Hellboundin sekoilun
jälkeen olisi ollut syntiä jättää kolmas Hellraiser
tarkistamatta. Edellisen osan päätteeksi Pinhead ja muut kenobiitit
löysivät ihmisyytensä ja haihtuivat yksi kerrallaan savuna ilmaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin? Väärin! Kolmannen osan aluksi Pinheadin
kivipylvääseen vangittu sielu tekee sopimuksen Frankia muistuttavan
hedonistisen yökerhoisännän kanssa: jos herra isäntä toisi
naulapäälle lihaa ja verta huikopalaksi, herra Pinhead tekisi
isännän villeimmistäkin toiveista totisinta totta. Näin siis
toistuu ensimmäisestä Hellraiserista tuttu kuvio petoksesta
ja kuolleista heräämisestä. Verileikit eivät vain vapauta
Pinheadia tähän maailmaan, vaan antavat samalla synnyn uudelle,
entistäkin häijymmälle joukolle kenobiittejä. Kuinka Pinhead on
elossa ja pystyy muuttamaan ihmisiä demoneiksi, en vieläkään
ymmärrä, mutta näin vain on.
Sikäli kuin olen ymmärtänyt, oli New World Cinema taloudellisissa vaikeuksissa jo Hellboundin ilmestymisen aikoihin, joten kolmannen elokuvan oikeudetkin siirrettiin suosiolla toisen firman haltuun. Näihin aikoihin Clive Barkerin kovassa nousussa ollut tuotanto oli jo ehtinyt mennä muodista, raakileeksi leikelty Nightbreedkin flopata teattereissa, eikä kirjailijan työpanosta enää Hellraiserinkaan kohdalla siksi nähty kuin jälkituotantovaiheessa. Kolmannella helvetilliselä onkin enemmän yhteistä Painajainen Elm Streetillä- ja Wishmaster-leffasarjojen kuin Barkerin alkuperäisteoksen kanssa. Tälläkin kertaa geneerinen tappotarina keskittyy yliluonnollisen murhaajan jahtaaman naishahmon ympärille, ja lopussa hahmokatraasta ainoana selvinnyt emäntä käyttää nokkeluuttaan mystisen pahuuden voittamiseen.
Mälsästä amerikkalaistumisestaan huolimatta Hell on Earthin käsikirjoitus on kuitenkin elokuvan mielenkiintoisinta antia niin hyvässä kuin pahassakin. Kolmas Hellraiser on tarina sodan kauhujen ja traumojen ulottumisesta sukupolvienkin ylitse, unista sekä teknologiasta. Edellisessä elämässään Pinhead oli sotilas, ja elokuvan päähenkilö kohtaa unissaan sodassa kuolleen isänsä – kenobiittien terrori on siten yhdistettävissä sotien raadolliseen todellisuuteen. Toisaalta, tarinan päähenkilö työskentelee toimittajana, ja yksi uusista kenobiiteistä on yhtä kameran kanssa. Unia haikailevasta naisesta tulee vastaavasti uusi kenobiitti. Tekijöille annettakoon siis pisteet kunnianhimoisesta yrityksestä.
Hellraiser-elokuvana Hell on Earth onkin epäonnistunut, mutta itsenäisenä kauhuelokuvana kolmonen on kiehtova tapaus. Mielikuvituksellisen käsikirjoituksen ohella silmiini osui myös paikallisen metallikulttuurin hyödyntäminen osana elokuvan kerrontaa ja markkinointia: yökerhoon sijoittuvissa kohtauksissa kuullaan ainakin Armored Saintia sekä jotain ysärivuosien tukkabändiä, ja lopputekstien taustalla raikaa itse Motörhead. Jos mytologian sääntöjen muuttaminen, hahmojen aiempiin elokuviin nähden erikoinen käytös sekä kankeat erikoistehosteet eivät riitä tuhrimaan Hellraiseria, Christopher Youngin upeiden kauhusävellysten korvaaminen populaarimmalla hoitaa homman varmasti. Clive Barker osallistui nimellisesti vielä yhden Hellraiserin tuotantoon ennen lopun sarjan valahtamista teattereista suoraan videolle. Odotan neljättä osaa pelolla.
