Aivokuollut (1992)

Kaunis päivä uusiseelantilaisessa pikkukyläsessä. Aikuinen mies asustelee yhä tyrannimaisen leskiäitinsä kanssa haaveillen suuresta rakkaudesta. Lemmen kohde taas elää keskiluokkaista unelmaa perheensä omistaman pikkupuodin taloudellisissa suojissa. Eräänä toisena kauniina päivänä rakastavaiset menevätkin deittailemaan paikalliseen eläintarhaan – katkera anopinretale kintereillään. Hiiviskellessään pusikoissa emäntä tuleekin sumatralaisen rotta-apinan nirhaisemaksi. Piankos vanha kassialma jo alkaakin potea vilunväreitä sekä palavaa halua napsia suihinsa ihmisiä ja lemmikkieläimiä. Aikapoika kutsuukin sairaanhoitajan tarkistamaan äitiään, mutta vauhdilla muumioituvan mummon vedettyä siskovalkean sisuskalut kurkustaan alas, joka sorkka katsookin parhaimmaksi lukita äitimuorin kellariin ja heittää avaimen menemään. Mikä voisikaan mennä vikaan?

Ai vikaan, vai? Miten olisi vanhan äidin pakeneminen ja zombiviruksen leviäminen pitkin pikkukylän katuja ja hautuumaita. Edes teddyboyt eivät näytä saavan kuseksia ihmisten haudoille ilman mullan alta ilmestyviä käsiä ja kungfu-taidoillaan rikollisia mätkivää pappia. Kauhukomedian perimää kunnioittaen sankariemme tilanne vain pahenee, mitä enemmän nämä yrittävät ongelmiaan ratkaista. Yhdessä hetkessä nämä päätyvätkin neljän seinän sisälle kokonaisen valloilleen pääseen zombiarmeijan kanssa. Panoksena elävien ja kuolleiden mittelössä on paitsi selviytyminen, mutta myös aikuisen pojan vapautuminen äitinsä pauloista sekä kielletty rakkaus kauniiseen naiseen. Saippuasarjamaisen tarinan vaiheissa vain sattuu lentämään verta, irtoraajoja ja suolenpätkiä kuin liettualaisessa lihamyllyssä.

Kuulin Peter Jacksonin Aivokuolleesta ensimmäisen kerran joskus peruskouluikäisenä muutamaa vuotta vanhemmalta serkultani. Siihen aikaan Aivokuollut taisi olla Suomessa vielä kielletty tai ainakin äärimmilleen sensuroitu, mutta serkun kaveri olikin ostanut omansa ulkomailta. Serkulta kuulemani perusteella olin siis tarkkaan selvillä Aivokuolleen sisällöstä jo kauan ennen itse elokuvan näkemistäkään. Silti, jokaisella kerralla olen yllättynyt Jacksonin kauhukomedian äärimmäisestä intensiteetistä: uusiseelantilaisen gore-splatterin katsominen on tähtitieteellisiin mittasuhteisiin venytetyssä hyperbolassaan ja vauhdissaan katsomiskokemuksen melkein jo uuvuttavaakin. Harva elokuva on koskaan kyennyt kohdallani vastaaviin tuntemuksiin.

Kelataanpa vielä sanomani demonstroimiseksi Aivokuolleen klimaattisen jälkimmäisen puoliskon tapahtumia. Jacksonin mestariteoksen päästessä vauhtiin joukko ihmisiä jää näitä piirittävien zombien kynsiin. Tästä edespäin elokuvan kuvasto rikastuu kuvilla irtoraajoista, repeilevistä ja räjähtävistä päistä, tynnyrikaupalla lentelevästä verestä ja suolenpätkistä. Kaikkea yllä mainittua on niin paljon eri muodoissaan ja vilahtaakin ohi niin nopeasti, että olen yhä päästäni pyörällä Jacksonin mielikuvituksen rajat ylittävien erikoistehosteiden suhteen. Eräässä kohtaa nainen ja mies puhuvat, kun yhtäkkiä naisen takaraivon läpi ja suusta ulos iskeytyy käsi. Toisessa kohtaa naisen pää halkeaa kahtia kesken dialogin, sitten puolikas ihmisenpää liukuu pitkin lattioita, ja ainakin osassa kuvista irtonainen päänriekale on aidon näyttelijän. Miten tämä edes on mahdollista?

Aivokuolleen kielletyn hedelmän katsominen on ehta elämys. Toista samanlaista elokuvaa ei ole eikä varmuudella tulekaan. Aivokuollut on sairasta viihdettä, mutta silti viihdettä. Erään tarinan mukaan pelkästään elokuvan finaalissa käytettiin kolmisensataa litraa verta, mutta Jacksonin itsensä kertomana pelkkä ruohonleikkuri kulutti punaista kultaa tuon verran tunnissa. Kaiken eritekikkailun, seinille ja lattioille heitellyn veren ja sisälmysten jäljiltä näyttelijät olivatkin tyytyväisiä päästyään terveinä ja järjissään mätänevältä kököltä tuoksahtavasta talosta. Peter Jackson on itsekin viime vuosina osoittanut arvostustaan varhaisvuosiensa klassikoita kohtaan, onpa mies lupaillut Aivokuolleesta uutta fyysistä julkaisuakin. Antaudu sinäkin siis rotta-apinan purtavaksi ja liity joukkoomme matoiseen.


Arvio: 5/5


BRAINDEAD, 1992 Uusi-Seelanti
Ohjaus: Peter Jackson
Käsikirjoitus: Peter Jackson, Fran Walsh, Stephen Sinclair
Näyttelijät: Timothy Balme, Diana Peñalver, Elizabeth Moody, Ian Watkin