Tiedäthän sen tunteen, kun
mehevä pihvi tirisee grillillä, ja vesi herahtaa kielellesi?
Saavatkohan vegaanit vastaavia elämyksiä leikatessaan nurmikkoa?
Hedonistinen elämäntapa on turmiollista – monellakin tavalla.Hellraiserin aluksi nautinnosta toiseen pistelevä Frank
löytää salaperäisen marokkolaisen kauppiaan kapsäkistä
itämaisten tarujen täydellisen nautinnon salaisuuden.
Ratkaistessaan taikalaatikon mysteerin Frank tulee samalla
vapauttaneeksi maailmaan kenobiitit, helvetillisen nautinnon ja
kärsimyksen lähettiläät koukkuineen, sahoineen, piikkeineen ja
muine kilkkeineen. Keboniittien käsittelyssä Frankista jääkin
jäljelle tuskin muistoa kummempaa. Joskus muistokin riittää pahan
manaamiseen piilopaikastaan: uuden isännän vuodatettua vertaan
taistelutantereen lattialle, nousee Frank-vainajakin haudastaan
viettelemään veljensä vaimon hirmutekoihin.
Seksi on vaarallista ja tappaa myös Hellraiserissa. Nautinnoista suurin – kuten John Wayne Gacy asian ilmaisi – on kuolema. Moni kuolemaantuomittukin on tunnetusti päättänyt päivänsä kiihottuneessa tilassa. Frankin ja pettäjävaimon rakkaustarinassa verenvuodatus tuokin vanhan kunnon hurmuri-Frankin pisara kerrallaan takaisin elävien kirjoihin. Gacyn puuhastelujen tavoin Frankin salasuhdekin voi vain eskaloitua entistäkin hurjemmaksi väkivallaksi, kenobiittien veroiseksi sadismiksi. Peter Panin Wendyn mieleen tuova neuvokas tyttö kuitenkin keksii keinon pysäyttää frankin verikekkerit kenobiittien avustuksella. Tyttösen onneksi kenobiitit myös suostuvat käymään kauppaa ihmissieluilla. Lopussa Frankin vihjataan kuin ohimennen jopa nauttivan helvetillisestä kidutuksestaan. Loppu on siis onnellinen.
Clive Barkerin Hellraiser oli äärimmäisen epätodennäköinen menestyselokuva. Kovassa nosteessa ollut Barkerhan ei suostunut antamaan teoksiaan muiden ohjattavaksi, joten tämä päätyikin ottamaan vastuun elokuvansa tuotannosta omalle kokemattomalle kontolleen. Hellraiserin laadusta en ainakaan itse millään uskoisi ohjaajan olleen noviisi ja liikkeelläkin alle miljoonan dollarin budjetilla, niin tasokasta jälkeä Hellraisen kuvasto mielestäni on. Tarinahan itsessään sijoittuu vain muutamaan huoneeseen, mutta harvat erikoistehosteet ovat kekseliäisyydessään komeaa jälkeä ja saavat yksinkertaiset puitteetkin tuntumaan äärettömän suurilta, puhumattakaan kenobiiteistä itsestään. Vielä tässä vaiheessa kenobiitit ymmärrettiinkin jättää kiehtovaksi mysteeriksi.
Muistan joskus mukulana kauhistelleeni Hellraiserin verta ja gorea. Oikeasti Barkerin elokuva on paljon muutakin: tässä tapauksessa tarinan vanhahtava henki ja tunnelma ihastuttavat siinä missä Barkerin hirviöiden designien luovuuskin – hampaitaan kalisuttava sekä luonnottoman matalalla äänellä puhuva naiskenobiitti ovat Pinheadin ohella omia suosikkejani. Barkerin teoksen makeaa visuaalista antia täydentää Roger Cormanin leivissä pätevöityneen Christopher Youngin uran huippukohtiin lukeutuva jäätävän kova soundtrack. Pelkästään Youngin sävellyksiä kuunnellessani tunnen hien ja pulppuavan veren virtaavan vuolaana selkäpiissäni kenobiittien koukkujen ja kynsien repiessä lihaani kappaleiksi. Jos minusta ei pariin päivään kuulu pihaustakaan, löydätte minut pieninä palasina lattialautojeni alta kiihottuneessa tilassa. Nähkäämme siis verileikkien jatkoilla.
