilla oli orjia, joten kaikki demokraatit ovat ilkeitä. Republikaaneilla ei ollut orjia. Republikaanit olivat hyviä. Mitään todisteita ei taaskaan näytetä eikä mitään perustella, vaan Souzan itsensä höpinöiden tuoksi esitellään fiktiivisiä näyteltyjä ja pökkelösti dramatisoituja pätkiä, joiden ainut tarkoitus lienee katsojan kiinnostuksen ohjaaminen pois kertojan perättömistä mölinöistä. Huomaan toisinaan nauravani ääneen koko touhun täydelliselle järjettömyydelle. Hymy hyytyy pakosti, kun katsoo tässä vaiheessa kelloa ja huomaa, että ensimmäinen tunti on jo kulunut, vielä 40 minuutta jäljellä eikä vielä ole viitattu sanallakaan Hillary Clintoniin.

Loppu elokuva jatkaa täysin samoilla linjoilla. Tässä kohtaa kylmä hiki alkaa mennä jo pitkin selkää. Demokraattipuolue on suunnilleen vastuussa kaikesta pahasta, jota maailmassa on koskaan tapahtunut, olipa kyse sitten Yhdysvaltojen sisällissodasta, sattumanvaraisista lavantauti- ja ripuliepidemioista, aborteista tai vaikka natseista ja Holokaustista. Mitään ei luonnollisesti perustella eikä todisteita esitellä. Looginen ketju menee alusta näin: Demokraattipuole on paha koska joillain demokraateilla on ollut orjia ja Bill Clintonilla oli seksisuhde, joten Hillary Clintonkin on sitten paha ihminen. Republikaanipuolue ei luonnollisesti ole Demokraattipuole, joten se on hyvä ja kaikki puoleen jäsenet ovat hyviä. Tämän asian sanomiseen tarvittiin kokonaiset tunti ja kolme varttia, joiden aikana Hillarysta puhuttiin yhteensä ehkä rupiset 5-10 minuuttia.

Mitä meninkään oikein katsomaan. Hillary’s American on pakko olla huonoin ja myötähäpeää herättävin näkemäni propagandaelokuva koskaan. Se uppoaa huonoudessaan jo sellaisiin syvyyksiin, että se on jo melkein tosi hyvä. Itse nauroin vuolaasti koko touhun kädettömyydelle melkein läpi elokuvan. Ainut isompi ongelma, joka estää tätä nousemasta jonkinlaiseksi camp-propagandan kulttiklassikoksi on sen puuduttava pituus; tästä olisi helposti pystynyt leikkaamaan kaikkein puuduttavimmat ja joutavimmat 20-30 minuuttia ja tästä olisi saanut todella hilpeän kalkkunan. Kaikkein ikävintähän tässä mielestäni on, että Hillarylla ja Demokraattipuoleella varmasti on kaikenlaisia luurankoja kaapissa, mutta tämä dokumentti ei oikeastaan edes yritä liipata mihinkään sellaiseen. Käytännössä tämä on pelkästään vajaa kaksi tuntia silkkaa suunsoittoa ja mahdollisimman paljon tunteisiin vetoavaa huuhaata. Olisi edes kahjoa salaliitelyä ja avaruusliskoja, mutta ei.

Mutta tiedättekös mikä Hillary’s Americassa on kaikkein hulluinta? Se on kuulemma viime vuoden katsotuin dokumenttielokuva. Joku on käynyt katsomassa tämän teatterissa asti. Tällä dokumentilla on voinut olla jotain vaikutusta viime syksyn presidentinvaaleihin. Kaikesta päätellen hullun tiedemiehen aivopesukonetta tai ufojen mielenhallintasäteitä ei tarvita. Me teemme sen ihan itse.

My exact face when this travesty of a film was over.

Summary: This film is straight from a horse's ass. It sucks so much it's almost very funny at times, but only almost. It even sucks at sucking. Fuck. Just forget this film and go watch some good porn. Thank you.


Arvio: 0/5

HILLARY'S AMERICA: THE SECRET HISTORY OF THE DEMOCRATIC PARTY, 2016 USA
Tuotanto: Gerald R. Molen
Ohjaus: Bruce Schooley, Dinesh D'Souza
Käsikirjoitus: Dinesh D'Souza, Bruce Schooley
Näyttelijät: Dinesh D'Souza.