Arvio: 2.5/5
HELLRAISER III: HELL ON EARTH, 1992 USA
Ohjaus: Anthony Hickox
Käsikirjoitus: Peter Atkins, Tony Randel
Näyttelijät: Doug Bradley, Paula Marshall, Terry Farrell, Kevin Bernhardt
Sikäli kuin olen ymmärtänyt, oli New World Cinema taloudellisissa vaikeuksissa jo Hellboundin ilmestymisen aikoihin, joten kolmannen elokuvan oikeudetkin siirrettiin suosiolla toisen firman haltuun. Näihin aikoihin Clive Barkerin kovassa nousussa ollut tuotanto oli jo ehtinyt mennä muodista, raakileeksi leikelty Nightbreedkin flopata teattereissa, eikä kirjailijan työpanosta enää Hellraiserinkaan kohdalla siksi nähty kuin jälkituotantovaiheessa. Kolmannella helvetilliselä onkin enemmän yhteistä Painajainen Elm Streetillä- ja Wishmaster-leffasarjojen kuin Barkerin alkuperäisteoksen kanssa. Tälläkin kertaa geneerinen tappotarina keskittyy yliluonnollisen murhaajan jahtaaman naishahmon ympärille, ja lopussa hahmokatraasta ainoana selvinnyt emäntä käyttää nokkeluuttaan mystisen pahuuden voittamiseen.
Mälsästä amerikkalaistumisestaan huolimatta Hell on Earthin käsikirjoitus on kuitenkin elokuvan mielenkiintoisinta antia niin hyvässä kuin pahassakin. Kolmas Hellraiser on tarina sodan kauhujen ja traumojen ulottumisesta sukupolvienkin ylitse, unista sekä teknologiasta. Edellisessä elämässään Pinhead oli sotilas, ja elokuvan päähenkilö kohtaa unissaan sodassa kuolleen isänsä – kenobiittien terrori on siten yhdistettävissä sotien raadolliseen todellisuuteen. Toisaalta, tarinan päähenkilö työskentelee toimittajana, ja yksi uusista kenobiiteistä on yhtä kameran kanssa. Unia haikailevasta naisesta tulee vastaavasti uusi kenobiitti. Tekijöille annettakoon siis pisteet kunnianhimoisesta yrityksestä.
Hellraiser-elokuvana Hell on Earth onkin epäonnistunut, mutta itsenäisenä kauhuelokuvana kolmonen on kiehtova tapaus. Mielikuvituksellisen käsikirjoituksen ohella silmiini osui myös paikallisen metallikulttuurin hyödyntäminen osana elokuvan kerrontaa ja markkinointia: yökerhoon sijoittuvissa kohtauksissa kuullaan ainakin Armored Saintia sekä jotain ysärivuosien tukkabändiä, ja lopputekstien taustalla raikaa itse Motörhead. Jos mytologian sääntöjen muuttaminen, hahmojen aiempiin elokuviin nähden erikoinen käytös sekä kankeat erikoistehosteet eivät riitä tuhrimaan Hellraiseria, Christopher Youngin upeiden kauhusävellysten korvaaminen populaarimmalla hoitaa homman varmasti. Clive Barker osallistui nimellisesti vielä yhden Hellraiserin tuotantoon ennen lopun sarjan valahtamista teattereista suoraan videolle. Odotan neljättä osaa pelolla.
Arvio: 2.5/5
HELLRAISER III: HELL ON EARTH, 1992 USA
Ohjaus: Anthony Hickox
Käsikirjoitus: Peter Atkins, Tony Randel
Näyttelijät: Doug Bradley, Paula Marshall, Terry Farrell, Kevin Bernhardt
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.