Arvio: 4/5
HELLRAISER, 1987 Iso-Britannia
Ohjaus: Clive Barker
Käsikirjoitus: Clive Barker
Näyttelijät: Andrew Robinson, Clare Higgings, Ashley Laurence, Doug Bradley
Seksi on vaarallista ja tappaa myös Hellraiserissa. Nautinnoista suurin – kuten John Wayne Gacy asian ilmaisi – on kuolema. Moni kuolemaantuomittukin on tunnetusti päättänyt päivänsä kiihottuneessa tilassa. Frankin ja pettäjävaimon rakkaustarinassa verenvuodatus tuokin vanhan kunnon hurmuri-Frankin pisara kerrallaan takaisin elävien kirjoihin. Gacyn puuhastelujen tavoin Frankin salasuhdekin voi vain eskaloitua entistäkin hurjemmaksi väkivallaksi, kenobiittien veroiseksi sadismiksi. Peter Panin Wendyn mieleen tuova neuvokas tyttö kuitenkin keksii keinon pysäyttää frankin verikekkerit kenobiittien avustuksella. Tyttösen onneksi kenobiitit myös suostuvat käymään kauppaa ihmissieluilla. Lopussa Frankin vihjataan kuin ohimennen jopa nauttivan helvetillisestä kidutuksestaan. Loppu on siis onnellinen.
Clive Barkerin Hellraiser oli äärimmäisen epätodennäköinen menestyselokuva. Kovassa nosteessa ollut Barkerhan ei suostunut antamaan teoksiaan muiden ohjattavaksi, joten tämä päätyikin ottamaan vastuun elokuvansa tuotannosta omalle kokemattomalle kontolleen. Hellraiserin laadusta en ainakaan itse millään uskoisi ohjaajan olleen noviisi ja liikkeelläkin alle miljoonan dollarin budjetilla, niin tasokasta jälkeä Hellraisen kuvasto mielestäni on. Tarinahan itsessään sijoittuu vain muutamaan huoneeseen, mutta harvat erikoistehosteet ovat kekseliäisyydessään komeaa jälkeä ja saavat yksinkertaiset puitteetkin tuntumaan äärettömän suurilta, puhumattakaan kenobiiteistä itsestään. Vielä tässä vaiheessa kenobiitit ymmärrettiinkin jättää kiehtovaksi mysteeriksi.
Muistan joskus mukulana kauhistelleeni Hellraiserin verta ja gorea. Oikeasti Barkerin elokuva on paljon muutakin: tässä tapauksessa tarinan vanhahtava henki ja tunnelma ihastuttavat siinä missä Barkerin hirviöiden designien luovuuskin – hampaitaan kalisuttava sekä luonnottoman matalalla äänellä puhuva naiskenobiitti ovat Pinheadin ohella omia suosikkejani. Barkerin teoksen makeaa visuaalista antia täydentää Roger Cormanin leivissä pätevöityneen Christopher Youngin uran huippukohtiin lukeutuva jäätävän kova soundtrack. Pelkästään Youngin sävellyksiä kuunnellessani tunnen hien ja pulppuavan veren virtaavan vuolaana selkäpiissäni kenobiittien koukkujen ja kynsien repiessä lihaani kappaleiksi. Jos minusta ei pariin päivään kuulu pihaustakaan, löydätte minut pieninä palasina lattialautojeni alta kiihottuneessa tilassa. Nähkäämme siis verileikkien jatkoilla.
Arvio: 4/5
HELLRAISER, 1987 Iso-Britannia
Ohjaus: Clive Barker
Käsikirjoitus: Clive Barker
Näyttelijät: Andrew Robinson, Clare Higgings, Ashley Laurence, Doug Bradley
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.