Red Hot Riding Hood (1943)

Käsi käy.

Muistan kun kerran kouluvuosina näin televisiosta Tex Averyn Bad Lck Blackien ja se räjäytti tajunnan kerrasta. Kyseessä on omasta mielestäni edelleen hauskimpia ja parhaita koskaan tehtyjä piirrettyjä komedioita. Tex Averya onkin tapana kutsua vaatimattomasti animaation kuninkaaksi. Jos ikinä sattuu lukemaan genreä koskevaa kirjallisuutta tai katsomaan aihetta käsitteleviä dokumentteja, on aivan varmaa, että tämän kaverin nimi vilahtaa jossain vaiheessa. Tex oli piirretyn komedian nero ja maestro numero uno.

Normaalisti ei ole tapana arvostella muutaman minuutin lyhytelokuvia, sillä niistä harvoin saa kunnolla irti. Red Hot Riding Hood on poikkeustapaus. Tämä piirretty on Tex Averylle ja animaatiolle vähän samaa kuin joku Citizen Kane näytellylle elokuvalle. Se on piirretyn komedian perusteos ja tekijänsä magnum opus, joka on järjestään aina valittu alansa parhaiden teosten joukkoon. Jos kyseinen piirretty ei vielä ole tuttu, niin se kannattaa ehkä katsoa ennen tämän analyysin lukemista.

"Bojoing!"

Red Hot Riding Hood on perinteiseen Tex Avery -tyyliin aikuisille suunnattu Disney-parodia, jonka perusjuoni on eräänlainen freudilainen seksin ja erotiikan ympärillä pyörivä versio Punahilkasta. Lyhäri alkaa perinteisenä punahilkkana, mutta hahmojen protestoitua kertoja päättää vähän ”päivittää” tarinaa. Uudessa versiossa Iso paha susi on himokas gigolo, Punahilkka on kuuma tanssijatar ja Isoäiti on hulppeassa pilvenpiirtäjässä asuva puumanainen. Aluksi Susi menee yökerhoon vikittelemään Punahilkkaa, mutta päätyykin itse puumanaisen metsästämäksi. Triviaa tähän sen verran, että tämän lyhärin Punahilkka on Jessica Rabbitin esikuva.

Koko lyhärin huumori on periaatteessa hämmästyttävän härskiä ja monimielistä. Jutun hienous piileekin siinä, että kaikki seksihuumori on muotoiltu niin nokkelasti symboliikan, ironian ja rivienvälijuttujen taakse, että se on jo suorastaan nerokasta. Mitään ei sanota suoraan. Melkein jokainen kohtaus ja kuva sisältää jotain tylppää ja pitkulaista tai kasvavaa, jäykistyvää ja nousevaa. Kun Susi näkee Punahilkan kuuluu äänekäs ”bojoing” ja susi jäykistyy. Suden hulppea limusiini on yksi iso fallossymboli. Kun Susi hurauttaa Isoäidin kämpille limusiini painuu kasaan. Tässä kontekstissa kaikki tällainen on pelkkää freudilaista symboliikkaa ja viittauksia ihmisen anatomiaan.

Jalka "kramppaa".

Yksi iso vitsi on siinäkin, että tämä on tehty äärimmäisen elokuvasensuurin aikaan, jolloin suuteleminen ja kädestä piteleminenkin oli elokuvissa kiellettyä – saati sitten piirretyissä. Red Hot Riding Hoodista sensuroitiin ainoastaan alkuperäinen eläimiin sekaantumiseen viittaava loppuvitsi. Tilalle saatiin jotain melkein yhtä epäkorrektia. Yksi hassu pikku juttu mihin tässä kannattaa kiinnittää huomiota on Suden viheltely. Sitä tiettyä vihelteltyääntä sanotaan englanninkielessä ”wolf whistleksi”. Nerokasta.

Red Hot Riding Hood on puhdasta komedian neroutta ja niitä alan pieniä mestariteoksia, jotka kuuluvat Bad luck blackien kera jokaisen genren ystävän pakolliseen yleissivistykseen. Tällaista kamaa ei varmaan vieläkään ole tullut keneltäkään muulta kuin Tex Averyltä itseltään. Muuten. Nyt kun tuli puheeksi monimieliset piirretyt komediat, niin tiedättekös miksi se Looney Tunesin haisunäätä jahtaa nimenomaan kissoja? No tietysti siksi, että kissa on englanniksi ”pussy”! Sanaleikkejä, sanaleikkejä...

RED HOT RIDING HOOD, 1943 USA
Tuotanto: Fred Quimby
Ohjaus: Tex Avery
Käsikirjoitus: Tex Avery
Näyttelijät: Daws Butler, Frank Graham, June Foray, Kent Rogers, Sara Berner

Pocahontas (1995)

Vuosi on 1607. Joukko englantilaisia siirtolaisia rantautuu kuvernööri Radcliffen johdolla Uuden maailman rannikolle. Yksi siirtolaisista on vapaaluontoinen seikkailija nimeltä John Smith. Samaan aikaan Powhatanien intiaaniheimo kuulee valkoisen miehen saapumisesta ja maahanmuuttokriittiset mielipiteet valtaavat alaa. Pocahontas on vapaaluontoinen söpöjen eläinsidekickien kanssa seikkaileva päällikön tytär, joka kaipaa elämältä enemmän ja myös laulaa aiheesta. Itse käytän Pocahontasista nimitystä ”Disney-prinsessa intiaanina”.

Pocahontas oli aikoinaan ensimmäinen elokuva, joka tuli katsottua teatterissa. Tätä edellisestä katsomiskerrasta oli aikaa melkein 20 vuotta. En tullut asiaa ajatelleeksi ennen kuin huomasin ettei tälle ole vieläkään kirjoitettu Tykkiin arvostelua. Miksiköhän tätä ei kukaan ole vielä arvostellut? Miksiköhän olin itse tämän niin unohtanut? Vastauksena kumpaankin: No tietysti siksi, että Pocahontas on niin laimea ja unohdettava elokuva. Kaikki tässä elokuvassa tarinasta hahmoihin on läpikuultavan ohutta ja tylsää. Pocahontasin hahmo itse on vain yksi tympeän kliseinen Disney-prinsessa muiden joukossa - henkilökohtaisesti olen täysin kyllästynyt niihin kaikkiin. Pocahontaksen tarinakin on niin ennalta-arvattavaa kamaa, ettei mitään rajaa. Valkoisen miehen ahneus ja kysymys siitä, ketkä ovatkaan oikeasti villejä. Cannibal Holocaust - kannibaalien polttouhrit teki saman paremmin.

Kaikkein tylsintä elokuvassa on sen pahis: Radcliffe. Oma suosikkipahikseni maailmassa on Julius Ceasarin salamurhaan osallistunut Brutus (!), joka petti ja murhasi ystävänsä tasavaltaisen valtiomuodon puolesta. Lopulta salamurha ei palauttanut tasavaltaa vaan johti sen lopulliseen tuhoutumiseen. Täydellinen pahis ja tarina. Radcliffe sen sijaan haluaa pelkkää rahaa ja jaksaa toistella motiiviaan jokaisessa lausumassaan repliikissä. Rahanhimoinen ilkiö on vain yksi harmaantylsä variaatio perinteisestä ahneesta korporaatiopahiksesta, jota vihasin jo Bambukarhuissa. Koko hahmolla ei ole mitään filosofiaa, historiaa, tai muuta sen suurempaa motiivia. Omissa kirjoissani Radcliffe on Tarzanin Claytonin ja sen Atlantiksen pahiksen kanssa onnettomimpia ja tylsimpiä roistoja, joita Disney-leffoissa on koskaan nähty.

Mutta ei ”Disney-prinsessa intiaanina” omasta mielestäni mikään täysin epäonnistunut elokuva ole. Itse pidän elokuvan soundtrackia poikkeuksellisen onnistuneena, erityisesti Color of the Windiä ja Savagesia. Jälkimmäisessä on jopa hassu viittaus Victor Hugon Kurjat-musikaaliin vähän kuin vihjeenä seuraavan Disney-leffan suhteen. Color of the Windin sanoista eniten on itseäni jäänyt hämmentämään kohta ”sen miksi ilveskissa naurahtaa”. Miten ilves naurahtaa? Se kuulostaa niin hölmöltä, että ajattelin aina, että siinä lauletaankin ”ilveskissa nauahtaa”. Tarkistin sanoitukset äsken ja siinä lauletaan nimenomaan ”naurahtaa”. Naurahtaa miten? Miten ilves naurahtaa?

Suomalaiset ääninäyttelijät ovat mielestäni alkuperäisiä valovuosia parempia, erityisesti intiaaniprinsessaa esittävä Arja Koriseva, jolla on huomattavasti voimakkaampi ja kauniimpi ääni kuin alkuperäisen Judy Kuhnilla. Harmittavasti käännöksessä on menetetty kaikki sananparret ja murteet, joita alkuperäinen versio hienosti hyödyntää. Osa laivan miehistöstä esimerkiksi on selvästi puheen perusteella irkkuja, mutta toisaalta savoako suomalaisten olisi pitänyt alkaa solkkaamaan?

Yksi hyvä puoli Pocahontasissa on sen animaation taso. Tämähän tehtiin heti Leijonakuninkaan jälkeen, jolloin kasassa oli jo valmiiksi yksi maailman parhaista tiimeistä. Samoihin aikoihin kun tätä alettiin tekemään, Don Bluthin studio meni Pikku Pingviinin ja Peikko keskuspuistossa flopattua konkurssiin ja osa Donin ydintiimistä palasi Disneylle mestarin itsensä mennessä Foxille tekemään Anastasiaa. Visuaalisesti Pocahontas onkin pahuksen tyylikäs elokuva. Erityisen paljon pidän sen musikaalijaksojen, erityisesti Savagesin upeasta animaatiosta ja värityksestä. Disney on harvoin tehnyt visuaalisesti mitään yhtä hengästyttävää. Harmi vain, että tarina ja hahmot ovat täyttä kurwaa.

Kaunottaren ja Hirviön arvostelussani manasin elokuvan puhuvia huonekaluja. Pocahontaksessa ei nähdä puhuvia eläimiä tai puita Kaarnamuorta lukuun ottamatta. Tällä kertaa ainut kysymys on: miksi? Tarinassahan kuvataan intiaanien kulttuuria, jossa palvottiin luonnonhenkiä ja -jumalia. Kaikista maailman Disney-leffoista tässä eläimien ja puiden olisi pitänyt puhua, mutta tällä kertaa tekijät ilmeisesti halusivat keskittyä pelkästään
ihmishahmoihin.

Vielä yksi pikku juttu, joka itseäni jäi tässä mietityttämään. Kun elokuvassa nähdään John Smith ensimmäisen kerran, miehellä on mukanaan persialainen käyräsapeli eli shamshir. Ilmeisesti tekijät halusivat tällä kertoa, että John Smith on maailmaa nähnyt seikkailija. Shamshir on muuten todellisuudessa upea kapine, voin sanoa. Mutta sitten ”leijonanhäntä” häviää lopun elokuvan ajaksi jonnekin. John Smith menee siis seikkailemaan teknisellä kivikaudella elävien vihamielisten villien maahan ja jättää oman aikansa luotettavimman ja käytännöllisimmän aseen punkan alle. Missä järki?

En pidä juurikaan ”Disney-prinsessa intiaanina” -elokuvasta. Se on hienoja musiikkeja, erinomaisia ääninäyttelijöitä ja upeaa visuaalista puolta lukuun ottamatta niin unohdettava ja tylsä elokuva, ettei siitä oikeastaan jää paljoakaan käteen. Leijonakuninkaan, Aladdinin ja Kaunottaren ja Hirviön rinnalla tämä on todella heppoinen elämys. Varmasti kaikki lapset ja Disney-fanit innostuvat tästäkin. Minä en. Cannibal Holocaust on edelleen parempi. Ugh.

Arvio: 3/5

POCAHONTA, 1995 USA
Tuotanto: James Pentecost
Ohjaus: Micael Gabriel, Eric Goldberg
Käsikirjoitus: Carl Binder, Susannah Grant, Philip LaZebnik
Näyttelijät: Christian Bale, David Ogden Stiers, Irene Bedard, Judy Kuhn, Mel Gibson